Klassikkohaaste: Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Ylpeys ja ennakkoluulo
Jane Austen
Suomentanut Kersti Juva
504 s. 
2013, alkuperäinen teos 1813
Teos








Oma kirjaostos


Tänään kirjablogeissa vilisee klassikkoja. Syynä on Klassikko jota en häpeäkseni ole lukenut, jonka vallassa kirjabloggarit ovat tämän kevään olleet. Haasteen nimen mukaisesti, tavoitteena on lukea klassikko, joka omasta mielestä "pitäisi" lukea. Alunperin tavoitteeni oli lukea Täällä pohjantähden alla, mutta jätin ikävä kyllä haasteen niin viime tippaan että pelkäsin, etten ehtisi tuota teosta lukea. Omasta hyllystäni löytyi sopivasti Ylpeys ja ennakkoluulo, jonka päätin valita klassikokseni. Haastetta emännöi ihana Omppu Reader, why did I marry him-blogista, jonka koontipostauksen voi käydä lukemassa täällä.


Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on klassikko, jonka juonen varmasti jo monet tuntevat. Se kertoo Bennetin perheestä, jossa on vanhempien lisäksi viisi tytärtä. Jane, Elizabeth, Mary, Kitty ja Lydia. Jokainen tytöistä on hurmaava omalla tavallaan, vaikka Mary ei muiden tyttöjen kaltainen ulkoisesti olekaan. Rouva Bennetin päämäärä on saattaa kaikki tyttäret naimisiin - ja vieläpä hyviin naimisiin.

Ylpeys ja ennakkoluulo kertoo siis paitsi perheen elämästä, niin myös rakkaustarinan vailla vertaa: se kertoo Elizabethista ja herra Darcysta, ja heidän suhteestaan.

Suhtauduin Austenin kirjaan pelonsekaisella kunnioituksella, onhan se kirjoitettu yli kaksisataa vuotta sitten. Se tuntuu huikealta, kaksisataa vuotta! Siihen mahtuu useampi ihmisikä. Ja siitä huolimatta, että tarina on niin vanha, on se silti tuore ja toimiva vielä nyt, 2010-luvulla luettuna.

Luin uusimman suomennoksen tästä hienosta teoksesta, Kersti Juvan suomentaman ja Teoksen kustantaman. Ihan ensinnä kiitettäköön kannesta, jonka on suunnitellut Elina Warsta. En voisi hienompaa kantta toivoa tälle hienolle kirjalle, se on herkullisen vaaleanpunainen, ja kerrassaan - vau, en löydä edes sanoja! Sopii tälle kirjalle täydellisesti.

Toinen tärkeä asia tässä painoksessa on suomennos. Parempaa kääntäjää en tälle uudelle painokselle olisi voinut toivoa, kuin Kersti Juvan. Hän on suomentaja, jonka kynän jälkeä ei voi kuin ihailla, ja sen näkee myös tässä kirjassa. Juva on tavoittanut 1800-luvun tunnelman todella hienosti, ja antaa varmasti oikeutta myös Austenille ja hänen tarinalleen. Täydellinen suomennos!

Turhaan minä tätä klassikkoa pelkäsin. Heti kun pääsin alkuun, tarina alkoi viedä. Höyhenenkepeästi liidin kaksisataa vuotta vanhoissa maisemissa, ja nautin, voi miten minä nautinkaan! Kyllähän minun, chick lit intoilijan, oli pakko tämä kirja lukea, muuten en voisi kunnioittaa itseäni. Sillä onhan Ylpeys ja ennakkoluulo kaikkien romanttisten tarinoiden äiti ja isoäiti. Kehotan myös kaikkia, jotka pitävät rakkausromaaneista ja chick litistä, lukemaan Ylpeyden ja ennakkoluulon, jos se on jäänyt väliin. Tämä on hieno kirja, eikä tätä kannata yhtään pelätä. Austenin kirja sopii aivan yhtä hyvin tälle vuosituhannelle, kuin se sopi 1800-luvullekin.

Herra Darcyn ja Elizabethin tarina oli minulle tässä parasta ja tärkeintä, niin paljon olen heistä kuullut. Ja niin paljon tuosta herra Darcysta puhutaan, hrr! Onhan esimerkiksi Bridget Jonesin päiväkirjoissa Mark Darcy, ja alkuperäisestä Darcystakin Bridget jaksaa puhua. Nyt minut valtasikin halu katsoa kirjasta tehty filmatisointikin, haluaisin nähdä onko siinä tavoitettu herra Darcy sillä tavoin, kuin hänet kuvittelin lukiessani...

