Kesäinen paluu Rebekka-sarjan pariin.

Rebekka - Konnankoukkuja ja koiruuksia
Tuija Lehtinen
215 s. 
2009 
Otava












Minulla on nyt vähän lukemisen kanssa ongelmia. Mikään kirja ei tunnu toimivan, ei sitten ollenkaan. Onneksi löysin kirjastopinosta tämän Tuija Lehtisen Rebekka-sarjan kirjan, joka lähti vetämään heti.

Rebekka ei ole minään kesänä nähnyt niin paljon sammakoita kuin nyt. Hän miettii, pitäisikö niitä suudella ja saada aikaan prinssi - mutta toisaalta, mitäpä prinssillä tekisi. On kesä ennen kasiluokkaa, ja Rebekka on pestautunut kesäteatteriin, joten puuhaa riittää. Ja paitsi sammakkoja, on myös poikia maisemissa, sillä Rebekkaa seuraavat Jerry ja Saska, jotka kyräilevät samalla toisiaan.

Minä jälleen kerran sanon, miten pidänkään näistä Tuija Lehtisen nuortenkirjoista. Rebekka-sarjaa hieman välttelin pitkään, en tiedä oikein edes itsekään mistä syystä. Ehkä jotenkin kirjan kannet eivät vetäneet puoleensa. Mutta kun olen Rebekkaan tutustunut, niin olen sitä mieltä että hän on oikein mukava ja tutustumisen arvoinen tyttö. Jolle kannatti antaa mahdollisuus.

Joskus voisin pitää Tuija Lehtis-maratonin. Lukea pelkkää Lehtistä, niin nuorten- kuin aikuistenkin kirjoja. Se voisikin olla toteuttamisen arvoista! Tai lukea vaikka viikon pelkkää Lehtistä. Miten en olekaan ennen tällaista keksinyt? Tällä tuotteliaalla ja upealla kirjailijalla on niin laaja tuotanto, että siitä saisi teemaviikon helposti.

Mutta jos kaipaat joskus kepoista ja kesäistä luettavaa, suosittelen Rebekka-sarjaa. Ja jos haluaa tehdä nostalgiahypyn, kirjastosta kannattaa poimia Mirkka-sarjaa. Mutta Tuija Lehtinen, se on nimi joka kannattaa painaa kirjastokäyntejä varten mieleen. Ja myös kirjakauppakäyntejä, sillä tältä naiselta tulee uusi nuortenkirja nyt kesäkuussa!

★★★½

Voi, voinko sanoa etä inhosin kirjaa?

Vielä joskus kerromme kaiken
Daniela Krien
Suomentanut Ilona Nykyri
200 s. 
2014
Gummerus






Arvostelukappale




Kiinnostuin tästä kirjasta kun näin sen Gummeruksen katalogissa, ja siksi pyysin sen arvostelukappaleeksi. Kirja oli mukavan ohut, joten paksun Adler-Olsenin jälkeen se tuntui sopivalta luettavalta.

Vielä joskus kerromme kaiken kertoo kesästä 1990, ajasta kun DDR lakkaa olemasta. 17-vuotta kirjan aikana täyttävä Maria viettää kesäänsä poikaystävänsä vanhempien maatilalla Etelä-Saksassa. Naapuritilalla asuu kuitenkin kohtalokas Henner yksin hevostensa ja koiriensa kanssa, ja sinne Maria ajan myötä eksyy. Syntyy rakkaustarina - vai onko kaikki pelkkää himoa?

Minun täytyy tunnustaa - minä en saanut tästä mitään irti. Kirja oli pelkkä läpiluenta, joka olisi ehkä jäänyt kesken ellei kirja olisi ollut arvostelukappale.

Aihehan oli sellainen jolla olisi voinut revitellä paljonkin. Olisi voinut astua tuleen ja antaa mennä - mutta. Kirja jäi jotenkin keskitiehen, teksti jaaritteli ja pikkutarkkaa kerrontaa oli minun makuuni aivan liikaa.

Hahmotkaan eivät olleet minusta mielenkiintoisia, en saanut oikein Mariastakaan irti niin paljoa kuin olisin ehkä halunnut. Vaikka tottakai hänestä kerrotaan paljon.

