Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme

Kaikki minkä menetimme
Riina Paasonen
261 s. 
2017
Minerva









Arvostelukappale kustantajalta


Kirjabloggarit ovat korvaamaton lukuvinkkien lähde, sen sain jälleen kerran huomata. Minulla on muutamia bloggaajakollegoita joiden vinkkeihin luotan vahvasti, esimerkkinä ihana Leena Lumi jolta poimin vinkin Riina Paasosen esikoisromaanista. Kaikki mikä menetimme oli matkalukemisena palatessani junalla Helsingistä ja voin sanoa että valintani junakirjaksi oli todella onnistunut - Paasosen matkassa omakin junamatkani kului joutisasti.

Kaikki minkä menetimme alkaa kun Johannes sattuu ajamaan supikoiran yli. Hajoavan perheen keskellä elävä mies huomaa kohta hoitavansa kuolleen supikoiran puolisoa, sillä nämä eläimet elävät pareittain. Johanneksen vaimo löytää elämäänsä uutta valoa kun hänen elämäänsä astelee kolmekymppinen Kari ja onpa Johanneksen yhteys jälkikasvuunkin katoamassa. Mitä siinä muuta tekemään kuin hoivaamaan supikoiraa? Eläimen ja Johanneksen välinen suhde muodostuu tärkeämmäksi ja tärkeämmäksi, mutta kuten elämässä aina toisinaan, jotain yllättävää ja peruuttamatonta tapahtuu yhtäkkiä.

Kaikki minkä menetimme on tragikomiikkaa, kirja jolla välillä oli helppoa naurahtaa ääneen, välillä taas vääntelehtiä surusta. Uskon ettei tämä laji ole kirjailijalle helppo, kirjoittaa omalla tavallaan järkyttävistä ja surullisista asioista hauskasti ja on minulle lukijana ilo että Paasonen taisi tämän lajin hienosti. Jollain tapaa koen tragikomiikan kirjallisuuden lajina omakseni - omakin elämäni tuntuu välillä yhdeltä suurelta tragikoomiselta näytökseltä.

Hätkähdin kirjan alkua, Johannesta ja supikoiraa. Siitä toki mainitaan jo kirjan kuvauksessa mutta olin kuvitellut supikoiran olevan silti jotenkin... sivuroolissa. Tämä eläin näyttelee kuitenkin suurta roolia Paasosen kirjassa mutta ensi hätkähdyksen jälkeen totuin asiaan - ja jopa ilahduin siitä. Yksi asioista jotka tekevät Kaikki minkä menetimme romaanista tuoreen, on juuri supikoira. Olisi mielenkiintoista tietää syy siihen, miksi juuri tämä eläin - epäilemättä jokin suhde kirjailijalla on tähän eläimeen.

Sen lisäksi että Riina Paasonen taitaa tragikomiikan, osaa hän myös kirjoittaa hienosti. Kaikki minkä menetimme keskittyy hyvin pitkälti taitavaan dialogiin ja se onkin kirjan suurin ilo. Dialogit voivat huonosti kirjoitettuna olla puuduttaviakin, mutta Paasosen hahmojen sanailu on nautinnollista seurattavaa. Kuin olisin matkustanut junassa Johanneksen ja hänen hajoavan perheensä kanssa!

Riina Paasonen on erittäin kiinnostava esikoiskirjailija jonka nimen laitan ilman muuta mieleeni. Jos nautit tragikomiikasta, hieman vinosta ja mustasta huumorista ja hienosta dialogista, kannattaa Kaikki minkä menetimme laittaa ilman muuta lukulistalle.

R.J. Palacio: Ihme

Ihme
R.J. Palacio
Suomentanut Inka Parpola
336 s. 
2017
WSOY








Arvostelukappale kustantajalta


Kirja, joka tuo hyvän mielen. Sellaisia tässä maailmassa tosiaan tarvitaan, eikä niitä koskaan ole liikaa. Pyrin tunnistamaan nämä kirjat ennalta, kuvauksen perusteella ja varaamaan niitä luettavaksi sillä koskaan ei tiedä milloin "paha päivä" yllättää ja tarvitsee jotain turvallista. Turvallista ja hymyn huulille tuovaa. Ihme oli sellainen.

Ihme kertoo Augustista. Tai Auggiesta, kuten hänen perheensä häntä kutsuu. Kotikoulua tähän asti käynyt Auggie on nyt, viidennen luokan alkaessa, menossa ensimmäistä kertaa oikeaan kouluun. Se kiehtoo ja pelottaa häntä, eikä hän tiedä mitä edessä tulee olemaan. Sillä vaikka Auggie on muuten aivan tavallinen nuori poika (paitsi ehkä tavallista fiksumpi), hänen kasvonsa ovat pahasti epämuodostuneet. Löytävätkö uudet koulutoverit tuon pojan epätavallisten kasvojen takaa?

Ihme on kirja joka jokaisen nuoren täytyisi lukea. Ja miksi pelkästään nuoren, myös aikuisen. Sillä se on tavattoman hieno, koskettava ja rohkea kirja ennakkoluulojen voittamisesta ja rohkeudesta ja liikautti ainakin minussa jotain syvältä. Kiusaaminen ja ennakkoluulot, ne ovat arkipäivää niin nuorten kuin aikuistenkin maailmassa. En suinkaan väitä että kaikki ennakkoluuloiset olisivat kiusaajia, vaan nuo ennakkoluulot voivat olla piilossa syvemmällä, päälle päin ystävällisen pinnan alla. Niitä on yllättävän monilla.

