Kari Hotakainen: Luonnon laki

Luonnon laki
Kari Hotakainen
282 s. 
2013
Siltala






Arvostelukappale



Kerrottakoon, että olen menossa Helsingin kirjamessuille. Siellä on lukupiirejä, joista olen päättänyt osallistua Kari Hotakaisen Luonnon lakia koskevaan lukupiiriin. En bloggaajana, vaan ihan yleisöstä käsin. Olisin pyytänyt tämän kirjan arvostelukappaleeksi Siltalalta muutenkin, mielenkiinnosta Hotakaisen uutta kirjaa kohtaan, mutta nyt ennen kaikkea on mukavaa että omistan tämän kirjan.

Rautala joutuu auto-onnettomuuteen, vakavaan sellaiseen. Hänet joudutaan ambulanssimiesten voimin kiskomaan ulos tuhoutuneesta autosta, ja suurin osa kerronnasta tapahtuukin sairaalavuoteesta.

Kirjassa on Rautalan lisäksi muitakin keskeisiä henkilöitä: sairaanhoitaja Laura, joka joutuu kuuntelemaan Rautalan puheiden lisäksi monen muun osastolla olevan ihmisen sekavat, mömmöiset puheet. On myös Rautalan isä, Väinö, joka hoitaa omaishoitajana vaimoaan Kerttua ja odottaa pääsevänsä katsomaan Esko Salmista Hamletina teatteriin. Ja Rautalan tytär, Mira, joka on raskaana viimeisillään. Tyttö on myös aktiivinen politiikassa, vihreissä, ja kiistelee isänsä kanssa maailman parannuksesta.

Kuten varmasti kaikki kirjallisuudesta kiinnostuneet ihmiset tietävät, on Hotakainen itse ollut vakavassa auto-onnettomuudessa. Siispä tämä kirja pohjautuu vankasti Hotakaisen omiin kokemuksiin, on jollain tavalla sydänverellä kirjoitettu. Sen aisti, omakohtaisuuden, mutta Hotakainen on myös saanut kirjaansa mukaan sitä samaa lämmintä ja terävää huumoria johon sain tutustua Juoksuhaudantien myötä.

Mutta silti. En epäile hetkeäkään sitä, etteikö tämä kirja antaisi monelle todella paljon, ja monet tästä varmasti pitävät sydämen pohjukoista asti. Minä kuitenkaan en päässyt sisään tähän kirjaan kertaakaan, kertaakaan ei tullut sellaista tunnetta etten malttaisi mennä nukkumaan, tehdä jotain muuta, laskea kirjaa käsistäni. Tein siis kaikkea muuta - maltoin laskea kirjan käsistäni. Moneen kertaan.

Minuun kyllä puree Hotakaisen huumori. Jos se nyt ei aivan nauramaan saa, niin se saa silti hymyilemään. Ja niin kuin tokaisin kirjaa lukiessani "Tämä mies on nero". Sitä nimittäin Kari Hotakainen on, vaikken tähän kirjaan sisään päässytkään. Valitettavasti.

★★★

Marko Kilpi: Kuolematon

Kuolematon
Marko Kilpi
303 s. 
2013
Gummerus









Arvostelukappale


Ihanaa. Kamalaa. Kamalan ihanaa. Sain tämän viikon alussa Gummerukselta arvostelukappaleeksi Marko Kilven Kuolemattomat, ja pitihän se hetimiten lukuun ottaa. Onneksi, onneksi, onneksi.

-Tuommoisissa tilanteissa ihminen voi tiettyyn asiaan keskittymällä ikään kuin siirtyä itsensä ulkopuolelle. Monesti irtautuminen on niin tehokasta, ettei tapahtumasta jää mitään muistikuvia. -- Se on täysin normaalia vakavissa traumatilanteissa: mieli suojelee muistoilta joita ihminen ei kestä. Mutta ei ne muistot sieltä minnekään katoa. Ne on syvällä tuolla jossain, ja ne aiheuttaa oireita. Ja oireet vaan pahenee, jos niille ei tehdä mitään. 

Marko Kilven neljännessä dekkarissa päähenkilöinä ovat Elävien kirjoihin kirjan lailla poliisit Elias Kaski sekä Olli Repo. Eliaksen joutuessa kirjoittamaan lausuntoa Ollista, hänen täytyy sukeltaa tämän mieleen. Mitä poliisin mielessä liikkuu, mitä taustalle kätkeytyy?