Tätä kirjaa on rakastettu paljon blogeissa - ja se saakin minut miettimään. Enkö ole tarpeeksi älykäs ymmärtämään tämän kirjan hienoutta? Vai missä on vika? Tuudittaudun nyt siihen uskoon, että makuja on niin monta kuin on lukijoitakin, eikä kaikkien tarvitse pitää kaikesta.

Ei mulla muuta.

★★½

Olin kapinallinen, enkä aloittanutkaan dekkarisarjaa alusta.

Jussi Adler-Olsen
Pullopostia
Suomentanut Katriina Huttunen
551 s. 
2014
Gummerus











Tänään voisi olla huono päivä. Voisi, kyllä. Eurovaaliehdokastani ei valittu, Suomi hävisi jääkiekon MM-finaalin ja ulkona on kylmä ja sataa. Mutta hähää, eipäs olekaan. Minä olen iloinen tänään! Äänestämäni puolue (vihreät) sai paikan, Hopea ei ole häpeä, ja on ihanaa että on välillä viileämpää. Ja luonto tarvitsee vettä! Lisäksi sain eilen loppuun mainion Jussi Adler-Olsenin uusimman dekkarin.

Adler-Olsenin dekkarithan kertovat Osasto Q:sta, joka ratkoo jo hautautuneita, ratkaisemattomia rikoksia. Nyt he saavat eteensä järkyttävän jutun: poliisilaitokselle on unohtanut pullo, jonka sisällä on viesti. Eikä mikä tahansa viesti, vaan ilmiselvä avunpyyntö. Onko pyyntö pelkkää pilaa, vai totisinta totta? Tottahan se on. Ja tapauksia on lisääkin. Osasto Q käy selvittelemään pullopostin arvoitusta, joka paljastaa että pulassa olivat vuonna 1996 nuoret lapset, jotka kuuluivat Jehovan todistajiin. Ja niin - tämä on jatkunut.

Minä jotenkin hämärästi kuvitellin että olin lukenut aiemmin Adler-Olsenia. Varmaankin siksi että molemmat teokset nököttävät hyllyssäni. Kuitenkin, en ole tarttunut niihin, vaan siellä ne ovat saaneet odotella. Nyt kuitenkin, kun sain kirjastosta tämän uusimman, en malttanut olla aloittamatta siitä.

Alussa olin hieman hakoteillä, että keitäs nämä henkilöt oikein ovatkaan ja mitä tapahtuu. Kuitenkin, kirja imaisi mukaansa tehokkaasti, enkä osannut sitä oikein enää käsistäni laskea, en edes jääkiekon loppuottelun aikana, silloin oli vieläpä jännimmät paikat meneillään.

Pullopostissa paneudutaan tiukasti erilaisiin lahkoihin. Kirjaa lukiessa hämmästelin hirveästi, kuinka paljon erilaisia uskontokuntia onkaan olemassa! Ja kuinka erikoisia! Jokainen kuitenkin uskokoon miten tahtoo, se on minun periaatteeni. Adler-Olsen ei kuitenkaan puutu eri uskontokuntiin mitenkään erityisen tuomitsevasti, vaan se kuuluu ainoastaan yhtenä osana juonta tähän dekkariin.

Tämä dekkari ei ollut sellainen jossa lukija etsii murhaajaa. Lukija tietää kuka on pahis, mutta Osasto Q etsii häntä, tietysti. Lukijalle jää kuitenkin rutkasti jännitettävää, eikä kirjan kanssa tarvitse tylsistyä missään vaiheessa.

Eikä huumoriakaan puutu! Osasto Q:n pomon Carlin apulainen Assad (joka on muuten äärimmäisen salaperäinen), on varsinainen huumoripommi, jonka letkauksille minä ainakin nauroin. Muutenkin kirja sisältää mustahkoa huumoria, joka kolahtaa minulle. Jännitystä ja huumoria, mitä sitä ihminen muuta kaipaa!

Täydellisestä lukukokemuksesta jäi kuitenkin puuttumaan jotain. Pituuteen suhteutettuna olisin ehkä kaivannut vielä jotain lisää.

★★★½

Lukutoukka rakastui kirjaan kirjoista.

