Beth Lewis: Suden tie

Suden tie
Beth Lewis
Suomentanut Elina Koskelin 
410 s. 
2017
Like








Ennakkokappale kustantajalta (kirja on ilmestynyt)


Beth Lewisin Suden tie on kirja joka aiheutti minulle lukujumin. Sen vuoksi että Suden tie oli niin pirun hyvä kirja etten osannut heti sen perään oikein nauttia kunnolla mistään - edes kirjoista jotka tiesin todella hyviksi. Onneksi tätä kirjoittaessani tuo ikävä "sairaus" on taakse jäänyttä elämää ja pystyn taas nauttimaan lukemisesta.

Jo tutustuminen Elkaan oli elämys. Hän on nuori nainen joka pakenee Anastajaa. Häntä joka otti Elkan siipiensä suojaan tytön ollessa pieni, vailla kotia ja ruokaa. Anastaja opetti Elkan selviytymään erämaassa, antoi tälle turvan. Mutta tämä onkin jotain aivan muuta kuin Elka kuvitteli, sillä Anastajalla on salaisuus. Kauhea salaisuus. Ja taas Elka joutuu pakomatkalle, villiin erämaahan jossa ihmiset ovat luonnon ja toistensa armoilla. Sivistyksestä ei tietoakaan.

Kelle Suden tietä voisi suositella? No, kelle ei? Beth Lewisin romaanista löytyy monia ulottuvuuksia, siitä löytyy dystopiaa, länkkäriä, road-romaania ja karmivaa psykologista trilleriä. Nämä kaikki genret Beth Lewis on onnistunut paketoimaan niin tiivistunnelmaiseksi romaaniksi joka on karmivan ihana ja suorastaan hyytävä. Erämaan viima suorastaan tuntui ihollani!

Karmivan hienoksi Suden tien tekevät romaanin psykologiset suhteet. Beth Lewisin luoma hahmogalleria ja heidän väliset suhteensa, voi että, sitä oli mahtavaa lukea. Suureen osaan tietenkin nousee Elkan ja Anastajan välinen suhde, se miten Elkan luottamus tuhoutuu kun salaisuudet paljastuvat. Tätä voivat kenties lukijat heijastaa omaan elämäänsäkin: ystävyyssuhteet, seurustelusuhteet, avioliitot, nekin voivat tuhoutua dramaattisen salaisuuden paljastuttua. Tosin täytyy toivoa ettei kovin monen Suden tietä lukevan ystävä tai aviomies ole paljastunut tappajaksi...

Suden tie on psykologiseksi trilleriksikin synkkäsävyinen. Toki se toi eteeni piinaavan ja karmivan (ihanan) juonen, mutta tapa jolla Beth Lewis on tarinan rakentanut on jollain tapaa tumma. Mitä sanoo tähän minussa asuva pieni metallisti, joka tahtoi laittaa bloggausta kirjoittaessani Sentencediä soimaan? Hän hihkuu innosta, hän peukuttaa kirjaa, hän antaa tälle viisi tähteä. Kyllä, niin annan minäkin, minä rakastuin. Beth Lewis, sinä ihana kirjailija, sinä ihana nainen! Yhtään ei voi väheksyä myöskään Elina Koskelinia joka on hienosti löytänyt Beth Lewisin tarinan tummuuden, onnistunut pukemaan suomennoksen riittävän tummaan asuun.

Suden tie on meille kaikille jotka pidämme hieman tummemmista tarinoista, rakastamme sanayhdistelmää karmivan ihana. Meille, jotka rakastamme tummasävyisiä tulevaisuuden kuvia ja huikeita esikoiskirjailijoita. Meille jotka innostumme hyvästä, erikoisemmasta kirjallisuudesta. 

Stephenie Meyer: Kemisti

Kemisti
Stephenie Meyer
Suomentanut Ilkka Rekiaro
509 s. 
2017
Otava








Arvostelukappale kustantajalta


Stephenie Meyer lienee monelle tuttu nimi, tuttu ehkä nimenomaan Houkutus -kirjasarjastaan. Minulle sarja ei ole tuttu, ei kirjoista eikä elokuvista ja luulen etten tule koskaan siihen tutustumaankaan. Suosiostaan huolimatta Meyerin sarja on saanut käsittääkseni myös kritiikkiä - käsittääkseni siis, en ole koskaan seurannut keskustelua kirjoista kovinkaan tarkkaan. Minusta kaikki kirjallisuus, jolla saadaan ihmiset lukemaan, on hyvästä.

