Ihanaa hyvän mielen viihdettä.

Rakkautta rappukäytävässä
Asta Ikonen
143 s. 
2015
Reuna kustannus









Arvostelukappale


Asta Ikosen tuore Rakkautta rappukäytävässä näyttääkin hyvän mielen kirjalta. Sen kansi on retrohenkinen, ja takakansi lupaa hyvää. En malttanut taaskaan odottaa kuin hetken sen jälkeen, kun kirja putosi postiluukusta, kun se oli jo saatava luettavaksi.

Mira muuttaa maalta Helsinkiin, tarkoituksenaan aloittaa yliopisto opinnot. Edessä on kuitenkin ensin kesä, jonka hän meinaa käyttää asunnon etsimiseen ja kaupunkiin tutustumiseen, serkkunsa Maipin luona asuen. Käpylästä löytyykin pian aivan ihana asunto - jos Mira vain suostuu talon talonmieheksi kesän ajaksi. Reipashenkisenä tyttönä Mira toki hommaan rupeaa, vaikkei hänellä minkäänlaista kokemusta talonmiehen töistä olekaan.

Mira ajattelee, ettei mikään saa pilata hänen kesäänsä. Ei edes se, että naapurissa asuu rouva Tiitinen, joka valittaa kaikesta ja kyttää kanssa eläjiään, sekä yrmy lakimies Ossi Manner, joka tuntuu olevan vihainen maailmalle. Että tuo mies osaakin ärsyttää Miraa! Miehiä alkaa pörrätä liiankin kanssa Miran ympärillä - mutta minkäs sille voi, kun sydän sykkii vain yhdelle, saavuttamattomalle miehelle...

Minähän ihastuin tähän kirjaan heti ensi sivuilta alkaen aivan täysin. Asta Ikonen on tuttu nuortenkirjailijana, mutta nyt hän on hypännyt täysin erilaiseen ympäristöön, aikuisten viihderomaaniin. Ja hän sopiikin tähän kuin valettu!

Kirjan takakannessa luvataan, että Rakkautta rappukäytävässä henkii Anni Polvan ja Jane Austenin tyyliä, ja ainakin minä tavoitin Anni Polvan tästä täydellisesti. Samanlaista huumoria ja iloista kerrontaa. Eihän tästä voi kuin tulla hyvälle mielelle ja hykerrellä!

Mira hahmona oli aivan loistava. Tuli sellainen tunne, että jos tuon tytön tuntisin, niin tahtoisin olla hänen ystävänsä. Se on paras tunne, joka kirjan hahmon kanssa voi tulla (lukuunottamatta sitä, että tahtoisi mennä naimisiin hahmon kanssa). Mira on reipas, aikaansaava ja iloinen. Tahtoisin niin auttaa häntä rakkaushuolissa!

Koska kirjassa on vain 143 sivua (olisin voinut lukea helposti enemmänkin), ja kerronta on sujuvaa, kirjan ahmaisee melkein yhdeltä istumalta. Pakko oli tosin välillä nukkua, vaikka pitkään minä tämän kirjan kanssa perjantai-iltaa vietinkin. Halusin tietää saako Mira tuon miehen, johon hän on onnettomasti rakastunut.

Suosittelen tätä kirjaa todella lämpimästi. Tämä toimii pienenä välipalana raskaampien kirjojen välissä, sillä tämän kanssa viihtyy, ja tämän ahmaisee hetkessä. Asta Ikonen kirjoittaa retrohenkistä chick litiä, johon kannattaa ehdottomasti tutustua.

Tärkeä kirja koulukiusaamisesta.

Arvet 
Henry Aho
302 s. 
2015
Reuna kustannus









Arvostelukappale


Taas tuntuu, että kevään mittaan saatan sanoa useistakin kirjoista "tässä on kirja jota olen odottanut hurjasti", mutta se on vain totta. Tänä keväänä ilmestyy paljon hienoja kirjoja. Henry Ahon Arvet on yksi niistä.

Kun kirjan saa käsiinsä, kiinnittää huomiota ensimmäiseksi takakannessa olevaan kirjeeseen. Se on itsemurhakirje nuorelta. Mutta kuka on tämä nuori?