Hänen pitäisi aukaista ovi, mutta hänellä ei ole mitään millä sen avaisi. Hänen pitäisi mennä heidän luokseen, mutta hänellä ei ole mitään millä kävellä. Hänen pitäisi rakastaa, mutta hänellä ei ole sydäntä. On vain pelko. Selittämätön, hahmoton pelko. 

Elias ja Olli joutuvat selvittämään pikkurikollisen itsemurhaa, josta muodostuu suurempi vyyhti kuin kumpikaan poliiseista olisi ikinä osannut uskoa...

Savon sanomat löysi Kilven romaanista yhden avainsanan: trauma. Minä löysin toisenkin: pahuus. Niin paljon pahaa on Marko Kilpi näihin kolmeensataan sivuun saanut, etten olisi ikinä voinut uskoa sitä todeksi. Kirjasta filmataan myös elokuva, jota en varmasti tule katsomaan. Uskon kyllä että tästä saa loistavan elokuvan, mutta se ei ole sellainen mitä minä katsoisin. Minun hermoni eivät kestäisi, ne eivät kestäneet 8-palloakaan.

Sanon uudestaan sen mitä sanoin: ihanan kamalaa. Marko Kilpi kirjoittaa mahtavan hyvin, ja sai minut pidettyä otteessaan viimeisille sivuille asti. Minä vingahtelin ja huudahtelin yksinäni kirjalle, "ei, ei, voi ei" tyylisiä huudahduksia pahimmissa kohdissa, kun en tiennyt miten muuten reagoisi.

Olen yrittänyt kysellä kirjabloggareilta onko kukaan jo lukenut tätä, koska olisin suunnattomasti halunnut keskustella kirjasta jonkun kanssa. Valitettavasti ei ollut, ja näinhän sen siitäkin ettei kukaan ole vielä blogannut kirjasta. Minulla on siis kunnia olla ensimmäinen! Vastuuta, vastuuta, vastuuta. Toivon kuitenkin että saisin tästä mahdollisimman pian jonkun kanssa keskustella, koska tämä vaatii sitä. Kirja on loistava, mutta se jättää silti sellaisen maun suuhun, että jollain tavalla se pitää purkaa. Bloggaukseenkaan en voi sitä purkaa täydellisesti, koska muuten kertoisin kirjasta liikaa. Mielessä liikkuu kysymyksiä "miksi" ja "miten" ja "voi ei...".

Vertaisinko tätä jollain tavalla Elävien kirjoihin teokseen? Tämä oli erilainen. Tämä oli paljon pahempi, paljon raaempi. Pahuutta oli vieläkin enemmän kuin Marko Kilven edellisessä, joka sekin oli täynnä raakoja tapahtumia. Mutta kirjoissa minä kykenen kohtaamaan pahuuden, joten minä vain elin tässä mukana. Elin ihan täydellisesti.

+ + + +

Pekka Hiltunen: ISO (Iso nainen kertoo)

ISO
Pekka Hiltunen
413 s. 
2013
WSOY










Varoitan. Tämä kirja kävi sydämeeni. Vahvasti. Ja tämä bloggaus on kirjoitettu heti lukemisen jälkeen, joten tämä tulee suoraan sydämestä.

Pekka Hiltusen ISO kertoo Annista. Annista, joka on, noh, iso. 168 senttiä ja 138 kiloa. Mittoja, joita eivät ihmiset yleensä kykene ymmärtämään. Anni on hyvin terve, eivätkä sitäkään pysty ihmiset ymmärtämään - lihava ja terve, voiko se olla mahdollista? Anni voisi olla onnellinen, mutta hänellä on vastassaan muu maailma. Maailma joka ei hyväksy lihavuutta.

Tulen nyt omasta kaapistani ulos. Minä olen iso. Oikeasti iso, enkä vain hieman pyöreä. Olen ollut aina pyöreyteen taipuvainen, mutta "kiitos" puolet elämääni kestäneen bulimian, olen ollut välillä hoikka. Se oli yhtä jojo liikettä yhteen aikaan, mutta nyt olen elänyt yli puoli vuotta ilman oksentamista. Se on huikea tunne, vaikka painon pudotus onkin paljon vaikeampaa.

Pekka Hiltusen kirja kävi sydämeeni vahvemmin kuin mikään kirja pitkään aikaan. Kirjan päähenkilö Anni on ihana, mahtava, upea. Hän on niin rohkea, että minua huimasi lukiessa: voisinko minä olla joskus tuollainen? Yhtä rohkea? Minussa on paljon samaa kuin kirjan Annissa, samoja mielipiteitä, mutten voisi ajatella tuovani niitä yhtä rohkeasti ulos kuin Anni.

