torstai 30. toukokuuta 2013

Charles Bukowski: Pystyssä kaiken aikaa

Pystyssä kaiken aikaa
Charles Bukowski 
Suomennos Arto Häilä
229 s. 
1979
WSOY









Kymmenentuhannen kävijän määrä on mennyt rikki minun pienessä blogissani! Olen iloinen tästä pienestä asiasta, eihän blogini ole ollut olemassa vielä kovinkaan pitkää aikaa. Sen kunniaksi voisin tehdä vaikka mitä, mutta arvon jotain pientä vasta sitten kun olen pitänyt blogiani vuoden. Sen olen päättänyt. Nyt siis postan vain Bukowskin toisesta kirjasta, Pystyssä kaiken aikaa romaanista.

New York Cityn bussiasema oli Times Squaren lählellä. Menin kadulle vanhan matkalaukkuni kera. Oli ilta. Ihmiset tulvivat maanalaisesta. Hyönteisten tavoin, kasvottomina, he ylen kiivaasti karkasivat kimppuuni, päälleni ja ohitseni. He tyrkkivät ja talloivat toisiaan; he päästelivät hirveitä ääniä. 

Pystyssä kaiken aikaa kertoo Charles Bukowskin alter egon Henry Chinaskin nuoruusvuosista. Chinaski yksinkertaisesti ajautuu työpaikasta toiseen, pysymättä yhdessäkään paikassa kovinkaan pitkää aikaa. Erityistä juonta kirjassa ei ole - vaihtelevia työpaikkoja, juopottelua ja seksiä. Perus mieskirjallisuutta, eikö?

Jokaista Jeanne d'Arcia kohti löytyy Hitler kiikkumassa keinulaudan toisessa päässä. 

Jatkoin siis tätä "rappiokirjallisuutta" Juha Vuorisen jälkeen hänen esikuvallaan Bukowskilla. Voisin jatkaa vielä heidän kaltaisellaan Arto Salmisella, mutta taidan lukea jotain vähän erilaista välillä.

Tällaisesta mieskirjallisuudesta muuten käytetään nimeä dicklit, ainakin epävirallisemmin. Luin artikkelin sanomalehti Karjalaisesta jokin aika sitten, ja innostuin ensin kun luulin että siinä käsitellään chick litiä. Kuitenkin mielenkiinnolla luin tuonkin artikkelin.

Bukowski on kai yksi dicklitin "isiä", suomalaisten vastineidensa esikuvia. Eikä syyttä, ei minua tässä kirjassa yhtään haitannut se ettei juonta erityisemmin ollut, vaan minusta oli hauskaa lukea Henry Chinaskin edesottamuksista 1940-luvun Amerikassa.

Ei ollut viimeinen Bukowskini tämäkään.


+++½

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Juha Vuorinen: Kristianin nuoruusvuodet ja kirjastoauton piipahdus.

Kristianin nuoruusvuodet
Juha Vuorinen
198 s. 
2004
Diktaattori kustannus










Halusin jotain kevyempää ja hauskempaa muutaman ajatuksia herättäneen ja raskaamman kirjan jälkeen. Viikko sitten kirjastoauto toi minulle Juha Vuorisen Kristianista kertovia kirjoja (kaikki kolme) jotka päätin lukea järjestyksessä, en tosin putkeen mutta kuitenkin.

Kristianin nuoruusvuodet kertoo nimensä mukaan Kristianista. Siis Kristian Pesosesta, Juha Vuorisen niinkään kirjoittamien Juoppohullun päiväkirjojen Juhan parhaasta ystävästä. Kristian on noissa kirjoissa hömelö, alkoholia aktiivisesti nauttiva pyöreähkö persoona. Miten Kristianista on kasvanut sellainen kuin hän nyt on? Nämä kirjat kertovat siitä.

