Homer Hickam: Takapenkin Albert

Takapenkin Albert
Homer Hickam
Suomentanut Päivi Paju
377 s. 
2016
HarperCollins Nordic








Arvostelukappale kustantajalta


Takapenkin Albertin kansi sekä kirjan idea vaikuttivat niin lempeiltä ja kiinnostavilta että minun oli kertakaikkiaan pakko saada tutustua kirjaan. Homer Hickam kirjailijana sekä kirja kokonaisuudessaan olivat minulle entuudestaan vieraita, vaikka Hickam kannessa mainitaankin New York Timesin bestsellerkirjailijaksi. Luettuani kirjan sanon: ei suotta.

Takapenkin Albert kertoo Elsiestä sekä Homerista, jotka tutustuivat ollessaan samalla luokalla lukiossa Länsi-Virginian hiilikaivosalueella 1920-luvun laman aikana. Kun Elsie vastaa kieltävästi Homerin kosintaan, matkaan tulee monta mutkaa - joihin kuuluu Buddy niminen näyttelijä sekä häälahjaksi saat Albert -niminen alligaattori. Homerin kanssa Elsie kuitenkin päätyy yksiin, ja varsinainen seikkailu alkaa kun Homer laittaa Elsien valitsemaan: joko hän tai Albert. Heidän on pakko laittaa Albert takapenkille ja kuljettaa hänet takaisin Floridaan.

Homer Hickam on kirjoittanut romaanin, jonka jokaiselta sivulta paistaa lämpö ja ilo kirjoittamiseen. Minä sain lukijana osakseni osan tästä lämmöstä ja ilo tuli vastaani ilona lukemiseen. Jos kyseessä olisi ollut pelkkä Elsien ja Homerin road trip kohti Floridaa, ei Takapenkin Albert tietenkään olisi ollut niin hyvä romaani. Mutta kun auton takapenkillä matkustaa alligaattori, kirja saa aivan omanlaisensa hengen.

Takapenkin Albert on jossain määrin tosi tarina. Tietenkin fiktiivisiä piirteitä on mukana, niin kuin romaaneissa aina on ja varmasti Homer Hickam on matkan varrella värittänyt tarinaa jonkin verran. Kirjan toinen päähenkilö, Homer, on kirjailija Homer Hickamin isä joten tarina on varmasti tullut kirjailijalle tutuksi. Tämä tekeekin kirjan lukemisesta oman laisensa elämyksen, kun tiesin että Albert on ollut oikeasti olemassa! Vaikka tapahtumia olisikin väritetty matkan varrella, niin innostuin kun tiesin uskomattomien tapahtumien olevan jossain määrin totta.

Takapenkin Albert on hieno ja lämminhenkinen romaani, joka on tavallaan myös road trip -kertomus. Kirjaa voi suositella lukemisen ja tarinan vuoksi lukevalle, joka innostuu kiinnostavista henkilöistä ja mielenkiintoisista juonenkäänteistä. Se, että tarina on jossain määrin totta, tulee mielenkiintoisena sivuasiana, mutta ei minulle ainakaan ollut keskeinen seikka kirjassa.

Kun Homer Hickamin ihastuttava tapa kertoa yhdistetään Päivi Pajun sujuvaan suomennokseen saadaan aikaan teos jota todella lukee mielellään - lisäksi Takapenkin Albert on sujuvaa luettavaa, viimeisen sivun kääntää ennen kuin huomaakaan.

Siri Kolu: Karkkikumous

Karkkikumous
Siri Kolu
176 s. 
2016
Otava









Arvostelukappale kustantajalta


Uusi Me Rosvolat kirja. On tätä odotettu! Luulin joutuneeni jättämään hyvästit Rosvoloiden porukalle ja Viljalle Me Rosvolat ja ryöväriliitto -kirjan myötä, mutta näin ei ollutkaan. Siitä asti kun sain kuulla Siri Kolun kirjoittavan jatkoa tarinalle, on Karkkikumous ollut suuresti odotettu kirja - enkä varmasti ole ainoa joka kirjaa on odottanut.

