Erlend Loe: Volvon kuorma-autot

Volvon kuorma-autot
Erlend Loe
Suomentanut Outi Menna
233 s. 
2006 
Johnny Kniga











Kerroinkin tuossa paria bloggausta aikaisemmin kyselleeni Facebookissa ystäviltäni kirjavinkkauksia. Tämä kirja on sitä satoa. Kuulin että kirja kertoo vanhuksista, ja jotenkin olen jo pitkään ollut aiheesta viehättynyt - joten päätin kokeilla.

Kirjassa on kolme päähenkilöä. On Maj Britt, jolta on evätty koko eliniäksi oikeus undulaattien omistamiseen. Maj Britt on myös jäänyt leskeksi. Ehkä näistä kahdesta seikasta johtuen hän polttaa hasista. Paljon.

Aatelismies von Borring on partiolainen, periaatteellinen sellainen. Hän bongaa lintuja. Ja nukkuu ulkosalla. Aina.

Mainitsinko että nämä kaksi vihaavat toisiaan?

Heidän lähelleen tulla tupsahtaa Doppler. Ja kaikki menee uusiksi.

Kun luin mistä kirja kertoo, en voinut kuin hihitellä jo etukäteen. Ei tämä voi olla kuin hyvä. Olen lukenut Loeta joskus kauan kauan aikaa sitten, silloinkin ainoastaan yhden kirjan: Supernaivin. Muistaakseni pidin siitä. Silti mietin, miten olen voinut päästää tällaisen loistavan, juuri minun huumorintajuuni kolahtavan kirjailijan käsistäni näinkin pitkäksi aikaa.

Olen kirjoittanut muistikirjaani vain pieniä sanoja, ja piirtänyt niiden perään sydämiä. Se mielestäni kertoi tarpeeksi tästä kirjasta.

Naivius on saanut sydämiä. Se on nimittäin käsittääkseni Loen tavaramerkki. Ja se on ihanaa, hurmaavaa kertakaikkiaan. Valloitti minut.

Tuohon naiviuuteen yhdistän huumorin, joka tulee oikeastaan samassa paketissa. Minua ainakin kirja aivan kokonaisuudessaan nauratti, se oli huumoria ja pieniä asioita tulvillaan. Jos yleensäkään kirjoittaisin otteita kirjoista, niin en todella olisi tiennyt mitä kohtaa olisin Volvon kuorma-autoista lainannut. Se oli täynnä hyviä kohtia!

Loen hahmot ovat myös valloittavia. Etenkin nämä kaksi eläkeläistä. Ja niin - unohdin mainita yhden päähenkilön. Se on Loe itse. Hän esiintyy siis itsenään ja kertoo tuota tarinaa.

Löysin kritisoitavaakin. Tarina on hieman rakeinen, tai sen rakenne ei kaikin paikoin ole täysin sujuva. Se on ehkä Loen tapa kirjoittaa, voi hyvinkin olla. Mutta silti, minun silmääni se pisti niin paljon, että se melkein häiritsikin välillä. Mutta vain melkein.

Onko Loe teille tuttu kirjailija? Tästä kirjasta en nimittäin juurikaan blogimerkintöjä löytänyt (tosin onhan tämä jo kahdeksan vuotta vanha kirjakin).

Ei ollut viimeinen Erlend Loeni jonka luen. Eipä todellakaan.

★★★★

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Musta kuin eebenpuu
Salla Simukka
192 s. 
2014
Tammi






Arvostelukappale


Tässä on jälleen yksi niitä kirjoja, joita olen odottanut tältä kirjakeväältä paljon. Musta kuin eebenpuu kolahti postiluukustani maanantaina, ja heti kun olin lukupiirikirjan saanut loppuun, oli tämä pakko aloittaa. Eilen olin kuitenkin veemäisen päivän jälkeen niin väsynyt, etteivät silmät pysyneet pitkään auki. Tänä aamuna sitten, paremmin voimin.

Musta kuin eebenpuu on kolmas osa Simukan Lumikki Anderssonista kertovasta trilogiasta. Lumikki on palannut Prahasta tavalliseen lukio elämään, ja saanut ansaitusti pääroolin lukionsa Lumikki näytelmässä. Muutenkin elämä näyttää hyvältä - hän on seurustelee omaksikin ihmetyksekseen pojan kanssa, ja kaikki tuntuu olevan mallillaan. Kuitenkin - jostain ilmestyy Varjo. Stalkkeri, joka piinaa häntä viesteillä, ja uhkailee näytelmän ensi-illan muuttuvan verilöylyksi jos Lumikki kertoo viesteistä kenellekään. Stalkkeri on Lumikin salainen ihailija, jonka rakkaus tyttöön tuntuu olevan pakkomielle...