Onko se Laila, joka on muuttanut Vaasasta Teuvalle, ja joutuu eksoottisen ulkonäkönsä vuoksi koulukiusatuksi. Vai onko se älykäs, mutta hieman naiivi Milla, jota lievän ylipainonsa takia pilkataan suklaapossuksi? Vai onko se sittenkin Jarkko, joka on päättänyt selvitä yhdeksännen luokan vaikka päällään seisten, vaikka koulukiusaus onkin hermoja repivää? Henry Aho antaa kirjassaan äänen myös Tomille, kiusaajalle, joka tulee vaikeista oloista.

Tutustuin Henry Ahoon kirjailijana hänen lastenkirjansa Salaperäisten minivampyyrien joulun kautta, jonka sain kirjailijalta itseltään Kirjamessuilla. Pidin kirjasta kovasti, ja kirjailija alkoi kiinnostaa minua entistä enemmän, kun huomasin että hei, hänhän kirjoittaakin monenlaisia teoksia. Olen lukenut myös hänen ja toisen kirjailijan kauhunovellikokoelman, johon myöskin tykästyin. Arpiin olisin tarttunut kyllä, vaikken olisi kirjailijasta tiennytkään, sillä aihe on tärkeä minulle, ja monelle muullekin. Nuorelle ja vanhemmalle.

Olen avautunut ennenkin blogissani, joten miksen nytkin. Minulla on koulukiusaus tausta. Ala-asteen viidennelle luokalle saakka kaikki meni hyvin, ja olin onnellinen. Sitten porukkamme hajosi, ja minä olin se, joka kärsi siitä. En joutunut ala- enkä yläasteen aikana ikinä fyysisen kiusaamisen kohteeksi, mutta henkisen sitäkin enemmän. Minua haukuttiin ja syrjittiin, ja varsinkin ala-asteella koulunkäynti oli todella vaikeaa, vaihdoin kuudennella luokalla kouluakin. Ylä-asteella olin vahvempi, koska minulla oli paras ystävä, vaikkakin kaukana, joten kestin huudot paremmin. Mutta tottakai se satuttaa silti. Kun menin ammattikouluun, en tuntenut sieltä ketään, joten kaikki muuttui. Onneksi. Siellä ei kiusattu, ketään.

Mutta takaisin kirjaan; Henry Aho on taitava kirjailija. Olen nyt lukenut häneltä kolme täysin erilaista kirjaa, ja olen pitänyt kaikista. Hän on onnistunut niin lastenkirjassa, kauhussa, kuin vaikeassa nuortenromaanissakin. Onnittelut kirjailijalle siitä!

Erityisesti kuitenkin pidin tästä Arvet kirjasta. Koska tämä on tärkeä aihe, on tärkeää että tästä kirjoitetaan hyvin. Ja Aho on todella päässyt nuoren kiusatun (ja kiusaajan) pään sisälle. Aho on käyttänyt kirjassaan Teuvan lukion oppilaiden nimettöminä kirjoitettuja palautteita koulukiusaamisesta, joten dokumentaarista taustaakin kirjalla on, vaikka se muuten onkin täysin fiktiivinen teos.

En väitä, että Arvet olisi helppoa luettavaa. Siinä käsitellään montaa vaikeaa aihetta - syömishäiriötä, viiltelyä, jatkuvaa pelkoa, alkoholismia - ja tietenkin kiusaamista. Kun omaa itse vaikean taustan, ei kirjan lukeminenkaan ole helppoa. Täytyy tunnustaa, että kirjan lopussa itkin. Paljon. Mutta ei, se ei ole paha asia. Se on merkki siitä, että kirjailija on päässyt syvälle. Ja Henry Aho pääsi.

Toivon, että etenkin nuoret lukisivat tätä kirjaa. Etenkin sellaiset nuoret, jotka kamppailevat kiusaamisen kourissa. Jospa tämä auttaisi, antaisi toivetta siitä, että asiat voivat vielä muuttua paremmiksi. Että jossain näkyy toivoa. Sillä vaikka takakansi ei toiveita anna, niin sitä on silti. Uskokaa!

Lukekaa tämä. Lukekaa. Nuoret ja aikuiset. Tämä on hieno.

P.S. Reuna Kustantamon sivuilla erheellisesti sanotaan, että kirja tulee myyntiin vasta maaliskuussa. Sitä saa jo nyt!

Kurkistus ihmismielen pimeälle puolelle.