ISOsta on kirjoitettu blogeissa ja lehdissä paljon. Mutta olen silti tietääkseni ensimmäinen iso kokoinen ihminen, joka kirjoittaa ainakaan kirjablogeissa siitä. Muut arvostelut ovat olleet pääsääntöisesti myönteisiä, vaikka kirja onkin saanut palautetta siitä että se on tietokirjamainen. Tietokirjamaisuutta siitä kyllä löytyy, mutta itse seurasin mielenkiinnolla näitä faktoja mitä tekstin sekana vilisi.

Mutta mitä mieltä ovat nämä tästä kirjoittaneet, ja kirjaa lukeneet ihmiset tekstinsä takana. Jos he kohtaavat elävässä elämässä ison ihmisen, miten he reagoivat? Tiedän (koska olen kysynyt) suurimman osan bloggajakollegoistani olevan suvaitsevaisia ja hyväksyvän minutkin sellaisena kuin minä olen, mutta tiedän myös joukossa olevan niitä jotka eivät hyväksy. Se tekee minut surulliseksi.

Olen lukenut Hiltusen kaksi ensimmäistä kirjaa, Studio dekkarit Vilpittömästi sinun sekä Sysipimeä. Pidin niistä aivan vilpittömästi, mutta ISO sai minut ihailemaan tätä upeaa kirjailijaa todella. Miten tämä hieno mies onkaan onnistunut sukeltamaan lihavan ihmisen maailmaan niin täydellisesti ja aidosti - tunsin välillä että hän olisi sukeltanut minun pääni sisälle ja ottanut sieltä ajatuksia.

Välillä lukiessani hymyilin Annin kanssa - hänen rohkeudelleen, aidoudelleen, ilolleen. Välillä liikutuksen kyynel tuli silmääni hänen kohdatessaan sitä kaikkea, mitä minäkin joudun kohtaamaan. Haukkumista, ivaa, pahoja sanoja. Maailmaa.

Voisin kirjoittaa tästä kirjasta vaikka kuinka kauan, mutta nyt päätän että olen sanonut tästä kaiken tarvittavan. Sanon vielä sen, ettei tämä ole ansainnut tähtiä. Ei. Tämä on ansainnut sydämiä. Kiitos Pekka Hiltunen, kiitos vielä kerran.

♥♥♥♥♥

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani

Pussikaljaromaani
Mikko Rimminen
328 s. 
2004
Teos










Olen huumaantunut. Olen lähestulkoon sanaton. Nyt täytyisi pukertaa jotain tätä kirjaa kuvaavaa ulos. Pystynkö siihen?

Pussikaljaromaani kertoo Lihistä, Marsalkasta ja Hennisestä. Se kertoo tämän hassunkurisen kolmikon päivästä Kalliossa, päivästä josta piti tulla hyvä. Kaikki menee kuitenkin enemmän tai vähemmän pieleen.

Sen enempää juonta ei tosiaan kirjassa ole. Eikä siinä tarvitsekaan olla. Pussikaljaromaania hallitsee Rimmisen upea kieli, joka sai minun suuni loksahtamaan auki kerta toisensa jälkeen ihastuksesta.

Pussikaljaromaani on tajunnanvirralla kirjoitettu ja huomasin kyllä tämän lukiessani. Lauserakenteet saattavat olla aika pitkiä, ja älykästä, humoristista pohdintaa on paljon. Jahkailuakin? No, ehkäpä, mutta ei se häiriöksi lainkaan ollut.

Pussikaljaromaani sai minut nauramaan. Senkin se teki kerta toisensa jälkeen, Rimmisen huumori vain kolahtaa minuun, ja lujaa kolahtaakin. Huumori on konstailematonta ja aitoa, ja dialogit voi kuvitella jonkun Kalliossa asuvan hieman humalaisen mieskolmikon suuhun. Tosin, on siinä taiteilijan vapauttakin käytetty, ehkeivät kaikki sanamuodot ihan kenen tahansa suusta pääsisi. Tai jos pääsee, niin haluan tavata kyseisen henkilön!

Pussikaljaromaanista on tehty elokuvakin, Pussikaljaelokuva. Olen nähnyt sen... yhdesti, kahdesti, kolmesti? Ja kyllä, pidän siitäkin suuresti. Nyt tätä kirjaa lukiessani ajattelin kirjan henkilöt elokuvan mukaisesti.

