Kirppislöytöjä.

Heipat,

kävin tänään kirppiksellä tekemässä löytöjä, tarkoituksenani oli nimenomaan etsiä kirjoja. Ja löytyihän niitä, hyviä ja halvalla. Lisäksi löysin yhden suosikkisarjoistani, Couplingin (suomeksi Paritellen) joka on suunnilleen astetta rohkeampi brittiversio Frendeistä. Joka tapauksessa, mahtavaa huumoria, ja neljästä tuotantokaudesta jouduin maksamaan vaivaiset neljä euroa.

Mutta nyt niihin kirjahankintoihin. Kaikki maksoivat vain kaksi euroa mitä ostin, lukuun ottamatta Suden vuotta, joka maksoi vain euron. Paljon lisääkin olisi ollut, esimerkiksi Eppu Nuotion kaikki kirjat olisivat löytyneet, mutta päädyin vain tuohon yhteen.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Marjo Näkki: Hepoa Tallinnaan
Terhi Koulumies: Vauvaa vailla
Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi
Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt
Eppu Nuotio: Varjo
Markus Zusak: Kirjavaras
Stephenie Meyer: Houkutus
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Juha Vuorinen: Romaanikerjäläinen

Tulipa hyvä olo kertakaikkiaan kun sai pitkästä aikaa hankittua ison kasan kirjoja. :) Tällähetkellä olen lukemassa Romaanikerjäläistä, josta kirjoitan piakkoin tänne.

Hyvää viikonloppua kaikille, Krista lähtee nauttimaan kirjasta sekä illan televisiotarjonnasta, johon kuuluu tänään Putous (aivot vapaalle) sekä Uuden Musiikin Kilpailun finaali jossa kannatan nuorten poikien hevibändi Arionia.

Kira Poutanen: Ihana meri

Mä oon lihonu. Mä en kestä tätä. Mä tuijotan itseäni peilistä ja puristan reidestä kourallisen kauheaa rasvaa. Apua, mitä mä voin tehdä, miten mä voin syödä eilen sen tortun, mä oon ihan hullu ja tänäänkin otin kaks piparia ja laitoin voita leivän päälle. Mun on pakko lopettaa, pakko ryhdistäytyä, en mä voi jatkaa näin, mä lihon ihan muodottomaksi, mun kasvotkin on niin pyöreät. Miksi kukaan ei ole sanonut mulle? Peilikuva tuijottaa mua, mittailee jalkoja, vatsaa ja takapuolta. Mä vihaan sitä, mulla on kuuma, ja vatsa on turvonnut. Hiukset roikkuu ja hiostaa niskaa, päänahkaa kutittaa. Mä oksetan itseäni, pehmeät posket ja löysät rinnat. Mun hampaat kiristyy yhteen ja mä lyön itseäni kasvoihin niin kovaa kuin uskallan. Poskeen jää punainen jälki, ja mä pelästyn omaa voimaani.

Kira Poutasen Ihana meri on jostain syystä ollut jo pitkään yksi lempikirjojani. Minulla on syömishäiriötausta (pääseekö siitä ikinä ihan täysin eroon, tuskin) joten olen joskus lukenut ahmimalla paljon syömishäiriökirjallisuutta. Jotain mainitakseni, voisin sanoa fiktiivisistä Siskoni enkelinluinen tyttö sekä käsitelläänhän Stalinin lehmissäkin aika paljon syömishäiriötä, nimenomaan bulimiaa. Myöskin sellainen nuortenkirja kuin Pientä purtavaa kertoo aika porautuvasti bulimian maailmasta. Faktakirjallisuudesta olen taas tutustunut sellaisiin kuin Siskonmakkarat, Elämä kateissa sekä Tapa minut äiti. Elämä kateissa on noista jäänyt parhaiten mieleen. Noita fiktiivisiä kirjoja tulen kyllä tulevaisuudessa käsittelemään blogissa, koska pidän kaikista noista mainitsemistani kirjoista paljon.