Tämä on parasta Simukkaa mitä olen lukenut. Oikeasti. Tämä on jopa parempi kuin Jäljellä ja Toisaalla kirjat, joista pidin suunnattomasti. Ahmin Mustan kuin eebenpuun muutamassa tunnissa, ihan siitä syystä etten malttanut jättää kesken tai tehdä mitään muuta välissä. Olen univammainen siinä mielessä, että herään aina hirveän aikaisin jos menen ajoissa nukkumaan, ja tänäänkin keikuin puoli viiden aikaan pirteänä hereillä. No, hyvä aika aloittaa lukeminen, ja tuossa kahdeksan aikaan olinkin päässyt kirjassa loppuun.

Simukalle täydet pisteet yllätyksellisyydestä. En olisi koskaan arvannut stalkkeria, vaikka yritinkin kovasti! Se on aina jännäreissä ja dekkareissa parhautta, se jos ei pystykään arvaamaan piinaajaa tai murhaajaa. Niin tässäkin. Aivan sävähdin, kun piinaaja paljastui.

Mikä loppujännitys. En tietenkään paljasta pienelläkään sanalla miten loppu menee - mutta ehkä keskustelen tästä kirjasta Annamin kanssa, hän taitaakin olla ainoa bloggaaja joka on kirjan tähän mennessä lukenut.

Suosittelen Lumikki sarjaa kaikille, niin nuorille kuin vanhoillekin. Aivan nuorimmille lukijoille en lähtisi Lumikkeja suosittelemaan, nämä ovat sitä Young adults genreä, eli sanoisin 15-16 vuotiaista eteenpäin on se paras ikä. Mutta vanhakin pystyy nuortumaan, eli lukekaa iäkkäämmätkin Simukkaa, varsinkin jos dekkarit sytyttävät!

Kuitenkin suosittelen lukemaan trilogian järjestyksessä. Se selventää paljon. Mutta ehdottomasti, ehdottomasti tämä kolmas osa kruunaa kaiken. Tämä oli mahtava. Enkä voi antaa vähempää kuin viittä tähteä.

★★★★★

Deborah Rodriguez: Kabulin kauneuskoulu

Kabulin kauneuskoulu
Deborah Rodriguez 
Suomentanut Merja Helanen-Ahtola
317 s. 
2008 
WSOY











Tulin juuri kotiin lukupiiristä. Ensimmäistä kertaa olin koko kirjan käsittelyn ajan suhteellisen hiljainen, yksinkertaisesti siitä syystä että olin niin erimieltä suurimman osan kanssa tästä kirjasta. Näin lukijoiden maailma siis kohtaa.

Kabulin kauneuskoulu oli siis Naisten pankin toiminnan lukupiirimme, eli Lukevien leidien, lukupiiri kirjana tässä kuussa. Havahduin viime viikolla ajatukseen "apua, lukupiiriviikko tulossa enkä ole edes hankkinut toista kirjaa käsiini!". Äkkiä siis varaus kehiin ja viikonloppuna varausta noutamaan. Onneksi Kabulin kauneuskoulu oli nopealukuinen, ja ehdin melkein loppuun vaikka elämässä tapahtuu jatkuvasti kaikkea muutakin.

Kirja perustuu tositapahtumiin. Kirjailija, kotoisammin Debbie, on michicanilainen kampaaja, joka lähtee tukijärjestön avustamana Afganistaniin perustamaan kauneuskoulua. Tarkoituksena on auttaa afgaaninaisia itsenäistymään.

Mutkia tietenkin matkaan mahtuu useita, mutta koko kirja on kuitenkin ilon kautta kirjoitettu.

Viimeksi lukupiirikirjanamme oli Kabulin kirjakauppias, joten vaikka aihepiiri on erilainen, niin maisemat ovat samat. Pidin Kabulin kirjakauppiaastakin, mutta Kauneuskoulu otti minut vielä enemmän omakseen.

Pidin erityisesti kirjassa olevista pienistä huumorinrippusist, jotka tulivat yllättävissäkin paikoissa, ja saivat nauramaan ääneen. Lukupiirissä sain kuulla että kirjan asioita oli kerrottu puolisoillekin, ihan siitä syystä että ne olivat olleet niin hauskoja!

Juu, ehkä kirja oli hieman naivi. Kuinka kaikki meneekin aina kuvitelmien ja suunnitelmien mukaan, ja miten Jumalalta rahan rukoileminen auttaa? Mutta  toisaalta, vaikeuksia oli matkassa, ja niinhän se elämässä on, että vaikeuksista jollain tapaa aina selvitään. Päällimmäiseksi tunteeksi kuitenkin kirjan tapahtumista jäi helppous ja kepeys.

