Kultarinta on kuin kaunis maalaus.

Kultarinta
Anni Kytömäki
644 s. 
2014
Gummerus












Ensinnäkin, pahoittelen etten kuvannut Kultarintaa. Se olisi sen ansainnut, se olisi pitänyt kuvata metsässä, hyvässä paikassa. Lähelläni ei vain ole sopivaa metsää, ja halusin sitäpaitsi päästä heti kirjasta bloggaamaan kun sen sain muutaman päivän urakan jälkeen luettua.

Kultarinta on taidokas kertomus. Se on kertomus miehestä, se on kertomus naisesta, kertomus tyttärestä, ja kertomus pojasta joka tunsi metsän. Metsä yhdistää heitä kaikkia. Keväällä 1917 Erik tapaa Lidian, juuri kaupunkiin muuttaneen työläistytön. Tuttavuus ei oikein tahdo edetä, ja Erik ottaa suunnakseen pohjoisen, ja sen metsät. Mutta kun hän palaa, Lidia odottaa häntä yhä. Syntyy rakkaus.

Kultarinta on kaunis, se on herkkä. Se on kuin maalaus metsästä, joka on herkin siveltimenvedoin maalattu. Se kertoo luonnon tarinan, niin kauniilla lyyrisellä tavalla, että pieni viaton lukija jää sanattomaksi. Minä jopa mietin, jätänkö kirjasta kokonaan bloggaamatta, niin sanattomaksi se jätti. Kuitenkin, päätin yrittää kirjoittaa jotain, tahdon jättää tästä minäkin jälkeni.

En lue paljoakaan historiallista kirjallisuutta. Mutta vaikka tapahtumat sijoittuvat Kultarinnassa 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille, niin historia ei siinä ole merkittävässä osassa. Luonto on. Ja luonnosta minä opin paljon.

Vaikka Kultarinnassa ei mennäkään maagisuuden syövereissä, on siinä tiettyjä myyttejä. Mystisyyttä, jota vain ja ainoastaan hyvä kirja voi lukijalleen uskottavasti tarjota. Myyttejä, joista tämä lukija nautti sydämensä kyllyydestä.

Jotkut bloggarit ovat verranneet Anni Kytömäkeä Kjell Westöön. En ole lukenut Westöltä kuin Kangastus 38:n, mutta voi voi, kyllä oli Kultarinta niin paljon parempi. Suuria sanoja, tiedän, mutta tämä on vain tämän bloggarin mielipide: Anni Kytömäki on mahtavampi kuin Kjell Westö.

Minä... minä... minä olen nyt aivan sanaton. Lukekaa Kultarinta. Lukekaa. Pekka, ole ylpeä siskostasi. Hän on kirjoittanut kirjan, jonka kaltaista en ole ennen lukenut.

★★★★

Yllättävän hyvä dekkari.

Laura
J.K. Johansson
221 s. 
2013
Tammi












Joskus viime vuonna sain joltakin (anteeksi, en muista keneltä) bloggariystävältäni J.K. Johanssonin dekkarin, Lauran. Se kuitenkin unohtui hyllyyn, eikä vähiten siitä syystä että luin jonkun parjaavan arvostelun tästä kirjasta. Nyt kuitenkin Laura on saanut jatko-osan, Nooran, ja se herätteli minut lukemaan tämän kirjan. Enkä lukenut suotta!

16-vuotias Laura Andersson on kadonnut. Hän on hyvästä perheestä, ja asuu rauhallisessa Palokasken kaupunginosassa. Laura on viimeksi nähty lauantaina 13.8. kello 23 Palokasken uimarannalla juhlimassa kesäloman päätöstä. Minne Laura on kadonnut? Löydetäänkö häntä elossa?

