Huikea lastenkirja.

Me Rosvolat
Siri Kolu
222 s. 
2010
Otava












Lainasin Me Rosvolat-kirjan kirjastosta jonakin kertana lukumaratonia varten, mutta se jäi silloin lukematta. Se on jäänyt odottamaan kirjastopinoihin, ja sieltä sen poimin nyt, kun huomasin että joku muukin sitä haikailee kirjastosta, joten en voinut uusia lainaa. Me Rosvolat olikin täydellistä lukemista kesäpäivään.

Kymmenvuotias Vilja Vainisto joutuu siepatuksi. Tosin huonomminkin olisi voinut käydä, sillä hänet sieppaa mainio Rosvolan perhe. Hurja-Kaarlo Rosvola on porukan pomo, joka keksii siepata Viljan koska perheen lapset, Hele ja Kalle, kaipaavat seuraa. Perheeseen kuuluu myös äiti Hilda, ja Rosvoloiden mukana kulkee myös Kulta-Pete.

Viljan kesästä tulee unohtumaton. Siihen kuuluu rosvoaamiaisia, uintiretkiä ja tietysti rosvousta. Ja onpa Viljasta paljon hyötyäkin Rosvoloille.

En olisi ikinä osannut kuvitella miten ihastuisin Siri Kolun kirjaan. Se on kirjoitettu juuri sillä tavalla, mihin lastenkirjoissa aina ihastun eniten. Värikkäästi ja persoonallisesti, lapsille osuvasti, mutta niin että siitä nauttii aikuinenkin.

Olen kuullut että Me Rosvolat kirjoja ovat lukeneet muutkin bloggarit, ja googlettamalla löysin ainakin Kirsin tutustuneen Rosvolan perheeseen, äänikirjojen muodossa. Äänikirjoinakin nämä toimisivat varmasti äärimmäisen hyvin, minulla vain äänikirjojen kanssa tahtoo olla se ongelma, että nukahdan aina niitä kuunnellessa.

Me Rosvolat kirjoista on muuten tekeillä elokuva! Sitä kuvataan parhaillaan täällä Pohjois-Karjalassa. Olen aivan varma että tulen käymään elokuvateatterissa silloin kun elokuvan ensi-ilta koittaa. Näistä kirjoista voi varmasti saada aivan mahtavan elokuvan, parhaimmillaan.

Siri Kolun hahmojen luominen on ihastuttavaa. Jokainen rosvoperheen jäsen on taitavasti luotu, ja jokaiseen heistä minä ihastuin. En osaa edes mainita lempihahmoani, koska tykkäsin heistä jokaisesta.

Oi että, en voi kuin huokailla ihastuksesta kun mietin yhä tätä kirjaa ja Rosvoloita.

Mutta tiedättekö mistä olen onnellinen? Siitä että minulla on edessäni vielä monta kirjan osaa! ♥

★★★★★

Jotain aivan erilaista.

Karhunpesä
Venla Hiidensalo
480 s. 
2014
Otava












Harhailin oman kirjahyllyni ääressä, ja ehdin aloittaakin jo erästä omaa kirjaa, kun tajusin käydä kirjaston nettisivuilla. Siellä huomasin, että useammankin kirjan laina-aika lähestyy loppuaan, eikä uusimis mahdollisuutta enää ole. Noista kirjoista muutama oli sellainen, jotka haluan ehdottomasti lukea, joten nyt lähiaikoina luen ainoastaan siis kirjaston kirjoja. Niin, jos lähipäivinä ei postiluukku kolahda, ja sieltä tipahda Tuomas Kyrön uusinta kirjaa, jota odotan kuin kuuta nousevaa.

Mataleena, valokuvaaja, palaa pitkältä matkaltaan Suomeen kuultuaan että hänen isänäitinsä, Alma, on kuolemassa. Alma on hänen viimeinen linkkinsä kuolleeseen isään, joten tärkeämpää on päästä Alman kuolinvuoteen ääreen, kuin paeta maailmalla omia muistojaan. Alman viimeiset sanat olivat "etsi isä", ja niin Mataleena alkaa tehdä matkaa sisällissodan aikaiseen Neuvostoliittoon, Alman isän Voiton jäljille.