Yö ei saa tulla
Tiina Raevaara
238 s. 
2015
Paasilinna









Arvostelukappale


Tuntuu että olen mahtavien kirjojen ympäröimä. Se on upea tunne. Tuntuu, että kirja toisensa perään, jonka luen, on hyvä, ellei jopa loistava. Ahmin kirjoja, kun en malta jättää niitä kesken, ja tavoistani poiketen valvon illalla myöhäänkin hyvän kirjan parissa. Ei, en valita, mikä voisikaan olla parempaa. Voin vain todeta jälleen kerran: voi miten rakastankaan hyviä kirjoja. Ei kai tarvitse edes sanoa, ettenkö olisi myös rakastanut Tiina Raevaaran uutta teosta, Yö ei saa tulla.

Nuori mies nimeltä Johannes elää hiljaista, hieman yksinäistä elämää. Hän tapaa vuosien tauon jälkeen ystävänsä Antin, jonka sisar, Aalo, teki aikoinaan itsemurhan. Johannes kaipaa Aaloa suuresti, olihan hän Johanneksen nuoruuden rakastettu.

Kumpikaan miehistä ei ole kuitenkaan pystynyt unohtamaan Aaloa, ja ennenkaikkea Antti tahtoo kostaa. Johannes joutuu keskelle omituisia, ihmismielen pimeälle puolelle sijoittuvia tapahtumia, ja kaikki sekoittuu.

Nyt täytyy tunnustaa: minulla oli Raevaaralta viime vuonna ilmestynyt Laukaisu kirjastosta joskus lainassa, mutta en vain päässyt sen maailmaan. Jätin kirjan kesken. Nyt huomaan, ettei se ainakaan ollut kirjailjian vika! Raevaaran teksti on lumoavaa, ja ottaa lukijan omakseen. Syytän itseäni, ehkä sen hetkistä lukutunnelmaani siitä, ettei Laukaisu imaissut mukaansa, ja aion ehdottomasti korjata virheeni. Tuo teos menee ilman muuta kirjastoon varauslistalle.

Yö ei saa tulla on mielestäni psykologista jännitystä höystettynä ihanilla kummallisuuksilla, "kammottavalla kanervaalilla", kuten takakannessa sanotaan. Kirja joka tuntuu juuri minulle suunnatulta, rakastan juuri tuollaisia kummallisuuksia, ja rakastan myös sitä kun kirjailija sukeltaa mielen pimeälle puolelle. Ja Raevaara onnistui siinä todella hyvin!

Olen todella onnellinen etten säikähtänyt sitä, ettei Laukaisu ensiyrittämällä tuntunut omalta kirjalta, vaan uskalsin pyytää tätä kirjaa arvostelukappaleeksi. Nöyrä kiitos kirjasta kustantajalle. Ja tietenkin ihanalle kirjailijalle, jolla on selkeästi oma, persoonallinen ja vahva äänensä.

Suosittelen kirjaa juuri sinulle, joka et helposti kavahda sitä että pääsi sisälle sukelletaan. Tai sitä, että saat lukea vahvaa, hienoa tekstiä.

Näin Lukutoukka äänestää Blogistaniassa!

On tullut taas se aika, jolloin kirjablogistaniassa äänestetään vuoden 2014 parhaita kirjoja. Päätin äänestää kolmessa kategoriassa, Blogistanian Finlandiassa, Globaliassa sekä Kuopuksessa. Tietoon minulla ei oikeastaan juurikaan ollut kirjoja laittaa, joten sen jätin väliin. Jotkut kategoriat olivat täynnä helppoja valintoja, toiset vaikeita. Mutta näin äänestin:

Blogistanian Finlandia

3 pistettä saa: Sami Lopakka: Marras

Tämä oli selvä. Sami Lopakan Marras, joka ilmestyi viime vuoden alussa, oli mahtava kokemus. Se toisaalta nauratti, ja toisaalta sai minut itkemään niin paljon, etten ole hetkeen kirjan parissa niin paljoa itkenyt. Upea kirja. Ja kokemukseen lisäpisteitä toi se, että sain tavata itse kirjailijan kirjamessuilla, ja todeta hänet mahtavaksi tyypiksi. Uutta kirjaa odotellessa...