Annika tätä minulle kovasti kehui, eikä yhtään suotta. Laura on nopealukuinen, etenee vauhdilla, mutta ei liian nopeasti, ettei mukana pysyisi. Lauran henkilöhahmot ovat kiinnostavia, ja varsinkin päähenkilö Miia, Palokasken koulun erityisopettaja, herätti mielenkiintoni. Kovasti toivon että hän on tosiessakin osassa päähenkilönä.

J.K. Johansson nimimerkin taakse kätkeytyy ryhmä suomalaisia kirjailijoita. Mistään en ole lukenut, ketä, mutta ilmiselvästi kaikki ovat hyvin lahjakkaita. Ja miten ryhmä laatukirjailijoita voisikaan saada huonon dekkarin aikaan?

Laura on viihteellinen dekkari. Vaikka tietenkin nuoren katoaminen on vakava asia, niin tämä ryhmä kirjailijoita on onnistunut kirjoittamaan "kepeän" dekkarin, jonka lukeminen on varsin miellyttävää. Suosittelen välipalakirjaksi!

Mistä tykkäsin kirjassa, oli facebookin runsas esiintyminen. Päähenkilö Miia on facebook riippuvainen, ja on sen takia joutunut luopumaan entisestä työpaikastaan nettipoliisina. Facebook kuitenkin näyttelee suurta roolia tässä kirjassa, ja sekin oli sellainen piristävä seikka Laurassa.

Suosittelen lämpimästi, ja odotan, että saan Nooran käsiini!

★★★★½

"Tapahtumat ovat täyttä totta"

Pimeyden lapset
Kishwar Desai
Suomentanut Terhi Kuusisto
237 s. 
2010
Like











Mistä keksin lainata kirjastosta Pimeyden lapset? Kirja oli lukupiirimme Lukevien leidejen kirjalistalla, jonka perusteella valitsemme syksyksi luettavaa. Yksi maista, joihin sijoittuvaa kirjallisuutta luemme syksyllä on Intia, johon Pimeyden lapset sijoittuu.

Pimeyden lapset kertoo surullisen tarinan Intiasta. Se kertoo siitä, kuinka tyttölapset siellä ovat epätoivottuja yksilöitä, ja joille ei edes aina anneta mahdollisuutta elää. Pimeyden lapset kertoo Durgasta, joka on ihmeen kaupalla selvinnyt, mutta jota nyt epäillään syylliseksi kolmentoista perheenjäsenensä murhaan.

Simran taas on sosiaalityötä vapaaehtoisena tekevä nainen Delhistä, joka uskoo vilpittömästi Durgan olevan tapauksessa ennemminkin uhri. Onnistuuko hän vakuuttamaan poliisit Durgan syyttömyydestä?

Luin Pimeyden lapsia samaan aikaan kuin paksua Kultarintaa. Ne ovat kaksi niin erilaista romaania, että niitä oli helppo lukea samaan aikaan. Pimeyden lapset otti minut heti omakseen, ja piti sylissään aina viimeiselle sivulle saakka. Minä pidin tästä.

Alussa ajattelin, ettei tämä varmasti olisi sopivaa luettavaa Lukevien leidejen lukupiiriin. Kirjan edetessä tulin toisiin aatoksiin. Niin kuin olen jo täällä aiemmin kertonut, käsittelemme lukupiirissämme Naisten asemaa eri maissa, ja mielestäni Pimeyden lapsissa kuvataan intialaisen naisen asemaa aika hyvin. Lisäksi kirja olisi tyystin erilainen mitä olemme aiemmin lukupiirissä lukeneet.

Kirjaa lukiessani tuli mieleen yksi kustantamoja koskeva seikka, minkä ajattelin jakaa kanssanne. Onko teillä lempikustantamoa? Minulla on. Se on Like. Liken kirjat, jos puhutaan kaunokirjallisuudesta, ovat melkein poikkeuksetta sellaisia jotka herättävät kiinnostukseni ainakin jossain määrin. Ne ovat melkein aina jollain tavalla hieman erilaisia, ja siksi jo se, että kirja on Liken kustantama, herättää kiinnostukseni.