Karkkikumous jatkaa Me Rosvolat -sarjan tarinaa, mutta hieman eri tavalla. Siinä missä sarjan ensimmäisessä viidessä osassa Vilja oli mukana Rosvolat perheen seikkailuissa, nyt mennään Pikipiraattien matkassa. Pikipiraatit on Hele Rosvolan oma rosvojoukko, jonka mukaan Viljakin päätyy. He saavat ensimmäisen keikan, kun Kallen uusi luokkatoveri Julius kaipaa apua. Hän on kaikkien kadehtima rikkaan makeistehtailijan poika, mutta kukaan ei tiedä mitä hänen isänsä oikein touhuaa. Juliuksen isä tahtoo ottaa haltuunsa kaikki maailman makeismarkkinat, mutta hänen keinonsa ovat kavalat. Ja hänet pitää pysäyttää. Tässä astuvat mukaan Pikipiraatit.

Kun luin Karkkikumousta, en taas kerran ihmetellyt sitä miksi Siri Kolu jokin aika sitten johdatteli minut uudelleen lastenkirjallisuuden pariin. Me Rosvolat -sarjasta se nimittäin lähti ja nykyään luen lastenkirjoja aasta ööhön. Karkkikumous on Siri Kolua parhaimmillaan - siinä on vauhtia ja vimmaa, mutta taustalla kuitenkin oikeudenmukaisuus sekä tärkeä ajatus, joka ei kuitenkaan työnny sieltä liian selvänä esiin. Aikuinen lukija sen varmasti sieltä näkee ja ymmärtää, mutta lapsi ei kuitenkaan koe Karkkikumousta saarnaavana - Siri Kolu tietää miten kirjoittaa lapsille.

Onhan Karkkikumouksessa tietenkin huumoriakin. Lapset varmasti nauravat niin Pikipiraattien touhuille kuin Rosvoloiden porukasta kertoville osioille, mutta kyllä aikuistakin lukijaa kirja naurattaa. Minä hymähtelin moneen otteeseen ja taisipa aito ja iloinen naurukin karata huulilta pariin kertaan kirjaa lukiessa. Esimerkiksi Hurja Kaarlolle ja hänen sanailulleen ei voi olla nauramatta, hän vain osuu minun huumorintajuuni niin täydellisesti. On Siri Kolun luomassa hahmogalleriassa muitakin hienoja hahmoja, olen kovin kiintynyt nuorista niin Viljaan kuin Heleenkin. Vanhemmista rosvojoukoista sydämeni Hurja Kaarlon lisäksi on vienyt Kaija, Viljan rosvokummitäti joka on kirjailija. Karkkikumouksessa Kaijankin elämään kuuluu jotain Suurta.

Siri Kolun kirjojen kanssa ei ole ikinä tarvinnut miettiä että ne alkaisivat jotenkin hitaasti. Vauhtia on alusta saakka, mutta tällä kertaa vauhti ja juoni kasvavat niin hurjassa määrin loppua kohti, että huh. Karkkikumouksen loppuhuipennus onkin niin mahtava että se tekee suuret odotukset Me Rosvolat -sarjan seuraavaa osaa kohtaan. Mitä Kolu seuraavan osan kanssa keksiikään? En malta odottaa!

Me Rosvolat on sarja josta saa parhaimman ilon kun tuntee koko tarinan, eli on lukenut jokaisen osan ensimmäisestä saakka. Monelle Rosvolat ovat tuttuja kuluneena vuonna ilmestyneestä elokuvasta, ja luulen että elokuvan nähneille Karkkikumous on hyvää luettavaa. Siri Kolu naurattaa monen ikäisiä lapsia - ja kyllä näiden kirjojen parissa tällainen aikuinenkin viihtyy.

Hanna Morre: Tuonen tahto

Tuonen tahto
Hanna Morre
96 s. 
2016
Osuuskumma









Arvostelukappale kustantajalta


Kirjasyksy on vasta alkanut mutta on jo nyt selvää että tämä syksy on vahvojen esikoisromaanien aikaa. Olen lukenut jo kaksi hienoa esikoista tämän syksyn kirjoista ja odotan todella monen kiinnostavan uuden kirjailijan kirjoja. Esikoisromaaneissa jotenkin on oma voimansa ja innostun niistä ehkä kaikkein eniten. Uusia, tuoreita kirjailijoita, uusia tyylejä, uusia maailmoja. Hanna Morren esikoisromaani Tuonen tahto paljastaa sekin uuden maailman ja uuden tyylin - vaikka olin etukäteen odottanut Tuonen tahtoa kovasti, oli se lopulta ehkä vielä enemmän. Erilainen, mutta juuri siksi niin vahva.

Tuonen tahto kertoo espoolaispariskunnasta jonka tytär menehtyy rattijuopon uhrina. On arvattavaa että heidän maailmansa järkkyy pahemman kerran ja pariskunnan molemmat osapuolet, Tytti ja Timo, yrittävä omalla tavallaan selvitä menetyksestä ja yrittää pitää parisuhteen kasassa - edes jollain tavoin.