Ei klassikkoa näköjään kannata pelätä - ehkä seuraavana selätän sen Täällä pohjan tähden alla, nimittäin Klassikkohaasta tulee toinenkin osa, jota emännöi Tuija, Tuijata.Kulttuuripohdintoja blogista!

Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi

Rob McCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko
284 s. 
2015
Icasos









Arvostelukappale


Sain kuulla Rob McCoolista ja Krimin jalokivestä ensimmäistä kertaa kun löysin Tatu Kokon blogin, jossa kirjailija loi tarinaa yhdessä lukijoiden kanssa. Vaikka en varsinaisesti tarinan luomiseen osallistunutkaan, seurasin säännöllisin väliajoin missä mennään. Oli iloinen yllätys, kun Tatu Kokko otti yhteyttä ja tarjosi minulle valmista kirjaansa luettavaksi.

McCoolin veljekset ovat veikeitä tyyppejä: he ovat Fennoniaan asettuneen ryöväriklaanin sotureita nuroimmasta päästä, ja heille ominaista on se, etteivät veljekset kertakaikkiaan osaa pysyä vaikeuksista erossa. Prinssi Vladimir valmistautuu sotaan: hän aikoo varastaa koodin, joka on suora tie voittoon. McCoolin veljekset eivät malta pitää näppejään erossa tästäkään, ja he sotkevat prinssi Vladimirin suunnitelmat, ja vähän muutakin.

Koska kirjailija itse kertoo kirjan olevan suunnattu yläaste ikäisille pojille, täytyy sanoa että olen hieman väärää kohderyhmää. Sillä fiiliksellä lähdin kirjaa lukemaan, miettien, ettei tämä ole minun kirjani. Kuitenkin, jossa vaiheessa, kun olin päässyt tarinassa eteenpäin, se tempaisi yllättäen mukaansa. Niin yllättäen, etten oikein itsekään huomannut. Sivut kääntyivät yksi kerrallaan, vauhdilla, enkä malttanut lopettaa lukemista. Olin koukussa!

Tästä huomaa sen, ettei pidä olla liian kriittinen kohderyhmän tai kirjan aiheen suhteen. Rob McCool yhdistelee seikkailukirjaa, fantasiaa, tulevaisuutta ja nykyisyyttä, enkä olisi siihen välttämättä kannenkaan perusteella tarttunut. Kuitenkin olin kiinnostunut kirjasta, kun kirjailija otti yhteyttä, jo senkin takia että kirja on luotu poikkeuksellisella tavalla. Tatu Kokko on siis käsikirjoitusta kirjoittaessa pitänyt blogia, jossa nuoret (ja vanhemmatkin) ovat päässeet vaikuttamaan tarinan kulkuun. Todella kiinnostava tapa kirjoittaa kirja, ja näköjään toimiikin.

Tatu Kokko kirjoittaa menevästi ja hauskasti. Kirjassa on mukana aimo annos huumoria, joka siivittää vauhdikkaita tapahtumia todella hyvin. Kirjan hahmoista omaksi suosikikseni nousi vekkuli Rob, joka on todella hyvä tyyppi, jota luodessa on käytetty huumoria.

Rob McCool ja Krimin jalokivi on siis ennen kaikkea pojille suunnattu kirja. Nuorille pojille. Sitä luki mielellään tällainen vanhempikin naisihminen, mutta uskon että kaikkein eniten tästä nauttisi nuori poika, joka ei edes välttämättä lue kovin paljoa. Tatu Kokko on valinnut ehkä vähän vaarallisenkin kohderyhmän, sillä nuoret pojat valitettavan harvoin ovat kovia lukijoita. Toivonkin, että tämä kirja löytäisi mahdollisimman monen pojan käsiin, ja innostaisi ahmimaan kirjan niin kuin minä. Ja jos en aivan väärin kirjaa tulkinnut, jatkoakin voisi olla luvassa...