Mä herään ja menen suihkuun. Punnitsen itseni, pukeudun ja menen keittiöön. Mä syön omenan ja kevytjugurtin ja laitan ulkovaatteet päälle. Kävelen harmaassa bussipysäkille ja astun rapaiseen bussiin karvahattukansan kanssa. Mä istun ikkunan viereen ja luen lukuläksyt vielä kerran. Mä jään bussista pois ja kävelen ruskeessa kouluun. Mä istun luokassa eturivissä ja kuuntelen. Mä syön ruokalassa salaattia ja juon vettä. Mä istun luokassa ja kirjoitan. Mä viittaan ja urheilen, laulan ja vastaan kun kysytään. Mä menen bussilla kotiin. Punnitsen itseni. Syön omenan ja teen kotitehtävät, luen lukuläksyt kolmeen kertaan jokaisen. Alleviivaan ja opettelen ulkoa. Kirjoitan kielten sanastot siniseen vihkoon ja toistelen niitä puoli tuntia. Mä menen ulos ja juoksen mustassa tunnin. Tulen takaisin ja teen viisikymmentä punnerrusta, sata kyykkyyn ylös, kaksisataa vatsaa, sata peffaa, sata sisäreittä. Syön omenan ja kevytjugurtin ja punnitsen itseni. Nukahdan. 

Aihe on siis rankka. Julia, ysiluokkalainen kympin tyttö sairastuu anoreksiaan. Kaikki alkaa viattomasta laihduttamisesta, juoksemisen sekä jumppaliikkeiden aloittamisesta, mutta halu laihtua kasvaa kasvamistaan. Julia on jo kirjan alussakin hoikka, painaa vain 48 kiloa, mutta loppupuolella painoa on enää 29 kiloa. Järkyttävää, eikö totta?  Varsinaisia ystävyyssuhteita kirjassa ei ole, tuntuu että Julialla on koulussa vain muut kiitettävän tytöt ympärillään, mutta että hän ei vietä juurikaan koulun ulkopuolella kavereidensa kanssa aikaa. Vapaa-aika kuluu urheiluun, syömisestä stressaamiseen sekä läksyihin.

Äiti näyttää mulle vappuna otettuja valokuvia, ja mä katson itseäni. Kuvassa on alaston olento. Se on valkoinen ja ohut, kapea ja kylmä. Sen vatsa on pyöreä kuin Etiopian nälkälapsilla ja iho on kultaista vauvannukkaa täynnä. Sen lanteilla on verisiä hiertymäjälkiä ja sen jalat on mustelmista sinikirjavat. Sen kasvot on kireät ja iho ohut, hiukset heikot ja roikkuvat. Silmissä ui väsymys ja selkää pitkin hiipii kylmyys. Mä katson sitä ja tiedän, että tapan sitä, hitaasti ja ilman ääntä. Ja vaikka se huutaa ja rukoilee, mä vaan jatkan. Mun on pakko. Äidin silmät on mustat.

Kirjan loppupuolella tuli sellaisia kirjallisia elämyksiä, että vau, tämähän on hyvin kirjoitettu, mutta ei Ihana meri kokonaisuutena ole mikään kirjallinen huippu. Aihe on se joka koskettaa ja järkyttää. Poutanen on tavoittanut jotenkin anorektisen maailmankuvan todella selkeästi, ja se kosketti. Hän on myös onnistunut porautumaan 15-vuotiaan maailmaan todella hyvin, siihen miltä tuntuu olla ysi luokkalainen ja tunnollinen tyttö.

Mutta saako tällainen kirja jonkun nuoren tytön, jolla on aikomus laihduttaa ja muutenkin heikko itsetunto, vaipumaan syvälle anoreksian maailmaan? Mitä olette mieltä?

