Katariina Romppainen: Mustikkasoppa

Mustikkasoppa
Katariina Romppainen
178 s. 
2011
Karisto










Minulla on aina pyrkimys, että luen vuorotellen erilaisia genrejä. Välillä dekkareita, välillä vakavampaa, hömppää, nuortenkirjoja. Nyt oli sitten hömpän vuoro, ja nappasin Mustikkasopan käteeni, jota kaavailin jo lukumaratonille mutta se jäi silloin lukematta.

Mustikkasoppa kertoo Mustikasta, eli Sini-Marjasta, 28vee. Mustikalla on vaiheeseen jääneet opinnot (gradu kesken aiheesta huumori Timo K. Mukan teoksissa), hieman kummallinen perhe, ja nyt vauvakuume. Isäehdokas vain puuttuu! Vastaan tuntuu tulevan mies jos toinenkin, mutta täytyykö aina mennä merta edemmäs kalaan?

-Sää et oo miestä hommannu, Rauha sanoi yhtäkkiä minulle. -Äläkä hommaa. Helpommalla pääset, kun pysyt vanhanapiikana. Miehet haluaa vaan köyriä. Ja vaimon pitää sitä ikänsä sietää. Kun on tossun alla, sitä on. Ei sieltä mihinkään pääse. Muuten tulee tossusta turpaan. Ei siinä voi muuta ku antautua. Olla niin kun ei oliskaan. Ja kaiken päälle saa itte mukulat hoitaa, miehet ei niistä piittaa.

Mustikkasoppa on aika perinteinen sinkkuromaani, käsitteleehän se perinteistä aihettakin. Siis miehen etsintää. Kirjassa on kuitenkin lämminhenkisyyttä, ironista huumoria joka sai, jos nyt ei nauramaan, niin hymyilemään leveästi.

Henkilöhahmotkin ovat aika herkullisia. Mustikan perhe kokonaisuudessaan on mielenkiintoinen, ja Romppainen on erityisen taidokkaasti kuvaillut Rauha mummun, jonka muisti on on heikonlainen eikä vointi muutenkaan ole niitä parhaita.

Siinä missä Sysipimeä sai hieman ahdistumaankin, niin Mustikkasoppa piristi. Se oli hyvänmielen kirja, ja toimi erinomaisena välipalana. Onnellisella lopulla varustettuna, tottakai.

+ + + ½

Pekka Hiltunen: Sysipimeä

Sysipimeä
Pekka Hiltunen
362 s. 
2012
WSOY







Dekkaritaukoni on ollut liian pitkä. Yleensä luen ihan säännöllisin väliajoin dekkareita, mutta nyt on aikaa vierähtänyt ihan liian pitkään viimeisimmästä. Siksi tartuinkin Pekka Hiltusen Sysipimeään, joka on itsenäinen jatko-osa kirjalle Vilpittömästi sinun.

Ihmisten Youtube käyttäjätileille on murtauduttu ja niille on laitettu videoita, jotka ovat täynnä mustaa. Tämä herättää suuria kysymyksiä niin median kuin suomalaisen Marin omistaman rikoksia ratkaisevan Studion henkilökunnankin kesken. Vielä enemmän kysymyksiä herättää se kun videoita alkaa tulla lisää... ja millaisia videoita ne ovatkaan...

Sysipimeän juonesta on vaikea kertoa paljastamatta liikaa. En halua pilata kenenkään lukuelämystä kertomalla lauseen verran liikaa, joten tiivistän alkuasetelman noihin muutamaan lauseeseen. Dekkareista on yleensäkin vaikea kertoa paljon niin ettei paljasta liikaa - valitettavasti jotkut lehdet tekevät sitä, eli spoilaavat lukijan lukuelämyksen. Myös joskus takakansitekstit valottavat mielestäni dekkarin juonesta liikaa.

Sysipimeä on raaka. Kyllä, siinä on mukana raakuutta, julmuutta ja alakuloa. Mutta se ei masenna, ei masentanut ainakaan minua. Se imi mukaansa ja sai lukemaan "vielä sivun verran". Pekka Hiltunen osaa ottaa lukijansa.

Sysipimeä saa myös miettimään voisiko kirjan tapahtumat tapahtua. Se saa toivomaan, ettei niitä tapahtumia voisi oikeasti tapahtua, mutta ainakin minä valitettavasti ajattelen niin että nykyajan maailmassa näin voisi tapahtua. Eli kyseessä on aika realistinenkin rikoksen kuvaus.

Olen lukenut kirjaa kerran aiemminkin. Silloin jätin jostain syystä kesken, olisiko laina-aika loppunut kirjastosta, mutta nyt nappasin tämän uudestaan mukaani kirjastosta dekkarinälän innoittamana. Onneksi nappasinkin - Sysipimeä oli loistavaa luettavaa.

