Anna Karolina Larsson: Sinulle ei jää ketään

Sinulle ei jää ketään
Anna Karolina Larsson
Suomentanut Jänis Louhivuori
384 s. 
2016
Minerva








Kustantajalta


Tällä viikolla mieltä alkoi vaivata vanha tuttu kutina: dekkarihimo. Olin lukenut eri genrejen kirjoja, hienoja romaaneja, chick litiä sekä nuortenkirjoja, mutta en ollut hetkeen lukenut kunnon dekkaria. Onneksi hyllyssäni odotti monta hyvää tämän lajin edustajaa, joista käteen tarttui Anna Karolina Larssonin dekkari Sinulle eijää ketään.

Sinulle ei jää ketään on itsenäinen jatko-osa Larssonin esikoisdekkarille Paviaanivarkaus. En ole lukenut Paviaanivarkautta, joten en osaa sanoa kuinka pitkälti näissä kirjoissa esiintyvät samat hahmot, mutta luulen että esimerkiksi rikospoliisi Amanda Paller näytteli isoa osaa jo Paviaanivakaudessa. Nyt Paller ja hänen työtoverinsa saavat aika hirvittävän tapauksen tutkittavaksi. Kaikki alkaa siitä kun kuusivuotias tyttö murhataan kotonaan raa'asti, ja murhaajaksi paljastuu tytön äiti. Ainoana selityksenä murhalle on kannibaalihuume MDPV, jonka vaikutuksen alaisena tytön äiti on ollut. Huume on uusi, ja lähtee leviämään rajusti Tukholmassa. Uusia, vastaavia tapauksia sattuu ja poliisi on hädissään. Heidän täytyy saada kiinni hengenvaarallisen huumeen levittäjä, mafiapomo Kraljevic. Amanda Paller päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Huhhuh. Tässä on todellakin dekkari jota en voi suositella herkkänahkaiselle, enkä edes kaikille dekkarinystäville. Onneksi, onneksi on meitä dekkarihulluja jotka rakastavat raakojakin tarinoita, sillä raakuutta Larsson kirjassaan tarjoilee. Vaikka veri välillä lentää, niin koko kirja ei todellakaan ole sitä: kaiken takana on psykologinen vire, kun mennään hiukan syvemmälle kannibaalihuumeen maailmoihin ja siihen, mitä aineen levittämisen taustalla on. Oman vireensä tuo Amanda, rikospoliisi jonka elämä ei ole aivan mutkatonta. Mutta kenenpä poliisin olisikaan, jos dekkareita uskoo? Kjeh.

Olen dekkarilukijana hyvin monipuolinen: pidän psykologisesta jännityksestä, pidän rauhallisista poliisitarinoista mutta sitten pidän tällaisista, raaemmista ja väkivaltaisemmista dekkareista joiden parissa ihokarvat nousevat pystyyn ja toivoo etten lukisi kirjaa yksin pimeällä. Osaan hyvin kuvitella tapahtumat silmieni eteen lukiessa, ja kyllä, pystyin nytkin. Uh. Siitä huolimatta minun on helpompi lukea raakoja dekkareita kuin katsoa tällaista elokuvana, sillä lukiessa voin jotenkin säädellä sitä mitä mielessäni näen. Larssonin kirjaa lukiessanikin säätelin mielikuviani, eikä kirja tullut kuitenkaan esimerkiksi uniini. Onneksi!

Sinulle ei jää ketään olisi voinut olla niin raaka dekkari että se olisi ollut liikaa. Anna Karolina Larsson on kuitenkin tehnyt kirjasta sellaisen, että se on paljon enemmän kuin raaka, se on samalla psykologinen, piinaavan jännittävä ja inhimillinen. Inhimillisyyden kirjaan tuovat kiinnostavat ja ehkä aavistuksen verran samaistuttavatkin hahmot: minä ainakin samaistuin hieman Amandaan, vaikka en kyllä tekisi kaikkea sitä rikoksen ratkaisemisen eteen mitä hän teki. Fiktion maailmassa kuitenkin haluaisin olla hiukan samanlainen kuin hän on!