Liza Klausmann: Punaisen sään tiikerit

Punaisen sään tiikerit
Liza Klausmann
Suomentanut Mari Janatuinen
389 s. 
2013
WSOY








Lainattu kirjastosta


Punaisen sään tiikerit tarttui ihan sattumalta mukaan kirjastosta, se houkutteli hyllyssä ottamaan sen mukaan, vetävällä kannellaan ja houkuttelevalla takakansi tekstillään. Bloggariystäväni vinkkasi minulle kirjastopinot nähtyään, että voisi kuvitella minun tästä pitävän, joten se nousi lukupinossa heti ylemmäs.

Punaisen sään tiikerit on monipuolinen romaani. Se kertoo yhden perheen tarinan, monen ihmisen näkökulmasta. Ennen kaikkea se kertoo serkusten, Nickin ja Helenan, tarinaa, samalla kietoen mukaan heille läheiset ihmiset. Kuinka voikaan muuttua ruusuinen tulevaisuuden kuva, jota suunniteltiin silloin kun Nick ja Helena olivat juuri tavanneet tulevat aviomiehensä.

En oikein tiennyt mitä odottaa, kun avasin kirjan kannet. Takakannessa mainitaan kyllä ruumis, mutta muuten kirja ei dekkarilta vaikuta. Eikä se sitä olekaan. Ruumis ei ole keskeisessä roolissa kerronnassa, vaikka siihen palataan kerran jos toisenkin. Pääosassa on suvun tarina, ja erilaiset traagiset tapahtumat jotka seuraavat toinen toistaan.

Kiitos ja halaus lähtee Janelle joka sai minut nostamaan kirjaa roimasti ylöspäin kiinnostavien kirjojen pinossa. Jane oli aivan oikeassa, tässä oli todella kirja minun makuuni. Punaisen sään tiikerit oli todella hyvä kesäkirja, sillä siinä on psykologista jännitystä, mutta kuitenkin mukana on pieni kepeä ripaus.

Punaisen sään tiikerit ei kuitenkaan ole mikään helppo kirja. Yleensä lukiessa löydän vaivatta sen hahmon, joka tulee minua lähelle, sen josta pidän hitusen enemmän kuin muista. Samaa yritin nyt: yritin löytää lempihahmoni. Mutta miten kävikään? Aina kun aloin kiintyä johonkuhun hahmoista, hänestä paljastui jotain sellaista, joka sai minut inhoamaan häntä. Huh! Kamalia asioita paljastui, ja hahmot tekivät kerrassaan karmivia juttuja. Jouduinkin miettimään pitämisen sijaan sitä, ketä inhoaisin eniten.

Klausmannin ajankuva on myös kiehtovaa, sillä kirjassa mennään sodan jälkeisessä Amerikassa, joka aikana kiehtoo minua paljon. Olen jostain syystä innostunut historiallisesta fiktiosta viime aikoina, ja myös muiden maiden lähihistoria kiehtoo minua. Vaikkei Punaisen sään tiikereissä olekaan historiallista kuvausta, niin ajan henki tuntuu kirjassa vahvana.

Pidin kirjasta paljon. Voin suositella kirjaa lukuromaanin nälkään, mutta myös psykologisen jännityksen nälkään - sillä tässä koukkuja riittää.

Denise Affonco: Elossa kuoleman kentillä

Elossa kuoleman kentillä
Denise Affonco
Suomentanut Aura Sevón 
205 s. 
2010
Like








Lainattu kirjastosta


Palasin tämän heinäkuussa luetun kirjan tunnelmiin elokuun iltana, jolloin ihana lukupiirimme Lukevat leidit kokoontui, ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Heti alkuun monet sanoivat kirjasta "Olipa kamala!". Samat mietteet jatkuivat kun kirjaa käsiteltiin, mutta tulimme siihen tulokseen että tämä oli silti tärkeä kirja ja että se täytyi kirjoittaa. Juuri siksi, että Affonco selvisi punakhmerien leiriltä.

Vaikka kirja ei kaunokirjallisesti ollutkaan jättiläinen kenenkään mielestä, ja vaikka se oli hirveä kirja, siitä ilmiselvästi silti pidettiin: lopussa kun arvioimme kirjaa, lähes naisista antoi kiitettävän arvosanan. Löytyipä joukosta täysi vitonenkin!

Ihana ilta ihanien naisten kanssa, jälleen kerran. Tästä on hyvä jatkaa.