Tuulisen saaren kirjakauppias
Gabrielle Zevin
Suomentanut Tero Valkonen
239 s. 
2014
Gummerus

Ilmestyy viikolla 24. 






Ennakkokappale


Sain ihanan ennakkokappaleen! Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppiaan, joka vaikutti heti katalogia lukiessani mielenkiintoiselta ja ihanalta kirjalta. Kirjaa ei vielä kaupoissa näy, vaan se löytyy siis kirjakauppojen hyllyiltä viikolla 24.

Alice Island nimisellä saarella asuu A.J, leskeksi jäänyt mies. Hän on ehkä tyypillinen leskimies, vähän kärttyisä, vähän erikoinen, vaikka ei olekaan vielä mikään kurttuinen vanhus. Päinvastoin, hän on vasta hieman yli nelikymmen vuotias.

A.J:n elämä heittää yhtäkkiä kärrynpyörää, kun hänen elämäänsä ilmestyy kaksi ihmisolentoa: Amelia ja Maya. Amelia, kaunis kustannustoimittaja, ja Maya... niin, vähän pienempi nainen. Ja A.J:n sydän sulaa.

Minä vain niin rakastuin tähän kirjaan. Se on kirja rakkaudesta, vaikka se ei ole varsinaisesti pelkkä rakkausromaani. Se on Hemulin mukaan kirja rakkauksista. Joka on aivan totta. Tähän pieneen kirjaan mahtuu monta rakkaussuhdetta, ja ne ovat erittäin kauniisti kuvattuja.

Mutta kirja ei ole kirjoitettu pelkästään rakkauksista. Se on kirjoitettu myös kirjoista, ja niistähän tämä lukija tykkää. Kaikki lukijat eivät pidä kirjoista joissa kerrotaan kirjoista, mutta minä kuulun niihin jotka aina kaipaavat kirjoja kirjoihin. Kuulostipa hassulta!

Kirja on kerrassaan loistava pieni kirja, joka on nopealukuinen, mutta ei suinkaan yksinoikoinen. Tarinaan kuuluu monia mutkia, ja loppu, no loppu. Eihän siinä voinut kuin hieman kyynelehtiä. Eli Tuulisen saaren kirjakauppias oli siinäkin mielessä onnistunut kirja, että yllätyin lukiessani. 

Pakko kertoa: olen tänään taas hyvällä tuulella. Pakko kertoa tämä siksi, koska eilen elämä näytti pee puoltaan, itketti ja harmistutti lujaa, vaikka Suomi menikin ja voitti. Tänään elämä tuntuu taas hyvältä, kahvi maistuu hyvältä, Aamulypsyn perjantaibiisi Klamydian Pala rauhaa kuulostaa hyvältä, ja tuntuu hyvältä että näen siskoni viikonloppuna. <3

Pieni avautuminen siihen väliin! Yllä mainittu Hemulin kirjahyllyn Henna on kirjan jo ehtinyt lukea, ja uskonpa että monet muutkin bloggaajat tulevat tämän lukemaan. Toivon ainakin niin.

★★★★½

Onko tämä nyt sitä dick litiä? (Ja kirjastoreissu)

Jobikirja
Ari Wahlsten
315 s. 
2014
Gummerus











Tein tällaisen löydön kerran kun kävin kirjastossa. Tuore kirja, nökötti siellä uutuushyllyssä ihan minua odottamassa. En ole lukenut Kosteiden mestojen balladia, mutta takakannen perusteella kirja kiinnosti minua kovasti. Että eikun vaan kirjapinojen seuraksi kotiin, ja nyt se sai sitten paikkansa kädessäni, yhdeksi päiväksi.

Kirjan juonihan on yksinkertainen. Aaron Waldenilta pyydetään ansioluetteloa työvoimatoimistoon, ja niinpä hän yksinkertaisesti tekee listan kaikista töistä mitä on elämänsä aikana tehnyt. Ja työpaikkojahan riittää, vaikkei ikää vielä (kai?) kovin paljon olekaan. Kirjassa käydään läpi Waldenin värikäs työhistoria, ryyditettynä viinalla ja seksillä.