Kirjan tapahtumat ovat valitettavasti täyttä totta. Kirjan henkilöt ja tapahtumapaikat ovat keksittyjä, mutta tapahtumat ovat oikeasti tapahtuneet. Kirja yhdisteleekin faktaa ja fiktiota hyvin taidokkaasti.

Aion ehdottomasti suositella tätä kirjaa Leideillemme.

★★★★

Puuh lääh, pakkolukua, ja mahtavasta Kirjan ja ruusun päivästä.

Hyvien kukkien lapset
Hong Ying
Suomentanut Riina Vuokko
464 s. 
2010 
Ajatuskirjat











Hyvää Kirjan ja ruusun päivän jälkeistä päivää! Eilen ei ollut tarvetta blogata, joten ajattelin nyt Hyvien kukkien lapsien bloggauksen yhteydessä hieman kertoa eilisestä päivästäni.

Minä todella juhlistin tuota päivää eilen: kävin ensin kirjastossa palauttamassa kassillisen kirjoja, ja lähdin kahden kassillisen kanssa. Niin siinä vaan aina käy, en osaa lähteä tyhjin käsin kirjastosta, ja joskus tulee ihan totaaliset överit. Niin kuin nyt. Mutta hyvää luettavaa löytyi, lähinnä panostin nyt eri kulttuureista kertoviin kirjoihin, joita ehkä luetaan ensi syksynä lukupiirissämme. Muutama muukin kirja sieltä tietenkin lähti mukaan.

Sitten, tietenkin piti tuon päivän kunniaksi käydä kirjakaupassakin. En ole parisuhteessa, joten en joutunut ostamaan kenellekään kirjaa (hahaa, sain ostaa vain itselleni). Ostin kaksi kirjaa, Alan Bradleyn Piiraan maku makean sekä Mirja Kuivaniemen Siantappajat. Ja kaupan päällehän tuli vielä tuo Anna-Leena Härkösen Kirjan ja ruusun päivän kirja. Eli aika hyvä saalis.

Mutta ei hyvä päiväni siihen päättynyt: Radio Nova juhlisti Kirjan ja ruusun päivää kilpailulla. Osallistuin eilen aamulla kilpailuun jossa saattoi voittaa lukupiirilleen luettavaa, ja sen jälkeen unohdin autuaasti koko asian. No, iltapäivällä puhelimeni soi, ja siellä soitti Elina (?) Radio Novasta. Hiii! Rupateltiin hetki (suorassa lähetyksessä) lukupiiristämme, ja sitten sain kuulla että olen voittanut lukupiirillemme Lukeville leideille 14 kappaletta Jonas Jonassonin uutta kirjaa! Huippua! Olen vieläkin ihan äimänä tästä onnesta.

Eli minun Kirjan ja ruusun päiväni oli aika huippu. Miten teillä sujui?

Mutta nyt asiaan:

Ensi tiistaina Lukevissa leideissä käsitellään Hong Yinin Hyvien kukkien lapsia. Minulle kirja valitettavasti oli pakkolukua, ja olin niin tavattoman onnellinen kun pääsin viimein eilen loppuun saakka.

Hyvien kukkien lapset on elämänkerta, joka kertoo kirjailijan omasta elämästä, ja tämän äidistä. Kirjan pääjuoni rakentuu äidin hautajaisten ympärille, Ying on saanut puhelinsoitin sisareltaan ja kuullut äitinsä tekevän kuolemaa. Hän matkustaa kotikaupunkiinsa, mutta saapuu liian myöhään hyvästelläkseen äitinsä. Hän pääsee vain osallistumaan hautajaisiin.

Kirjassa kerrotaan toki hautajaisten lisäksi myös perheen tarinaa, sisaruksista, äidistä, ja Yingistä itsestään. Kun Ying saa tietää kirjan kuluessa enemmän äitinsä elämänvaiheista, hän oppii vähitellen enemmän ymmärtämään äitiään, sekä samalla itseään.