Haluan ilman muuta lukea mys Paviaanivarkauden, ja tietää mitä henkilöille on tätä ennen tapahtunut. Sinulle ei jää ketään on siis itsenäinen jatko-osa, joten minua ei haitannut vaikken tienytkään hahmojen historiaa - Larsson ei vello Paviaanivarkauden tapahtumissa liiaksi, vaan pysyy tässä hetkessä ja esittelee hahmot uudellekin lukijalle.

Jos et kavahda herkästi ja olet valmis vähän rankempaankin menoon, niin suosittelen lämpimästi tätä dekkaria.

Jukka-Pekka Palviainen: Tarpeeksi reilua

Tarpeeksi reilua
Jukka-Pekka Palviainen
215 s. 
2016
Karisto









Kustantajalta


 Tuntuu hyvältä että päätin siirtää myös kotimaiset nuortenkirjat tänne Lukutoukan kulttuuriblogiin. Niin kuin aiemmin kirjoitin, niin uskon että tämänkin hienon kirjan tavoittavat nuoremmat lukijat ehkä helpommin täältä - sillä oikeasti toivon että Tarpeeksi reilua löytää lukijansa!

Tarpeeksi reilua kertoo Artusta ja Koposesta, jotka suunnittelevat omaa lyhytelokuvaa - elokuvat vain kertakaikkiaan ovat iso osa poikien elämää, kuten myös Jossun, joka kuuluu kiinteänä osana kaveriporukkaan.  Tavoitteena on, että elokuva voittaisi kisassa jossa palkintona on matka Venetsian elokuvajuhlille, ja koska tavoite on kova, on filmiin saatava mukaan kaunis nainen. Jasmine on uusi tyttö nuorten luokalla, ja kuten Arttu ja Koponen sanovat: hän on jumalaisen kaunis. Jasmine suostuu projektiin mielellään, ja pian onkin aika lähteä kuvaamaan filmiä autiolle saarelle, jossa yhden jos toisenkin tunteet paukahtelevat esiin.

Palviainen on ennen tätä nuortenromaania kirjoittanut paljon. Yllätyin hieman lukiessani Wikipediasta hänen kirjoittaneen kirjoja myös aikuisille, minä kun olen pitänyt häntä aina taitavana nuortenkirjailijana. Aina oppii uutta, kiitos tästäkin tiedosta internet! Olen lukenut Palviaisen nuortenromaanit Joku vieraileva tähti sekä Perjantai on hyvä päivä lähteä ja kumpaankin kirjaan olen ihastunut kovasti.

Palviaisen tapa kirjoittaa on hieno. Romaanit jotka minä olen häneltä lukenut, ovat olleet selkeästi nuortenkirjoja, mutta tuo tapa millä Palviainen nuorille kirjoittaa: Tarpeeksi reiluakin on älykäs, syvällinen ja jännittäväkin. Kirjassa on monta puolta ja lukiessa se herättää todella paljon ajatuksia. Tapa, jolla Palviainen on luonut päähenkilönsä, on sekin hieno: neljässä päähenkilössä on erilaisia tyyppejä, sellaisia joista jokainen lukija varmasti löytää "omansa", sen johon samaistua.

Minäkin löysin. Samaistuin jollain tapaa Jasmineen, tuohon jumalaisen kauniiseen tyttöön joka kirjan alussa istuu luokassa yksin ja tuijottaa ulos ikkunasta. En vertaa itseäni millään tapaa Jasmineen, mutta hänen kynällään kirjoitetut päiväkirjateksit jollain tapaa koskettivat minua eniten. Se tunne, minkä Palviainen on niihin saanut. Se liikautti jotain sisälläni.