Hanna Morren esikoisromaani ei kuitenkaan ole pelkästään romaani ihmissuhteista ja Tytin ja Timon selviämisestä tyttären menetyksen jälkeen. Juuri siinä tuleekin sen vahvuus ja voima. Tuonen tahto yhdistää ihmissuhdekerrontan psykologista kauhua sekä suomalaista mytologiaa. Psykologinen kauhu on minulle juuri sitä kaikkein hirveintä kun kirjailija sen taidon oikeasti osaa - ja Hanna Morre osaa. Tuonen tahto on oikeasti kauhea kirja. Ja kauhean ihana. Rakastan sitä kun saan pelätä kirjaa lukiessani, varsinkin kun kirjailija todella osaa lukijan kauhistuttamisen - kun pelkää kunnolla, se on juuri parasta.

Tuonen tahto on taitavaa ihmissuhdekerrontaa, sillä Tytin ja Timon suhde tuntuu aidolta. Heidän pohdintansa tyttärensä kuoleman jälkeen on aidon tuntuista, juuri sellaista mitä pariskunta voisi sellaisessa tilanteessa miettiä. Jonkin aikaa kirja jatkuukin ihmissuhdekuvauksella ja kuin huomaamatta minäkin aloin pelätä. Tämä onkin kirjassa parasta, kauhuelementit tulevat mukaan ihan huomaamatta, jossain vaiheessa vain alkaa karmia. Ja sitten huomaakin pelkäävänsä kunnolla.

Hanna Morren esikoisromaani jää varmasti mieleen tämän syksyn esikoisromaaneista. Kuten olen kuvaillut, on Tuonen tahdon juoni todella hieno ja loppuun saakka pohdittu. Kirjan kauhuelementit olivat vaikuttavia ja se mikä todella teki minuun vaikutuksen on tämän esikoiskirjailijan kirjallinen anti. Hanna Morren tyyli sopii juuri Tuonen tahdon kaltaiseen kirjaan todella hyvin - kuin nenä päähän. Tuntuu että Hanna Morre on kotonaan tämän kaltaisessa genressä.

Tuonen tahto on ehdoton lukuvinkki kauhun ystäville sekä teille jotka ovat innoissaan psykologisesta jännityksestä. Vaikkei kirja suoraan tuota genreä edustakaan, niin tarpeeksi läheltä liippaa - ja ainahan hyvä esikoisromaani kannattaa lukea, eikö niin? Jo Hanna Morren kirjallinen tyyli on sellainen, että tähän kannattaa tutustua.

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

Punainen kuningatar
Victoria Aveyard
Suomentanut Jussi Korhonen
451 s.
2016
Aula & co








Ennakkokappale kustantajalta


Jo heti ensimmäisenä täytyy myöntää että hyppäsin Punaisen kuningattaren kanssa syrjään mukavuusalueeltani. Punainen kuningatar, joka aloittaa nuorille aikuisille suunnatun fantasiasarjan, edustaa sellaista kirjallisuutta jota en ennen ole juuri lukenut - mutta viihdyin silti kirjan parissa yllättävän hyvin. Punainen kuningatar on vauhdikas ja menevä fantasiahenkinen dystopia teos, jonka jatko-osatkin tulen ehdottomasti lukemaan.

Punainen kuningatar kertoo maailmasta, jossa veri jakaa ihmiset kahteen eri kastiin: punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat rahvas, jota hallitsee lähes jumalallisia voimia omaava hopeisten eliitti. Kirjassa pääroolia esittää Mare Barrow, joka on 17-vuotias punainen taskuvaras, ja on joutumassa pian sotaväkeen. Mare päätyy yllättäen hopeisten pariin, samaan aikaan kun vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa voimakkaasti hopeisten ylivaltaa. Ja yhtäkkiä Marelle selviää että hänellä on oma, kuolettava voimansa, vaikka hänessä virtaakin punainen veri. Mitä tapahtuu, kun Maresta tehdään hopeisten prinsessa?