On hienoa miten Hiltunen ujuttaa kirjaansa mukaan nykyajan, että mukana Sysipimeässä on merkittävällä osalla Youtube. Koska mitäpä muuta voi todeta kuin että varsinkin internetin ihmemaailmaan mahtuu kaikenlaisia ihmisiä - miksei siis tällaisiakin kuten Sysipimeän juonessa on mukana.

+ + + +

Hernán Rivera Leterier: Elokuvankertoja sekä kirjastoauto piipahti!

Elokuvankertoja
Hernán Rivera Leterier
Suometanut Terttu Virta
133 s. 
2012
Siltala






Arvostelukappale


Onnea on kun on hyvä kirja kesken! Luen tällähetkellä Pekka Hiltusen loistavaa dekkaria Sysipimeä, joka on varsinkin puolen välin jälkeen kiskaissut minut maailmaansa täysin. Irrottauduin Lontoon maisemista kuitenkin hetkeksi tullakseni kertomaan teille loistavasta lukumaraton elämyksestäni, sekä siitä kun kirjastoauto palaili kesälomalta.

Maria Margaritan perhe elää Chileläisessä kaivoskylässä. Perhe on köyhä, kuten arvata saattaa, isä on liikuntakyvytön ja äiti lähtenyt perheen luota. Isä tahtoo kuitenkin nähdä elokuvia, joten hän keksii että joku lapsista voi käydä katsomassa elokuvan, ja kertoa hänelle siitä. Syntyy kilpailu, kukin lapsi menee vuorollaan elokuviin ja kertoo sitten muulle perheelle siitä. Parhaiten elokuvan juonen kertonut voittaa.

Maria Margarita voittaa kilpailun, ja hänestä tulee kylän keskuudessa kuuluisa elokuvankertoja, jota monet tulevat katsomaan mielummin kuin menevät elokuviin.

Sain jo vähän aikaa sitten tämän mainion pienen kirjan arvostelukappaleena Siltalta, mutta säästelin sitä maraton kirjaksi. Se olikin siihen tarkoitukseen mainio, paitsi että kirja oli ohut ja nopealukuinen, tarina oli uskomattoman kaunis ja sai valtaansa täydellisesti.

Olen kirjoittanut muistikirjaani että lukufiilikseni oli Elokuvankertojan aikana ihastunut. En yhtään ihmettele, vieläkin tarinan muisteleminen saa lähes kylmät väreet aikaan.

Kirjan ajatus on hyvä, ja kerronta kaunista. Pystyin lukiessani kuvittelemaan tapahtumapaikat ja pienen kaivoskylän mielessäni.

+ + + + ½

Kirjastoauto siis palasi tänään kesälomalta! Olen ollut jo viime viikosta asti "hökkösissäni" asian takia, varaillut kirjoja kirjaston internetsivuilta ja kasaillut palautettavien kirjojen pinoja. Olen toki tämän kuukauden aikana käynyt Joensuun pääkirjastossa, mutta lainannut sieltä vähemmän kuin kirjastoautolta yleensä raahaan mukanani.

Mitäs minä sieltä tänään kannoinkaan mukanani? Esimerkiksi nämä:

Niccoló Ammaniti: Juhla alkakoon
Candace Bushell: Carrien nuoruusvuodet
Tuomas Vimma: Helsinki 12
Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
David Dosa: Hoivakodin kissa Oscar
Seita Parkkola: Usva
Neil Gaiman: Hautausmaan poika
Uma Karma: Kaiken se kestää
Sari Luhtanen: Tuulin viemää

Ihania kirjoja, en tiedä mitä oikein nappaisin seuraavaksi luettavaksi! 

Eve Hietamies: Tarhapäivä

Tarhapäivä
Eve Hietamies 
447 s. 
2012
Otava










Olen puuhaillut tänään kaikkea muuta kuin lukenut, mutta viimein illemmalla pääsin rauhoittumaan sohvannurkkaan ja lukemaan Tarhapäivän loppuun. En väitä että kärsisin minkäänlaisesta lukujumista, mutta on näköjään ollut viikonloppuna ja tänään kaikenlaista muuta touhua etten ole ennättänyt kirjallisuudelle täysin omistautua. Joskus näinkin.

Tarhapäivä on jatko-osa mainiolle Yösyötölle, jonka luin juuri ennen lukumaratonia. Paavo on kasvanut Tarhapäivässä viisivuotiaaksi, ja vuosien sisään on mahtuntu kaikenlaista. Myös rutiinit ovat tulleet Antille ja Paavolle tutuiksi. On tarhapäiviä, nakkeja, kananugetteja ja makaronilaatikkoa. Krokotiilinmetsästystä ja Citymarket käyntejä unohtamatta.