2 pistettä menee: Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Finlandia palkinto meni tällä kertaa aivan oikeaan osoitteeseen; sillä Jussi Valtosen teos oli mahtava! Niin täynnä eri teemoja, joista kuitenkaan yksikään ei ollut liikaa. Lisäksi kirja oli erilainen kuin Finlandia palkitut yleensä, ja tämä riemastutti minua suuresti. Kuitenkin, tässä Blogistanian kilpailussa kakkos ja kolmospaikasta oli kova kisa, sillä kolmospaikkaakin pitää kova teos.

1 pisteen saa: Anni Kytömäki: Kultarinta

Tämäkin kirja olisi ansainnut kaksi pistettä, mutta päätin nyt kuitenkin näin. Kultarinta oli ehdottomasti yksi parhaita kirjoja viime vuonna, se oli kaunis ja merkityksellinen. Rakastuin syvästi Anni Kytömäen kauniin tapaan kirjoittaa, ja toivon että hän jatkaa valitsemallaan tyylillä. <3

Blogistanian Globalia

 3 pistettä: Kate Atkinson: Elämä elämältä

Uskomatonta, että tämä kirja meinasi mennä minulta ohi! Aloitin tätä joskus lukujumin pyörteissä, eikä se sytyttänyt. Pitäisi ymmärtää, ettei silloin välttämättä toimi mahtavinkaan kirja, ja yrittää automaattisesti myöhemmin uudestaan. Kuitenkin, kun ympärilläni kohistiin tästä kirjasta kovasti, lainasin sen uudelleen kirjastosta, ja rakastuin. Aivan mahtava kirjailija, ja mahtava lukuelämys! Tätä lisää!

2 pistettä: Kate Morton: Hylätty puutarha

Näköjään Globalian puolella viime vuoteni on ollut lukuromaaneja täynnä: sillä sellainen oli tämä Mortonin teoskin. Täydellinen lukuromaani, joka vei minut unohtumattomalle matkalle. Tämän innoittamana lainasin uudelleen kirjastosta Mortonin edellisen teoksen, Paluu Rivertoniin, jonka olen lukenut joskus aikaisemminkin. Pakko se on kuitenkin kokea uudestaan!

1 piste: Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Tämä on teos, joka on saanut kovin ristiriitaisen palautteen blogimaailmassa ja muuallakin. Tähän on rakastuttu, mutta tämä on myös tyrmätty. Minä kuuluin niihin jotka tähän rakastuivat - todella paljon. Tämäkin on lukuelämys, jossa on huikea juoni. Ehdottomasti myös viime vuoden helmiä.


Blogistanian Kuopus

3 pistettä saa: Terhi Rannela: Läpi yön

Olen pitänyt Terhi Rannelasta aina, mutta nyt kohtasin kirjan joka mullisti täydellisesti maailmani hänen kirjojensa kohdalla. Nimittäin tämä kirjahan olisi voinut kertoa minusta nuorena, ainakin melkein! Elin niin täysin tämän kirjan kanssa, luin sen melkein kertaistumalta. Rakastuin.

2 pistettä menee: Maria Turtschaninoff: Maresi

Finlandia Junior palkinnon voittanut Maresi lumosi minutkin. Se oli mahtava fantasia seikkailu, joka kosketti ja toisaalta jossa oli myös vauhtia mukana. Onneksi joulupukki toi sen minulle, että sain kirjan omaan hyllyyni!

1 pisteen saa: Jay Asher: Kolmetoista syytä

Kolmannelle sijalle menee kirja, joka ei välttämättä kaunokirjallisesti olisi tätä sijaa ansainnut. Silti aihe kirjassa on niin koskettava, niin riipivä ja repivä, että sen on pakko päästä listalleni. Se itketti, ja piti otteessaan.

Lukupiirikirjallisuutta Haitilta.

Näen, muistan, hengitän
Edwidge Dandicat

(Anteeksi, en laita suomentajaa, koska minulla ei enää ole kirjaa, enkä löytänyt sitä netistä)

Gummerus









Lukupiirimme palaa joulutauolta, ja oli aika ottaa lukuun tammikuun lukupiirikirjamme. Päätimme, että luemme ainakin kevään ajan Naisten pankin avustusmaiden kirjallisuutta, jota kyllä jonkin verran riittää. Tammikuussa matkasimme kirjan avulla Haitille, ja kirjana toimi Edwidge Dandicatin Näen, muistan, hengitän.