Karhunpesä on taaskin niitä kirjoja joita en välttämättä olisi aiheen takia poiminut käsiini kirjastosta. Suomen sodat eivät ole sydäntäni lähellä kirjallisuudessa, enkä ole kovin paljoa niistä koskaan lukenutkaan. Olen kuitenkin lukenut Venla Hiidensalon edellisen romaanin Mediahuoran, ja pidin siitä todella paljon. Siksi nyt päätin lukea Karhunpesänkin. Siksi, ja myös siksi, että muutamat bloggarikollegani ovat tätä kovin kehuneet.

Mitä sanoisin Karhunpesästä? Se oli vaikuttava. Se teki minuunkin vaikutuksen, vaikkei aihe olekaan sydäntäni lähellä. Mielenkiinnolla matkasin historiassa sata vuotta taaksepäin, ja elin siinä ajassa vahvasti. Hiidensalo osaa  taitavasti maalata lukijan silmien eteen historiallisen maiseman, ja henkilöt.

Kuitenkin eniten Karhunpesässä pidin luvuista, jossa kerrottiin nykypäivästä, ja Mataleenasta. Vaikka muutkin henkilöt olivat hienoja, ja mielenkiintoisia, Mataleena oli silti minulle se läheisin. Ehkä juuri siitä syystä että hän oli nykyaikaa, tätä hetkeä.

Olisin halunnut pitää teoksesta enemmän. Olisin halunnut että se olisi sytyttänyt sisälläni liekin, nyt syttyi vain pieni kipinä. Hiidensalo on erittäin taitava kirjoittaja, mutta Karhunpesän aihe vain ei ole minun aiheeni. Valitettavasti.

★★★

Outi Pakkanen onnistui jälleen.

Marius
Outi Pakkanen
232 s. 
2014
Crime time









Arvostelukappale


Ilahduin hirvittävän paljon kun tuossa jokin aika sitten sain postissa yllätyspaketin: Crime time oli lähettänyt minulle yllätyspakettina Outi Pakkasen uusimman dekkarin Mariuksen. Olen aina pitänyt Pakkasen kirjoista, joten tämä oli enemmän kuin mieluinen yllätys.

Kärsin hieman mahtavan Kingin jälkeen lukujumin poikasesta, aloitin pariakin kirjaa, mutta mikään ei tuntunut lähtevän viemään. No, sitten poimin kirjahyllystäni tämän Mariuksen, ja tämähän lähti! Todella, lähti.

Kirjassa nimettömäksi jäävä päähenkilö saa kuulla että Marius, arkisemmin Mauri Leppänen, on kuollut. Marius on hänen entinen miesystävänsä, hänen sanojensa mukaan elämänsä rakkaus. Marius on koko kansan tuntema tv-julkkis, jonka kuolema on herättänyt koko Suomen huomion. Päähenkilömme asuu Berliinissä, josta hänen entinen työnajansa pyytää hänet Suomeen kirjoittamaan juttusarjaa Mariuksen kuolemasta, ja elämästä. Kirjan loppupuolella kuitenkin niin kertoja kuin lukijakin alkavat epäillä omaa täysjärkisyyttään, kun asiat alkavat näyttää... kummallisilta.

Kylläpä oli parasta Outi Pakkasta aikoihin. Psykologista jännitystä mahtavalla loppuratkaisulla varustettuna. Luin viimeiset viisikymmentä sivua viime yönä sängyssä, enkä malttanut jättää kesken, vaikka silmät olisivat ehkä tahtoneet jo mennä kiinni. Kirja oli vain yksinkertaisesti niin hyvä.

Rakastaja, joka on edellinen Pakkaselta ilmestynyt kirja, oli enemmän sitä ihmissuhde sotkua, kuin tämä. Tässä kiedottiin lukija psykologiseeen jännitykseen ihan täysin, eikä meinattu päästää verkoista irti laisinkaan. Paitsi sitten ihan viimeisillä sivuilla. Mielelläni noissa verkoissa olinkin, ei sillä.

Pidin myös Mariuksessa siitä, ettei tarinaa oltu turhaan alettu venyttää, vaan se oli sen reilut kaksisataa sivua ja siinä se. Enempää ei tarvittu, enempää ei kirjoitettu. Hyvä niin.

