Uusia tuulia!

Huomenta, ihanat lukijani.

Elämässäni puhaltavat tällä hetkellä uudet tuulet, oikeastaan myrskytuulet, niin isoista jutuista on kysymys. Bloggaaminen on minulle todella iso osa elämää, ja tietysti sen myötä lukeminenkin. Tartuin tilaisuuteen, joka minun eteeni ilmestyi: minusta tulee Suomi lukee sivuston bloggaaja.

Suomi lukee tarjoilee sivun lukijalle kotimaisen uutuuskirjallisuuden kaikilta kustantamoilta, ja minun tullessa kuvioihin höysteeksi tulee myös laadukasta käännöskirjallisuutta. Lisänä on se, että kirjautuneet lukijat voivat peukuttaa kirjallisuutta, joka nostaa kirjoja ylöspäin sivulla. Minun tehtäväni sivulla on blogata näistä uutuuksista, johon tartun innolla. Osoite on siis yksinkertaisesti suomilukee.fi

Bloggaan Suomi lukee sivulla siis uutuuskirjoista, mutta mukaan kuvioon tulevat kirjamaailman uutiset sekä kirjailijahaastattelut. Uusia juttuja siis tulee kuvioihin, jännää! Valitettavasti kommentointi ei tuolla sivulla onnistu, mutta teen tässä lähipäivinä sivulle Facebook sivun, jossa on helppoa kommentoida lukemiani kirjoja.

Lukutoukan kulttuuriblogi ei suinkaan kuole. Se on minulle todella tärkeä osa elämää, enkä halua sen toimintaa lopettaa. Vanhemmasta kirjallisuudesta aion edelleen blogata tänne, ja koska luen niin paljon, aikaa on myös sille. Ja aion lukea nyt enemmän vanhempia kirjoja, koska haluan kirjoittaa myös Lukutoukkana.

Täällä pysyvät myös erilaiset blogitempaukset, kuten lukumaratonit ja haasteet. Tietenkin myös teatteri- ja elokuva-arviot pysyvät tällä sivulla, ja toivottavasti ainakin leffoista kirjoitan enemmän jatkossa. Nytkin olen katsonut monta hyvää, mutta en vain ole saanut niistä kirjoitetuksi.

Toivottavasti eksytte lukemaan juttujani myös uuteen blogiin. Linkittelen niitä Lukutoukan kulttuuriblogin Facebook sivulle ainakin välillä, joten sitä kautta kannattaa minua seurailla.

Olen ihan innoissani tästä jutusta, eilenkin tuntui että vaan hymyilin kun olin niin onnellinen!

Pete Suhonen: Koira joka kävi coffee shopissa

Koira joka kävi coffee shopissa
Pete Suhonen
299 s. 
2015
WSOY









Arvostelukappale


Vähän kuin huomaamatta on tullut seurattua Pete Suhosen kirjallista uraa. Käsittääkseni Suhosen uraan kuuluu kolme kirjaa, joista kaikki olen lukenut: ja kaikista olen pitänyt kovasti. Suhosen huumori vaan kolahtaa tähän lukijaan täysillä!

Nyt on käynyt niin onnellisesti, että Suhonen on saanut haltuunsa ihan lyömättömän tarinan: hän on kuullut edes menneeltä poliisilta tarinan Jamista, jonka elämä ennen tätä seikkailua oli tylsää ja tavallista. Hän työskenteli pizzapaikassa, haaveili suuria ja poikuuskin oli tallella. Haaveisiin kuului urheiluauto, paljon rahaa ja mimmejä. Jami keksii, että huumeet voisivat tuoda rahaa, jolla olisi mahdollista saada auto ja mimmejä. Näyttämölle astuu Ella-serkku, joka matkalle lähtiessään antaa Papa koiransa Jamille hoitoon. Eipä muuten Papa tiennyt mihin joutuukaan, kun Jamin kotiin tassutti. Ainakin näin aluksi Amsterdamiin, ja käymään coffee shopissa...