Ensimmäisessä osassa kerrotaan Kristianin lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta. Tämä kirja alkaa vuodesta 1974 jolloin Kristian oli 5-vuotias ja fanitti joulupukkia yli kaiken. Kuinka monta mutkaa jouduttiin läpi käymään ennen kuin päästiin kirjan loppuun, vuoteen 1984 jolloin Kristian oli täyttänyt 16-vuotta?

Kristianin nuoruusvuodet ovat ikäänkuin viihdyttävä spin off Juoppohullun päiväkirjoista. Olen lukenut nämä kaikki jo aikaisemminkin, useammankin kerran olen tainnut lukea, mutta silti nämä jaksavat viihdyttää siinä missä Juoppiksetkin.

Kristian on lempihahmoni Juoppohullun päiväkirjoissa, ja siispä minusta on mukava tutustua näihin kirjoihin ja saada tietää Kristianin taustoista, jotka ovat enemmän kuin vain vähän kummalliset.

Kyllä Vuorinen kirjoittaa osaa, vaikkei häntä ole otettukaan Suomen kirjallisuusseuran jäseneksi. Tässä on meillä Suomen Bukowski, jota hän ilmeisesti toivookin olevansa.

++++


Eilen piipahti taas lähimaastossa kirjastoauto, ja lähdin sinne tälläkertaa ei niin hirveän valtavan kirjalastin kanssa. Kirjastoautosetä ei ollut sama kuin ennen, ja niinpä hän sanoikin minulle "Sulle on vino pino varauksia", kun minua oli odottamassa 11 varausta. Parhaimmillaan niitä on ollut 40!

Tässä muutamia herkkuja jotka odottavat lukemistaan:

Anders De La Motte: Peli
Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto Nro. 1
Magne Hovden: Viisuviikingit
Haruki Murakami: 1Q84
Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
Candace Bushell: Hissillä huipulle

tiistai 28. toukokuuta 2013

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Tähtiin kirjoitettu virhe
John Green
Suomennos Helene Bützow
338 s. 
2012
Wsoy









 Olen viimeaikoina lukenut enemmän käännöskirjallisuutta, ja nytkin huomaamattani kun halusin lukea nuortenkirjan pitkästä aikaa niin tuli tartuttua John Greenin syövästä kertovaan nuortenkirjaan, Tähtiin kirjoitettu virhe.

Tähtiin kirjoitettu virhe kertoo 16-vuotiaasta Hazelista, tytöstä joka sairastaa parantumatonta kilpirauhassyöpää. Hazel on onnekseen saanut muutaman lisävuoden elinaikaa lääkityksen avulla, mutta joutuu kantamaan happisäiliötä mukanaan ja pitämään kasvoillaan happiviiksiä hengitystä helpottamaan.

Hazelin elämä ei tarjoa juuri mitään - ei ennenkuin hän tapaa vertaistukiryhmässä Augustuksen. Augustuksen, 17-vuotiaan pojan jollta on amputoitu jalka syövän vuoksi. Nuoret tutustuvat toisiinsa, ja pikkuhiljaa ihastuvatkin. He myös rakastuvat samaan kirjaan, Viistoa valoa, joka loppuu äkisti kesken. Nuoria vaivaa kirjan loppuratkaisu, ja he päättävät lähteä matkalle Amsterdamiin tapaamaan kirjailijaa ja ottamaan selvää miten kirjan henkilöille käy.

Tarina on traaginen, onhan pääaihe kuitenkin syöpä. Kirjaan on saatu myöskin ujutettua myös humoristisia pilkahduksia, jotka tuovat Augustuksen ja Hazelin toivottomiin tilanteisiin toivoa. Ja vaikka kirjan aihe niin traaginen onkin, se on myös rakkaustarina, kaunis sellainen, koska kyse ei ole niinkään kahden nuoren pikku ihastumisesta vaan aidosta rakkaudesta.

Dialogit ovat onnistuneita, ja sivuhahmona on Isaac, joka sokeutuu syöpänsä vuoksi ja on kaikessa ironisuudessaan enemmän kuin loistava.