Suosittelen Mariusta niin kesälukemiseksi kuin talvellekin. Dekkarikesä on aina hyvä kesä, ja Marius on dekkarikesään aivan mahtavaa luettavaa.

★★★★½

Ensimmäinen kosketukseni Kuninkaaseen.

Kuvun alla
Stephen King
Suomentanut Ilkka Rekiaro
1364 s. 
2009
Tammi











Olen ollut poissa blogistaniassa hetken jos toisenkin. Siihen on parikin syytä. Ensimmäiseksi syyksi kerron sen, että olin lomailemassa. Olin mökkilomalla lepuuttamassa hermojani Punkaharjulla, niin kauniissa maisemassa etteivät sanat riitä kuvaamaan. Sielu ja silmä lepäsi maisemassa, varsinkin kun ilmatkin hellivät minua. Uin ja luin, uin ja luin. Mitä luin? No Kingiä! Siinäpä toinen syy siihen, miksi olen ollut poissa. Käsissäni oli jonkin aikaa järkäle, jossa sivuja riitti yli 1300. Mutta luin jokaisen sivun nautinnolla.

Kuvun alla on varmasti tuttu monelle jo Under the dome tv-sarjasta, mutta kerrataan juoni silti:

Amerikkalaisen pikkukaupunin ylle ilmestyy läpinäkyvä, kova kupu. Se ilmestyy aivan yhtäkkiä, ja tappaa ihmisiä jo ilmestyessään. Lentokone törmäävät siihen, autot ajavat sitä päin, ja ihmiset ruhjoutuvat kun kupu laskeutuu. Kupua yritetään murtaa, turhaan. Pelko kasvaa.

Kuvun sisällä synkät salaisuudet paljastuvat, ihmisistä löytyy uusia puolia, ja ne huonot puolet tulevat esiin entistä selvemmin: ihmiset jakautuvat kahteen leiriin. Taistelu vallasta alkaa.

Huikeaa. En voi muuta sanoa. Kuinka olen voinut ohittaa tällaisen kirjailijan? Stephen King luo kirjassaan katkeamattoman jännityksen, joka kestää aivan viime sivuille saakka. Se ei päästä kertaakaan otteestaan, vaan houkuttelee lukemaan lisää, lisää, ja vielä vähän lisää. Ja kun on päässyt viimeiselle sivulle asti, toivoi että se olisi vielä vähän jatkunut.

Katsoin pari ensimmäistä jaksoa Under the dome sarjasta, mutta ennen kuin jäin täysin koukkuun, lopetin koska tajusin haluavani lukea tämän kirjana. Tein oikein, sillä se, että olisin tiennyt miten lopussa käy, olisi voinut pilata osaltaan lukuelämystä. Nyt mikään ei ollut pilaamassa sitä.

Kiitän suomentajaa, Ilkka Rekiaroa: suomennoksesta ei voi valittaa, ei yhtään. Vaikka kuinka yrittäisi löytää valituksen aihetta. Päinvastoin, siitä täytyy kiittää ja kumartaa: tällaisissa kirjoissa suomentaja voisi lohkaista ison palan lukuelämyksestä tekemällä huonon käännöksen, mutta tässä suomennos oli mahtava. Kaikki yksittäiset sanatkin, niin... kummallisella tavalla hauskoja!

Mikä vielä lisäsi minun lukunautintoani, oli se, että luin kirjasta viimeiset neljäsataa sivua tuolla Punkaharjun kauniissa maisemissa. Viimeiset sata sivua menivät ilta auringon laskiessa taivaanrantaan, ja jännitys tiivistyi... enpä kerro mistä, te jotka olette lukeneet, tiedätte, mitä jännitin.

Ja Kingin henkilöhahmot! Voi että miten ihastuinkaan Barbieen, ja miten vihasinkaan hänen arkkivihollistaan Big Jimiä, tuota narsistista ääliötä, ja hänen idioottipoikaansa Junioria. Se, että kirjailija saa minut tuntemaan noin vahvasti henkilöitään kohtaan, on merkki siitä että hän on luonut ne tunteella. Ja uskon että juuri sen King on tehnyt.