Ei kepeys toki huono asia ole kirjalle. Minun kirjamakuani paremmin tutkineet tietävät että nautin suuresti kepeämmästä kirjallisuudesta aika ajoin. Niin nautin Kabulin kauneuskoulustakin, ehkäpä juuri tämän kepeyden vuoksi.

Kepeydestään huolimatta kirja satutti aina välillä. Vaikken lukenut niinkään sitä realistisena matkakertomuksena, vaan fiktiona, niin aivoihini ja etenkin sydämeeni kävi kipeästi tieto, että naisen asema jota kirjassa realistisesti kuvattiin, on tuolla Kabulin seuduilla erittäin huono. Kamalaa. Niin kamalaa.

Lukupiirissämme puhuttiin Kabulin kauneuskoulusta naureskellen, halveksuvastikin. Naurua, sitä tosiaan riitti, mutta ikävässä mielessä minun mielestäni. Minä en edes lähtenyt puolustelemaan mielipidettäni, vaan kerron sen nyt tässä teille:

Kabulin kauneuskoulu oli minun mieleeni.

★★★★½

Nura Farah: Aavikon tyttäret (ja kirjastoreissun aarteista)

Aavikon tyttäret
Nura Farah
236 s. 
2014
Otava






Arvostelukappale

Posti kolautti minulle loppu viikosta kovasti odottamani Nura Farahin Aavikon tyttäret-kirjan, jonka aloitin heti kun pääsin loppuun Puulattian kunnossapidossa. Tämä kirja on ehdottomasti yksi niitä kirjoja, joita olen tänä keväänä odottanut eniten.

Aavikon tyttäret kertoo eräänlaisen kasvutarinan. Se kertoo 1940-1960 luvun Somaliassa eläneen Khadijan tarinaa, hänen kasvuaan lapsesta tytöksi, tytöstä aikuiseksi naiseksi, vaimoksi ja äidiksi. Kirjan alussa ollaan jossakin aavikolla, kerrotaan Khadijan lapsuudesta jolloin hänen isänsä on kuollut ja hän elää kolmin äidin palvoman isoveljen ja äidin kanssa.

Khadijalla on runolaulajan lahja. Sitä ei oikein hyväksytä, koska Khadija on nainen ja runonlaulanta on miesten puuhaa.

Mainitsinkin jo (pariinkiin otteeseen), kuinka paljon tätä kirjaa odotin. Ehkä juuri noiden korkeiden odotusten takia tunne kirjasta jäi hieman puolitiehen. Tarina eteni hieman katkonaisesti, ikään kuin kerrottaisiin erilaisia tarinoita Khadijan aikuistumisen varrelta, enkä oikein syttynyt tuohon tarinankerronta tapaan.

Jokin minua kuitenkin viehätti Aavikon tyttärissä. Ehkä se, että vaikka olen lukenut jonkin verran Afrikka-aiheista kirjallisuutta, niin tämän aikakauden Afrikasta en ole lukenut mitään. Enkä (tietenkään!) ole lukenut mitään suomalaissyntyisen somalialaisen kirjoittamaa. Onhan tämä ensimmäinen kirja sitä lajia.

Vaikka Aavikon tyttärissä oli ahdistaviakin asioita, kuten Khadijan ympärileikkaus. Minua ainakin karmii tuo asia kokonaisuudessaan, vaikka kirjassa avataankin sitä, miksi tämä inhottava asia tehdään. Ja kirjassa Khadija itse haluaa ympärileikkausta, ettei tuntisi oloaan likaiseksi. Häntä myös pilkataan sen vuoksi.

Olen kovasti ihastunut Afrikka-kirjallisuuteen, niin kuin olette saattaneet huomata. Se onkin nykyään eräänlainen muoti-ilmiö, sillä Afrikka-kirjallisuutta julkaistaan Suomessa paljon. Onneksi.

★★★½

Käväisimpä muuten kirjastossa. Pääsin pääkirjastoon oikein autokyydillä, niin pystyin kantamaan kaksi kassillista kirjoja. Nyt kirjastohyllyni alkaa näyttää omalta kirjastohyllyltäni! 