Pidin tästä kirjasta myös siksi, että mukana oli niin paljon kirjallisuutta käsitteleviä keskusteluja, ja hullaantumista Viistoa valoa kirjaan, jonka kysymyksiä nuoret ratkovat.

Tällaista lukiessaan sitä unohtaa arjen pienet murheet.

++++

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

David Safier: Huono karma

Huono karma
David Safier
Suomennos Tiina Hakala
280 s. 
2011
Bazar









Kirjaston laina-ajat paukkuu taas, David Safierin Huono karma on siis odottanut minua kirjastohyllyssä jo ties kuinka pitkän ajan. Halusin lukea tämän ennen kuin on pakko palauttaa kirjastoon, joten tartuinpa tähän sitten nyt. Eilen luin aurinkoisella pihalla, ihana oli istua keinussa kirjan kanssa ja nauttia auringosta.

Huono karma kertoo Kimistä, jonka elämä on kirjan alussa työn vuoksi niin kiireistä, ettei hän ehdi juuri viettää aikaa perheensä kanssa. Lisäksi hän pettää aviomiestään. Yhtäkkiä Kim kuitenkin kuolee - ja kokee jälleensyntymän. Hän ei huonon karmansa vuoksi kuitenkaan synny ihmiseksi, vaan muurahaiseksi. Siitä alkaa seikkailu, jossa Kim yrittää kerätä mahdollisimman paljon hyvää karmaa voidakseen estää miehensä Alexin ja erään naisen suhteen. Onnistuuko Kim keräämään tarpeeksi paljon hyvää karmaa ja syntymään vielä takaisin ihmiseksi?

Kun herää ykskaks muurahaisen ruumiissa, ei voi reagoida kuin yhdellä tavalla: asiaa ei usko todeksi. Minä yritin kerrata tapahtumia mielessäni: se älytön venäläinen lavuaari oli pamahtanut päähäni, sitten olin nähnyt valon mutta sinkoutunut takaisin - mikä tarkoitti, että olin yhä elossa. Olin kai saanut jonkinmoisen kallovamman. Siitä tämän täytyi johtua!

Huonoa karmaa mainostetaan takakannessa hulvattoman hauskaksi, nauruhermoja repiväksi bestselleriksi. Minua se ei ikävä kyllä pahemmin, ainakaan ääneen, naurattanut. Tietenkin mukana oli  huvittavia piirteitä kun Kim syntyi milloin miksikin eläimeksi, mutta ei se saanut minua nauramaa. Mutta ajateltavaa kirja antoi. Aloin miettimään jälleensyntymää ja karmaa. Millainen karma minulla on, millaiseksi eläimeksi syntyisin jos kuolisin nyt? Alan herkästi miettimään tällaisia asioita.

Safier oli kieltämättä luonut hyvän tarinan, jota ei ollut onneksi pitkittänyt turhaan. Se oli juuri sopivan mittainen, ja kirjan luki nopeasti ja mielellään. Luulen että tutustun vielä muihinkin Safierin kirjoihin.

+++½

perjantai 24. toukokuuta 2013

Emma Donoghue: Huone

Huone
Emma Donoghue
Suomennos Sari Karhulahti
325 s. 
2010
Tammi









Kevätflunssa iski, ja on hyvä syy vaan lötköttää sohvannurkassa lukemassa ja kuuntelemassa hyvää musiikkia. Ilmassa leijuvaa lievää apatiaa lievittämään ei ehkä ollut omiaan Emma Donoghuen loistava, mutta aiheeltaan ahdistava romaani Huone. Luin tämän jo toista kertaa - ja nautin nytkin suuresti. Ehkä lukukokemus ei ollut niin ahdistava kuin ensimmäisellä kerralla, kun tiesin jo valmiiksi loppuratkaisun.