Tässä minun mietteeni:


Elossa kuoleman kentillä kertoo Kambodzasta. Se on tositarina siitä, kun punakhmerit hallitsivat maata, ja yrittivät luoda agraatiyhteiskuntaa. Neljän vuoden hallitsemisen aikana yritettiin luopua rahasta, lakkautettiin sairaalat ja neljännes maan väestöstä menehtyi. Kirja on koskettava, repivä tositarina, jota ei voi lukea liikuttumatta.

On todella hienoa, että olen löytänyt Lukevien leidien lukupiirin. Lukupiirimme ansiosta tartun kirjoihin, joita en välttämättä muuten tulisi lukeneeksi - Elossa kuoleman kentilläkin on tietokirja, joita luen yleensä vähemmän. Tämäkin oli kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirja, sillä se toi minulle paljon uutta faktaa Kambodzan tilanteesta ja elämästä khmerien hallinnon ajalta.

Kun lukee tällaista kirjaa, tulee mieleen taas kerran se, miten onnellinen onkaan kun on syntynyt Suomeen. Aina sitä ei osaa arvostaa tarpeeksi, vaan valittaa maamme pienimmistäkin asioista. Oikeasti pitäisi arvostaa sitä, että maassamme ei kohdella naisia huonosti sukupuolen takia, tai että täällä ei ole sotaa. Mutta sitä kuitenkin valittaa kaikesta pienestäkin, ja miettii miten jossain muualla kaikki olisi paremmin. Elossa kuoleman kentillä toi taas mieleen sen, etten hetkeen kyllä aio valittaa. Niin kauan kuin tämä kirja pysyy mielessä.

Lukevissa leideissä pääpaino on aina naisen asemalla vieraissa kulttureissa. Tässä kuvataan sitä tietenkin hyvin, koska kertoja on nainen, mutta silti kirjassa painotetaan ennen kaikkea elämää punakhmerien hallinnon alla. Se on hirveää, ja julmuuksia kauhistelee, mutta erityisesti kirja ei painota naisen asemaa.

Elossa kuoleman kentillä oli periaatteessa todella hyvä kirja. Se liikutti ja kosketti, ja jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen. Mutta siitä silti puuttui jotain. Olen lukenut lukupiirimme ansiosta paljon sotakuvauksia vieraista maista, ja niissä on ollut jokin koukku. Jokin sellainen piirre, siellä sotakuvauksen keskellä, joka tuo kirjaan oman lisänsä. Esimerkiksi selviytymiskeino kaiken sen kauheuden keskellä. Tuntuu ihmeelliseltä, että koko kirjan aikana, yhtään selviytymiskeinoa ei mainita, vaan ainoa sellaiseksi laskettava on ruoka. Toki ruokakin on elintärkeä, mutta luulisi että ihmiset olisivat yrittäneet keksiä jonkin sellaisen asian, joka toisi voimia kaiken kamaluuden keskellä. Tässä ei sellaista mainita.

Elossa kuoleman kentillä toi minun eteeni Kambodzan, joka oli ollut minulle aika vieras maa tätä ennen. Se toi minulle tietoa, mutta se toi minulle myös kyyneleet. Tämä kannattaa lukea.

Sarah Waters: Parempaa väkeä

Parempaa väkeä
Sarah Waters
Suomentanut Helene Bützow
598 s. 
2015
Tammi








Arvostelukappale


Parempaa väkeä. Ensimmäinen Sarah Watersini. Ensimmäinen, vaikka hänestä on puhuttu blogeissa vaikka kuinka paljon - vaikka hän sai Blogistanian Globalia palkinnon muutama vuosi takaperin. Nyt olen iloinen siitä, että hyllystäni löytyy kaksi Watersin kirjaa, jotka varmasti pian luen.

Parempaa väkeä tuo lukijan eteen 1920-luvun Lontoon. Siellä, Champion Hillin hienostoalueella asuvat Frances Wray ja hänen äitinsä - perheen miehet ovat kuolleet jokin aika sitten. Francesin ja hänen äitinsä toimeentulo on niukkaa, ja niinpä heidän on häpeäkseen otettava taloonsa vuokralaiset. Barberin pariskunta muuttaa taloon, ja se muuttaa myös vanhapiika Francesin elämän. Ihan kokonaan.