Tämä Rimmisen kirja on muuten Hesarin 2000-luvun parhaat kirjat äänestyksessä sijalla 17. Mikä on ihan hyvin, mutta on silti suuri vääryys ettei kirja päässyt Top 10-sijoille!

Niin, se kieli. Sitä voisin ylistää vaikka kuinka pitkään ja monin eri sanamuodoin, mutta tyydyn toteamaan vain: minusta Rimminen on Suomen hienoin kielenkäyttäjä. Ugh, olen puhunut.

 ★★★★★

P.S. Rimmisen tuorein kirja, Hippa, tipahtaa postiluukusta lähipäivinä. Sitä odotellessa!

Leena Wallenius: Siivet kantavat, Lotta

Siivet kantavat, Lotta
Leena Wallenius
205 s. 
1997
Otava










Hurjaa mutta totta, tämä oli jo kolmas Lottani viikon sisään. Valitettavasti sarjan lukeminen loppui nyt, sillä Siivet kantavat, Lotta on viimeinen Lotta-sarjan kirja.

Tässä viimeisessä osassa tapahtuukin paljon. Lotalla on miesystävä Amsterdamissa, lentäjä Hans jonka hän tapasi sarjan kolmannessa osassa. Lotta ei ole kuitenkaan vielä suostunut Hansin kosintaan, sillä jokin arveluttaa.

-Uudessa maassa suomalaiset ovat heti tälläytyneet yhteen, nikkaroineet saunojaan, paistaneet läskisoosiaan, ryypänneet, veisanneet porukalla itkuvisiään, ruikuttaneet entistä kotimaata ja ylpeilleet kännipäissä kuuluisalla sisullaan, ihan kkuin rohkeutta ei muualla tunnettaisikaan. 
Lotta ei oikein tajunnut mihin Keena pyrki. 
-Miksei joku härmään lipsahtanut kurdipaha saisi tehdä samaa? Miksi aina huudetaan että jestas, nyt tli maahan lohiloinen ja salmonella, islaminpiru ja taantumus? Sorry vaan, mutta vaikuttaa hirveän hölmöltä. Eikö kouluissa enää opeteta historiaa?

Kaukokaipuu vaivaa Lottaa, ja kuin tilauksesta Lottaa pyydetään tiimiin joka lentää MD-11 koneella kaukomaille. Samaan tiimiin tulee Lotan (ja lukijan) onneksi monia aiemmista kirjoista tuttuja henkilöitä, kuten homopoika Hessu, jonka kumppani on juuri menehtynyt. Ja kapteeninpaikalle tulee Tom Andersson, mies johon Lotta rakastui syvästi jo ensi tapaamisella - ja tunteet heräävät uudelleen henkiin.

Minä olen jotenkin ihan fiiliksissä aina lukiessani näitä kirjoja, elän niiden mukana täydellisesti. Lotta ja Tom olivat muistini mukaan jo ensimmäisillä lukukerroilla pari, jonka toivoin päätyvän yhteen. Ja - enpäs kerrokaan, päätyvätkö he. Ehkä joku tulee vielä näitä kirjoja lukemaan, vaikkei näistä ole blogattukaan kertaakaan. Johtuisiko ihan siitä että kirjat kuitenkin ovat aika vanhoja.

Minussa syttyi valtava kaukokaipuu kun luin tätä kirjaa. Leena Walleniuksella on itselläänkin lentoemäntätausta, joten hän on matkustellut paljon, ja tietää mistä kirjoittaa. Se ihastuttaa suuresti. Minua ihastuttaa myös suvaitsevaisuus, mitä kirja viljelee, ja eri kulttuurit joita se tuo lukijansa eteen.

Minä niin kauheasti toivoisin että tulisi vielä yksi Lotta-kirja. Vähän niin kuin Selja-sarjasta on tullut monien monien vuosien jälkeen osia, joissa kerrotaan mitä kirjan henkilöille kuuluu nyt, niin haluaisin tietää mitä Lotalle kuuluu vuosien jälkeen.

Tämä on ehdottomasti paras tämän sarjan kirjoista.

★★★★★

Kauko Röyhkä: Poika Mancini

Poika Mancini
Kauko Röyhkä
247 s. 
2013
Like







Arvostelukappale


Syvennyin hyvin tiiviisti Kauko Röyhkän uusimpaan kirjaan, Poika Manciniin, mutta bloggaus jäi vähän myöhemmäksi koska vietin ihanaa iltaa ystävien kanssa. Nyt siis palailen kirjan tunnelmiin...