Voisin hehkuttaa tätä kirjaa aina lopun aikoihin asti. Mutta voi himputti teitä tupajumeja jotka ette ole tätä lukeneet, lukekaa! Lupaan elämyksen!

★★★★★

Olin matkalla Italiassa ihanan Ariannan kanssa.

Villa Sibyllan kirous
Vera Vala
423 s.
2014 
Gummerus









Arvostelukappale


Voi yhden kerran tätä kuumuutta. Tuntuu että aivot sulavat pahemman kerran, jos ei käy tarpeeksi usein suihkussa tai uimassa. Ja silti tuntuu että jumitan pahasti. Eilen oli tarkoituksena pitää lukumaratonia, mutta enpä päässyt edes alkuun kun tunsin, ettei tästä tule mitään. Siispä poistin koko maraton päivityksen, kävin uimassa, ja luin hiljalleen Vera Valaa. Ei maratonista olisi tullut mitään. Mutta tämä Vera Valan kirja on kyllä maistunut!

Villa Sibyllan kirous on kolmas Arianna de Belliksestä kertova Italiaan sijoittuva dekkari. Tässä kolmannessa kirjassa asianajajaperheen huvilaan tehdään ryöstöyritys, ja Ariannaan otetaan yhteyttä Katia Levrinin saamien uhkauskirjeiden perusteella. Katia pelkää perheensä puolesta, ja hän pyytää apua Ariannalta. Arianna ryhtyykin jäljittelemään uhkailijaa, mutta mikään ei ole yksinkertaista. Hän törmää auringonkehräsymboliin, joka viittaa antiikin mithra kulttiin. Ja, Italiassa kun ollaan, samaan aikaan paljastuu että Roomaan on syntynyt mafia.

Paljon on puhuttu bloggaripiireissä Vera Valasta. Ja hänestä on myös puhuttu Dekkariryhmässä, johon kuulun. Ja koska Valasta on puhuttu lähestulkoon aina kehuvasti, oli minunkin tutustuttava tähän kirjailijaan. Päätin aloittaa tästä tuoreimmasta, ottaa riskin, että pystyisin sujahtamaan Ariannan tarinaan kesken sarjan. Ja pystyin minä!

Ehkä hieman piti alussa miettiä, että mikä tämä unohdettu menneisyys oikein on, ja pitäisikö minun tietää siitä jotain lisää. Mutta sekin sitten loppujen lopuksi tuli tutummaksi, ja asiat aukenivat hieman enemmän.

Ja niinhän siinä kävi, että minä ihastuin. Kun aloitin kirjan, menivät ensimmäiset sata sivua hujahtamalla, en edes tajunnut lukeneeni niin paljon. Matkasin mielikuvituksessani Italiaan, ja pujahdin täysillä tarinan keskelle. Täytyy myöntää että koko kirjaa en lukenut sellaisella vauhdilla, johtuu ehkä tästä kuumuudesta, etten ole jaksanut lukea niin paljon kuin yleensä. Mutta se ei johtunut kirjasta, se johtui minusta.

Vera Vala kirjoittaa vetävästi, ja kirja on nopealukuinen. Vaikka sen jättää hetkeksi ja toiseksi vartomaan, pääsee tarinaan silti nopeasti uudelleen mukaan. Pelkkää plussaa sekin.

Mutta sen minä vain sanon, että on tässä tavaraa vaikka muille jakaa. Se ei välttämättä ole laisinkaan huono asia, mutta loppupuolella kirjaa alkoi tulla melkein ähky, kun koko ajan tuli uusia ja uusia tapahtumia. Ei ainakaan juonenkäänteiden puutteilla lukijaa huijata, mutta kun hikisenä muutenkin kirjaa lukee, niin hikihelmet alkavat valua kaksinverroin kun kirjan käänteet alkavat jännittää niin kovasti.