Kemistissä Meyer esitteli minulle erään naisen. Naisen, joka työskenteli Yhdysvaltain hallinnon salaisella osastolla, niin salaisella ettei sillä ollut nimeä. Naisen, joka pääsi tappajiaan meidän lukijoiden onneksi karkuun mutta ei nyt uskalla käyttää samaa henkilöllisyyttä kovin pitkään aikaan. Naisen, joka ottaa vastaan vielä yhden työtehtävän ja pääsee sen avulla pois murhaajien silmistä. Naisen, joka on kemisti vailla vertaa.

Ajattelin tätä Stephenie Meyerin luomaa, mahdottoman kiinnostavaa päähenkilöä alusta saakka Kemistinä. Kenties arvellen että hän tulee vielä vaihtamaan henkilöllisyyttä ja minun täytyisi sen mukana ajatella häntä jollain toisella nimellä - Kemisti tuntui tälle naiselle parhaalta nimeltä. Jo ensisivuilta saakka tulevat selville hänen kykynsä, joita ei ihan millä tahansa yläasteen kemian tunnilla opita. Ei, en todellakaan ollut innostunut kemiasta koulussa. En tiedä olinko mistään aineesta (no, mistään muusta kuin äidinkielestä) yläasteella kovin innoissani, mutta matemaattisista aineista kenties vähiten. Kemistin tekemät kemialliset taiat ovat kuitenkin jo kirjan sivuilla todella mahtavia!

Stephenie Meyer on yksi maailman myydyimmistä kirjailijoista ja yksi syynä varmaan lienee se että hän osaa kirjoittaa aiheista jotka kiinnostavat lukijoita. Houkutus -sarja todella löysi lukijansa ja luulen että Kemisti innostaa paitsi Meyer -faneja niin myös dekkarihulluja. Minua ainakin veti puoleensa kiinnostava, erilainen alkuasetelma ja päähenkilö, eikä turhaan. Koukkuja riitti, samoin vauhtia.

Meyer osaa kertoa, todella osaa. Hän osaa paitsi luoda kiinnostavan päähenkilön, myös kirjoittaa juonen joka kiinnostaa aivan viimeisille sivuille saakka. Sitten kun tähän pakettiin lisätään vielä Ilkka Rekiaro, parhaista parhain kääntäjä jonka kynänjälki tekee käännöksestä aina hienon - niin kyllähän minä nautin. En voinut mitään muuta kuin nauttia.

Ei, en ihmettele miksi Stephenie Meyer on suosittu. Saisinko lisää, kiitos?

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa

Sattumuksia Brooklynissa
Paul Auster
Suomentanut Erkki Jukarainen
363 s. 
2008 
Tammi








Lainattu kirjastosta


Miksi en ole lukenut Paul Austeria aiemmin? Ei, en tiedä. Olen kuullut puhuttavan hänestä paljon, olen kuullut lukuisia kehuja ja kyllähän Keltainen kirjasto jo omalta osaltaan takaa laadun. Ja vasta nyt, kirjastoreissulla hyllyjen välissä vaellellassani, muistin että Austeriahan minun pitikin lainata. Onneksi piti.

Sattumuksia Broolynissa kertoo, mistäs muusta kuin sattumuksista. Ihmeellisistä sattumuksista joita elämä voi eteen heittää. Tarinan keskellä on kuusikymppinen Nathan jonka elämään ei ihmissuhteiden suhteen onnea ole mahtunut - ja nyt hän vielä sairastaa keuhkosyöpää. Muuttaessaan Brooklyniin Nathan saa ajatuksen: hän alkaa kerätä ympärillään oleville ihmisille tapahtuneita elämän ihmeellisiä sattumuksia ja kokoaa näistä kirjan.

Koska Sattumuksia Brooklynissa oli ensimmäinen lukemani Auster, minulla ei ole vertailukohtaa. En tiedä millainen teos on hänen muihin kirjoihinsa nähden - osaan vain hehkuttaa tätä kirjaa ja sitä, kuinka tulin siitä onnelliseksi. Auster tekee minut onnelliseksi monella tapaa: siksi, että kirja on vain niin hyvä. Auster osaa todella kertoa tarinaa, muovata hahmot ja heidän elämänsä tapahtumat niin kiinnostaviksi että kirjaa oli nautinnollista lukea. Sattumuksia Brooklynissa teki minut onnelliseksi myös jo sen vuoksi että pidän kirjaa todellisena hyvänmielen romaanina. Romaani, joka käsittelee elämässä tapahtuneita ihmeellisiä asioita? Mikä voisi olla mukavampaa luettavaa?