Tuossa pinoni, mitä kirjastosta haalin. Vähän kuitenkin ajattelin kertoa mitä löysin, sillä heijastukset näköjään ovat niin pahoja, ettei kirjan nimiä erota. Ideoista noihin kirjoihin täytyy kiittää ihania ystäviäni facebookissa. Eräänä iltana menneellä viikolla kysäisin facebookissa vinkkejä hyviin kirjoihin, jotka eivät olisi aivan uusia, niin että ne saisi haalittua käsiinsä kirjastosta. Ja vinkkejähän tuli ihanan paljon! Mutta mitäs, mitäs kannoinkaan mukanani? Esimerkiksi nämä: 

Mia Vänskä: Saattaja

Tiina Raevaara: Laukaisu

Riikka Pulkkinen: Raja

Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla

Dmitri Gluhovski: Metro 2033

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotosin

Doris Lessing: Viides lapsi

Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala

Erlend Loe: Volvon kuorma-autot

Michael Ende: Tarina vailla loppua

Minulla on nyt niin paljon ihania kirjoja että pyörryttää. Ensiksi luen kuitenkin Kabulin kauneuskoulun, sillä se käsitellään tiistaina lukupiirissämme.

Will Wiles: Puulattian kunnossapito

Puulattian kunnossapito
Will Wiles
Suomentanut Seppo Raudaskoski
290 s.
2012
Moreeni









Arvostelukappale

Miksi Puulattian kunnossapito juuri nyt? No, kun selailin hyllyjäni maratonia varten, silmiini osui tämä kirja. Se on odottanut lukemistaan jo hetken, mutta nyt kiinnostuin siitä yhä enemmän, jonkun bloggarikollegani sanoessa tämän olevan kerrassaan mainio kirja. Maratonihan ei luonnistunut niin kuin piti, mutta mitä siitä - lukea voi milloin vaan.

Tarinan kertoja ja sankari matkustaa tuntemattomaksi jäävään maahan Lontoosta huolehtimaan ystävänsä Oskarin asunnosta ja kissoista. Siinäpä se juoni onkin tiivistettynä - hienoudessaan. Oskar on pedantti ja tarkka asunnonsa siisteydestä, ja ennenkaikkea vaivalla teetetyistä puulattioistaan. Miten sankarimme onnistuu pitämään lattian siistinä ja vaurioitta?

Tarinan perusjuoni on yksinkertainen ja uskomattoman hieno. En olisi välttämättä arvannut kirjan mukaansatempaavuutta ennen kuin aloitin sen - ja ennenkaikkea, sen hauskuus tuli minulle aivan puskista. Wiles on luonut kirjan, joka naurattaa. Todella.

Mutta se sai minut myös elämään tarinan mukana. Tarinan kertoja on harvinaisen epäonninen kaveri. Tuntuu että kaikki, mitä hän Oskarin asunnossa tekee, epäonnistuu jotenkin. Ja siihenhän tämä tarina pohjautuukin. Siihen, miten hankalaa puulattian kunnossapito onkaan.

Tuntui että vuoroin hihittelin itsekseni, ja vuoroin sitten pudistelin päätäni tarinan kertojan kömmähdyksille. Joita riitti. Mutta olen kerrassaan tyytyväinen että pyysin kirjasta arvostelukappaletta, sillä voin lämpimin mielin antaa tämän luettavaksi jollekin läheiselleni.

Suosittelen!

★★★★

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

Tyttö joka purjehti satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla
Catherynne M. Valente
Suomentanut Sarianna Silvonen
Kuvittanut Ana Juan
339 s. 
2013
Gummerus









Meillä oli pitkästä aikaa kimppaluku! Tapanamme on ollut lukea aina toisinaan kimpassa jokin kirja, tosin nyt neljän hengen porukkamme on tiivistynyt vain kahteen. Eli luin kirjan ihanan Annamin kanssa.

Syyskuu on 12-vuotias tyttö joka kaipaa seikkailua. Hän asuu Omahassa, elellen aivan tavallista elämää. Yhtäkkiä hän kohtaa Vihreän tuulen joka kutsuu hänet seikkailuun - ja miten tuollaisesta voisikaan kieltäytyä, tarvitaanhan satumaassa Syyskuun apua! Syyskuu kohtaa satumaassa joukon mitä erilaisempia otuksia ja ihmisiä, ja joutuu ennalta arvaamattomiin tilanteisiin.

En voi sanoa että kirja olisi täysin ohi minulta viime vuonna mennyt - kyllä jossain mielessä huomasin sen, ja ehkä olen hypistellyt sitä kirjastossa. Mutta jotenkin en ole vain innostunut siihen, en käsitä miksi. Innokkaasti kuitenkin suhtauduin Annamin ehdotukseen että ottaisimme tämän luettavaksemme, ja mitä kirja toikaan. Vau.