Ihanasta merestä on muuten tehty myös näytelmä, ainakin Tampereella sitä on esitetty. Voi kun olisin halunnut nähdä!

*****

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Päätinpä sitten tarttua Miika Nousiaisen toiseen romaaniin, Maaninkavaaraan, koska tunsin tarvitsevani jotain humoristista mutta kuitenkin jämäkkää luettavaa. Sitä sain mitä tilasin, ja vielä hyvän lukukokemuksen kaupan päälle.

Olen lukenut Vadelmavenepakolaisen, ja tykkäsin siitä paljon. Ihan Vadelmavenepakolaisen tasolle ei Maaninkavaara yllä, vaikkei kovin kaukana olekaan. Aihe ei ole lähellä sydäntä, urheilu ja juokseminen, mutta en toisaalta tiedä onko Vadelmavenepakolaisen Ruotsin ja ruotsalaisuuden ihannointikaan lähellä minua. Nousiaisen huumori on kuitenkin jotain sellaista joka lyö läpi minulle, ja siksi tästä kirjasta niin paljon pidinkin. Ja tietenkin Miika Nousiaisen tapa kirjoittaa on aivan mahtava!

Martti Huttunen on mies jonka intohimo on juoksu. Juoksu, juoksijat ja juoksun historia. Ja valmentaminen. Hän valmentaa poikaansa Jarkkoa, joka on jo oman ikäluokkansa huippuja. Jarkko kuitenkin katoaa juoksu matkallaan, ja todetaan kuolleeksi merestä löytyneen mitalin ja takin riekaleiden perusteella. Martti on murtunut, hänen elämäntyönsä on pilalla. Toinen näkökulma on siis Martin, viisikymppisen miehen, joka kieltämättä käy jossain vaiheessa kirjaa hieman ärsyttämäänkin.

Satama on omituinen paikka. Tänne tullaan ja täältä lähdetään, mutta mikään ei viittaa siihen, että tullaan juoksijoiden maahan. Satama on hukattu mahdollisuus. Sen pitäisi kertoa tarina sankaruudesta. Tulijalle pitäisi antaa muistutus siitä, ettemme ole aina olleet lauma humalassa ympäriinsä ammuskelevia ja puukottavia, matkapuhelimiaan näprääviä metsäläisiä. Meillä on historia ruumiistaan huolta pitäneenä uljaana sivistyskansana. Olimme lähellä antiikin Kreikan sivistystä. Sitä aikaa, kun sielu ja ruumis olivat sopusoinnussa. Vielä 1970-luvulla, Kekkosen viisaus ja Virénin jalat. Sielu ja ruumis.

Toinen näkökulma on Heidin, Martin 16-vuotiaan tyttären. Heidi päättää pelastaa isänsä takaisin elämään alkamalla juoksijaksi, ja pestaa Martin valmentamaan itseään tietämättä mihin onkaan ryhtynyt. Siitä seuraa joka aamuinen seitsemän kilometrin juokseminen kouluun, sekä monet hullut ideat kuten se, että isä rakentaisi Heidin huoneesta alppimajan ilmeisesti juoksu kunnon parantamiseksi. Heidi yrittää kapinoida isäänsä vastaan parhaansa mukaan, mutta Martti ei kuuntele. Loppujen lopuksi Heidi onnistuu saamaan äitinsäkin puolelleen.

Minulla oli veli. Mahtava veli. Jarkko oli ainoa joka ymmärsi minua. Kukaan muu ei ymmärrä. Jarkko ymmärsi pienestäkin vihjeestä. Jarkon kanssa hiljaisuus ei koskaan ollut kiusallista. Nyt Jarkkoa ei ole. Vaikea sitä on myöntää. Ja välillä koko asia unohtuukin. Silloin aina soitan Jarkolle. Soitin eilen, soitin tänäänkin. Äsken juuri, otin kännykän käteen. Ehdin valita numeronkin. Puhelin hälytti. Naisääni sanoi, että tavoittelemaanne henkilöön ei juuri nyt saada yhteyttä. Juuri nyt. Vai ei koskaan?