Huone on kerrottu viisi vuotiaan Jackin näkökulmasta, joka tuo kirjaan juuri sen ulottuvuuden joka tekee siitä loistavan. Jack on syntynyt ja kasvanut Huoneessa, joka on yhdentoista neliön suuruinen. Jackin äidin on siepannut seitsemän vuotta sitten mies, jota Jack kutsuu Vanhaksi Kehnoksi. Vanha Kehno käy öisin Huoneessa, tuo ruokaa ja tarpeellisia tavaroita ja käyttää äitiä seksuaalisesti hyväkseen, jonka "ansiosta" Jackin on saanut alkunsa. Miten Jackin ja äidin käy, pääsevätkö he pakoon Huoneesta?

Olen lukenut ihmiskaappausta käsitteleviä kirjoja useammankin, mutta Huone on niistä paras. Juuri sen ansiosta, että se tuo tämänkaltaisiin kirjoihin uudenlaisen näkökulman koska kerronta tapahtuu 5-vuotiaan pojan näkökulmasta. Mieleni tekisi hirveästi kertoa kirjasta enemmänkin, mutta se voisi pilata jonkun, joka ehkä hyvällä onnella tästä kirjasta innostuu, lukuelämyksen.

Emma Donoghue on luonut hienon tarinan, joka nostaa Huoneen niihin kirjoihin jotka ovat minuun eniten vaikutuksen tehneet. Mutta hienon työn on tehnyt myöskin Sari Karhulahti, joka on muokannut käännöksessään Jackin sanat juuri viisi vuotiaan pojan suuhun sopiviksi.

Aihe on enemmän kuin ahdistava, se jättää miettimään miksi tällaisia asioita on maailmassa. Mikä saa jonkun ihmisen tekemään jotain niin kamalaa, että kaappaa ihmisen käyttääkseen häntä seksuaalisesti hyväkseen? Hirvittävää. Ahdistava aiheesta huolimatta kirja jätti loppunsa ansiosta mieleen ajatuksen fiktiivisten hahmojen paremmasta tulevaisuudesta.


+++++

torstai 23. toukokuuta 2013

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Lumikko ja yhdeksän muuta
Pasi Ilmari Jääskeläinen
322 s. 
2007
Atena










Olen kuullut paljon hehkutusta Pasi Ilmari Jääskeläisestä, mutta en ollut lukenut yhtäkään hänen kirjaansa. Sain ahaa elämyksen pari viikkoa sitten ja lainasin kirjastosta tämän Lumikko ja yhdeksän muuta-kirjan sekä Harjukaupungin salakäytävät. Laina-ajat paukkuu ja monta muutakin kirjaa olisivat lukemisen alla, mutta päätin silti valita luvun alle tämän, koska kiinnostukseni oli huipussaan. Eikä suotta,

Lumikko ja yhdeksän muuta kertoo Jäniksenselän kirjoittajapiiristä, jossa on jäseniä joka lähtöön. Seuran pitäjä on Laura Lumikko, kirjailija jonka nimi on kaikille tuttu. Hän kirjoittaa Otuksela-kirjoja joita on käännetty monelle kielle. Kirjoittajapiiriin ei ole otettu uusia jäseniä moneen kymmeneen vuoteen, mutta nyt, pitkän ajan jälkeen nuori Ella Milana pääsee kymmenenneksi jäseneksi. Samaan aikaan tapahtuu jotain mystistä kirjailijatar Laura Lumikolle, ja se saa Ellan tutkimaan yhä tarkemmin seuraa sekä sen historiaa. Miten Ella selviää mystisestä Pelistä?

Ellalla oli ollut vaikeuksia pysytellä pitempiä aikoja poissa kirjaston paperinpölyisestä ilmastosta. Nytkin, kun Ella lähestyi kirjastoa viallinen Dostojevski laukussaan, hänet valtasi sama pyhä kunnioitus kuin lapsena. Hän oli ollut se kirjakasseja raahaava pieni tyttö, jollainen löytyy jokaisesta kirjastosta. Kun hän oli maannut kaksi viikkoa keuhkoputkentulehduksessa, kirjastonhoitaja oli soittanut heille kotiin ja kysynyt, oliko kaikki kunnossa. Kaiken maalman tädit ja sedät olivat tervehtineet häntä hyllyjen välissä: Hei Ella, mitäs olet tänään löytänyt...