Tyttö joka purjehti satumaan ympäri oli ihana kirja. Se lumosi minut täydellisesti ja vei minut itsekin satumaahan. Pystyin kuvittelemaan eteeni kaikki kirjan hahmot, niin lujasti eläydyin kirjan maailmaan.

Mistä pidin erityisesti? Jotenkin kiinnitin huomiota lukujen otsikointiin. Luvuilla joita ei itsessään oltu nimetty, mutta niissä oli alaotsikot tähän tyyliin:

1. Luku
Jossa tyttö nimeltä Syyskuu siepataan leopardin kyytiin, oppii satumaan säännöt ja ratkaisee pulman.

Pidin myös käännöksestä suunnattomasti, tässä kirjassa siinä oli onnistuttu erittäin hyvin. Löysimme Annamin kanssa kyllä valittamistakin: kirjassa oli mainittu Suomi, jossakin yhteydessä. Epäilen, ettei sitä  todellakaan oltu mainittu alkuperäisessä kirjassa, joten miksi se on menty laittamaan suomennokseen. Hmm.

Vertaisin kirjaa hieman Ihmemaa Oziin, jonka vasta vähän aikaa sitten näin teatteriesityksenä. Sävyt olivat hyvinkin samanlaisia, ja tarina yhtä taianomainen. Mutta oli tässä muutakin - monet bloggaajat ovat yhdistelleet tähän Neil Gaimania, eivätkä ole lainkaan väärässä. Yhdyn siis heihin, ilolla.

Sivuhahmot olivat tässä kirjassa parasta. Etenkin louhikäärme nimeltä A-L, joka tiesi kaikki sanat aakkosten tuolta osuudelta, oli ihana. Olihan toki Syyskuukin hurmaava, mutta hän jäi A-L:n, lempinimeltään Allun, varjoon.

Minä todella, todella ihastuin tähän kirjaan, ja voin suositella sitä lämpimästi kaiken ikäisille.

★★★★½

Nyt päästiin asiaan... Lukumaraton!

Heräsinkin aika paljon aikaisemmin kuin olisin kuvitellut. Ehkä odotin tätä maratonia niin paljon? Olen muutenkin aamu ihminen, saatan herätä hyvinkin aikaisin. Aikainen lintu madon nappaa ja niin edelleen.

Aloitan lukumaratonini kesken olevalla kirjalla. Se on Catheryenne M. Valenten Tyttö joka purjehti satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla, jossa on vielä reilut sata sivua jäljellä. Olen kovin ihastunut tuohon kirjaan, sen kerrontatapaan ja tarinaan.

Mutta nyt mennään. Seurailkaahan mitä olen kirjoista tykännyt, ja miten sujuu. Ja kiitos kaikille ennakkotsempeistä, olette ihania. ♥

10.00

Aamutoimet ottivat oman aikansa ja siitäkin huolimatta että heräsin aikaisin, pääsin todenteolla lukemaan vasta kahdeksan jälkeen. Pari tuntia, ja pari kahvimukillista, meni että sain edes silmät auki kunnolla!

Minulla oli siis kesken Catherynne M. Valenten Tyttö joka purjehti satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla. Luimme kirjan yhdessä Anna minun lukea enemmän-blogin Annamin kanssa, ja tietenkin tulen kirjoittamaan kirjasta vielä oman postauksensa.

Kuitenkin, sen verran sanon jo nyt, että ihastuin hirvittävästi tuohon kirjaan. En olisi valitessamme kimppaluku kirjaa osannut uskoa että tämä kirja on näin ihastuttava. Tästähän on vasta ilmestynyt jatko-osakin, jonka aion ehdottomasti varata kirjastosta. Ihastuttavaa kerrontaa, joka otti minut omakseen. Satu, jota voi suositella kaikenikäisille!

Nyt pääsenkin valitsemaan pinoistani seuraavaa kirjaa, joka saattaa hyvinkin olla dekkari.

16.45.

Käsittämättömän surkeaa! Lukumaraton päiväni ei ole mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Sain vasta äsken loppuun Mika Kähkösen dekkarin Pimeimmät tunnit, jossa ei ollut kuin reilut 200 sivua. Jotenkin ei kai ole ollut oikeanlainen fiilis intensiiviseen lukemiseen - ja onhan tässä tietenkin hyvä syykin!

Nimittäin tämä suuremmoinen urheilujuhla johon minut on tänään saatu mukaan. Niin naiset kuin miehet ovat hiihtäneet upeasti, ja vaikka Suomi-Venäjä pelin aikana yritin tiiviisti istua kirja kädessä, ei se hirveästi edennyt. No, sain kuitenkin tuon kirjan luettua.