Koira joka kävi coffee shopissa on hieman erilaista Suhosta, kuin kaksi aiempaa, väkevän satiirin siivittämää teosta. Niissä huumori on mustaa, eikä varmasti naurata jokaista lukijaa. Kuten kansiliepeessä luvataan, on tämä kirja hieman pehmeämpi. Ei huumemaailmasta tosin voi kirjoittaa aivan pehmeällä kynällä, vaan mukana on tietty särmä, se johon Suhosessa olen ihastunut. Tämä kirja on silti ehkä vielä hauskempi, kuin Hitlerin kylkiluu, joka on ollut ykkös-Suhoseni.

Kirja ei aiheestaan ja juonenkulustaan huolimatta millään lailla ihannoi huumeita, vaikka huumemaailmassa kirjassa pyöritään ja aiheelle nauretaan. Se, mihin juoni päätyy, osoittaa sen minkä pitää: tämä ei ole ollenkaan hyvä juttu, tämä huumejuttu. Mutta vaikka kirjassa päädytäänkin tähän ratkaisuun, se ei todellakaan saarnaa, vaan se näyttää sen, mitä tuossa maailmassa voi tapahtua.

Koiran varhainen käsikirjoitusversio on saanut kunniamaininnan Otavan nuortenromaanikilpailussa. Ei muuten suotta, sillä niin hyvin tämä minullekin toimi. Niin, nuortenromaani, sekin kiinnitti huomioni ennen kirjan aloittamista. Tähän astihan Suhonen on kirjoittanut aikuisille? Aikuisille käsittääkseni tämäkin romaani on suunnattu, mutta ihan yhtä hyvin tämä sopii nuoren aikuisen käsiin. Tämä voisikin olla hyvä kirja nuorelle aikuiselle kurkata aikuisille suunnatun kirjallisuuden puolelle, niin kepeästi ja huumorin siivittämänä Suhonen juonta kuljettaa.

Tämä on muuten sellainen kirja, joka sopii käteen. Se istuu käsiini ihan täydellisesti, ja sitä on todella mukava lukea myös sängyssä, koska se ei ole paksu. Kaikin puolin siis lähes täydellinen kirja, ja sopii näin kesäpäivänä luettavaksi erittäin hyvin. Pisteet Pete Suhoselle, tämä kannatti kirjoittaa!

P.S.  Ei, en suostu uskomaan että näin todella on tapahtunut. Eihän?

Gard Sveen: Raskaat varjot

Raskaat varjot
Gard Sveen
Suomentanut Arja Kantele
556 s. 
2015
Bazar








Arvostelukappale


Raskaat varjot kiinnosti jo katalogissa, ja Lasiavain palkinnon 2014 voittanut kirja ei voi olla huono! Sitten kun sain kirjan käsiini, mieleen alkoi todella hiipiä: taidan pitää aarretta käsissäni.

Kirjassa kuljetaan kahdessa aikatasossa: vuonna 2003 Norjan vastarintaliikkeen veteraani Carl Oskar Krogh saa surmansa. Onko sattumaa, että samaan aikaan lähistöltä löydetään lapsen ja kahden aikuisen luurangot, jotka ovat olleet maan alla jo kauan, kauan aikaa? Yhteyttä näiden kahden asian välillä ryhtyy selvittämään rikostutkija Tommy Bergmann, jonka menneisyyteen lukija pääsee kurkkaamaan. Sieltäkin löytyy luurankoja.

Sitten on menneisyys: natsimiehityksen vuosina vastarintaliikkeeseen kuului myös Agnes Gerner, joka teki liikkeessä töitä vakoojana. Yksikin virheliike voi viedä Agnesin manan majoille, hän nimittäin kantaa jatkuvasti mukanaan syanidikapselia. Tutuksi kirjassa tulee myös muut vastarintaliikkeen jäsenet, kuten kapteeni Kaj Holt.

Lukiessani Raskaita varjoja en voinut olla useamman kerran miettimättä, miten kirja voi olla Sveenin esikoisteos. Niin kehittynyttä on kirjailijan kerronta ja juonen käsittely, että takana voisi kuvitella olevan jo pitkä liuta dekkareita. Niin kuintenkin on, Raskaat varjot on Sveenin debyytti, mutta hän todella näyttää paikkansa pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa.