Parempaa väkeä on mahtavan lukuromaanin ohella myös paljon muuta: se on ensinnäkin rakkaustarina. Tarinan edetessä Frances ja Lilian Barber rakastuvat, ja kuvioihin tulee kielletty, mahdoton rakkaus. Naiset joutuvat salaamaan tunteensa ja suhteensa, sillä 1920-luvulla ei kahden naisen välistä rakkautta hyvällä katsottu.

Kirja on mys dekkari. Tai vaikkei teosta varsinaisesti dekkariksi voi kutsua, ihan jo siitä syystä että se on paljon muutakin, niin siinä on perusdekkarin piirre: murha. Murhasta en paljasta yhtään enempää, paitsi sen, että se teki minulle kirjasta juuri niin hienon kuin se oli.

Täytyy sanoa, että jos Francesin elämän muuttivat Barberin pariskunta, niin voin sanoa että kyllä minun maailmaani vaikutti syvästi Sarah Waters. Että tällainen kirjailija on päässyt lipumaan ohitseni, jo monen suomennetun romaanin ajan! Ja että minulla on kolme, kolme tällaista paksua kirjaa edessäni, jotka kuulemani mukaan ovat toinen toistaan parempia. Ah, voih, mitä onnea!

Pidän tavattomasti viime vuosisadan alkua käsittelevistä teoksista. Olen oikeastaan tuolle ajanjaksolle syttynyt vasta viime aikoina, mutta etenkin jos mainitaan kirjan kertovan 1900-luvun alkupuolen Englannista, olen jo silloin syttynyt teokselle. Ei siis liene ihme, että Parempaa väkeä kiinnosti minua kovasti.

Watersin ajankuvaus onkin aivan mahtavaa. Ahmin kirjaa, enkä meinannut malttaa mennä nukkumaankaan kun kirja oli kesken, vaan olisin halunnut vain elää vuossa ajassa, Lontoossa, noiden ihmisten kanssa.

Vaikka tässä teoksessa sivuja riittääkin, niin 600 sivua meni yhdessä hujauksessa. Tahdoin vain lukea ja lukea, enkä sulkea kansia ollenkaan. Suhtaudun toisinaan varauksella paksuihin kirjoihin, peläten että entäs jos se ei olekaan hyvä, sitten joutuu kärvistelemään pitkään huonon tarinan kanssa. No, turhaan pelkäsin Watersin kanssa. Mitä mahtavaa kerrontaa, mikä mahtava kirjailija, vau!

Pertti Lassila: Armain aika

Armain aika
Pertti Lassila
160 s. 
2015
Teos









Arvostelukappale


Pertti Lassila oli minulle ennestään tuntematon nimi, vaikka hän on kirjoittanut tätä ennen yhden kirjan, ja lisäksi Lassila on Helsingin sanomien kirjallisuuskriitikko. Nimi ei ole kuitenkaan näköjään jäänyt lehden sivuilta mieleen, mutta tämän kirjan jälkeen muistan kyllä Lassilan nimen.

Armain aika on yksinkertaisesti romaani lapsuudesta. Siinä kertojana toimii nuori Kimmo, joka viettää kesää äitinsä ja isoäitinsä kanssa huvilalla, eläen kesää kuin viimeistänsä. Armain aika palaa lapsuuden kesiin, ja niihin muistoihin mitä niistä jäi.

Pidän todella paljon Lassilan kielestä. Se on selkeää, helppolukuista, eikä se kikkaile turhaan. Vaikka pidänkin myös kielellä kikkailusta, kuten vaikkapa mahtavasta Mikko Rimmisestä, on välillä myös nautinto lukea tällaista Lassilan kieltä, joka on selkeää ja nautinnollista lukea, mutta kuitenkin hyvin kaunista.

Kirja sopii todella hyvin kesään. Koska Armain aika kertoo lapsuuden kesistä, on mukana se kesän tunnelma. Vaikka en saanutkaan lukea tätä auringon paahteessa, niin koin silti kirjan kautta, millaista olisi viettää kesää huvilalla, auringon paistaessa. Lassila on erittäin taitava tunnelman kuvaaja, ja sainkin tunnelmasta helposti kiinni.