Valahan on asunut itsekin monen monta vuotta (17) Roomassa, josta Arianna de Bellis kirjat kertovat. Ja sen kyllä huomaa. Mahtavaa kaupunkikuvausta on kirja täysi, ja mahtavaa Italia kuvausta ylipäätäänkin. Tuli aivan hirmuisen vahva Italia kaipuu tästä kirjasta, jo kaikki ruokakuvauksetkin olivat niin vahvoja ja hienoja, että melkein sain tuoreen patongin ja pastan tuoksut nenääni. Tuo on ehdottomasti yksi kirjan suurimmista vahvuuksista.

Ja onhan Arianna hurmaava. Ei voi kieltää. Hyllyssäni odottaa vielä toinenkin Vera Valan kirja, yhden joudun metsästämään kirjastosta tai kirjakaupasta. Sillä niinhän siinä käy, että kyllä nämä edeltävät kirjat on luettava, ehdottomasti.

Villa Sibyllan kirous on mahtavaa kesälukemista. Riippukeinulla tai ilman.

★★★★☆

Lehtistä, ihanaa Tuija Lehtistä.

Tyttö elää kesäänsä
Tuija Lehtinen
267 s. 
2014
Otava









Arvostelukappale


Huomattuani Otavan katalogista että Tuija Lehtiseltä on ilmestymässä uusi nuortenkirja, oli pakko ottaa yhteyttä kustantajaan. Kuten olette ehkä saattaneet huomata, luen todella paljon Lehtisen kirjoja, ja pidän niistä hurjasti. Jaksan lukea niitä uudelleen ja uudelleen, ja aina ilolla. Enpä ole tainnut koskaan törmätä Lehtisen kirjaan, jota inhoaisin. Ne vaan ovat jotain niin ihanaa.

Tyttö elää kesäänsä kertoo Juliasta, seitsemäntoista vuotiaasta tytöstä joka karkaa pienryhmäkodista kesän alussa. Kesän aikana Julia saa monta roolia, Kukkamekko-Kertun, Liftari Laikan, Onnen maan Annin, Pokerinaama Mailan ja Ihmemaan Lisan. Julia on joutunut elämänsä aikana ennenkin vaihtamaan roolista toiseen, vaikean perheensä vuoksi, joten uusien roolien ottaminen ei ota voimille. Kesän aikana hän tutustuu mitä kummallisimpiin tyyppeihin, mutta eniten hän silti oppii itsestään.

Jälleen kerran Tuija Lehtiseltä mahtava suoritus, tämä kirja. Luin Julian tarinan loppuun ahmien, kun viime yönä katsoin jalkapallon maailmanmestaruuskisojen välierää, ja luin. Täytyy myöntää että siinä jäi vähän jalkapallo toiselle sijalle kun Julian tarina vei mukanaan.

Mikä minua erityisesti kiehtoi kirjassa? Kun kirjan loppupuolla Julia törmää joukkoon nuoria, jotka ovat täysin hurahtaneita steampunkiin. Kirjassa selitetään aika hyvin steampunkia, mitä se oikein on, ja minäkin tietämätön tollo vähän opin. Kuulostaa hyvin mielenkiintoiselta. Minusta on mahtavaa että Lehtinen on ottanut steampunkin mukaan kirjaansa.

Muutenkin Tyttö elää kesäänsä tarjoaa kyllä menoa. Ihan todella, koko ajan tapahtuu, eikä lukija ennätä kyllästyä missään vaiheessa. Minun oli vaikeaa laskea kirjaa käsistäni ollenkaan, taas kerran.

Mitä jäi puuttumaan? Olisin toivonut että Julia jossain vaiheessa reissuaan olisi tavannut jonkun, joka olisi tuttu Lehtisen aiemmista kirjoista. Sitä jaksoin odottaa koko ajan.

Mutta muuten, täyden kympin suoritus. Taas.

★★★★★

Taas loistava vanhuskirja!

Kakkua, kiitos!
Catharina Ingelman-Sundberg
Suomentanut Outi Menna
389 s. 
2014
Schildts & Söderströms 











Olin perjantaina pienellä shoppailumatkalla Kuopiossa, ja eihän kirjanörtin shoppailu ole shoppailua ellei käy kirjakaupassa. Siispä pistäydyin paikallisessa kirjakaupassa, ja eksyin katselemaan uutuuskirjoja. En ole käynyt vähään aikaan kirjakaupassa, ja runsauden pula iski heti. Niin monta ihanaa kirjaa! Minulla oli varaa yhteen uuteen, ihanaan, kovakantiseen kirjaan, ja mitä silmilleni hyppäsikään.