Lumikko ja yhdeksän muuta on sekoitus jännitystä ja maagista realismia. Pasi Ilmari Jääskeläinen pitää lukijan tiukasti otteessaan aina ensimmäiseltä sivulta yllätykselliseen loppuun saakka, jota ei varmasti kukaan lukija olisi osannut aavistaa. Minä viihdyin todella hyvin tämän kirjan seurassa, se vei pois tästä välillä masentavastakin arjesta fiktiiviseen maailmaan, jossa kaikki on aina... no jos ei hyvin, niin ainakin eri tavalla.

Kun elämä tarjoaa luumuja, kannattaa sylkeä kivet ulos. 

Pidän suunnattomasti Pasi Ilmari Jääskeläisen tavasta käsitellä Suomen kieltä. Se on taidokasta ja sai minut nauttimaan suunnattomasti tästä lukukokemuksesta. Ei ole epäilystäkään, ettenkö tulisi lukemaan piankin Harjukaupungin salakäytäviä, onneksi minulla on se koko ajan kasvavassa kirjastopinossani. Tosin pino se ei voi olla, se olisi jo hajonnut moneen kertaan.

Pasi Ilmari Jääskeläinen on saanut uuden fanin!

++++


Löysin muuten tämän kirjan jännitys hyllystä, siksi kategoroin tämän myös siihen.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Muumipappa ja meri
Tove Jansson
Suomentanut Laila Järvinen
181 s. 
1965
WSOY








Tiiliskivimäisen Ready player one:in jälkeen päätin lukea jotain hieman ohuempaa ja nopealukuisempaa, ja siispä tartuin jälleen kerran muumikirjaan. Tälläkertaa vuorossa oli Tove Janssonin Muumipappa ja meri, jota en ollutkaan lukenut pitkään aikaan.

Muumipappa kokee olevansa tarpeeton, eikä tiedä mihin ryhtyisi. Siispä muumiperhe päättää lähteä pois. He päättävät lähteä pienelle saarelle merellä, jota Pikku myy kutsuu kärpäsen liaksi. Saarella on majakka, joka on autiona, ja ainoana ihmisenä saarella on vanha ja ryppyinen kalastaja. Muumipappa laittaa päähänsä majakanvartijan hatun, ja päättää rueta majakanvartijaksi. Muut muumiperheen jäsenet yrittävät kuluttaa aikaansa saarella - muumipeikko esimerkiksi löytää merihevosia, ja tapaa öisin mörköä. Löytävätkö he oikeaa majakanvartijaa?

Muumipappa ja meri on ennenkaikkea kirja yksinäisyydestä. Yksinäisyydestä, jota ihmiset kokevat eri tavoin, ja muumiperhe kokee sen jokainen tavallaan asustellessaan majakkasaarella. Kirja on myös taidokas kertomus itsensä etsimisestä, ja siitä kuinka pienellä saarella on siihen mahdollisuus.

Muumipappa ja meri on ehkä hieman erilainen muumikirja, siinä mielessä että se jättää koko ajan uutta oivallettavaa lukijalle. Jotta lukija saisi niin sanotun oikean käsityksen kirjasta, täytyy osata lukea rivien välistä ja oivaltaa. Tämän kirjan voisi lukea moneen kertaan ja silti varmasti joka kerralla tajuaisi enemmän asioita.

Tästä kirjasta on tietenkin tehty Muumilaakson tarinoihinkin jaksoja. Ja että minä pienenä pelkäsin tuota kalastajaa! Se oli niin pelottava ja puhui pelottavalla äänellä. Eivät muuten vielä tänäkään päivänä kuulu suosikkijaksoihini muumeissa (joo, siis minä katson niitä edelleen, hih).

++++