Täytyy tunnustaa, että suhtauduin tähän kirjaan sellaisella kunnioittavalla jännityksellä. Ei ole varmasti helppo juttu yhdistää dekkaria ja natsimiehityksen aikaa, ja siitä voisi saada aikaan hyvinkin vaikeaselkoisen ja raskaan kirjan. Kumpaakaan tätä kirja ei todellakaan ole, sillä minä ainakin pääsin kirjan kyytiin nopeasti, ja pysyin mukana matkassa loppuun saakka. Vaikka aiheet ovatkin raskaita, niin käsittelytapa ei kuitenkaan ole liian raskas. Se ei uuvuta, vaan kantaa loppuun saakka, voimakkaasti.

Niin kuin monessa, monessa muussakin dekkarissa, on pääosaa näyttelevä Tommy Bergmann jälleen vähän reppana tyyppi. Kaapista löytyy luurankoja, joiden kanssa Tommy yrittää selvitä, vähän huonosti. Tupakkaakin kuluu ihan liikaa, vaikka pitäisi lopettaa. Eikä rakkauselämä oikein luonnistu. Mitenhän me Tommya autettaisi? Toivon, että Tommysta saataisiin lukea lisääkin, sillä vähän sellaisia viitteitä Raskaat varjot antaa, että luvassa voisi olla jatkoa. Minä ainakin todella toivon, että olisi!

Vielä eivät ihanat bloggariystäväni ole tarttuneet tähän kirjaan. Kannattaisi kyllä, sillä tässä kirjassa on toimivan dekkarijuonen lisäksi paljon muuta. Sukelletaan natsimiehityksen aikaiseen vastarintaliikkeeseen, josta minä ainakin sain tietää paljon uutta. En tiedä voisinko suositella tätä sellaiselle, joka ei ole dekkarien ystävä - mutta te, dekkarihullut! Tästä tulee hyvä lukuvinkki, yksi tämän vuoden parhaita.

Kari Hotakainen: Henkireikä

Henkireikä
Kari Hotakainen
199 s. 
2015
Siltala









Ennakkokappale


Suljin juuri uuden Kari Hotakaisen kirjan kannet. En olisi voinut Henkireikää ajankohtaisempaan aikaan lukea, sillä kirjan ilmestymispäivä on tänään (vaikka se tosin näkyi olevan jo eilen Suomalaisessa kirjakaupassa). Uusi Hotakaisen teos on minulle aina merkkitapaus, sillä tämä mies kuuluu minulla ykköskirjailijoiden kastiin - hänen tyylinsä vain kolahtaa.

Henkireiässä ääneen pääsee rikoskomisario. Komisario, joka laulaa sekakuorossa yhdessä Parturikampaajan ja Suntion kanssa - Suntion joka rahapulassa eksyy riisumaan vainajien vaatteet, ja antamaan ne eteenpäin vaimonsa ommeltaviksi. Suntio uskoutuu tästä parturikampaajalle, joka aloittaa kiristämisen: joko Suntio jää työttömäksi, tai sitten he surmaavat Parturikampaajan invalidisoituneen miehen. Apua Suntio päätyy pyytämään kertojalta.

Henkireikä on hyvää Kari Hotakaista. Sellaista, jota lukee mielellään. Sanonpa ihan suoraan, että sen jälkeen, kun luin haastavan Yöperhosen, niin Hotakainen oli sitäkin suurempi nautinto. En toki väitä että Hotakainen olisi mikään hömppää, mutta sitä on helppo lukea. Teksti kulkee eteen päin vaivattomasti, eikä Hotakainen kikkaile suomen kielen kanssa. Se vain etenee. Kulkee eteen päin. Virtaamalla.

Ensimmäinen Hotakaiseni oli Juoksuhaudan tie, jota muistelen lämmöllä. Siitä on edetty Luonnon lakiin, Ihmisen osaan ja Kantajaan, eikä Kari ole onnistunut tuottamaan pettymystä yhdelläkään kirjalla. Eikä hän onnistu siinä nytkään, sillä Henkireikä on juuri sitä mitä odotin: parasta. Lukunautinto.

Vaikka Henkireiässä onkin rikollisia elementtejä, niin ennen kaikkea kirja paneutuu rikoksen suunnitteluun, ei tekoon. Teko saa pienen osuuden tarinassa ja juuri se kuuluu tähän kirjaan. Hotakainen on kirjoittanut kirjan rikoksen suunnittelusta, siitä, miten siihen tilanteeseen päädytään. Osaltaan hän on kirjoittanut kirjan kuorosta, näistä ihmisistä. Heidän keskinäisistä suhteistaan.