Matkasin teoksen kanssa 80-luvun Ouluun, jonne ilmestyy kuin tyhjästä kaunis poika, jolla on aina mukanaan muovikassi joka sisältää kitaran. Pojalla on ääni kuin enkelillä ja osaapa hän soittaa kitaraakin. Tuo poika on Mancini, ja hän tietenkin lumoaa myös tytöt, niin ulkonäöllään kuin puheellaankin. Mancinin huomaavat muutkin kuin naiset - hän alkaa saada keikkoja, ja pian levynkin lupaa tuottaa helsingissä asuva Välde. Mutta sitten Mancini katoaa.

Soittiko nimi Välde kelloja? Niin pitäisikin. Nimittäin Poika Mancini on itsenäinen jatko-osa Kauko Röyhkän paljon mainetta niittäneelle Miss Farkku Suomelle, josta on tehty elokuvakin. Olen lukenut kirjan, pitänyt siitä, nähnyt elokuvankin ja ihastunut kovasti siihenkin. Siksi Poika Mancini oli pakko lukea.

Kauko Röyhkä kuuluu minun mielestäni ainakin siinä mielessä Suomen ykkösmuusikoihin, että hänellä on kynä hallussa. Hän kirjoittaa hienoja romaaneja, ja hänen Facebook-päivityksensäkin ovat todella osuvia. Kannattaa siis seurata häntä somessa.

Koska Röyhkä on muusikko, on tietenkin musiikki isossa roolissa hänen kirjoissaan. En ole lukenut kaikkia Röyhkän kirjoja, esimerkiksi Kaksi aurinkoa on lukematta, joka ehdottomasti kuulema olisi lukemisen väärti. Myös Miss Farkku Suomen aion lukea uudelleen, koska Poika Mancinissa oli paljon samoja hahmoja kuin Miss Farkku Suomessakin, kuten Välde sekä Katja.

Jos musiikki, ja etenkin tuon aikakauden musiikki kiinnostaa niin lue tämä ihmeessä. Minä pidin paljon. Kirjasta ei ole kirjoitettu vielä montaa kertaa blogeissa, joten bloggarikollegat, lukekaa tämä!

★★★★

Outi Pakkanen: Toinen kerros

Toinen kerros
Outi Pakkanen
366 s. 
2012
Otava










Oletteko lukeneet Outi Pakkasta? Minä kuulun tämän dekkaristin ihailijoihin, ja ihastuin suuresti kun löysin kirjastoautolta viime viikolla hänen pari kirjaansa, jotka nappasin mukaani.

Anna Laine on viettämässä tapaninpäivää kotonaan, kun hänen ovensa taakse ilmestyy säikky, vasta taloon muuttanut Vilma Saario. Nuori nainen käyttäytyy omituisesti ja väittää kuulevansa ääniä. Toinen kerros esittelee Vilman perheen, joka on kerrassaan kummallinen: äiti on entinen pappi, joka tätä nykyää on eronnut kirkosta ja isä on naimisissa Vilman ikäisen naisen kanssa. Anna Laine sotkeutuu jälleen kerran murhamysteeriin kun Vilma ryntää huutaen Annan ovelle, eikä se ole enää harhaa...

Kuulun tosiaan Outi Pakkasen ihailijoihin, ja ennen kaikkea pidän näistä kirjoista joissa esiintyy graafikko Anna Laine. Ainoa paha puoli Anna Laineesta kertovissa kirjoissa on ainoastaan se, että niitä lukiessa tulee pirunmoinen nälkä. Laine on taitava kokki, ja tämänkin kirjan lopusta löytyy muutama resepti. Pakkanen on julkaissut muuten myös keittokirjan, Porosta parmesaaniin: Anna Laineen keittokirja.

Olen Annikan kanssa samaa mieltä siinä, että verrattuna vanhempiin Pakkasiin, niin Toinen kerros ei välttämättä tarjoa mitään uutta. Silti se on hyvä dekkari, se sai minut mukaansa ja piti otteessaan, ja pienessä jännityksessäkin varsinkin loppupuolella. Ja eikös yksi hyvän dekkarin tunnusosa ole se, ettei lukija arvaa ainakaan heti rikoksen tekijää? Siinä Pakkanen ainakin onnistui minun kohdallani. Tekijä tuli ihan puskista!

Ihmeellistä on se, etten ole aiemmin blogissani esitellyt mitään Pakkaselta lukemaani. Sillä kuitenkin jossain vaiheessa kun tulin kirjailijattaren tuotannon kanssa tutuksi, luin paljonkin hänen kirjojaan. Nyt aion kuitenkin ottaa vahingon takaisin.

★★★½