Ehkä riemukkaan kantensa takia poimin käsiini minulle ennen tuntemattoman Kakkua, kiitos-kirjan, ja luin sen takakannen. Ja otin sen. Ja luettuani tuumin - lainkaan turhaan!

Kakkua, kiitos kertoo viidestä vanhuksesta. Nämä asuvat palvelutalo Timantissa, jossa arki alkaa käydä todella sietämättömäksi. Kaikesta säästetään, eikä ruokakaan ole kunnollista. Yksi vanhuksista näkee dokumentin vankilaoloista, ja tuumii että vankilassakin taitavat olla paremmat olot kuin vanhuskennossa. Mitä nämä kekseliäät vanhukset tekevät? Alkavat suunnitella rikosta, jotta joutuisivat, tai tässä tapauksessa kai pääsisivät, vankilaan!

Jos pidät Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjoista, pidät varmasti tästäkin. Samalla tapaa on mukana pientä dekkarihenkeä, rikoksiahan tässä suunnitellaan, mutta mukana on myös aimo annos huumoria. Ihanaa vanhushuumoria, joka on jollain tapaa nykyään nosteessa. Eikä suotta, minä luen vanhuksista mielelläni. Enpä olisi jokin aika sitten tuotakaan uskonut koskaan sanovani!

Erityis kiitosta minulta saa kirja riemukkaasta kannestaan - sen perusteellahan juuri valitsin tämän kirjan, osittain. Se on värikäs ja humoristinen, ja kertoo sen, ettei tätä tarvitse vakavalla naamalla lukea.

Vanhukset muuten nimeävät itsensä kirjan aikana Keinutuolikoplaksi. Kannessa ja sisäsivulla on oikein Keinutuolikoplan logokin. Kertooko tämä siis siitä että näitä kirjoja olisi tulossa enemmänkin? Olisi hienoa jos olisi, loppu nimittäin jätettiin hieman avonaiseksi, kenties tarkoituksella.

Vielä ainakaan Kakkua, kiitos ei ole päätynyt bloggareiden luettavaksi. Eikö se ole tavoittanut lukijakuntaansa, vai onko aihe bloggareiden mielestä kaluttu loppuun? Minä en kakistele vielä aiheen suhteen, ehkä jossain vaiheessa minunkin rajani ylittyy, mutta vielä ei ainakaan olla siihen vaiheeseen tultu. Uutta Mielensäpahoittaja-kirjaakin odotan hirmuisen paljon.

Toivon että Kakkua, kiitos poimitaan sieltä kirjastojen hyllyistä ja kirjakaupoistakin. Ja toivon että tälle tulisi jatkoa.

★★★★

Muuten, utelot. Minä luen parhaillaan Kingin Kuvun alla-kirjaa. Enkä malta laskea sitä käsistäni!

Hyvästit Rebekalle?

Rebekka - Tuulimyllyjä ja tulppaaneja
Tuija Lehtinen
208 s. 
2013
Otava












Sokeissa linnuissa oli sen verran toimintaa, että tarvitsin jotain hieman rauhallisempaa sen jälkeen. Nappasin kirjastohyllystä hermoja lepuuttaakseni Tuija Lehtisen Rebekka-sarjan viimeisimmän (ja viimeisen?) osan, Tuulimyllyjä ja tulppaaneja.

Rebekan elämässä tapahtuu taas. Yhdeksäs luokka lähenee loppuaan, ja koko yläkoulun ajan suunniteltu luokkaretki Pietariin tulee ajankohtaiseksi. Siinä missä Rebekan ystävät ovat jäämässä turvallisesti omaan kaupunkiin lukioon, on Rebekka hakenut opiskelemaan stylistiartesaaniksi toiseen kaupunkiin - mutta pääseekö hän? Aamukampa on otettava käyttöön, kun päivä jolloin tulokset tulevat lähenee. Alkukesän kruununa on matka Hollantiin, kun perhe lähtee hakemaan Rebekan veljeä Mossua välivuodelta takaisin kotiin.