Jokainen elokuvahullu löytää Tarpeeksi reilusta jotain itselleen. Vaikka minun ykkösrakkauteni ovat kirjat, rakastan silti elokuvia. Isäni keräilee elokuvia, ja hänen hyllyistään lainaan muutaman elokuvan kerrallaan katsottavaksi - meillä kun sattuu olemaan vielä monien elokuvien suhteen samanlainen maku! Tarpeeksi reilua käsittele hieman erilaista elokuvagenreä mitä minä katson, mutta jotenkin pystyin sukeltamaan nuorten pään sisälle, kun he puhuvat elokuvista niin rakastavasti. Kirjat ovat ihania, mutta mikä olisikaan toisinaan sen parempaa kuin nähdä fiktiiviset tapahtumat edessään ruudulla!

Ahmaisin Tarpeeksi reilua melkein yhdeltä istumalta. Kuten nuortenkirjat usein, on Palviaisen kirja sujuvaa, ihastuttavan sujuvaa kerrontaa täynnä, dialogit toimivat ja huumoriakin on saatu mukaan. En tietenkään spoilaa tapahtumia - mutta lopussa on omanlainen taikansa, joka tkee kirjasta just niin hyvän.

Timur Vermes: Täällä taas

Täällä taas
Timur Vermes
Suomentanut Tähti Schmidt
392 s. 
2016
Tammi








Kustantajalta


 Täällä taas on kirja johon suhtauduin epäluulolla. Sain Timur Vermesin romaanin yllätyksenä kustantajalta ja pienen empimisen jälkeen päätin kokeilla kirjaa: tottahan minäkin halusin tietää voiko Hitlerin toiselle tulemiselle nauraa.

Täällä taas nimittäin kertoo Hitleristä. Se kertoo vuodesta 2011, jolloin Hitler herää berniilinäisellä joutomaalla, ja lähtee katsomaan miltä maailma näyttää. Voitte kuvitella, että kun hyppää toisen maailmansodan tuoksinasta tähän aikaan, ihmetyksen aiheita löytyy monia. Adolf Hitler ei toki ole ainoa joka ihmettelee, vaan tätä miestä ihmettelee myös jokainen joka hänet kohtaa. Miten Berliini ottaa hänet vastaan?

Nyt, kun kirjan lukemisesta on kulunut jo useampi päivä, en vieläkään tiedä miten kirjaan suhtautuisin. Sen tiedän, että Timur Vermes on timanttinen mitä tulee satiiriin, ja hän on kirjoittanut kirjan aiheesta jota ei moni uskaltaisi käsitellä. Mutta. Olen välillä ihan toivottoman tosikko mitä tulee natsiaatteeseen ja muutenkin tällaiseen touhuun, ja tietenkin Hitleriin ylipäätään. Vaikka Täällä taas tarjoili monta kertaa asioita joille en voinut olla hymyilemättä, niin silti. En tiedä.

Olisi kiinnostava tietää millainen on Timur Vermesin oma suhtautuminen Hitleriin ja koko natsiaatteeseen. Luulen, olen melkein varma, että hänen suhtautumisensa Hitleriin on hyvin negatiivinen, mutta silti. Olisin toivonut kirjaan negatiivisemman kannan, jotenkin vielä paljon tuomitsevamman. Ei Täällä taas Hitlerille hurraa, ja itse asiassa kirja nauraakin tälle hirveälle miehelle aika ratkiriemukaasti, mutta silti. Anteeksi, minä vain itse suhtaudun tähän asiaan niin hirveän kielteisesti, että toivon sitä kaikilta muiltakin.

En kuitenkaan tuomitse täysin Timur Vermesin romaania. Siinä on paljon hyvää. Kuten kirjoitin aiemmin, Vermesin satiiri on todella onnistunutta, ja uskallus käsitellä tällaista aihetta on vertaansa vailla. Lähdin lukemaan kirjaa avoimin mielin, ja siksi sainkin siitä ehkä sen verran irti: jos olisin lukenut kirjaa kovin kielteisellä asenteella, ajatuksen "minä-en-naura" kanssa, olisin saattanut jättää sen kesken. Onneksi en jättänyt, sillä kokonaisuutena lukukokemus oli plussan puolella.