Auster ei liioittele hahmoissaan, ei tee heistä liian rakastettavia tai liian siloiteltuja. Hän on kirjoittanut heidät normaaleiksi, aivan tavallisiksi ihmisiksi, joista on helppo pitää ja joiden elämään on helppo sukeltaa. Tämä oli yksi niistä seikoista jotka tekivät kirjasta hyvän, jotka tekivät Austerista kirjailijan jota on ehdottomasti luettava lisää.

Kiitos, Paul Auster että otit minut lämpimään syleilyysi kirjallisuuden avulla ja kiitos Erkki Jukarainen - käännöksesi oli pehmeää, nautinnollista luettavaa. Kuin hyvää suklaata herkkulakkolaiselle, sitä Sattumuksia Brooklynissa oli.

Mitä suosittelisit lukemaan seuraavana Austerilta? 4 3 2 1 ilmestyy huhtikuussa, se on ainakin lukulistallani. 

Tommi Liimatta: Jeppis 2

Jeppis 2 
Tommi Liimatta
567 s. 
2016
Like









Arvostelukappale kustantajalta


Jeppis on kirja joka odotti hyllyssä hyvän tovin, vaikka tiesin että otain hyvää on luvassa. Pidin Liimatan ensimmäisestä omaelämänkerrallisesta kirjasta kovasti ja tämä kirjahan jatkaa tarinaa siitä mihin Jeppis jäi. Nyt, tuli sopiva hetki, tuli lukuelämys, tuli innostus vanhaan heviin.

Jeppis kakkosessa Tommi Liimatta kertaa omaa elämäänsä vuosilta 1987-1990. Tommi kasvaa 10-vuotiaasta lapsesta teini-ikäiseksi, löytää 80-luvun hevin rinnalle 60-luvun legendaariset bändit sekä hapuilee tyttökuvioissa. Ensimmäisessä Jeppiksessä koin suurimmaksi asiaksi juuri tuon Tommin diggailevan musiikin: 80-luvun hevi oli minullekin pitkään todella rakas juttu. Tuo musiikin laji näyttelee isoa osaa tässäkin kirjassa mutta sen rinnalle tulevat ihanat, myös minulle merkitykselliset bändit kuten The Doors ja ihana Jimi Hendrix. Ei Jeppis 2 ole kuitenkaan pelkkää musiikkia, vaikka Tommi kavereineen aloittaakin omat bändiviritelmät. On muutakin puuhaa kavereiden kanssa, tyttöjä ja elämää varjostava, lähestyvä muutto Rovaniemelle.

Sytyin Liimatan ensimmäisestä Jeppiksestä lähestulkoon liekkeihin, silloin taisi tuntua että jotain tällaista kaipasinkin. Enkä kieltele, ei Jeppis 2:kaan ole huonoa luettavaa mutta jossain vaiheessa mietin olisiko kirjasta voinut karsia jotain? Kolme vuotta on sopivan mittainen ajanjakso kirjalle, mutta ehkä kaikki kirjassa läpikäytävät asiat eivät kuitenkaan olisi olleet tarpeellisia. Voi olla, että Liimatta olisi karsimalla saanut kasaan tiiviimmän kirjan, jonka parissa en olisi pitkästynyt kertaakaan.

Luulen että Jeppis 2 on parasta luettavaa sellaiselle lukijalle joka on elänyt nuoruuttaan juuri kahdeksankymmentäluvulla sekä yhdeksänkymmentä luvun alussa. Minulle Jeppis kakkosen monet asiat olivat jotain aivan uutta, sillä olin kymmenvuotias vasta 1997. Sekin oli minulle ehkä ansio tässä kirjassa: Jeppikset eivät ole olleet minulle nostalgiatrippejä, vaan ne ovat olleet jotain aivan uutta ja mielenkiintoista luettavaa. Tommi Liimatta kuvailee nuoruuttaan ja siihen aikaan kuuluneita asioita ihastuttavan tarkkaan ja se tekee näistä kirjoista juuri niin ainutlaatuisia.

Kirjoittaakohan Liimatta jatkoa Jeppiksille? Täällä ilmoittautuu ainakin yksi lukija, joka haluaisi lukea Tommin nuoruudesta lisää.

Kuittaan tällä Helmet-lukuhaasteen kohdan 28: Kirja kirjailijalta jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan. 

Kim van Alkemade: Lapsi nro 8

Lapsi nro 8
Kim van Alkemade
Suomentanut Päivi Paju
416 s. 
2016
HarperCollins Nordic








Arvostelukappale kustantajalta


Lapsi nro 8 on kirja josta kiinnostuin vasta kirjabloggajatovereideni postausten kautta. Olin kyllä huomannut sen kustantajan sivuilla mutta jotenkin arvelin ettei se olisi minun kirjani - ja kuinka väärässä olinkaan. Kiitos, kiitos, kiitos jälleen kerran ihanille kirjabloggareille, teidän avullanne löysin tämänkin.