Jokainen Tuija Lehtisen sarjoista päättyy joskus, tiesinhän minä sen. Rakastamani Mirkka-sarja päättyi, Lauratkin tulivat päätökseensä, ja niin tuli Rebekkakin. Tai niin minä ainakin luulen, että tässä oli Rebekka sarjan loppu. Jotenkin se tuntuisi sopivaltakin, nyt kun Rebekan elämä muuttuu hänen päästyään yläkoulusta. Silti Rebekkaa jää ikävä - hän on ihastuttava luonnonlapsi pitkine oranssine hiuksineen ja omatekoisine vaatteineen.

Mikä minua suuresti tässä kirjassa ihastutti, oli Rebekan perheen matka Hollantiin. Sillä arvatkaapa kenen perheen luona Rebekan veli siellä asusti? No Lehtisen vanhemmasta nuortenkirjasta, Vanilijasyndroomasta tutun Millin luona! Ja kuka onkaan Millin mies, ellei Otto. Minä melkein hihkaisin riemusta kun tajusin tuon asian. Kirjassa selitettiin Millin elämänvaiheet tiivistetysti, ja se oli ihanaa. Vanilijasyndrooma on yksi lempikirjoistani Lehtiseltä, joka täytyisi lukea pian uudelleen.

Ehdottomasti yksi lempikirjoistani Rebekka-sarjassa.

★★★★

Aika täydellinen dekkari.

Sokeat linnut
Ursula Poznanski
Suomentanut Anne Mäkelä
424 s. 
2014
Atena








Arvostelukappale


Kuten kirjoitin aiemmin, niin minua on hieman vaivannut lukujumi. Tuntui ettei mikään kirja oikein toimi, ja viimeksi lukemani Siantappajat suorastaan tökki. Sain parikin kehotusta ottaa oikein hyvä dekkari käteen, ja minähän tottelin. Syvennyin oikein kunnolla Ursula Poznanskin Beatrice Kaspary dekkariin Sokeat linnut.

Beatrice Kaspary kohtaa jälleen kuolemantapauksen: leirintäalueelta löytyy kaksi ruumista, kuristettu nainen ja ammuttu mies. Vaikka tapaus saattaakin vaikuttaa itsestäänselvältä, niin Beatricella on omat epäilyksensä. Kohta sen jälkeen tuleekin toinen kuolemantapaus: mies, joka on kertonut tietävänsä enemmän tapauksesta, löytyy kuolleena. Ja näitä ruumiita yhdistää Facebookissa toimiva Elävän runouden ryhmä.

Tästä eteenpäin ainakin tiedän millä lääkitä alkavaa lukujumia: hyväksi kehutulla dekkarilla. Olen kuullut paljon hyvää Sokeista linnuista, enkä todellakaan turhaan. Ihastuin Poznanskin tapaan kertoa lukiessani vähän aikaa sitten Viiden, ja odotin paljon Sokeilta linnuilta. Kannatti odottaa!

Loppu oli -tietenkin- kunnon dekkarin tapaan jännittävä. Ahmin viimeiset kymmenet sivut, silmät liikkuivat riviltä toiselle nopeasti, enkä tajunnut muusta maailmasta yhtään mitään. En ollut lainkaan enää Suomen maaperällä.

Oli ovela ajatus jälleen kerran Poznanskilta käyttää muuten perusdekkarissa Facebookia. Ja minä ainakin pidin siitä. Olen kuullut ja lukenut että jotkut lukijat ovat hieman pettyneet Facebookin käyttöön Sokeissa linnuissa, mutta minä pidin siitä. Se toi tuoreen näkökulman tähän kirjaan.

Mutta kumpi olikaan parempi? Vii5i vai Sokeat linnut? Molemmissa idea on uusi, ja toimii. Mutta silti ehkä hitusen pidemmän korren vetää vieläkin Vii5i, se jätti minuun jälkensä, se räjäytti tajuntani. Mutta ei Sokeat linnut todellakaan kauaksi jää. Mahtavaa luettavaa dekkarikesään!

Miten jaksankaan odottaa seuraavaa Beatrice Kaspary kirjaa?

★★★★½