Tulen kuitenkin miettimään tätä kirjaa vielä pitkään tämän bloggauksenkin jälkeen. Ennen kaikkea tulen miettimään sitä, mille asioille saa nauraa, ja millä tavalla?

Eppu Nuotio ja Anna Nuotio: Ihana Venla T

Ihana Venla T
Eppu Nuotio ja Anna Nuotio
159 s. 
2016
Otava









Kustantajalta


Hurraa, Lukutoukan kulttuuriblogin sisältö muuttuu jälleen hieman! Pitkään asia pohditutti, mutta tämä päätös tuntui silti parhaalta: tästä eteen päin kirjoitan kaikista nuortenkirjoista tänne, Lukutoukkaan. Niin käännetyistä kuin kotimaisistakin. Tuntuu minulle kaikkein luontevimmalta, että täällä omassa blogissa kirjoitan kaikesta minulle todella rakkaasta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Toinen minulle rakas asia, kotimainen kauno, taas on Suomi lukee -sivulla. Tiedän myös, että Lukutoukan kulttuuriblogin lukijoissa on monia joita nuortenkirjat kiinnostavat, ja siksi onkin kiva vinkata teille mitä kaikkea kivaa olen lukenut!

Niin, tässä nimittäin on yksi helmi: Anna ja Eppu Nuotion Ihana Venla T, joka on jo kolmas Venla T:stä kertova kirja. Joka taitaa muuten olla sarjan paras!

Venla on päättänyt että tästä tulee muutosten vuosi. Hänellä on poikaystävä, espanjalainen vaihtari Horhe jolle hän on päättänyt olla todella hyvä tyttöystävä. Huihai Matias, tuo vanha rakkaus, hänet Venla on päättänyt unohtaa ihan kokonaan: ainakin siihen asti kun Matias tulee suorittamaan sivariaan vanhaan kouluunsa, jossa Venla vielä suorittaa viimeisiä opintojaan. Oma rakkauselämä siis on vähän mutkalla, mutta omalla nettipalstallaan Venla osaa neuvoa nuoria: hänestä on tullut jo aika suosittu! Kaikki siis on päällisin puolin hyvin, mutta onko sittenkään?

Venla oli sarjan ensimmäisessä osassa melkoinen tyyppi. Tavallaan kyllä ihan hirvittävän ihana, sellainen tohelo, mutta taisinkin silloin kirjoittaa että hän on myös hieman rasittava. Mutta mitä pidemmälle sarja on edennyt, sitä enemmän olen ihastunut Venlaan. Edellisessä sarjan osassa hän jo oli aika mukava, ja nyt lukiessani Ihanaa Venla T:tä lähestulkoon hihkuin innosta. Venlahan on ihan mahtava tyyppi! Hän on kliseisesti sanottuna kasvanut ihmisenä, ja sitähän se tuossa iässä on. Venla nimittäin on elänyt lukioaikaansa sarjan edetessä, ja se on monelle sitä aikaa kun käydään läpi vaikka mitä vaiheita. Niin käy läpi Venlakin, ja mikä ihana nuori nainen hänestä on kasvanut!

Siinä missä sarjan ensimmäisessä osassa, Venla T:n rakkaudet, Venla ratkoi asioita huolettomasti ja ajattelemattomastikin, niin nyt hän jo hieman suunnittelee mitä tekee. Huumoriarvoa toki sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa Venlan tekemisillä oli rutkasti, ja kuuluuhan sellainen tietynlainen sähellys olennaisena osana chick lit -kirjallisuuteen. Säheltää Venla hieman vieläkin, mutta eri tavalla. Sillai ihanasti.