Ihan alkuun täytyy sanoa, että Victoria Aveyard on luonut todella koukuttavan kuvion kirjalleen. Punainen kuningatar oli sanalla sanoen ahmittava kirja, oikea lukusukkula. Yli neljästäsadasta sivusta huolimatta kirjan luki todella nopeasti, johtuen osittain siitä että Aveyardin kerrontatyyli sekä Jussi Korhosen suomennos pelasivat niin hyvin yhteen että lukeminen oli joutuisaa ja miellyttävää. Suurinta osaa tietenkin näytteli se, että tämä sarjan avausosa oli kiinnostava ja Maren tarina sellainen, josta halusi pian jäädä selville.

Toki minua piinaa nyt suunnattomasti kun mietin mitä seuraavassa osassa tapahtuu. Punaisessa kuningattaressa minua ennen kaikkea innosti punaisten ja hopeisten taisto sekä Maren tarina - myöhemmin alkanut rakkaustarina jäi kiinnostuksen kohteena toiselle sijalle. Luulen että se tulee näyttelemään sarjan myöhemmissä osissa suurempaa roolia, mutta tässä ensimmäisessä osassa en niinkään siitä innostunut. Ehkä myöhemmin?

Oli kiinnostavaa tutustua tämäntyyppiseen sarjaan, joka oli minulle jotain aivan uutta. En ole lukenut Game of Thronesia enkä Nälkäpeliä, joihin sarjaa takakannessa verrataan - ehkä on jo aikakin tutustua johonkin tällaiseen? Tällaiset sarjat ovat käsittääkseni aika suuri hitti nuorten aikuisten parissa maailmalla ja Suomessa, joten pitäähän minunkin. En aivan varauksetta innostunut, mutta viihdyin kyllä Punaisen kuningattaren parissa hyvin. Ja tulen ehdottomasti lukemaan myös sarjan jatko-osat!

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

Häräntappoase
Anna-Leena Härkönen
316
1984
Suuri suomalainen kirjakerho









Ostettu 


Tämän kesän projektinani ovat olleet klassikkokirjat. Kirjat, jotka ovat jättäneet jonkinlaisen merkin ihmisten mieliin. Nyt, elokuussa olen lukenut Täällä Pohjantähden alla, Sonja O. kävi täällä sekä Häräntappoaseen. Olen myös aloittanut Douglas Adamsin Linnunrataa, mutta todennut ettei se ole todellakaan kirja minua varten. Olen niin innostunut tästä omasta klassikkohaasteestani, että aion ehdottomasti jatkaa tätä kesän jälkeenkin - niin paljon hienoja kirjoja on lukematta.

Häräntappoase oli itse asiassa hieman tuttu minulle jo etukäteen. Olen lukenut Jukka-Pekka Palviaisen nuortenkirjan Joku vieraileva tähti, joka kertoo nuorista jotka esittävät Häräntappoaseen näytelmänä. Tuon mainion kirjan myötä Häräntappoaseen juoni tuli minulle hieman tutuksi, ja innosti jo varovasti etukäteen kirjan pariin. Lisäksi Härkönen on minulle kirjailijana hyvin tuttu (pidän hänen kirjoistaan kovasti), joten osasin kuvitella että pitäisin myös tästä hänen esikoisromaanistaan.

Häräntappoase on noussut vahvaan klassikkoasemaan. Kirjasta on esitetty lukuisia näytelmiä sekä tehty samanniminen televisiosarja, joka sekin aikanaan sai suuren suosion, ja onpa sarjaa taidettu näyttää aika moneen otteeseen. Minä en ole sarjaakaan tainnut ikinä nähdä, en myöskään Häräntappoasetta teatterin lavalla, joten kirjan varsinainen juoni oli tavallaan aika uusi.

Häräntappoasehan kertoo Allusta, joka on juuri päättänyt peruskoulun ja suunnittelee lähtevänsä kaverinsa Taalan mukana Tukholmaan bailaamaan kesäksi. Äidillä on kuitenkin Allun varalta toisenlaiset suunnitelmat ja Allu joutuu Torvenkylään sukulaisten luokse, jossa tarvitaan sukulaispoikaa heinätöihin. Sinne siis käy Allun matka, kiroten ja manaten, mutta hän silti taipuu ja lähtee. Allu tutustuu Torvenkylässä paikallisiin nuoriin - ja ihanaan Kerttuun. Äkkiä, varoittamatta syttyy Rakkaus.

Häräntappoase, kirja jonka Härkönen on kirjoittanut ainoastaan 17-vuotiaana, on niin täynnä tunnetta että minäkin meinasin pakahtua. Se on juuri sellainen kirja joka kesällä kuuluu lukea. Se on juuri sellainen kirja joka pitikin löytää kierrätyskeskuksen hyllystä vanhana painoksena ja miettiä, että tästähän minä oikeasti voisin pitää. Se on juuri sellainen kirja johon minun kuuluikin ihastua.