Erään kriitikon mukaan kirja ei yllä muiden Hotakaisen kirjojen tasolle, ja hän haluaakin tietää onko Henkireikä välityö kirjailijalle. Minun mielestäni se ei sitä ole, ja vaikka en ole lukenut läheskään kaikkia Hotakaisen kirjoittamia kirjoja, niin ihan samalla viivalla tässä mennään kuin muissakin kirjailijan teoksissa: Henkireikä siis tarjoaa täyttä laatua, nyrjähtänyttä huumoria ja tragikomiikkaa. Ja sujuvasti kulkevaa kieltä.

Katja Kettu: Yöperhonen

Yöperhonen
Katja Kettu
325 s. 
2015
WSOY









Arvostelukappale


 Katja Kettu on tuttu nimenä jo tietenkin Kätilön ajoilta, vaikken ole vieläkään tätä paljon puhuttua kirjaa lukenut. Kirjailijan nimi sai kasvot pari vuotta sitten Joensuun kirjallisuustapahtumassa, jossaa ihana Kettu oli puhumassa. Jo silloin hänen nimensä jäi kaivelemaan mieltäni, ja toki uusi kirja kiinnosti.

Ollaan 1930-luvun Lapissa. Taas Lapissa, kuten Kätilössäkin. Valkokenraalin tytär Irga hiihtää epätoivoisesti takaa-ajaajiaan pakoon Neuvostoliittoon, jossa rajan takana odottaa uusi elämä. Irgan tie vie Vorkutan leirille, kauas Volgan mutkaan. Mukanaan Irga kantaa salaisuutta - salaisuutta jota täytyy varjella tarkemmin kuin omaa henkeään.

Samaan aikaan ollaan Venäjällä, vuodessa 2014. Henrik makaa ruumishuoneella ja hänen tyttärensä Verna on saapunut liian myöhään etsimään isäänsä. Verna joutuu selvittämään menneisyyttään sellaisessa ympäristössä, jossa ihmiset on peloteltu hiljaisiksi. 

Kätilö on ehkä jäänyt minulta lukematta siitä syystä, että suhtaudun kirjaan pelonsekaisella kunnioituksella: olen kuullut moneltakin ystävältäni, että kirja on vaikea. Toki haluan haastaa itseäni välillä myös vaikeilla kirjoilla, koska aina ei voi lukea viihdettä tai dekkareita, mutta vaikka Kätilö odottaa minua kirjahyllyssä, vielä sen aika ei ole tullut.

Mutta Yöperhoseen. Myös se oli haastava kirja. Se ei toden totta ollut pala kakkua, kaiken muun rinnalla tuosta vain huitaistava kirja. Minulla on lähes aina tapana lukea niin, että jotain ääntä on taustalla: radio, musiikkia, jopa tv. Pystyn keskittymään moneen yhtäaikaa, ja pystyn siis katsomaan esimerkiksi kotimaisia tv ohjelmia lukemisen ohella puolella silmällä. Mutta Yöperhosta lukiessa se ei toden totta onnistunut. Alussa koitin lukea kirjaa radiota kuunnellen, mutta huomasin, ettei tästä tule mitään. Jouduin palaamaan tuon tuostakin taakse päin, kun en ollut tajunnut kirjassa jotain asiaa. Jonkin aikaa tätä tehtyäni suljin radion, ja pikku hiljaa pääsin liukumaan kirjaan mukaan.

En tiedä mikä Yöperhosessa teki sen, että se vaati täyden keskittymisen. Onko se Ketun kaunis, joskin hieman monimutkainen tapa kirjoittaa? Joka tapaksessa, Ketun kieli on ihanaa, ja se oli yksi kantava voima Yöperhosessa. Mitä olen kuullut Ketun aiempia teoksia lukeneilta, kieli on läsnä myös muissa teoksissa: se on hienoa. Yöperhosen juonikaan ei ole mikään yksinkertainen, jo siksi että mennään kahdessa aikatasossa. Tottakai vaikuttaa myös se, että kirjassa on runsaasti historiaa ja mytologisia asioita, jotka eivät ihan noin vain aukea. Onneksi taustalla on myös rakkaustarina: se tuo keveyttä kirjaan.