Ihanassa Venla T:ssä tulee hienosti ilmi yksi Venlan parhaista puolista. Hän on nimittäin korvaamattoman hyvä ystävä! Heillä on kiinteä ystäväporukka, jonka muut jäsenet ovat kirjoittaneet ylioppilaiksi jo keväällä: Venla ei, koska ei muistanut ilmoittautua kirjoituksiin. Venla siis on vielä lukiossa, muut suunnittelevat tulevaisuuttaan kimppakämpässä. Rättyä, josta on vasta nyt muodostunut Venlalle todellinen ystävä, on lähtenyt New Yorkiin luomaan mallin uraa, ja tytöt skypettävät lähes päivittäin. Ihana Venla T onkin ihanaa ystävyyden ja rakkauden ilotulitusta.

Eppu ja Anna Nuotion Venla T:stä kertova sarja on siis chick litiä nuorille. Vaikka Venla on jo täysi-ikäinen tässä sarjan uusimmassa osassa, ei sarja ole pelkästään nuorille aikuisille suunnattu. Tämä on yläaste ikäisille, tämä on juuri nuorille aikuisille, ja on tämä sarja aikuisillekin chick litin ystäville. Koko sarja on täynnä huumoria, rakkautta, ihanaa sähellystä ja mahtavia tyyppejä - ja näköjään, mitä pidemmälle sarjassa päästään, sitä paremmiksi kirjat muttuvat.

Annika Eräpuro: Hili & Ola ja mahdoton Mauri

Hili & Ola ja mahdoton Mauri
Annika Eräpuro
144 s. 
2016
Karisto









Lainattu kirjastosta


Lauantaina vietettiin lastenkirjallisuuden päivää, ja vaikken ehtinyt tuota tärkeää päivää täällä blogin puolella hehkuttaa, ehdin silti päivän päätteeksi lukea yhden lastenkirjan. Hili & Ola ja mahdoton Mauri kiinnosti sen verran, että varasin sen kirjastosta, vaikka uudet lastenkirjat löytyvät usein ihan hyllystäkin. Varaamisen kautta kuitenkin varmistin sen, että sain kirjan käsiini heti, onneksi.

Kirja kertoo Hilistä ja Olasta, kaksosista, joiden vanhempien ammatti ei ole mikään ihan tavallinen: he ovat nimittäin astronautteja. Kirjan aloituslause onkin todella mainio "Kaikki alkoi siitä, kun isä ja äiti lähetettiin maata kiertävälle radalle." ja se kertoi ainakin minulle kirjasta paljon. Aloituslause lupaa huumoria, ja hymyilinkin kirjan kanssa leveästi moneen kertaan. Kun lasten vanhempien avaruusmatka alkaa, heidät lähetetään Sirlinda-tädin luokse Liuhulaan. Sirlinda-tädillä on melkein aina uusi mies, ja tällä kertaa se mies onkin tosi tyhmä! Mies on Mauri, joka vain murahtelee ja huutaa, eikä salli edes television katselua. Ola ja Hili päättävät ottaa selvää mikä tyyppi tämä Mauri oikein on.

Minulle kansitaide on aina todella tärkeä asia, mutta luulen että lastenkirjallisuudessa se on vielä hieman tärkeämpää kuin aikuisille suunnatuissa kirjoissa. Aikuiset lukevat usein kirjasta myös takakannen ja päättävät sen perusteella lainaavatko tai ostavatko kirjan, mutta lasten valinta tapahtuu varmasti usein ihan vain kansikuvan perusteella. Luulen että Hilin & Olan kansikuva vetoaa moneenkin lapseen, sillä siinä tapahtuu paljon ja se - ainakin minulle - lupasi hauskaa menoa.

Kirjassa on kaksi merkittävää asiaa: on lasten vanhempien ammatti, joka on kiinnostava, ja josta on saatu esiin hauskojakin piirteitä. Ja sitten on tietenkin tämä Mauri, joka tekee kirjasta hauskan ja ehkä vähän jännittävänkin. Kumpaakaan ilman kirja ei toimisi niin hyvin kuin se toimii nyt, minä ainakin hymähtelin kirjan juonelle useammankin kerran.