Niin, minulle tämä oli pakkolukua. Odotin varmaankin yli puoleenväliin saakka milloin kirja oikein kunnolla alkaa, mutta eihän se missään vaiheessa alkanut. Tapahtumat todella rakentuivat hautajaisten ympärille, ja vaikkakin niissä oli monta mielenkiintoista piirrettä, niin en silti kokenut niitä niin mielenkiintoisiksi että olisin lukenut niistä kirjan verran.

Olihan mukana myös perheen historiaa, mutta rakenteellisesti kirja oli sekava. En oikein läheskään aina saanut selville missä ajassa mennään, enkä oikein aina ollut edes selvillä kenestä sisaresta puhutaan. Sillä kirjassa puhutaan sisaruksista "ensimmäinen sisar, toinen sisar" tyylisesti, ja jossain vaiheessa aina putosin kelkasta, että kukas nyt olikaan kuka, ja kenelle on tapahtunut mitäkin. En tiedä onko tämä sitten Kiinassa yleisempikin tapa.

Koska käsittelemme Lukevissa leideissä naisen asemaa koskevaa kirjallisuutta, oli tämä tietenkin sitä tarkoitusta varten hyvä. Kirja valotti taas hieman enemmän naisen asemaa Kiinassa, josta tosin kertoi mahtavasti edellinen lukupiirikirjamme, Kiinan kadotetut tyttäret.

Oli pakko lukea kaksi kirjaa samaan aikaan kun luin Hyvien kukkien lapsia, että pääsin kirjassa kunnialla loppuun saakka. Nyt olen onnellinen kun saan lukea ihanaa Anni Kytömäen Kultarintaa!

★★

Kun maaseutu hiljenee.

Menneen talven lumi
Tanja Kaarlela
251 s. 
2014
Torni 









Arvostelukappale


Minulla on vieläkin kesken Hyvien kukkien lapset, jota olen jo pääsiäisen yli lukenut. Kerron tietenkin enemmän siitä sitten blogatessani - mutta täytyypä sanoa, etten olisi ehkä kestänyt kirjaa jos en olisi voinut lukea jotain muuta aina välillä. Nyt luin kirjailijalta itseltään arvostelukappaleeksi saamani nuortenkirjan Menneen talven lumi.

Menneen talven lumi sijoittuu Oulun lähistölle, kuvitteelliseen Leivonkylään. Kylä tyhjenee ja hiljentyy koko ajan, ja kirja alkaakin siitä kun jälleen yksi perhe muuttaa kylästä pois. Nuorista ei ole jäljellä enää montaakaan, on enää Mari, hänen ystävänsä Henna ja Sähikäinen. Sivuosaan kirjassa jää Henri, joka kai on samoja ikiä muiden kanssa.

Mutta muuttoliikettä tapahtuu toiseenkin suuntaan: kummalliselta vaikuttava Antti muuttaa äkkiä ränsistyneeseen mökkiin. Nuoret tutustuvat Anttiin, ja taitaapa Mari ihastuakin. Antista tuleekin nuorille tärkeä, ja hän saa heidät ajattelemaan asioita uudelta kantilta.

Menneen talven lumi on piristävän erilainen nuortenkirja, ihan jo siitä syystä että se sijoittuu maaseudulle. Sellaisia kirjoja ei hirveän paljon tätä nykyään ole, tai sitten minä en ole vain löytänyt niitä käsiini. Siinä myös käsitellään astetta syvällisemmin sitä, miten asukkaisiin vaikuttaa se, kun maaseutu hiljentyy, kauppa-auto lopetetaan, ja kyläkoulukin lakkautetaan.