Kaksi asiaa mitkä jäivät vaivaamaan Maaninkavaarassa. Oliko Jarkon kuolema itsemurha, saiko hän tarpeekseen isänsä juoksuvalmennuksesta? Ja olisiko Maaninkavaara ollut vielä parempi jos mukaan olisi lisätty Sirkun eli siis äidin, näkökulma? Vai olisiko asiaa ollut liikaakin?

****

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Annukka Salaman fantasiamaailmaan sijoittuva nuortenkirja Käärmeenlumooja sai jokin aika sitten blogistanian Kuopus palkinnon, eikä ollenkaan aiheetta! Kirjan lopun ahmin, mutta muuten yritin pitkittää lukemista ja nautiskella, oli nimittäin paras lukekokemus ihan hetkeen.

Käärmeenlumooja on avaus sarjalle, jonka toinen osa ilmeisesti ilmestyy jo tänä vuonna. Sitä innolla odotellessa...

Unna on faunoidi. Ihmisten joukossa on faunoidi, joissa on yli viisikymmentä prosenttia jotakin eläintä, ja loput sitten ihmistä. Tuota osaa, joka on eläin, nimitetään voimaeläimeksi, ja Unnan voimaeläin on orava. Unnalla on yliluonnolliset kyvyt oleellisesti kiipeilyssä, ja hän on muutenkin hyvä urheilussa. Jopa vaarallisen hyvä, koska hän kykenee skeitatessaan tekemään temppuja joihin eivät tavalliset ihmiset kykene.

Unna ei ole tiennyt olevan muita faunoideja, joten on yllätys, kun hän tutustuu K2:sen jengiin, neljän pojan porukkaan joka elää kommuunissa hienossa asunnossa. Samalla Unna saa tietää että on olemasa metsästäjiä, jotka saalistavat faunoideja. Mutta tärkeintä Unnalle on että hän saa tietää ettei ole omalaatuisuutensa kanssa yksin!

Kun Unna tutustuu K2:sen porukkaan, hän löytää samalla rakkauden. Hän löytää Rufuksen, jonka voimaeläin on käärme, ja joka on viimeinen lajiaan. Kirjassa on paljon romantiikkaa, välillä sivujen välissä värisee erotiikkakin. Ei kuitenkaan mitenkään yli ammutusti, vaan sopivassa määrin. Hän tutustuu myös Jonneen, kilisevään rokkariin, ylimaallisen komeaan Vikkeen, sekä pelottavaan Ronniin. Hahmot ovat hyvin luotuja, ja mielelläni samaistuin Unnaan, vaikka en kiipeilemistä harrastakaan. :)

Unna seisoi neljä metriä korkean rampin päällä ja nojasi skeittilautaan elämänsä ensimmäistä kertaa. Hän oikaisi kypäräänsä ja kiristi polvisuojia, vaikka oli pukenut ne vain näön vuoksi ylleen. SuHän oli harrastanut kuudentoista ikävuotensa aikana kaikkea mahdollista rullaluistelusta niinkin typerään touhuun kuin trapetsitaiteiluun, eikä hän ollut ikinä edes horjahtanut. Eivät oravatkaan kaatuneet, ne tipahtivat aina kevyesti jaloilleen. Ja Unna osasi liikkua ketterämmin kuin yksikään pirun jyrsijä. 

Todellakin, paras lukuelämys pitkään aikaan, ihana kirja kertakaikkiaan. Loistava, mahtava, löytyisikö vielä muita ylisanoja?

*****

Lars Kepler: Hypnotisoija

Jos sanoin Tyyppiteoriaa välipalaksi, niin Hypnotisoijaa voisi kuvailla raskaamman lajin päivälliseksi. Kirjalla oli paksuutta, hieman yli 600 sivua, enkä olisi mennyt kovin montaa sivua kirjaa kyllä lyhentämäänkään. Täyttä tavaraa, niin sanotusti.