Vuonna 1919 kaikki alkaa. Kaikki alkaa siitä kun nelivuotias Rachel lähetetään newyorkilaiseen orpokotiin. Siellä tapahtuu jotain joka vaikuttaa Rachelin loppuelämään: Mildred Solomon tekee lääketieteellisiä kokeitaan ja käyttää lapsia koekaniineina. Nuori Rachelkin joutuu mukaan tohtorin kokeisiin hänen testatessaan röntgensädehoitoa. Sitten, kolmekymmentäviisivuotta myöhemmin Rachel kohtaa Mildred Solomonin uudelleen. Rachel työskentelee sairaanhoitajana ja päätyy hoitamaan syöpään sairastunutta Solomonia. Nyt valta on Ranchelilla ja hän voi vedellä kohtalon langoista.

Lapsi nro 8 on omalla tavallaan hirveä kirja. Se kertoo kamalista asioista, vuosisadan alussa lapsille tehdyistä lääketieteellisistä kokeista. Minun tunteeni todella heräsivät kirjaa lukiessani, mutta se ei ole paha asia. Ja vaikka Kim van Alkemade kertoo kamalista asioista, on Lapsi nro 8 kuitenkin hirveän hyvä kirja. Se on lukunautinto, se on kirja johon on helppo upota. Se on erittäin hyvä romaani.

Kuten ihana Annika ystäväni tuumaa, Lapsi nro 8 on mitä kaunein lukuromaani. On, sitä se todella on. Se kertoominun mieltäni järkyttävistä asioista mutta se on silti omalla tavallaan kaunis. Ja ennen kaikkea: se on todella hyvä lukuromaani. Se on tarina johon uppoutua, se on kirja jonka sivuja kääntää yksi toisensa perään huomaamatta ajan kulua. Se on kirja jota on helppo suositella.

Minä siis upposin ja vajosin Lapsi nro 8:n maailmaan, ihastuin kirjan sujuvuuteen ja historialliseen kuvakseen. Tämä käynnistää omalta osaltani Helmet-lukuhaasteen ja kuittaan kirjalla kohdan 2: Kirjablogissa kehuttu kirja.

Russel Brand: Hamelnin pillipiipari

Hamelnin pillipiipari
Russel Brand
Kuvittanut Chris Riddel
Suomentanut Tuomas Nevanlinna
128 s. 
2016
Jalava







Arvostelukappale kustantajalta


Luin taannoisen talvi-iltain maratonin aluksi Russel Brandin version Hamelnin pillipiiparista. Kun kirjaa mainostaessa puhutaan Roald Dahlista se kiinnostaa minua välittömästi - ja vielä enemmän kiinnostuin kun hyvä ystäväni oli lukenut kirjan. Hän nimittäin nauroi kirjaa lukiessaan todella paljon ja tiedän meidän huumorimme olevan hyvin samankaltaiset.

Tämä Hamelnin pillipiipari on jotain aivan erilaista kuin se perinteinen tarina. En kovin tarkkaan muista miten alkuperäinen tarina eteni, joten Russel Brandin lastenkirja oli oikeastaan kokonaisuudessaan minulle jotain "aivan uutta". Kirja kertoo Hamelnin kaupungista jossa kaikki on hohtavan siistiä, hallittua ja täydellistä. Siellä järjestetään vuosittain Hamelnin hemaisevin kersa -kauneuskilpailu ja erään kerran juuri kauneuskilpailun aikaan kaupunkiin ryntää valtava määrä rottia. Silmätlaput silmillä juoksevia, anarkistisia rottia jotka pistävät heti ranttaliksi. Kaupunkilaiset ovat hädissään, kunnes apuun saapuu pillipiipari.

Hamelnin pillipiipari oli täydellinen aloitus lukumaratonille. Ensinnäkin, se oli tolkuttoman hauska. En lainkaan ihmettele miksi ystäväni nauroi useaan otteeseen ääneen kirjaa lukiessaan sillä niin nauroin minäkin. Russel Brandin ja minun huumorini toimivat todella hyvin yksiin, näköjään. Vaikka luulen että olisin nauttinut myös sadun klassikkoversiosta, niin olisinko pitänyt siitä yhtä paljon kuin tästä? Luulen että en.