Pimeimmät tunnit oli ennemmin psykologista jännitystä kuin dekkari, ja yllättävän hyvä omassa genressään. Käsittääkseni Mika Kähkönen on esikoiskirjailija, jonka huomasin Myllylahden sivuilta viime vuoden puolella. Suosittelen kyllä lämpimästi psykologisen jännityksen ystäville.

Ehkä luen vielä tänään. Tai luenkin. Enää kun ei tule suomalais urheilua.

20.10

Menihän tämä nyt ihan plörinäksi, ihan suoraan sanoen. En saanut edes kahta kokonaista kirjaa luetuksi. Olen tehnyt kaikenlaista muuta, tietenkin katsonut olympialaisia niin kuin aiemmin mainitsin (...ihanaa, olen vieläkin onnenmyyränä Suomen menestyksestä) ja lisäksi muistin tänään olevan pyykkivuoroni, joten siinäkin vierähti tovi.

Enkä löytänyt toivottua lukufiilistä. Ja luin huonoa kirjaa. Ja, ja, ja... selityksiähän löytyisi.

Ehkäpä vietän illan huolettomasti lueskellen Puulattian kunnossapitoa (joka vaikuttaa mainiolta!) ja odotellen, kun tunnin kuluttua alkaa taas Under the dome. Olen ollut sarjaan lievästi pettynyt, mutta Kuvun alla odottaa minua kirjaversiona hyllyssä, ja olen kuullut sen olevan parempi.

Kiitos kuitenkin tsemppaajille, muistin kyllä tukenne.

Vuoden ensimmäinen lukumaraton!

Havahduin tajuamaan etten ole pitkään aikaan maratoonannut kirjojen parissa. En kertaakaan tänä vuonna, enkä kertaakaan uudessa kodissa. Huomenna, huomenna on sen aika! Innolla kävin läpi kirjahyllyäni, etsien löytyisikö sieltä sopivia kirjoja, ja kyllähän sieltä pino löytyi. Yllä olevasta kuvasta näette mistä aion valita lukemiseni huomiselle.

Aloitan heräiltyäni, voisin arvella että yhdeksän aikoihin. Siitä sitten mennään, niin pitkään kuin vain silmät pysyvät auki. Ehkä hieman pitää välillä silmäillä Suomen kuolemanpeliä, jos uskaltaa.

Eli, huomiseen. Saa seurailla, saa tsempata. Päivitän tänne ja blogin facebook sivulle tunnelmia.

Illan piristykseksi kuva vielä lakatuista varpaankynsistä. :)

Tuomas Vimma: Raksa

Raksa
Tuomas Vimma
437 s. 
2011
Gummerus












Kirjastoreissulla lähti mukaani Tuomas Vimman Raksa. Ihan silkasta mielenkiinnosta, sillä en ole Tuomas Vimmaa ennen lukenut, ja Ruutukymppi odottelee tuolla vielä lukemattomien pinossa omassa kirjahyllyssä. Sitä ennen ajattelin kuitenkin kokeilla tätä Raksaa.

Tarinamme sankari on Sami. Kolmekymppinen mies, jonka insinööriopinnot ovat yhä kesken. Sami joutuu työttömäksi, mutta hänet pelastaa hätätilanteesta hyvä ystävä, joka suosittelee Samia Hyperborea nimiseen remonttifirmaan. Firmassa Samin pomoksi tulee nainen, omistajan tytär Danika Stenhammar. Sami saa nopeasti paikan pomon luottomiehenä, ja töitä riittää...

Ajauduin hieman pois mukavuusalueeltani kun päätin lukea Raksan. Vaikka humoristisella kerronnallaan ja veijarimaisuudellaan se onkin minuun vetoava, niin en silti oikein täysin uskonut pitäväni kirjasta, joka kertoo rakennusbisneksestä. Eihän aihe liippaa edes kilometrin säteellä minun elämääni - voisinko siis pitää tästä?

Kyllä voin. Tavallisesti en sängyssä lue kovinkaan pitkään, ihan siitä syystä että uni vie mukanaan nopeasti. Eilen kuitenkin taisi vierähtää parikin tuntia kun Raksaa luin loppuun saakka. Raksa oli hauska, ja mikä kirjassa viehätti, oli se ettei se Raksa paneutunut liikaa rakennusbisnekseen. Siinä oli muutakin. Ja se oli tärkeää.

Mikähän minua on ajanut pois Vimman luota aiemmin? Ehkä olen hieman vierastanut tuota slangia jolla Vimma pitkälti kirjoittaa. Se ei tunnu omalta, tietenkään, mutta ei tekstin ymmärtämisen kanssa kuitenkaan ollut mitään ongelmia. Vimma ei siis ole vienyt slangia liian pitkälle.