Sitten, kun pääsin oikein kunnolla kiinni Ketun kieleen ja Yöperhosen juoneen, aloin pitää siitä. Se tosiaan vaatii täyden keskittymisen, mutta se myös antaa lukijalle jotain takaisin: se antaa nautinnon. Se antaa lukemisen nautinnon, jo siksi, että voi ihailla Ketun tapaa kirjoittaa.

Erikseen on kiitettävä Eemil Karilaa, jonka maalaus kirjan kannessa on. Se on lumoava, kerrassaan lumoava. Sitä jää oikeastaan katsomaan joka kerta kun kirjan ottaa käsiinsä. 

Olisin halunnut lukea Yöperhosen yhtä kyytiä, antautua kirjalle parin päivän ajan, mutta valitettavasti muu elämä tunki väliin. Vaikka tänään oli ihana päivä kaupungilla, harmitti hieman etten valinnut kirjaa sellaiseen hetkeen, että olisin voinut antautua sille täysin.

Kätilö odottaa kirjahyllyssäni, ja sille aion varata sellaiset päivät, jolloin voin sen ahmia: ja nauttia!

Laura Lindstedt: Oneiron

Oneiron
Laura Lindstedt
435 s. 
2015
Teos









Arvostelukappale


Laura Lindstedt ei suinkaan ole esikoiskirjailija, vaikka mielsinkin alussa Oneironin esikoisromaaniksi. Tämä johtui ainoastaan siitä, että hänen esikoisromaaninsa Sakset on mennyt minulta aivan ohitse, mutta Oneironin lukemisen jälkeen tuntuu, että siihenkin olisi aiheellista tutustua.

Oneironin aihe herättää kiinnostuksen: se kertoo seitsemästä naisesta, jotka ovat kuolemanjälkeisessä välitilassa. Jokainen naisista tulee erilaisesta elämäntilanteesta, jokainen on kuollut eri tavalla, jokainen tulee eri maasta ja kulttuurista. Kirja kertoo siitä, kuinka naisten ruumiit sammuvat vähitellen, kuinka he siirtyvät kokonaan pois maailmasta. Kirja kertoo myös tarinan siitä, mikä on kunkin naisen kohtaloksi koitunut.

Täytyy sanoa, etten ole koskaan lukenut mitään Oneironin kaltaista. Vain ja ainoastaan hyvällä tavalla. Kun luin kirjasta Teoksen katalogissa, en voinut vastustaa ajatusta tästä kirjasta, mutta kun aloitin sen, mietin että mitähän tästä tulee. Pidänkö vai en? Lindstedtin kieli on sekin ainutlaatuista, ja uskon että siitä pitää tai ei pidä. En pysty kuvittelemaan neutraalia suhtautumista.

Yhtäkkiä kirjaa lukiessani tapahtui kuitenkin jotain. Tapahtui niin sanottu koukuttuminen: huomasin ahmivani kirjaa, käänteleväni sivuja nopeammin, tajuavani mistä tässä oikein on kyse. Ihastuin! Lindstedtin kieli vaati ehkä minulta vähän tottumista, ja sitten sitä mentiinkin.

Jouduin jättämään kirjan kesken lukumaratonin ajaksi, koska halusin nauttia siitä täysillä maratonin ulkopuolella. Arvelen myös, että Oneiron ei ole mikään kovin nopealukuinen tai kevyt teos, joten se ei ehkä olisi parasta luettavaa maratonille. Kuitenkin, kun luin perjantain ja lauantain aikana muita kirjoja, se eli jossain mielessäni. Mitä lopussa käy? Miten naisten käy?

Lindstedtin kieli on rikasta ja täyteläistä. Vaikka hän kirjoittaa ajoittain rajustikin, ei kirjailija ole unohtanut huumorin pilkahdusta, jota tässä kirjassa tarvitaan. Kuitenkin, jos pidät realistisesta kerronnasta, ei Oneiron ole ehkä sinun kirjasi, sillä kirjassa on fantasiaelementtejä - mitä muuta voi kuvitella, kun puhutaan kuolemanjälkeisestä välitilasta?