Kuten monet muutkin haitilaiset äidit, joutuu Sophienkin äiti jättämään lapsensa matkustettuaan Amerikkaan. Vaikka Sophien syntymästä onkin aikaa, niin arvet syntymästä eivät ole haalentuneet. Niistä saa osansa Sophiekin, kun tämä matkustaa äitinsä luokse Amerikkaan. Yhdistyvätkö äidin ja tyttären väliset kuilut?

Täytyy tunnustaa, etten ole syttynyt täysin kaikille Lukevissa leideissä lukemillemme kirjoille. Monet ovat olleet tietokirjoja, ja minähän olen enemmänkin romaanilukija. Mutta tämä, tämä ihana, vaikuttava kirja. Luin sen nopeasti, ahmimalla, en malttanut laskea käsistäni. Tämä teki minuun vaikutuksen, suuren vaikutuksen.

Näen, muistan, hengitän, on siis paitsi äärimmäisen vaikuttava, myös todella kaunis teos haitilaisista naisista ja heidän elämästään ulkomailla. Se kertoo myös siitä, millaista on elää ulkomaalaisena Amerikassa, ja millaista on sulautua tapojensa kanssa toiseen maahan. Se auttaa ymmärtämään monessa asiassa.

Luemme lukupiirissämme ennen kaikkea kirjallisuutta koskien naisten asemaa. Tämä siis sopi meille kuin nenä päähän! Näen, muistan, hengitän saa ajattelemaan jälleen kerran, kuinka voinkaan olla onnellinen kun olen syntynyt Suomeen. Vaikka Haitilaisen naisen asema ei olekaan pahin näistä maista, mihin olemme lukupiirissämme kirjojen avulla tutustuneet, en silti haluaisi elää siellä. En, en, en! Olen niin ylpeä ja tyytyväinen kotimaastani, jälleen kerran.

En löytänyt kuin  yhden bloggauksen tästä hienosta kirjasta. Tosin voi olla, että bloggaajakollegani ovat lukeneet sen ennen bloginsa perustamista, sillä tämä ei ole mikään uusi kirja. Mutta toivon todella, että tämän löytäisivät monet ihmiset, sillä tämä on hieno kirja, jota voin lämmöllä suositella.

Minna Mikkosen esikoisromaani lumoaa kerronnallaan.

Kivenkerääjät
Minna Mikkonen
267 s. 
2015
Minerva









Arvostelukappale


Kivenkerääjät herätti kiinnostukseni Minervan katalogissa, jo kun sitä ensimmäistä kertaa katselin. Pyysin kirjaa arvostelukappaleeksi, ja täytyy sanoa ettei teos nyt turhaan korista hyllyäni. Kiitos kustantajalle kirjasta. <3

Veini on vain kuusivuotias, mutta silti suurten kysymysten äärellä. Hänen teini-ikäinen isosiskonsa Meri on kadonnut, eikä kukaan tiedä minne. Perhe on syystäkin surullinen, äiti pelkää toisinaan mennä uloskin, ja isä sulkeutuu autotalliin veistämään kuksia. Veini tekee omia tutkimuksiaan; hän on päättänyt löytää Merin. Kukaan ei vain oikein lähde hänen mukaansa tutkimuksiin, mummo ja ukkikin asuvat kaukana. Veini piirtää perhettä kasaan, ja haluaa sillä tavalla muistaa Merin. Mutta mitä Merille oikein on tapahtunut?

Kun avaa esikoisromaanin, ei ikinä voi tietää mitä saa eteensä. Jos suoraan sanon, olen lukenut esikoisromaaneja, jotka ovat olleet aika täyttä kuraa. Mutta kuraa en saanut silmilleni kun avasin Minna Mikkosen kirjan. Vei muutaman kymmentä sivua ennen kuin pääsin täysin kiinni tarinaan, mutta siihenkin asti luki mielellään, sillä Mikkosen kieli on todella kaunista ja lumoavaa. Ja kun tarinaan oikein kunnolla pääsi käsiksi, lukuelämys oli taattu.

Minna Mikkonen on sanataiteen sekatyöläinen: kirjoittaja, kirjoittamisen ohjaaja sekä kirjallisuuden opiskelija. Ja se näkyy hänen sanankäytössään! Kirjallisuutta on ilmiselvästi opiskeltu niin paljon, että hänestä on kyllä ohjaamaankin toisia kirjoittajia. Mielelläni menisin hänen opettajakseen, niin taitavasti hänellä on sana hallussaan.