Paksuudesta huolimatta kirjassa ei mennyt montaa päivää, on ollut paljon aikaa lukea ja melkein koko viikonloppu menikin nenä kiinni kirjassa. Se ei kuitenkaan ollut mitenkään helppoa luettavaa, nimittäin aihe oli äärimmäisen rankka ja jossain määrin ahdistavakin.

Hypnotisoija alkaa siitä, kun poliisi löytää kokonaisen perheen äärimmäisen raa'asti murhattuna ja silvottuna. Ainoana perheestä henkiin on jäänyt nuori poika, joka on pahoin loukkaantunut. Vain poika voisi kuvailla tappajaa, joka saattaa olla perheen muualla asuvan tyttären jäljellä. Siispä suomalaissyntyinen poliisi Joona Linna hälyttää apuun traumoihin erikoistuneen, hypnotisoinnin asiantuntijan Erik Maria Barkin joka voisi auttaa henkiin jäänyttä uhria, Josef Ekiä, muistamaan ja kuvailemaan murhaajan kasvot.

Tulta, ihan kuin tulta. Ne olivat hypnotisoidun pojan ensimmäiset sanat. Hengenvaarallisista vammoista huolimatta - hänellä oli satoja veitsenviiltoja kasvoissa, jaloissa, vartalossa, selässä, jalkapohjissa, niskassa ja takaraivossa - hänet oli vaivutettu syvään hypnoosiin siinä toivossa, että hänen katseensa kautta saataisiin nähdä mitä oli tapahtunut. -Minä yritän räpytellä, hän mutisi. -Menen keittiöön, mutta jokin on pielessä, tuolien välissä ritisee ja lattialle levyiää ihan punaista tulta. Nuorempi konstaapeli, joka oli löytänyt hänet rivitalosta ruumiiden seasta, oli luullut häntä kuolleeksi. Poika oli menettänyt runsaasti verta, vajonnut sokkiin ja palannut tajuihinsa vasta seitsemän tuntia myöhemmin. Hän oli ainao henkiin jäänyt todistaja, ja rikoskomisario Joona Linna arveli, että hän pystyisi antamaan hyvät tuntomerkit. Tekijän tarkoitus oli ollut tappaa kaikki, ja niinpä hän ei luultavasti ollut välittänyt kätkeä kasvojaan. 

Bark on luvannut kuitenkin aiemmin olla hypnotisoimatta enää ketään ja rikkoo siis nyt lupauksensa. Tästä seurauksena alkaa toinen jännitysnäytelmä, koska Erik Maria Barkin lapsi Benjamin kidnapataan.

Kirja oli äärimmäisen rankka, ja välillä tuntui että väkivaltaa oli kuvailtu vähän liikaakin. Hieman herkempi lukija ei ehkä olisi pystynyt kirjaa lukemaan, tai jos pystyisi, niin varmasti tapahtumat tulisivat uniin. Itse en ainakaan muista painajaisia nähneeni. Kirjoitustyylissä ei ole kuitenkaan mitään valittamista, ja kokonaisuudessaan oli hyvä lukukokemus. Miinusta tulee ehkä hieman siitä, että kesken kirjaa vaihdettiin kertoja muotoa, mutta ei sekään oikeastaan pahemmin häirinnyt.

***½

Laura Saari: Tyyppiteoria

Kirjastosta sattumalta bongattu Laura Saaren Tyyppiteoria edusti mielestäni aika harvinaista kotimaista chick litiä, vaikka en ole täysin varma luetaanko se kyseiseen kategoriaan. Kuitenkin tuntuu, että Tyyppiteoria täyttäisi nämä kriteerit aika täydellisesti: ihmissuhteita, paino-ongelmia, alkoholinkäyttöä, biletystä. Vähän niin kuin Bridget Jonesissakin, tosin eihän tämä ihan Bridgetin tasolle yllä.