Onhan mukana toki hieman rakkauttakin, on Marin ihastuminen Anttiin, ja muutakin. Sekin on hyvin uskottavaa, ja toimii tarinan kannalta hyvin. Niin kuin toimii koko tarina kokonaisuudessaan.

Tanja Kaarlela on kirjoittanut tätä ennen yhden romaanin, Saaran. Tulen ehdottomasti haalimaan senkin käsiini, sillä pidin kovin paljon Kaarlelan tavasta kirjoittaa. Se on vaivatonta lukea, ja kuin kutsuu jatkamaan vielä yhden sivun verran.

Tykkäsin!

★★★½

Lankesin Langenneisiin.

Langenneet
Michael Katz Krefeld 
Suomentanut Päivi Kivelä
352 s. 
2014
Like








Ennakkokappale


Sain Likeltä ennakkokappaleeksi uutuusdekkarin Langenneet, jota en tosin ehtinyt ennakkoon lukea. Se on jo ilmestynyt kauppoihin, mutta nyt päätin sen ottaa "kevyeksi" pääsiäislukemiseksi, kun parikin bloggariystävääni on sitä ehtinyt kehua. Päinvastaisiakin kommentteja olen kyllä kirjasta kuullut.

Tukholmassa riehuu sarjamurhaaja, joka valitsee uhreikseen prostituoituja. Poliisi on ymmällään murhaajan kanssa, eikä tiedä mitä tehdä. Murhaaja tappaa uhrinsa harvinaisen kuvottavalla tavalla, ja ruumiit ovat löydettävissä. Kuka murhaaja on?

Samaan aikaan Kööpenhaminassa: Thomas Ravnsholdt on sairaslomalla poliisintyöstä, ja kaikki tuntuu menevän enemmän tai vähemmän huonosti. Sairasloman syyt ovat syvemmällä, ja ne selviävät vähitellen, ja Thomas keskittyy lähinnä juomiseen. Saako Thomas, tuttujen kesken Ravn, syytä elää kun vakiobaarin siivooja pyytää häntä tutkimaan minne hänen tyttärensä on kadonnut?

Kerronta tapahtuu monessa aikatasossa, monessa eri vuodessa, ja monen eri kertojan näkökulmasta. Silti kertojat eivätkä ajat pääse sekoittumaan keskenään, ajat on merkitty aina luvun alkaessa, ja luvun alusta tulee hyvin selville kenen kertomana tarinaa sillä hetkellä luetaan.

Minä pidin Langenneista. Tai oikeastaan, voiko tällaisesta kirjasta, missä pääosaa näyttelee ihmiskauppa, sanoa pitävänsä? Minä arvostin tätä kirjaa, sanoisinko näin hienosti. Se oli kerrottu taidolla, ja luin sitä mielelläni.

Luin samaan aikaan Hong Yingin Hyvien kukkien lapset teosta lukupiiriä varten, ja täytyy sanoa, että jos se ei olisi lukupiirikirja, en lukisi sitä loppuun asti. Siksi on yksinkertaisesti ihanaa, että pystyin välillä laskea Hyvien kukkien lapset käsistäni, ja vajota hyvän dekkarin maailmaan.

Ja kuten hyvään dekkariin kuuluukin, minä en taaskaan arvannut tekijää. En ollenkaan. Aivan loppupuolella kirjaa luulin arvaavani tekijän, mutta silloinkaan en arvannut oikein.

Kirsin kirjanurkan Kirsin tämä jätti kylmäksi - hän vetosi siihen että on lukenut koskettavimpia ja riipivämpiä kuvauksia aiheesta. Totta, olen lukenut hänen mainitsemansa Lasi maitoa, kiitos-kirjan, joka oli repivä, ja syvällisemmällä tunteella kuvattu, joten tämä ei saanut ehkä niinkään kovia kylmiä väreitä kuin olisi voinut kuvitella. Esimerkiksi Saasta oli paljon syvällisempi kuin Langenneet, ja se ei todellakaan jättänyt kylmäksi.