Vaikka Kivenkerääjät ei olekaan pitkä romaani, vain vajaat kolmesataa sivua, on siihen saatu syvällinen ja koskettava tarina. Sen maailmaan vajoaa, ja siitä nauttii; niin kielestä kuin tarinastakin. Eikä sitä malta laskea käsistään.

Jos pidät romaanista joka koskettaa, suosittelen tarttumaan Kivenkerääjiin. Ja jos haluat löytää uuden, taitavan kirjalijan!

Kaunista romantiikkaa piristämään talvea.

Mutta minä rakastan sinua
Eppu Nuotio
283 s. 
2015
Otava









Arvostelukappale


Muutama päivä ennen joulua posti toi minulle aivan ihanan paketin - kaksi ennakkokappaletta Otavalta! Tämä kirjabloggaaja kiittää nöyrästi, tuollaiset yllätyspaketit piristävät suunnattomasti. Ja vielä kun kumpikin kirja oli hyvin odotettu, ja kiinnostavaksi katalogista katsottu. Eppu Nuotion Mutta minä rakastan sinua pääsikin jo joulun aikaan luettavaksi, mutta minä bloggaan siitä vasta nyt helmikuun pakkasten aikaan. Onneksi kirja on sellainen, ettei se katoa mielestä - se on vain yksinkertaisesti niin hyvä.

Viisikymppinen opettaja Karin on toipumassa avioerosta. Tahollaan eräs insinööri, Lauri, on petetty ja jätetty. Nämä kaksi ihmistä ovat autuaan tietämättömiä toisistaan, kunnes kohtaavat mystisellä tavalla. He osuvat sattumalta samaan asuntoesittelyyn, ja kuten kirjan takakannessa osuvasti lukee "kohtalon sormi tarttuu heitä kauluksesta". Alkaa matka kohti rakkautta. Matka ei kuitenkaan ole helppo, varsinkaan kun ongelmia aiheuttaa Lauriin totaalisesti rakastunut työkaveri Kaari. Uskaltavatko Lauri ja Karin heittäytyä rakkauteen?

Olin niin onnellinen lukiessani tätä kirjaa. Olen yleensäkin onnellinen lukiessani hyvää kirjaa, koska... kirjat vain tuovat minulle onnen. Erityisen onnellinen olen lukiessani hyvää lukuromaania tai sitten vaihtoehtoisesti hyvää viihdettä. Ja Mutta minä rakastan sinua edusti tätä hyvää viihdettä. Lukuromaani se oli omalla tavallaan, mutta ennenkaikkea se oli hyvää, älykästä viihdettä.

Romantiikkaa tästä kirjasta ei myöskään puuttunut, mutta se ei kuitenkaan ollut ällöttävän siirappinen, niin kuin viihdekirjat pahimmillaan voivat olla. Eppu Nuotio on saanut kirjaansa oivalluksia, joita vain hyvä kirjailija voi kirjoittaa. Minä ihailen. Ihailen sydämeni pohjasta.

Eppu Nuotio on minulle tuttu niin dekkareistaan, kuin nuortenkirjastaan Venla T:n rakkaudet, jonka hän on kirjoittanut tyttärensä, Anna Nuotion kanssa. Niin dekkarit kuin tuo nuortenkirjakin ovat tehneet minuun vaikutuksen, ja odotan suuresti Venla T:n jatko-osaa, joka myös tänä keväänä ilmestyy. Voisinpa sanoa suoraan, että Eppu Nuotio on tehnyt minuun kirjailijana melkoisen vaikutuksen.

Ja ajatelkaapa; kirjan lukemisesta on kulunut melkein kuukausi, eikä minun juurikaan tarvinnut vilkuilla takakantta palauttaakseni mieleen miten kirjan juoni meni. Koska luen kuukaudessa noin viisitoista kirjaa, kaikkien juonta ei voi millään muistaa täysin. Ainoastaan hyvien. Ja tämä oli hyvä. Todella hyvä.

Vaikka sinulle hömppäromaanit eivät olisikaan ominta alaa, älä pelkää tarttua tähän kirjaan. Sillä kuten aiemmin kirjoitin, tässä kirjassa on hyviä oivalluksia, hyvää huumoria (oikeasti, kirja on myös hauska!) ja älyä. Tämä kirja tekee onnelliseksi. Suosittelen lämmöllä!