Hili ja Ola ovat hauskoja tyyppejä, mutta hauskoja ovat myös kirjan aikuiset. Mauri on omalla, kummallisella tavallaan hauska ja huvittava on myös kaksosten täti, Sirlinda. Varsinkin Sirlindan luomisessa Annika Eräpuro on onnistunut todella hyvin, kouhottava täti joka ei osaa olla ilman miesystävää... Noh, en minä voinut olla hymyilemättä, ja tuskin voivat olla lapsetkaan. 

Hili & Ola ja mahdoton Mauri on varmasti hyvää luettavaa alakoulu ikäiselle tytölle tai pojalle. Kirjassa mikään ei sanele sitä, kummalle sukupuolelle kirja on suunnattu: pääroolissa kun ovat sisarukset Hillevi ja Olavi. Vauhtia kirjassa on riittävästi poikiakin ajatellen, ja miksi eivät tytökin vauhdista tykkäisi?

Aikookohan Annika Eräpuro jatkaa Hilin ja Olan tarinaa? Tässä on kyllä kaikki ainekset sarjaa varten, kunhan vain Sirlinda pysyy kuvioissa mukana!

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Loistava ystäväni
Elena Ferrante
Suomentanut Helinä Kangas
362 s.
2016
WSOY








Kustantajalta


Olenpa lukenut - jälleen kerran - jotain maagisen hyvää. Tämä kirjakevät tuntuu suorastaan taianomaiselta, koska kirja toisensa perään huokaan ja totean: vau mitä juuri luin. Elena Ferranten Loistava ystäväni saa todella huokailemaan, ja toteamaan bloggaritoverini lailla että tässä on varmasti yksi suurimmista käännösromaaneista tänä vuonna.

Loistava ystäväni on kaikenlaista, se on paljon. Minulle se oli ennen kaikkea ystävyysromaani, se kertoi kahden nuoren tytön tarinaa. Kirja kertoo Lilasta ja Elenasta, kahdesta hyvin erilaisesta tytöstä jotka ovat siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) parhaat ystävykset. Lila on ollut lapsuudesta saakka peloton, hurjan rohkea ja älykäs kun taas Elena vetäytyy syrjään ja tarkkailee sieltä maailmaa. Älykäs on toki Elenakin. Loistava ystäväni kertoo sodanjälkeisestä Napolista, jossa vallitsee aikamoinen kurjuus: tytöt taistelevat yhdessä pärjätäkseen elämässä. Molemmat alkavat selviytymismatkan eri tavoilla, mutta kumpikin taistelevat lujasti.

En heti päässyt sisälle tähän kirjaan. En ajatellut jättäväni kirjaa kesken, mutta ajattelin "tällainenko tämä olikin". Jotain kuitenkin tapahtui, en edes osaa sanoa tarkemmin kuinka pitkälle olin kirjaa lukenut. Jossain vaiheessa vain huomasin kääntäväni sivuja nopeammin, ajan kuluvan nopeammin, ollessani kirjan lumoissa. Sen jälkeen lukeminen olikin yksi suuri nautinto.

Ehkä vaadin alussa hiukan aikaa tutustuakseni Elenaan ja Lilaan. Vaikka kirja kertookin nuorista tytöistä, ovat he silti sisimmältään suuria persoonia, joita Elena Ferrante käsittelee kauniisti. Loistava ystäväni on paitsi romaani ystävyydestä, on se myös eräänlainen kasvuromaani: seurataanhan kirjassa tiiviisti kahden tytön kasvua lapsista nuoriksi aikuisiksi. Tämä ei tietenkään ole helppoa saati yksinkertaista, tietäähän sen jokainen meistä naisista kun muistelee omia nuoruusvuosiaan.

Kaiken tämän lisäksi kirjassa kuvataan sodanjälkeistä Italiaa. Toisen maailmansodan aikaisia ja jälkeisiä kuvauksia on kirjoitettu useita, ja monia minäkin olen lukenut. Tuon ajan Italia on jäänyt kuitenkin minulta aivan pimentoon, ja Ferrante toi minulle kuvan myös siitä: Napolissa oli kurjaa, mutta tyttöjen elämässä oli silti paljon hyvääkin. Ainakin toisensa.