Kyllä minä sanoisin, että tämä on sitä dick litiä, kotoisammin sanottuna jormaproosaa. Jormaproosaa, josta minä niin paljon pidän. Uppoaa Bukowskit ja Vuoriset, joiden kunnioitettuun seuraan minä Wahlstenin nostan.

Kyllähän Jobikirja nauratti. Oli nautintoa lukea Ari Wahlstenin alter egon Aaron Waldenin seikkailuista työ- ja baarimaailmassa, eikähän sitä voi vakavalla naamalla lukea. Aion ehdottomasti suositella kirjaa myös niille ystävilleni, jotka eivät juurikaan kirjoja lue, mutta joita arvelen Wahlstenin maailman voivan viihdyttää.

Aion ehdottomasti lukea myös Kosteiden mestojen balladin, niin kovaa Jobikirja kolahti.... Ja ehkä vähän Bukowskia.

★★★★

Niin. Kävinpä taas sitten kirjastossa. Syitä oli kaksi: ensinnäkin, kirjastoon oli saapunut varauksia, ja toiseksi, kaikki kirjastot Joensuun seudulla menevät viikoksi kiinni. VIIKOKSI! Entä jos lukeminen loppuukin! Täytyyhän sitä varautua. Mitä löytyi?

Jussi-Adler Olsen: Pullopostia

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Deon Meyer: Metsästäjän sydän

Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviö

Louisa M. Alcott: Pikku naisia

Kate Atkinson: Eikö vieläkään ole hyviä uutisia?

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Tuija Lehtinen: Poika nimeltä Iines

Tuija Lehtinen: Siivet varpaiden vlissä

Elizabeth Noble: Lukupiiri

Fredrik T. Olsson: Ketjureaktio

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas

Sellaisia lukuelämyksiä siis luvassa tulevina maailman aikoina. Tänään on pilvistä, mutta antaa mielessä auringon paistaa!

Lukija jäi kaipaamaan rytinää ja rätinää.

Kuolema kulkee kulisseissa
Peter James
Suomentanut Maikki Soro
459 s. 
2014
Minerva







Arvostelukappale



Luin ensimmäisen Peter Jamesini. Syy, miksi pyysin Minervalta tätä Peter Jamesin tuoreinta suomennosta arvostelukappaleeksi, oli se, että olin kuullut dekkarivinkkaajiltani paljon hyvää tästä kirjasta ja kirjailijasta, joka on ilmeisesti hyvinkin suosittu.

Rikosylikomisario Roy Gracen elämä tuntuu mukavalta: se kulkee leppoisasti eteenpäin, ja vaimokin on viimeisillään raskaana.Yhtäkkiä Gracella on kuitenkin kädet täynnä työtä: kanalan lantakasan alta löytyy ihmistorso! Lisäksi Brighton on saamassa merkittävän vieraan, nimittäin legendaksi noussut rock tähti Gaia on tulossa filmaamaan paikkakunnalle elokuvaa. Gaia tarvitsee kaiken suojeluksen poliiseiltakin, sillä hänen avustajansa on juuri yritetty murhata USA:ssa, vaikka kohteen pitikin olla Gaia itse.

Niin, tämä siis oli ensimmäinen Peter Jamesini. Päällimmäiseksi olotilaksi jäi se, että Roy Grace on äärimmäisen mukava hahmo. Tuli väkisinkin mieleen yhtymäkohtia kotimaiseen dekkarihenkilöön: nimittäin tuohon ihanaan ja sympaattiseen komisario Koskiseen, joka on mahtava tyyppi. Eli ei siis varmaankaan ihme, että kovasti Roy Gracesta pidin.

Mutta sille en voi valitettavasti mitään että juoni hieman tahmasteli. Viihdyin kyllä kirjan parissa, sitä en voi kieltää, mutta paksuutta oli kuitenkin tuo 450 sivua, ja kun kirja oikein kunnolla imaisi mukaansa vasta sadan viimeisen sivun paikkeilla, niin en voinut pitää kirjasta täysillä.

Loppu oli kyllä kunnon ryminää, ja nautin siitä täysillä. Ehkä odotinkin tältä enemmän toimintaa kuin jahkailua, ja siksi pienesti petyin ja jouduin lukemaan kaikenlaista muuta välillä?