Tyyppiteoria kertoo Sallasta, 32-vuotiaasta kirjallisuuden opiskelijasta jonka gradu on ollut kesken jo monen vuoden ajan. Salla on kirjan alussa töissä trendikkäässä kenkäkaupassa Bella Scarpissa, mutta josta saa potkut kohtalokkaiden työnantajan järjestämien bileiden seurauksena. Sallan parhaat ystävät ovat Kukkis, Mallu ja Siru, joista eniten pidin Kukkiksesta. Oletettavasti kuitenkin parhaiten samaistuin Sallaan, jotenkin tämän törmäilyt mies maailmassa olivat ihastuttavaa luettavaa.

Maailma, jossa gradua vaille yliopistotutkinnon suorittanut joutuu henkensä pitimiksi työskentelemään kenkämyyjänä, ei voi olla oikeudenmukaisesti kokoonpantu. On toki ihmisiä, joille italialaisten laatujalkineiden kanssa puuhastelu on toiveiden toteutuma sinällään, mutta että minä olen juuttunut moiseen toimeen, on lähinnä kohtalon julmaa pilkkaa. Mikä alkoi viattomana joulukiireapulaisuutena, on vuosien vieriessä ja opintojen venähtäessä muuttunut kahdeksaksikymmeneksiviideksi prosentiksi kokonaistyöajasta ja ylityöt päälle.

Tietenkin koska chick litistä on kysymys, on suuressa osassa miehet. Salla salamarakastuu Andersiin, enkelinkasvoiseen kauniiseen mieheen kuntosalilta, jonka edessä onnistuu mokaamaan kerta toisensa jälkeen. Sallan ystävän keksimä tyyppiteoria, jonka mukaan ns. b-luokan ihminen ei seurustele parhaaseen a-luokkaan kuuluvan kanssa, rikkoutuu kun Anders kuitenkin kiinnostuu Sallasta. Mutta onko parilla kuitenkaan mitään yhteistä?

Pidin erityisesti lukujen aluista, "Ensimmäinen luku jossa käsitellään..." tyylisesti kirjoitettuja pätkiä. Muutenkin Tyyppiteoria oli viihdyttävä, sellainen kevyt välipala jonka lukee nopeasti. Ei mikään varsinainen kirjallinen suoritus, mutta mielelläänhän tuon luki. Nopea lukuinen kirja oli, ihan siitäkin syystä, että fontti oli isoa, ja rivivälikin poikkeuksellisen iso.

***

Kirjahankinta ja elokuvailta.

Olin eilen kaupungilla kummini kanssa, ja hänellä on tapana aina minulle jotain ostaa. Käytin tilaisuuden hyväkseni, ja hankin pitkään kirjastosta tuloksetta havittelemani (varauksia on jonossa useampi) Emmi Itärannan Teemestarin kirjan.

Sitä on kovasti blogeissa kehuttu, ja niinpä odotankin innolla että pääsen sitä lukemaan. Lisäksi äitini oli kuullut lukupiirissään suosituksen kyseisestä kirjasta eräältä tuttavaltaan. Joten odotan kirjalta paljon.

Lisäksi kävimme siis elokuvissa. Kävimme katsomassa Anna Kareninan. En ole kirjaa (niin kuin en mitään muitakaan venäläisiä klassikkoja) ikinä lukenut, joten tarina ei ollut lainkaan tuttu. Mutta yllätys oli positiivinen! Tarina vei mukanaan, ihastuttava, traaginen rakkaustarina. Lisäksi elokuva oli erittäin hyvin tehty, tanssiaiskohtaukset ja lavasteet olivat upeita ja näyttelijät kertakaikkiaan loistavia. Lisäksi sain lainaan Anna Kareninan kirjana, saa nähdä milloin jaksan lukea. :)