"Pohjimmiltaan se on hupsu romanttinen komedia" luvataan takakannessa. Joka pitää oikeastaan paikkansa. Kaiken rakentamisen ja huumorin alla piilee romantiikka. Ja ehkä se oli juuri se mikä minua tässä kirjassa kiehtoi.

Luen mielelläni Vimmaa tulevaisuudessakin. Ruutukymppiä oikein odotan.

★★★★

Titta Heikkilä: Rakkauden ruletti

Rakkauden ruletti
Titta Heikkilä
271 s. 
2014
Tammi






Arvostelukappale

Oikeastaan luin Rakkauden ruletin kirjaston kirjana. Mutta tiedän arvostelukappaleen olevan matkalla minulle, joten merkitsen sen arvostelukappaleeksi. Kirja oli vaan pakko lukea heti kun sen kirjastosta käsiini sain, enkä malttanut odottaa omaa kappaletta. Tosin, ennakkokäsitykseni eivät aivan vastanneet sitä mitä kirja piti sisällään...

Tilastollisesti on todettu, että kun on tavannut 37 kumppaniehdokasta, on tavannut sen oikean. Näin lähtee pyörimään juuri eronneella Merikukallakin rakkauden ruletti. Miehiä riittää, Merikukka etsii heitä enimmäkseen internetin deittipalvelun kautta, ja sulhasehdokkaita löytyy ympäri maailmaa. Mutta löytääkö Merikukka, jonka suonissa virtaa kaiken lisäksi merenneidon veri, sen oikean?

Tuosta kuvailustahan voisi päätellä että luvassa olisi taattua hömppää, oikein hyvän mielen kirja. Takakannessa kuvaillaan Rakkauden rulettia vakavaksi komediaksi, joka tavallaan voi pitää paikkaansa. Paitsi että. Niin, paitsi että minua ei juurikaan naurattanut.

Merikukan törmäilyt miesmaailmassa saattavat toki saada jonkun (tai monetkin) nauramaan, mutta itseäni jäi ehkä pahiten häiritsemään runsas seksi kirjassa. Tottakai seksiä saa olla, joihinkin kirjoihin se tuo oikein hyvänkin lisämausteen, mutta tässä kirjassa se oli kuvattu kovalla tavalla. Tavalla, johon minä en syttynyt lainkaan. Lisäksi sitä oikeasti oli paljon.

Idea Rakkauden ruletissa on kyllä hyvä - se että metsästetään 37 miestä ja noiden joukossa on se oikea. Loppua oli pitkitetty mielestäni ihan turhaan, nimittäin päästiinpä ihan jo toiselle kierroksellekin. Mietitytti, että meneeköhän tässä hyvän kirjan idea ikään kuin harakoille?

Kirjassa mielenkiintoisinta oli ehdottomasti se, miten kuvitelmat ja todellisuus kohtasivat. Sillä aina ei todellakaan tiennyt eletäänkö nyt todellisessa maailmassa vai mielikuvituksessa. Myös Merikukan painajaiset olivat hienoja, ja ehkä olisin toivonut niitä vielä enemmänkin. 

Onhan tässä pienet romanttisen komedian ainekset. Mutta tästä tehtyä elokuvaa en silti menisi katsomaan.

★★½

Veronica Roth: Outolintu

Outolintu
Veronica Roth
Suomentanut Outi Järvinen
363 s. 
2014
Otava









Arvostelukappale

Kun Otavalta otettiin yhteyttä ja tarjottiin arvostelukappaletta Veronica Rothin kirjasta Outolintu, en epäröinyt suostua. Kirja oli varovaisesti kiinnostanut minua alunperinkin, ja olisin sen todennäköisesti jossain vaiheessa lukenut joka tapauksessa. Viime viikolla uuden kotini postiluukku kolahti, postinkantaja oli toimittanut minulle Outolinnun.

Seikkaillaan tulevaisuudessa. Tulevaisuudessa, jossa ihmiset on jaoteltu viiteen eri luokkaan, Vaatimattomiin, Sopuisiin, Rehteihin, Uskaliaisiin ja Teräviin. Loppuelämää koskeva päätös on tehtävä jo 16-vuotiaana, ja tämän päätöksen eteen joutuu myös Trish. Testistä, joka ratkaisee päätöksen, Trish saa kuitenkin kummallisen tuloksen joka vaikeuttaa valintaa. Ja loppuelämää.