Ei, ei saa käsittää väärin. Tämä ei ollut huono kirja. Juoni kolahti sinänsä minuun, mutta ehkä sitä actionia olisi saanut olla hieman enemmän.

Mutta ei ollut viimeinen Peter Jamesini, ei missään tapauksessa!

★★★½

Avautumisen aiheuttava kirja sekä 100 lukijan rajapyykki rikki!

Veronika päättää kuolla
Paulo Coelho
Suomentanut Sanna Pernu
238 s. 
2002
Bazar











Ihanaa, aurinko paistaa taas! Eilen olikin ihanaa lukea parvekkeella, vaikka parvekkeellani onkin iltapäivän ja alkuillan aikaan melkein tukahduttavan kuuma. Mutta ei se haittaa, koska kesä on täällä, ja kaikki vihertää ihanasti.

Toinen ihana asia on se, että blogini rekisteröityneissä lukijoissa on mennyt sata rikki, miten hienoa! Olen tästä vilpittömän onnellinen, ja toivotan kaikki uudet lukijat sydämestäni tervetulleeksi. Tämän voi niin mukavan asian kunniaksi ajattelin lähiviikkoina järjestää blogihistoriani ensimmäiset arpajaiset, kunhan keksin sopivia kirjoja joita arpoisin.

Olen lukemassa Peter Jamesin dekkaria Kuolema kulkee kulisseissa, mutta koska eilen ei ollut dekkariolo, päätin ottaa hyllystäni Paulo Coelhon kirjan, tämän Veronika pättää kuolla, jonka olen toki lukenut aikaisemminkin, mutta ei... ei siihen kyllästy.

Kirja kertoo nuoresta ja kauniista Veronikasta. Hänellä on ystäviä ja miehiä ympärillään, vakituinen työ ja rakastava perhe. Veronikan elämästä kuitenkin puuttuu jotain. Siksi hän päättää kuolla, marraskuun 11. päivän aamuna vuonna 1997. Veronika ottaa yliannostuksen unilääkkeitä, mutta herää läheisessä mielisairaalassa. Lääkäri kertoo hänelle, että Veronikan sydän on vaurioitunut eikä hänellä ole kuin muutama päivä elinaikaa.

Niin. Minähän siis olen lukenut tämän kirjan ennenkin. On jopa mahdollista, että olen lukenut tämän useampaankin kertaan. Enkä turhaan, Veronika päättää kuolla sai liikuttumaan minut vieläkin. Miksi tämä kävi niin paljon sydämeeni?

Tunnustan: en ole elänyt helppoa elämää. Olen painiskellut mielenterveysongelmien kanssa, joita tässäkin kirjassa laajasti käsitellään, ja tavallaan painiskelen niiden kanssa vieläkin. Mutta ehkä olette, ihanat lukijani, huomanneet, että olen nykyään aika pitkälti onnellinen otus. Pyrin positiivisuuteen, koska otteeni elämästä on viimeisten kahden vuoden aikana muuttunut aika täydellisesti. Mitä on tapahtunut? Ehkä olen vain... kasvanut? Vahvistunut? Muuttunut?

Mutta niin. Minäkin olen Veronikan lailla halunnut kuolla. Ja olen yrittänytkin sitä. Ja kerran, kerran oli todella lähellä. Ette voi kuvitellakaan miten onnellinen olen siitä, etten onnistunut, ja istun nyt tässä kirjoittamassa teille. Ja että elän!

Tätä aihetta liippaavat kirjat käyvät siis poikkeuksetta sydämeeni. Paulo Coelholta en ole vielä lukenut mitään muuta, mutta aion kyllä kokeilla.

Kirjassa kerrotaan myös muiden mielisairaalan asukkaiden tarinaa. Siinä kerrotaan myös arveluttavista hoitomuodoista, jotka saavat minut kohottelemaan kulmiani. Ei kai sähköshokkeja enää käytetä?

Tästä nyt tuli lähinnä omaan elämääni liippaavaa purkautumista: mutta sanonpa tämän; vaikka et Coelhon ystävä olisikaan, niin tämä on vaikuttava kirja joka kannattaa lukea.

★★★★