Mutta kuten Kirsikin bloggauksessaan kirjoittaa, hän lukee dekkareita viihtyäkseen. Yhdyn Kirsiin tässä, niin minäkin. Luen dekkareita ja hömppää viihteen vuoksi, vaikka toki ne ovat kaksi ääripäätä, ihan suoraan sanoen. Ne ovat nopealukuisia, ja omalla tavallaan kevyitä.

Langenneet oli kuitenkin hyvä dekkari, siitä ei päästä mihinkään.

+ + + +

Herkullista kotimaista hömppää.

Ilmestyskirjan täti
Anu Holopainen
290 s. 
2014
Myllylahti









Arvostelukappale


Tässä on kirja jota odotin paljon! Heti kun näin Myllylahden tämän kevään kirjat, huomioni herätti Anu Holopaisen ensimmäinen chick lit kirja, Ilmestyskirjan täti. Nyt, viime viikolla se pulpahti painosta, ja keskiviikkona sain sen käsiini. Hetihän se piti luvun alle ottaa.

Airi Kivikko rakastaa miehensä isoa sukua. Itse asiassa, se on ollut yksi syy miksi hän on valinnut juuri Jarmon miehekseen. Hän on ainoa lapsi, eikä sukua juuri muutenkaan ole ympärillä. Jarmon myötä hän on viimein saanut ympärilleen ison suvun - mutta valitettavasti myös Jarmon tädin Liilan.

Airin mielestä Liila on täysi hirviö. Mutta kukaan muu ei tunnu sitä ymmärtävän, vaan sukulaiset tuntuvat pitävän Liilaa hauskana ja ihanana ihmisenä. Ja mitä käy, kun Airi joutuu työskentelemään miehensä tädin kanssa saman katon alla?

Mitä siitä tulee, kun yhdistetään hömppä ja hieman yliluonnollisia piirteitä?

Hyvä siitä tulee. Eihän tämä ihan perinteistä chick litiä ole, ei sinkkukirjallisuutta, mutta hyvää hömppää silti. Yliluonnolliset asiat piristävät suuresti kirjaa, ja etenkin se, ettei missään vaiheessa kirjaa tule varmaa selvyyttä yliluonnollisuuksille.

Mutta niin kuin viihdekirjallisuudessa usein, tämänkin kirjan kanssa kävi niin: inhosin päähenkilöä. Voi hyvänen aika miten inhosinkaan Airia. Hän oli vanhanaikainen ja hienosteleva, niin kuin hän itseään kuvaileekin yhdessä vaiheessa kirjaa. Hienostelevaksi, nimittäin.

Mutta sitten taas, minä ihastuin Liilaan suuresti. Voi, minäkin haluaisin hänen kaltaisensa tädin tai isotädin. Loistotyyppi, kertakaikkiaan, ja siinä oli varmaankin yksi syy miksi niin inhosin Airia. Siis se, että Airi tunsi vastenmielisyyttä (lievästi sanoen) Liilaa kohtaan.

Suku on pahin - se tulee kirjassa selväksi. Vaikka Airi pääasiassa rakastaakin miehensä sukua, niin Liilaa hän silti inhoaa todenteolla. Muitta opetus tulee vasta kirjan lopussa, enkä siitä kerro sen enempää. Mutta ilmiselvä opetus kirjassa on, ja ennen kaikkea ihan viimeiset sivut saivat minut ihastumaan kirjaan todenteolla.

On ihanaa että Suomessa kirjoitetaan hyvää viihdekirjallisuutta. Hyvä, Anu Holopainen, kiinnostuin heti tästä kirjailijasta. Ja tulen varmasti lukemaan myös hänen spefi kirjojaan.

+ + + + ½

Hyvää pääsiäistä teille ihanat lukijani! Nauttikaa olostanne, ja jos aikaa on, ottakaa hyvä kirja käteen ja nauttikaa siitä.