Veronica Rothin trilogiaa, jonka aloitusosa Outolintu siis on, on verrattu Nälkäpeliin. Ei, en ole lukenut Nälkäpeliä, mutta tulen kyllä sitä jossain vaiheessa kokeilemaan. Se huhuili minua jo viimeksi kirjastokäynnillä hyllystä, mutta toistaiseksi jätin sen sinne. Ehkäpä vielä joku kerta...

Nuorille aikuisille suunnattua dystopiaa on nykyään paljon, on nuo Nälkäpelit, sitten North end trilogia josta olen ensimmäisen osan jo lukenutkin, lisäksi Veronica Rossi, Teemestarin kirjakin voisi olla tätä YA osastoa. Ja mikäs siinä - minua ainakin aihe ja nämä kirjat kiehtovat!

Vaikka kirjassa juoni ei olekaan sen erikoisempi - kaikki oikeastaan pyörii vain luokkajaon ympärillä, niin minä kyllä olin kirjan maailmoissa ihan täysin. Lisäksi jotenkin ihastuin siihen että mukana oli ripaus rakkautta, se oli todella mukava lisä kirjaan. Eilenkin hujahti mennä pitkälle iltaan, kun en sängyssä meinannut malttaa laskea Outolintua käsistäni, niin jännittäväksi kirja kävi loppupuolella.

Annami on lukenut tämän myös, ja hän kiinnitti samaan huomion kuin minäkin: kirjassa olisi saanut olla hieman enemmän dystooppisen maailman historiaa. Miten tuohon tilanteeseen oli päädytty? Se olikin suurin puute kirjalta, mitä jäin kaipaamaan. Vaikka en olekaan mikään hirveän kokenut dystopisti (mikäs sana tuo oli?), niin monessa aiemmin lukemassani kirjassa on silti enemmän tai vähemmän tuota historia osastoa.

Joka tapauksessa, jään mielenkiinnolla odottelemaan jatkoa. Aion lukea.

★★★½

Onnea on uusi koti (ja oma lähikirjasto).

Olen muuttanut. Viimeinkin.

Olen varmaankin edellisissä bloggauksissani sivulauseessa maininnut siitä, miten olen muuton pyörteissä. Olen todella ollut. Olen pakannut, pakannut ja pakannut, kantanut tavaraa ja purkanut. Purkamista on vielä jäljellä, kirjahylly ei ole vielä aivan kasassa eivätkä rakkaani ole vielä paikoillaan. Ne majailevat vielä isoissa Clas Ohlsonin säkeissä, joita kädet vääränä, sormet verillä kannoin. En pidä pahvilaatikoista, noita säkkejä sai kannettua kaksi kerrallaan.

Mutta nyt. Nyt minulla on uusi koti. En enää asu pitkien bussiyhteyksien päässä kaupungista, vaan voin joko ajaa keskustaan paikallisbussilla, tai sitten kävellä keskustaan. Ehkä kevään tullen kaivan pyöränkin esiin ja ajelen sillä. Ei enää vähintään puoli tuntia kestävää bussimatkaa ja olemattomia kauppamahdollisuuksia lähellä. Ei enää täydessä korvessa elämistä.

Ja voi, surullistakin - ei enää kirjastoautoa! Noiden viiden vuoden ajan, jonka Paiholassa asuin, muodostui minulla hyvinkin läheinen suhde kirjastoautosetäämme Raneen, joka oli ihana ihminen. Sain häneltä mahtavaa asiakaspalvelua, kun hän esimerkiksi kerran soitti minulle henkilökohtaisesti ja ilmoitti ettei kirjastoauto kulje sinä päivänä.

Mutta nyt minulla on lähikirjasto. Kirjasto! Sinne on matkaa kuusisataa metriä, ja se on ihana paikka. Kävin siellä tänään ensimmäistä kertaa. Se on iso lähikirjastoksi, siellä on erikseen dekkarihylly, ja omansa scifille ja fantasialle. Nuortenkirjojakin oli paljon. Ja lisäksi siellä oli mitä mukavin kirjastotäti!

Enhän minä toki tyhjin käsin kirjastosta lähtenyt, enhän minä ikinä. En varsinkaan kun kirjastohyllyni ovat lähes tyhjät, kun muuton yhteydessä tyhjensin ne lähes kokonaan. Mitä mukaan tarttui?

Jussi Adler-Olsen: ...ja hän kiitti jumalia
Saima Harmaja: Palava elämä
Seppo Jokinen: Koskinen ja raadonsyöjä
Johanna Tuomola: Sieppaus
Tuomas Vimma: Raksa
Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Varsinkin tuosta Murakamista ilahduin, se odotti hyllyssä juuri minua, enhän ole sitä lukenut.

Voi että minä olen nyt onnenmyyrä.