Se, miten Härkönen kuvaa Allua, 16vee, on mahtavaa. Miten hän osaa kuvata nuoren miehen mieltä, rakastumista ja seksuaalisuutta, on suorastaan hämmästyttävää. Ja ihailtavaa. Ja se miten maalaisnuori kohtaa kaupunkilaisnuoren - senkin Härkönen on hienosti lukijan eteen maalannut.

Häräntappoase on oikeastaan sellainen kirja joka pitäisi lukea joka kesä. Härkösen kevyehkön tyylin takia kirja on sujuvaa, joutuisaa ja miellyttävää luettavaa ja kirjan lukee nopeasti. Tämä on sellainen kirja jonka tahtoisin lukea Punkaharjun mökkimme rannassa, välillä käyden uimassa. Toivottavasti saan ensi kesänä siihen tilaisuuden, sillä tämä kirja säilyy kirjahyllyssäni ehdottomasti.

Äkkää ja tökkää kotona

Äkkää ja tökkää kotona
Fiona Watt
Kuvittanut Stephen Barker
Suomentanut Kalle Nuuttila
28 s. 
2016
Lasten Keskus







Arvostelukappale kustantajalta


Vuoden ja viiden kuukauden ikäinen kummityttöni sai minulta joululahjaksi ensimmäisen Äkkää ja tökkää kirjan, joka aiheutti heillä kotona kovasti ihastusta. Kummitytöstäni oli todella mukavaa tutkia kirjan värikkäitä kuvia ja etsiä kirjan sivuilta milloin mitäkin. Hänen perheeltään tulikin varovainen toive, josko kummi pystyisi hankkimaan tämän uudenkin Äkkää ja tökkää -kirjan. No, kummihan tekee tuon prinsessan vuoksi mitä tahansa, vielä kun tiesi että pääsee itse lukemana kirjaa taaperon kanssa!

Äkkää ja tökkää kotona on samantyyppinen kirja kuin sarjan ensimmäinen osakin. Nyt liikutaan vain hieman eri ympäristössä, kotona, ja kirjan kuvatkin ovat sen mukaiset. Kuvissa on kodin eri paikkoja, ja lapsi pääsee tunnistamaan ja etsimään kodin erilaisia asioita. Kuvien ihana tunnelma ja värit ovat tallella, ja ne varmasti miellyttävät todella monenikäistä pientä ihmistä, vauvasta taaperoon ja vanhempaankin. Ainakin Äkkää ja tökkää -kirjasta tykkäsi myös viisivuotias täditettäväni, hänelle kirjan tehtävät olivat jo aika helppoja. Silti niitä oli mukava yhdessä ratkoa!

Kaivoin Äkkää ja tökkää kotona -kirjan laukusta sellaisella hetkellä kun kummityttöäni hieman väsytti ja kiukutti, ja tarvittiin jotain mukavaa tekemistä. Kirjaa katseltiin isin ja kummin kanssa, vaikka kyllä kummityttöni äitikin pääsi kirjan maailmaan tutustumaan. Siinä unohtui taaperon väsymys kun hän pääsi tutkimaan värikkäitä kuvia! Minua hämmästytti miten taitavasti hän etsi kirjan sivuilta asioita, vaikkei hän kaikkia kirjassa kysytyistä tehtävistä vielä osannutkaan. Teimme hänelle omia tehtäviä, pyysimme etsimään milloin mitäkin kirjan sivuilta, ja hämmästyttävän taitavasti pikkuinen tyttö niitä löysi. Etsiminen olikin todella hauskaa puuhaa, ja vaikka joidenkin sivujen yli hypimme aika vauhdilla, niin koko kirja tuli tutkittua pariinkin kertaan.

Riemua herättivät erityisesti värikkäät kuvat sekä kurkistusaukot, joita oli monella sivulla. Että oli hauskaa kun toinen laittoi sivun takaa sormet aukkoon ja kurkisti sieltä sormillaan! Sitä olisi jaksanut jatkaa vaikka kuinka pitkään, ja hihitystä riitti. Kyllä tämän kummin maailmaa riemastuttaa suuresti tuollainen ihana pieni ihminen. Yksi hauskoista jutuista oli myös se, kun kirjan sivuilla oli kissoja. Kissat ovat kummityttöni lempieläimiä, ja miau kuuluukin varmasti hänen lempisanoihinsa. Kissoja olisikin jaksanut etsiä joka sivulta pidemmänkin aikaa.