Kaikki saa kuitenkin uuden käänteen kun Antille soitetaan tarhasta. Vieraasta tarhasta. Enni, joka on Antin hyvä ystävä, ei ole tullut hakemaan tytärtään Terttua tarhasta, ja Antti on varahakija listalla. Antille ei jää muuta mahdollisuutta kuin hakea Terttu luokseen. Mutta miten Antti selviää yhtäkkiä kahden lapsen kanssa, kun yhdessäkin oli tekemistä? Ja kun toinen on vielä tyttö?

Tarhapäivä tarjosi minulle naurua, ja Yösyötöstä tuttua lämmintä huumoria. Pidän Hietamiehen tavasta kirjoittaa, hän osaa sukeltaa isyyden maailmaan ihailtavan hyvin. Ja osaa muuten myös kuvailla taitavasti viisivuotiaan sutkautuksia!

Tarjoili Tarhapäivä vakavammankin puolen, nimittäin Paavon äidin ja Antin ex-vaimon, Pian. Pialla on mielenterveysongelmia ja kaikki asiat tahtovat jäädä hoitamatta kun ei joskus edes jaksa nousta käymään vessassa. Mielenterveysongelmat eivät ole helppoja - mutta silti ärsyynnyin suuressa määrin Pian hahmosta ja hahmon tavasta kohdella lastaan. Tuollaista ei saisi olla olemassa, ja kuitenkin sitä varmasti on.

Tarhapäivä on realistinen kertomus isyydestä. Suosittelen vanhemmille, ja suosittelen kaikille muillekin lämpimästä huumorista pitäville.

+ + + +

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

Piraijakuiskaaja
Annukka Salama
377 s. 
2013
WSOY







Arvostelukappale


Että olin onnellinen kun postiluukustani vähän aikaa sitten kolahti Annukka Salaman Piraijakuiskaaja, joka on jatkoa Käärmeenlumoojalle, kirjalle joka aloitti faunoideista kertovan kirjasarjan.

Piraijakuiskaaja vie Unnan, Rufuksen, Jonnen, Viken ja Ronnin Amerikkaan. He lähtevät sinne tutkimaan Unnan adoptiohistoriaa, joka on hämärän peitossa. Matka ei tietenkään suju ilman vaaraa, koska metsästäjiä riittää myös Atlantin takana... porukka on pakannut mukaan myös reilun annoksen hurttia huumoria.

"Parempi surffaamalla lähteminen ois ku kuolla vaikka mopoauton alle. Jos meinaat Joone delata 27-vuotiaana rokkilegendasna niinku Amy Winehouse ja Kurt Cobain, nii katoki ettet jää mopoauton alle. Ei voi meinaan tulla legendaa ihmisestä joka kuolee niin nololla tavalla."

Piraijakuiskaaja tuo lukijan eteen myös kaksi uutta hahmoa. Sisarukset Edenin ja Nemon. Nemo on kameleontti, jota faunoidit eivät korkealle arvosta. Nemo ihastuu Unnaan, ja Eden... Edenkin kokee tulisia tunteita johonkuhun ryhmän jäseneen, mutta kuka se onkaan?

Nautin Piraijakuiskaajan lukemisesta. Yritin lukea Ann Cleevesiä aiemmin, mutta se ei luonnistunut minulta laisinkaan. Olisiko se johtunut yksinkertaisesti siitä ettei kirja minulle kolahtanut, vai siitä että minua vaivasi pienoinen lukujumin poikanen maratonin seuraksena, ken tietää. Kuitenkin Piraijakuiskaaja poisti taidokkaasti mahdollisen lukujumini.

Odotukseni olivat korkealla Käärmeenlumoojan perusteella, eivätkä ne romuttuneet ensinkään. Oli mukavaa, että Salama oli tuonut lukijalle kaksi uutta hahmoa, varsinkin Edenistä pidin suuresti.

Huumori toimi Piraijakuiskaajassa. Se kolahti minuun täysillä, ja räkätin ääneen monta kertaa lukiessani. Varsinkin porukan lentokonematka Atlantin taakse oli hervotonta luettavaa.

Faunoidit sarja luetaan nuortenkirjaksi, mutta se toimii myös aikuisempaan makuun. Fantasiaelementit ovat selkeät, ja ne toimivat hyvin kaltaiselleni lukijalle joka ei pahemmin ole vielä fantasian maailmaan päässyt.

Seksiäkin oli mukana. Ehkä yllättävänkin paljon siihen nähden että tämä on tosiaan nuortenkirja. Minua se ei kyllä häirinnyt, sillä seksikohdaukset olivat aistillisesti kuvattu.