Sitten on Chris Riddelin kuvitus. Riddel on minulle tuttu Ada Gootti -sarjasta, jossa minut on hurmannut tarinan lisäksi kirjojen ihastuttava, tummasävyinen ulkoasu. Hamelnin pillipiiparin kuvitusta ei ehkä voi kuvailla sanalla hurmaava, vaan enemmän se on säväyttävää ja räväkkää. Nauroin yksityiskohtaiselle kuvituksellekin, mutta se ei ehkä kaikkien mieleen ole. Luulen kuitenkin että nuoret lukijat, varsinkin pojat, saattavat pitää kovasti Riddelin kuvituksesta.

Sitten on Tuomas Nevanlinnan mahtava suomennos. Nevanlinnan käännöksiin olen ihastunut uusissa Roald Dahl suomennoksissa, jossa hänen hauska ja kaikinpuolin nautittava sanankäyttönsä on osa lukunautintoa. Niin kuin tässä Hamelnin pillipiiparissakin. Sanavalinnat, lennokas suomennos, kokonaisuus, Tuomas Nevanlinnalla on tässä suuri merkitys. On ihanaa että meillä on tällaisia kääntäjiä!

Luulen että Hamelnin pillipiipari on nuorten lukijoiden mieleen. Ja kehottaisin vanhempia vinkkaamaan tästä kirjasta myös nuorille pojille, jotka eivät muuten ole niin hirveän innostuneita kirjoista - Brandin tarina ja Riddelin kuvitus ovat hienosti räväköitä. Sellaisia että pojatkin kirjasta varmasti pitävät.

Mikko Kalajoki: Miesmuisti

Miesmuisti
Mikko Kalajoki
286 s. 
2017
WSOY








Ennakkokappale kustantajalta (ilmestyy 24.1.2017)



On ihanaa päästä ennakkoon kurkkaamaan tämän kirjakevään antiin. Tähän mennessä lukemistani ennakkokappaleista on löytynyt varsinaisia herkkupaloja, kuten esimerkiksi tämä Mikko Kalajoen omalla laillaan humoristinen, omalla laillaan vakava romaani. Romaani, jonka kanssa sain nauraa ja jossa riitti loppua kohden niin paljon vauhtia että lukijaparka oli lähestulkoon pyörryksissä.

Miesmuistin päähenkilön, Arto Tiensuun, arjesta ei mutkia puutu. On lapset ja vaimo, on työ ja lapsuudesta tuttu puolihullu pomo ja sitten vielä on remontin alla oleva rintamamiestalo. Mikään näistä elämän osa-alueista ei etene aivan mutkattomasti ja kaikkea säestää vasemmassa kiveksessä säteilevä outo kipu. En haluaisi olla Arton tossuissa, mutta hänen matkassaan viihdyin hyvin.

On kulunut aikaa siitä kun tutustuin Mikko Kalajokeen kirjailijana. Luin vuosia sitten hänen romaaninsa Taas mua pohjaan ja sytyin Kalajoen tyyliin. Taas mua pohjaan oli nuortenkirja mielenterveysongelmista ja aikuiseksi kasvamisesta - ei siis liene ihme että pidin kirjasta kovasti, pitäisin varmasti vieläkin. Miesmuistia lukiessani saatoin ilokseni todeta että Kalajoki on säilyttänyt ihastuttavan persoonallisen, vahvan tyylinsä - juuri sen mihin esikoisromaanissa ihastuin. Hänen toinen romaaninsa, Kolme tärkeintä asiaa, on minulla lukematta mutta ilmiselvästi sekin täytyy kirjastosta lainata.

Miesmuisti on romaani joka naurattaa ja itkettää. Arto Tiensuun tarina on tragikoominen ja loppua kohti vauhti Arton elämässä kasvaa kasvamistaan. En tietenkään sen kummemmin paljasta kirjan loppuosan käänteitä, sanon vain sen että olin lähestulkoon pyörryksissä välillä kun Mikko Kalajoki lisäsi vauhtia Arton elämään. En silti näe tätä huonona asiana - päinvastoin, se oli hieno loppuhuipennos. Tiedättekö, dekkareissakin on "loppurytinät", niin oli Miesmuistissakin.

Vuodelta 2017 toivon, että tulisin lukemaan monia, monia hienoja tänä vuonna ilmestyneitä kotimaisia teoksia. Miesmuisti on hyvä aloitus tälle kotimaisten kirjojen vuodelle, sillä Mikko Kalajoki osaa toden totta kirjoittaa. Hän on kirjoittanut kirjan suomalaisesta miehestä, jolle kaikki ei ole ihan helppoa: toivonkin että tämän kirjan löytäisivät sellaiset suomalaiset miehet.