Jos taas haluat sukeltaa realistisuuden rajoille, ja herkutella kauniilla kielellä, Oneiron kannattaa lukea.

Lyhytarviot maratonilla luetuista kirjoista.

Virallinen lukumaraton päivä oli eilen, lauantaina, mutta maraton loppui minun osaltani jo eilen neljältä. Maraton oli mukava, vaikkakin perjantai oli omalta osaltani aika takkuamista, ja menin aikaisin nukkumaan. Lauantai sujui sitäkin paremmin, ja sain luettua yhteensä viisi kirjaa, pikkuista vaille tuhat sivua. Ja hyviä kirjoja! Koska osa kirjoista oli arvostelukappaleita, palaan niihin vielä näin lyhytarvioiden voimin.

Hausfrau - Kotona Sveitsissä
Liisa Helve-Sibaja
194 s. 
2015
Atena









Arvostelukappale


Syy siihen, miksi Hausfrau herätti kiinnostukseni, oli veikeä kansi. Nainen keitossa vaan on kiinnostuksen herättäjä, ja olihan tietenkin ajatus siitä, millaista kotiäidin elämä Sveitsissä on, myös kiinnostusta herättävä.

Hausfrau siis on blogiteksteistä ja kolumneista koottu kirja kotiäidin elämästä Sveitsissä. Se sopi todella hyvin maratonin aloituskirjaksi, sillä se oli kepeä, paikoin hauskakin, joten kirja eteni vauhdikkaasti eteen päin. Vaikkei Hausfrau herättänytkään suuria tunteita, sen lukeminen eteni joutuisasti, ja tosiaan - välillä ainakin hymyilytti runsaasti, jos nyt ei ihan naurattanut.

Aina on mukava oppia uutta vieraista kulttuureista, ja sitä minulle tämä kirja toi.

Tapperin kaksoset sotajalalla (keskenään)
Geoff Rodkey
Suomentanut Marja Helanen
223 s. 
2015
WSOY








Lainattu kirjastosta


Lukumaraton jatkui lastenkirjalla. Tarkoitus oli itse asiassa maratonin aikana lukea enemmänkin lastenkirjallisuutta, kuten tein kesän ensimmäisellä maratonilla, mutta jotenkin muut kirjat vetivät nyt enemmän puoleensa. Tapperin kaksosiin tutustuminen kuitenkin oli ihan mukavaa.

Tapperin kaksoset, Claudia ja Reese, ovat sodassa. Tai olivat. Claudian mielestä. Reesen mielestä se ei ollut mikään sota. Eikä siitä todellakaan olisi tarvinnut kirjoittaa kirjaa. Mutta Claudia halusi. Kumpi voitti? Ei taida olla selvillä.

Tästä kirjasta alkaa Tapperin kaksosista kertova kirjasarja. Nämä kaksi vaikuttavat kiinnostavilta tyypeiltä, joilta ei sanominen lopu. Tietenkään en ole kirjan kohderyhmää, varmasti kirja sopii parhaiten alakoulu ikäisille tyypeille, ja tästä kirjasta varmasti tykkäävät pojatkin - on meno niin villiä välillä. Sitä paitsi kuvitusta on paljon, joten tämän kirjan kanssa ei tarvitse olla himolukija.

Huumoria riittää - myös sitä pieruhuumoria! Vaikka kirja ei ihan täysillä minuun kolahtanutkaan, en epäile yhtään etteikö tämä sopisi hyvin kohderyhmäikäisille lukijoille.

Kauheimmat runot
Antti Holma
192 s. 
2015
Otava










Arvostelukappale

Kauan odottamani Antti Holman runokirja Kauheimmat runot ilmestyi heinäkuussa. Tämä kirja on tosiaan sellainen, jota olen odottanut siitä asti kun sen katalogissa näin - Järjestäjään ihastuin kovasti, ja sen jälkeen olen ihastunut Holman persoonaan sketsiohjelmissa.

Kauheimmat runot tuo lukijan eteen neljä runoilijaa: Sirsi Sunnaksen, Reino Leinon, Karin Toisiks-Parasken ja Edith Sodermalmin. Nämä runoilijat ovat keskenään aivan erilaisia, ja kaikki... no huippuja! Lukekaa itse!