Annukka Salama on <3.

+ + + + ½

Arto Salminen: Varasto (Lukumaratonin satoa)

Varasto 
Arto Salminen
148 s. 
1998 
WSOY










Lukumaratonillani luin myös Arto Salmista. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta pari kirjaa, ja tiesin hänet hyväksi. Varasto on ollut lukulistallani jo kauan, onhan siitä tehty elokuvakin jonka haluaisin ehdottomasti nähdä.

Varasto kertoo Anterosta, joka on töissä maalikaupan varastossa. Anterolla on jonkinlainen suhde (seksi sellainen) Karitaan, joka on myös töissä maalikaupassa. Sitten käykin aika perinteisesti, Karita tulee raskaaksi. Uhkailun avulla Karita saa nakitettua Anteron yhteiseen eloon... mutta miten pariskunnan käy, kun tällaiset ovat lähtökohdat?

Olen pitänyt Arto Salmisen romaaneista eniten Kalavaleesta, se se vasta olikin jotakin! Varasto ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin Kalavale, mutta mieluusti minä sen osana maratonia silti luin.

Juoni oli aika käytetty, "ups, sattui vahinko, aletaan elää yhteistä elämää", mutta kyllä Salminen tästä jonkinlaista mustaa huumoria sai silti irti. Vaikka musta huumori kirjassa pilkahtelikin, ja se sai minut nauramaan, niin silti tarina itsessään oli synkkä. Heittikö se minut murheen alhoon maratonin aikana? Ei kutienkaan.

Antero on hyvä hahmo, häntä oikeasti melkein käy sääliksi lukiessa. Kova kohtalo miehellä.

+ + + ½

Hanna-Riikka Kuisma: Käärmeenpesä (lukumaratonin satoa)

Käärmeenpesä
Hanna-Riikka Kuisma
166 s.
2007
WSOY










Maratonillani luin myös Hanna-Riikka Kuisman Käärmeenpesän. Tämäkin sijoittui alkupään maratoniin, koska ihanainen Annami oli minulle niin suositellut, kirjan raskauden vuoksi. Enpä tätäkään olisi varmaankaan jaksanut loppumaratonin aikana, illalla silmät vähän väsyksissä, kahlata läpi.

Julius rakastaa Veeraa mutta helppoa se ei ole. Veera käyttää huumeita ja muita päihteitä, eikä se tee elämästä hänen kanssaan mitenkään helppoa. Suhdetta varjostavat myös Veeran vainoharhaisuus ja mielenterveysongelmat. Samassa rapussa pariskunnan kanssa asuu Vanhus poikansa Tapanin kanssa, joista jälkimmäinen ei kohtele vanhusta mitenkään hyvin. Tapani myös kuvaa salaa Veeraa - ja on varma että heidät on luotu toisilleen ja että Tapani voisi pelastaa vielä Veeran. Tarinasta osansa saa myös Juliuksen lapsuudenystävä Miro joka ilmestyy kuvioihin.

Olen lukenut Hanna-Riikka Kuismalta Valkoinen valo kirjan, ja sen perusteella odotin myös Käärmeenpesältä aika paljon. No miten kävi? Käärmeenpesä on Kuisman esikoisteos, ja ikävä sanoa, mutta sen tässä huomasi. Valkoinen valo oli paljon parempi. Asiaa Käärmeenpesään oli mahdutettu paljon, ehkä asteen verran liikaakin, ja se on yksi syy miksi se jäi maratonini yhdeksi heikoimmaksi kirjaksi, näin jälkikäteen ajateltuna.

Henkilöt kietoutuivat taidolla Kuisman kerronnassa toisiinsa, heidän tarinansa nivottiin yhteen niin ettei hengitysrakoja paljon jäänyt. Mutta se on vain hyvä - olisin pettynyt jos hahmot olisivat jääneet irrallisina lentelemään.

Kielellisesti Kuisma osaa esikoisromaanissaankin ottaa lukijan haltuunsa, kieli on kaunista ja lumoavaa. Lukeminen tosin oli hitaampaa tämän kanssa, kuin muutaman muun kirjan, mutta se johtui pelkästään siitä että aihe oli sen verran raskas. Löytyi itsetuhoisutta, päihdeongelmaa, mielenterveysongelmia, väkivaltaa... kaikki oli mahdutettu samaan kirjaan. Se jää lukijan päätäntävaltaan, onko se hyvä vai huono.

Lempihahmokseni mudostui Julius, puhuttiinhan hänen yhteydessään monta kertaa Joy Divisioinin edesmenneestä Ian Curtisista.

+ + +