Vesa Haapala: Karhunkivi

Karhunkivi
Vesa Haapala
234 s. 
2016
Otava









Lainattu kirjastosta


Tänään on täällä Joensuussa ollut jo aavistus syksyn kirpeyttä. Tänään on ollut aamu jolloin pitkähihainen tunika on tullut tarpeeseen ja villasukat sai vetää luvan kanssa jalkaan. Onko syksy todella täällä? Pidän syksystä, pidän sen väreistä ja myös tuosta kirpeydestä. Pidän totta kai siitä kun lähestulkoon joka päivä ilmestyy toinen toistaan kiinnostavampi uusi romaani, joista jokaisen haluaisi lukea ihan heti. Oli aika jolloin syksy oli vain lisääntyvän angstisuuden aikaa - nyt on toisin. Kyllä, pidän syksystä. Myös syksystä.

Vesa Haapalan Karhunkivi ei ole tämän syksyn romaaneja, vaan viime kevään. Taas mentiin bloggaritovereiden suositusten perusteella, sillä muistan lukeneeni että tämä on mennyt jonkun takuulukijani pään sisään väkevästi, joten uskalsin toivoa että Haapala onnistuisi sukeltamaan minunkin sieluuni.

Karhunkivi kertoo erään perheen tarinaa. Erityisesti se kertoo isän ja pojan välisestä, kipeästä ja vaikeasta suhteesta jota lukiessani minunkin sieluuni sattui. Lasse yrittää olla pojalleen Laurille mahdollisimman hyvä isä, mutta Lauri tekee siitä vaikeaa. Todella vaikeaa. Jokainen perheenjäsen kärsii omalla tavallaan tilanteesta ja Lassen on välillä pakko päästä huokaisemaan. Huokaisupaikkana hänellä on mökkitontti, Karhunkivi, jossa hän saa olla kahden luonnonrauhan kanssa.

Karhunkivi on Vesa Haapalan ensimmäinen romaani. Ennen Karhunkiveä hän on julkaissut useita runoteoksia ja onkin sillä kirjallisuuden saralla käsittääkseni hyvin arvostettu. Tämän romaanin lukemisen jälkeen en ihmettele lainkaan - Haapala osaa kirjoittaa. Todella hyvin. Karhunkivestä voi omalla tavallaan arvata että Haapalalla on runoilijatausta. Hänen tekstissään on läsnä lyyrisyys, kauneus ja sellainen ote, jossa on proosamaisuudesta huolimatta runo läsnä. Karhunkivi onkin vaikeasta ja kipeästä aiheestaan huolimatta kaunis romaani.

Kirjan aihe on kipeä. Luulen ettei tarinan luominenkaan ole ollut kirjailijalle helppoa, sillä niin syvältä tuntuu Karhunkiven tarina tulevan. Uskon että Haapala on pohtinut pitkään isän ja pojan välistä suhdetta, ja luonut heihin omanlaisensa yhteyden. Niin suuren vaikutuksen heidän välinen kipunsa tekee lukijaan. Karhunkivi ei kuitenkaan ole pohjattoman toivoton tai synkkä kirja. Romaanissa virisee hyviä asioita, asioita jotka antavat kirjalle valoa - ja toivoakin. Se on hyvä. Se on todella hyvä asia, ja tekee Karhunkivestä niin hyvän teoksen.

Tuntuu, että seuraavan kerran kun tahdon lukea runoja, minun täytyy etsiä käsiini Haapalan teos. Jos kirjailija kirjoittaa näin kaunista proosaa, niin miten kauniisti hän kirjoittaakaan runoja? Minun on otettava siitä selvää.

Karhunkivessä on vaikea aihe ja ehkä siksi se on niin hieno romaani. Elämässä kaikki ei vain aina mene helpoimman kautta, sen näyttää Haapala ja elämäntilanne jota hän kirjassaan kuvaa on varmasti totta monessa suomalaisessa perheessä. Karhunkivessä yhdistyvät elämän kipeät asiat ja luonnon rauha - ja tuo yhdistelmä toimii.