Loistava ystäväni on menestynyt hurjan hienosti myös maailmalla. Tätä en ihmettele yhtään, ja Loistava ystäväni onkin ensimmäinen osa napolilaissarjasta - jään innolla odottamaan jatkoa.

Anssi Asunta: Kolmas aikakirja

Kolmas aikakirja
Anssi Asunta
375 s. 
2005
Teos









Saatu lahjaksi


Noloa myöntää että sain Anssi Asunnan Kolmannen aikakirjan joululahjaksi toissajouluna, ja luin sen vasta nyt. Ystäväni antoi kirjan minulle, ja suhtauduin siihen aluksi todella epäilevästi. Aikamatka aikaan ennen Kristusta, jossa keskeistä roolia näyttelee Mooses? Mietin ettei todella ole minun palani kakkua. Onneksi, onneksi tulin toisiin aatoksiin ja päätin lukea kirjan.

Kolmas aikakirja kertoo Yhdysvaltain avaruushallinnon tutkijasta Andy Coppolasta ja vuodesta 2035. Silloin nostetaan Messinansalmen pojhjasta liki kaksituhatta vuotta sitten haaksirikkoutunut roomalainen kaleeri. Lastina on arvokasta tavaraa, liitonarkku johon Mooses Raamatun mukaan sijoitti laintaulut, ja jotka kätkettiin Jerusalemin temppeliin. Andy tietää näkevänsä asioita joita kukaan ei uskoisi näkevänsä, ja tuo löytö vie hänet toiseen aikaan. Mikä on mennyttä ja mikä tulevaa, hän joutuu kysymään itseltään, ja niin jouduin minäkin.

Kiitän ystävääni joka antoi minulle lahjaksi Kolmannen aikakirjan. Kirjan kansi olisi kirjastossa saattanut kiinnittää huomioni, mutta takakannen perusteella se olisi saattanut jäädä kirjastoon. En ole erityisemmin kiinnostunut uskonnosta, ja Raamatun ajan tapahtumat olisivat ehkä minut kirjan kimpusta karkoittaneet. Joka olisi ollut todella suuri vahinko, sanonpa vaan!

Aikamatkailu kirjallisuudessa kuitenkin kiinnostaa kovasti. Se on Kolmannessa aikakirjassa vahvasti läsnä, ja innostuin kirjan myötä pohtimana keskeistä kysymystä, sitä, mikä on menneen, nykyisen ja tulevan keskeinen ero. Tämän kirjan mukaan ainakin eri aikakausilla on toki hirvittävän suuria eroja, mutta on myös hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä. Uskon, että Asunta on tehnyt vaikuttavaa tutkimustyötä kirjan myötä, eikä hän jekuttaisi lukijaa ihan mennen tullen. Tietenkään, kun puhutaan ajasta kaksituhatta vuotta sitten, kukaan ei voi tietää miten asiat silloin oikeasti olivat.

Kolmas aikakirja on sitä paitsi todella hyvin kirjoitettu. Kun luin kirjan takakannen ensimmäistä kertaa, ajattelin jotenkin että kirjan täytyy olla todella vaikea - aihe kun ei ole mikään yksinkertainen. Senkin takia jännitti avata kirjan kannet, ja myönteinen yllätys oli kun teksti oli nautinnollisen sujuvaa, eikä liian haastavaa. Toki hieman haastatetta saa aina olla, mutta hieman kavahdan jos joudun liian vaikean romaanin keskelle.

Mainio, kerrassaan mainio lukukokemus tämä. Suosittelen aikamatkustuksen ystäville, uudenlaista lukukokemusta etsiville ja myös heille joita ei uskonto aiheena hirveästi kiinnosta. Minä ainakin sain Kolmannesta aikakirjasta todella paljon irti!