Äkkää ja tökkää -kirjat ovat ihanaa luettavaa lasten kanssa minulle aikuisellekin. Minua ainakin kirjan kanssa jaksaa hämmästyttää, miten paljon lapsi osaakaan ja miten monta asiaa hän jo tunnistaa. Varsinkin tällainen aikuinen, joka ei joka päivä lapsen kanssa vietä aikaa, nauttii suuresti tällaisen kirjan lukemisesta. Toivon todella että Äkkää ja tökkää sarja -sarja saa jatkoa, sillä näitä kummitäti mielellään pienelle antaa lahjaksi - ja luulen että tämäkin kirja on pian luettu puhki.

Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Miten muistat minut
Antti Ritvanen
463 s. 
2016
Otava









Arvostelukappale kustantajalta


Kotimainen esikoisromaani kiinnostaa lähestulkoon aina. Esikoisromaani on siinä mielessä kiinnostava, että se voi tarjota mitä tahansa, kirjailijan suhteen ei ole ennakko-odotuksia vaan edessä voi olla millainen lukuelämys tahansa. Miten muistat minut odotti hetken jos toisenkin kirjahyllyssäni, sillä kuvaus nuoren miehen elämästä jännitti hieman etukäteen vähän. Olisiko tämä minun juttuni, vaikka olinkin kuullut kirjasta rutkasti suosituksia? No, olihan se. Todellakin.

Antti Ritvasen esikoisromaanissa ääneen pääsevät sekä äiti ja poika. Äiti, menestyskirjailija Marjatta Aalto ottaa inspiraation kirjoihinsa omasta elämästään ja myös poika saa osansa hänen kirjoissaan. Marjatan elämässä runsaasta päihteidenkäytöstä huolimatta suurta roolia näyttelevät nuoruudenrakastettu Linde sekä oma poika Jesse, vaikkei Jesse sitä aina uskokaan. Marjatta on nyt poissa ja Jesse pohtii lapsuuttaan sekä äitisuhdettaan.

Antti Ritvasen kieli osui minuun täysillä. Ritvanen kirjoittaa rikkaasti muttei kuitenkaan liian monimutkaisesti että kerronta olisi vaikeaa. Tarinaan kiintyminen lähestulkoon viidensadan sivun aikana oli helppoa ja lukeminen oli nautinto. Kiinnyin omalla tavallani niin Marjattaan kuin Jesseenkin, vaikka enemmän tunnuin tarinan varrella elävän Jessen nahoissa. Vaikka en pystynyt samaistumaan Jesseen - elämässämme ei ole yhtymäkohtia -, niin Ritvasen kerronnan myötä Jessen sieluun sukeltaminen oli helppoa.

Ritvanen on todella lahjakas esikoiskirjailija. Jo se, miten hän kuvaa elämää, on jotenkin niin aitoa ja hurmaavaa, että jouduin lukemaan toisinaan virkkeen jos toisenkin uudelleen ja ihastelemaan lukemaani. Miettimään, että näinhän se juuri on. Ritvasen kuvaus elämästä ja ihmisestä on sellaista, jonka mielestäni pitäisi jäädä elämään ainakin jossain määrin. Toivon todella että tästä kirjailijasta kuulemme vielä - paljon.

Miten muistat minut pitää sisällään elämää monelta kantilta. Ritvanen kuvaa hienolla tavalla Jessen ja Marjatan elämän iloja ja suruja, naurua ja ahdistusta. Omalla, hieman vinksahtaneella tavalla Ritvanen on saanut esikoisromaaninsa mukaan myös huumorin, jonka toivon myös muiden lukijoiden kirjasta löytävän - se antaa nimittäin kirjasta paljon enemmän. En silti väitä etteikö Miten muistat minut pitäisi sisällään myös omanlaistaan raskautta, minutkin se paikoin sai ahdistumaan - mutta se kuuluu asiaan. Se kuuluu elämään, ja se kuuluu monipuoliseen romaaniin. En pahastunut, en lainkaan.

Miten muistat minut on ehdottomasti tämän kirjavuoden merkkiteoksia, yksi hienoimpia esikoisromaaneja. Tänä vuonna olemmekin saaneet juhlia hienojen esikoisromaanien kanssa, ja luulen että tämä kirjasyksy tuo mukanaan vielä useamman sellaisen. Nautitaan, nautitaan, nautitaan!