On hyvä ettei kirjaa ole lähdetty turhaan venyttämään massiivisiin mittoihin - tai edes kolme- tai neljäsataa sivuiseksi. Se on juuri hyvä näin, pienoisromaanina, jonka tunnelma on hyvin vangittu näille sivuille. Enemmän olisi voinut olla jo liikaa. En olisi kaivannut tiivistämistäkään, vaan nautin joka sivusta.

Vielä eivät ole bloggarit löytäneet Lassilan teosta. Toivoisin kuitenkin, että kirjakaverinikin lukisivat tämän, varsinkin nyt kesällä, sillä tässä on hyvä tunnelma!

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen

Talven hallava hevonen
Tuomo Jäntti
272 s. 
2015
Gummerus









Lainattu kirjastosta


Selaillessani syksyn katalogeja, pisti Tuomo Jäntin esikoisteos silmääni kiinnostavana kirjana. Kun kerrotaan, että kirja yhdistelee psykologista kauhua ja maagista realismia, en voi olla kiinnostumatta. Ja sitten - tämä odotti minua kirjaston uutuushyllyssä! Voi kuinka ilahduinkaan.

Talven hallava hevonen kertoo tarinaa monessa aikatasossa. Kirja alkaa vuodesta 2019, ja siitä, kun Roni kutsutaan päiväkotiin koska siellä on tapahtunut jotain kummallista. Pian käy ilmi, että Ronin tyttärellä Siljalla on voimia, joita ei kykene ymmärtämään. Roni aloittaa tyttärensä kanssa pakomatkan, joka tuntuu loputtomalta.

Tämän jälkeen matkataan ajassa taaksepäin, kerrotaan Ronin perheestä, erityisesti äidistä ja äidin poikaystävästä Jacosta, jonka katoaminen ei ole mikään yksinkertainen asia. Kerrotaan myös 50-luvusta, jolloin kaikki sai alkunsa. Mistä tämä pahoinvointi ja kummallisuudet johtuvat? Mistä kaikki alkoi?

Aloittaessani Talven hallavan hevosen olin yksinkertaisesti lumoutunut - Ronin tarina, ja kerronta Siljan erikoisista voimista oli lumoavaa, ja olin heti ensimmäisiltä sivuilta ihan koukussa. Olisinkin lukenut todella mielelläni koko kirjan ainoastaan heistä, sillä valitettavasti koukuttuminen ei jatkunut samalla tavalla, kun lähdettiin matkaamaan ajassa taakse päin.

Onneksi tarinassa riitti tapahtumia, joten en päässyt suinkaan puutumaan tarinaan. Mutta siinä missä alku oli puhdasta maagista realismia, niin aivan samaa tunnelmaa en pystynyt tavoittamaan loppupään kerronnassa. Jännityselementtejä kirjassa kyllä riitti, ja olipa mukana ripaus kauhuakin.

Talven hallava hevonen on kaiken muun lisäksi siis myös sukutarina, vaikkakin hyvin erikoinen sellainen. Tässä kirjassa on mahdollisuuksia ja elementtejä vaikka mihin, ja voin omalta osaltani sanoa, että se lunasti odotukseni. Voisin kiitellä Ronin ja Siljan osuutta vaikka kuinka paljon, mutta kyllä tarina muutenkin vei mukanaan.

Loppu antoi ajattelemisen aihetta, ja jätti jollain tavalla tapahtumia aukikin. Se ei suinkaan aina ole huono asia, vaan kirja jää elämään mieleen, ja antaa mielikuvitukselle sijaa. Vaikka sainkin kirjan loppuun jo yli vuorokausi sitten, niin silti hahmot ovat mielessäni.

Tajusin juuri erään asian. Tuomo Jäntistä minulle tulee mieleen Pasi Ilmari Jääskeläinen, sillä heidän kirjansa ovat kiehtovan samantyyppisiä. En tarkoita, että heidän tekstinsä olisi samanlaista, mutta he yhdistelevät toisiinsa samoja genrejä. Jääskeläisen edellinen teos, Sielut kulkevat sateessa, yhdisteli sekin maagista realismia ja kauhua. Ja ovathan molemmat miehet todella taitavia kirjoittajia!

Tuomo Jäntti on esikoiskirjailija, joka pitää kaikesta kummallisesta. Toivon todella, että hän jatkaa kummallisuuksien parissa, ja että saamme kuulla hänestä lisää.