Eihän tätä voi nauramatta lukea. Varsinkin Sirsi Sunnaksen ja Reino Leinon runot naurattivat minua ihan hirvittävän paljon. Mutta voin vain sanoa: jos kaipaat runokirjaa, jota lukea runojen takia, älä osta Kauheimpia runoja. En nyt väitä, etteikö Holma osaisi runoja kirjoittaa, mutta ehkä näitä kannattaa kuitenkin lukea ennen kaikkea huumorin takia. Ja huumori, jolla nämä on kirjoitettu... tämä on sellaista huumoria, joka on tuttua Putouksesta ja Kingistä. Juuri sellaista huumoria, joka minuun kolahtaa. Ja varmasti aika moneen muuhun suomalaiseen.

Voi, Antti Holma kun olet ihana. Miten jaksan odottaa että showsi tulee telkkariin?

Verta lumella I
Jo Nesbo
Suomentanut Outi Menna
195 s. 
2015
Johnny Kniga








Arvostelukappale


Sanottakoon nyt aluksi, ettei Nesbo ole minulle ennestään tuttu. Harry Hole-sarjaa en ole lukenut, enkä muutenkaan Nesbon kirjoja. Tämäkin kirja on hyllyssä odotellut lukemista, sillä olen kirjaa vähän pelännyt. Facebookin Dekkariryhmässä tämän ovat monet teilanneet, ja ajattelin että jospa minäkään en pidä... Turhaan pelkäsin!

Verta lumella kirjan tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle. Se kertoo Olavista, joka järjestelee asioita heroiinikuningas Hoffmanille, ja asiat järjestyvät parhaiten kun tappaa hankalaksi käyneen ihmisen. Joku täytyisi tappaa, mutta mitä kun Olav haluaakin vain pelastaa tapettavat?

Olav oli ehdottomasti se asia, mihin Nesbo sai minut ihastumaan eniten. Hän on lukihäiriöinen mies, joka siitä huolimatta rakastaa lukemista ja tarinoita. Hänellä myös on hyvä sydän, ja se tulee ilmi kirjan varrella monestakin asiasta.

Kirjaa on moitiskeltu sen lyhyydestä, ja vaikka mistä muusta, mutta minä en löydä kovinkaan paljon moittimisen aihetta. Kirjan pituuskin selviää sillä, että jatko-osa ilmestyy tänä syksynä: en malta odottaa mitä tapahtuu! Toisaalta: jos olisin lukenut Harry Hole-sarjan, ja ihastunut sen perusteella Nesboon, voisi mieli piteeni tästäkin olla aivan toinen. Mutta mitä hetkiä minulla on Harry Holen kanssa vielä edessäni...

Ennen kuin kaikki muuttuu
Taina Latvala
190 s. 
2015
Otava









Arvostelukappale


Lukumaratonin päätti minun osaltani Taina Latvalan novellikokoelma Ennen kuin kaikki muuttuu. Tämä kirja on odottanut hyllyssäni jo jonkin aikaa, ihan siitä syystä, että omalla tavallani pelkään novelleja. En ole koskaan oikein oppinut niitä lukemaan, ihan siitä syystä, että minusta tuntuu että tarina loppuu vasta kun minä olen päässyt alkuun. Nyt kuitenkin maratonin puitteissa päätin kokeilla, miltä tämä kokoelma tuntuisi.

Latvalan novelleja onkin yllättävän helppo lukea. Ne kietoutuvat toisiinsa, sillä henkilöt ovat samoja monessa novellissa, ja siispä juoni kulkee koko kirjan läpi tavallaan yhtenäisenä. Yllätyin itsekin, miten tästä kirjasta pidin.

Löysin omat suosikkini tästä kokoelmasta, esimerkiksi kokoelman alkupuolella oleva Kilpikonnan äidi oli verraton kertomus, joka herätti heti kiinnostuksen Latvalan tapaan kertoa.

Vieläkään minusta ei novellifania tullut, mutta tämän kokoelman myötä uskallan ehkä taas lähiaikoina napata kirjastosta mukaan novelleja.