Auggie on tavattoman hieno romaanihahmo. Hän on ihana, rohkea ja älykäs poika jonka kanssa heittäytyisin mielelläni pitkään keskusteluun, istuisin kahvilan pöytään emmekä kumpikaan välittäisi mitä muut meistä ajattelisivat. Ihana Auggie, ystävystyisin kanssasi välittömästi jos olisit todellinen henkilö!

Erilaisuuden, itsensä ja toisten hyväksymisen lisäksi Ihmeen suuriksi teemoiksi nousevat perheen ja ystävien merkitys. Jokainen meistä varmasti tietää että silloin kun on hankalaa niin läheisten ihmisten merkitys nousee kahta suuremmaksi? Auggiella noita hankalia hetkiä riittää joten ymmärrän hänen olevan iloinen kun uudesta koulusta löytyy ennakkoluulojen lisäksi ystäviä. Ja näitä, tärkeitä ihmissuhteita Palacio kuvaa hienosti.

Kuten Ihmeen takakannessa mainitaan, tämä kirja on moderni klassikko. Minä yhdyn näihin sanoihin ja todella toivon (ja uskonkin) että Palacion romaani jää elämään. Kirjastahan on tekeillä elokuvakin, joka saa ensi-iltansa syksyllä 2017.

Luenko vain hyviä kirjoja?

Luettuani Kirjojen kamarin ihanan Katjan bloggauksen kirjojen moittimisesta ja kirjoista kirjoittamisesta, ajatukseni alkoivat lentää. Olen muutaman päivän pyöritellyt tätä aihetta päässäni, kirjoittanut siitä lyhyesti Lukutoukan kulttuuriblogiin ja tullut siihen tulokseen että myös minun täytyy ehdottomasti blogata aiheesta.

Luulen että jotkut blogini lukijoista pohtivat kiivaasti enkö minä koskaan lue huonoja kirjoja. Vastaus tuohon ei ole aivan yksiselitteinen, mutta ansaitsee mielestäni selityksen. Ensinnäkin: jos kirja on oikeasti mielestäni huono, en lue sitä loppuun. Kirjat, lukeminen ja kirjarakkaus ovat suuri osa elämääni ja haluan Nauttia siitä isolla N kirjaimella - en lukea huonoja kirjoja ja tulla pahalle tuulelle.

Toisekseen: jos olen lukenut kirjan josta en voi sydämestäni kirjoittaa positiiviseen sävyyn, en bloggaa siitä. Tämänkin olen sallinut itselleni vasta jokin aika sitten, sillä pitkään tapanani oli kirjoittaa jokaisesta luetusta kirjasta. Tahdon kuitenkin Lukutoukan kulttuuriblogin säteilevän omaa positiivisuuttani ja kirjarakkauttani, enkä tahdo kirjoittaa kirjasta moittivaan sävyyn tai täysin kriittisesti. Tämä jo senkin vuoksi etten saa itse kriittisestä kirjoittamisesta mitään iloa mutta kirjoittaessani kirjan hyvistä puolista - silloin säteilen täällä ruudun toisella puolella.

Sillä minä en ole ammattikriitikko, en kirjoita kirjoista työkseni. Lukutoukan kulttuuriblogi on harrastukseni rakkaudesta kirjallisuuteen ja tuo rakkaus säteilköön voimakkaasti bloggauksistani. Toki, jos hyvässäkin kirjassa on jokin elementti joka ärsyttää minua, tuon sen esiin, mutta teen senkin sopuisasti ja hyvässä hengessä. Omalla tyylilläni.

Uskon ja tiedän että tyylini ärsyttää joitakin ihmisiä. Se etten kritisoi lukemiani kirjoja. Se on elämää. Onneksi löytyy teitäkin, ihanat lukijani, jotka pidätte positiivisuudestani ja jaksatte pysyä Lukutoukan matkassa. <3

Kirjablogistaniaan mahtuu monenlaisia blogeja, monenlaisille lukijoille. Blogistaniasta löytyy kriittisempiä blogeja kuin lukutoukka, eikä tämän kirjoitukseni tarkoitus ole mitenkään väittää etteivätkö hekin rakastaisi kirjoja ja kirjallisuutta. Kyllä, rakastavat varmasti. Mutta niin monta kuin blogejakin on, niin monta erilaista bloggaajaa. Jokainen tyylillään - ja jokaisen tyylille varmasti löytyy lukijoita.

Vastaisuudessakaan Lukutoukan kulttuuriblogista ei tule löytämään kriittisiä arvioita. Mutta kirjat joista kirjoitan positiivisesti ja kehuvasti - ne sanat tulevat suoraan sydämestäni, rakkaudesta juuri sitä kirjaa ja kirjailijaa kohtaan. Aidolla tunteella.

Jos jaksoit lukea tänne saakka, pus sinulle! Nautitaan kirjoista ja lukemisesta, jokainen omalla tyylillämme. Ja sunnuntaina 12.2. vietetään Lukurauhan päivää, silloin rentoudumme jokainen lukemaan yksin tai seurassa, eikös vaan?

Linda Olsson: Sisar talossani

Sisar talossani
Linda Olsson
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
243 s. 
2017
Gummerus








Arvostelukappale kustantajalta


En voi kuin aloittaa bloggauksen sanomalla: ihana, ihana Linda Olsson. Tämä kirjailija asteli maailmaani Kun mustarastas laulaa romaanin myötä jolloin ihastuin Olssoniin väkevästi. Häpeäkseni en tässä välissä ole lukenut Olssonin vanhempia teoksia, sopivaa hetkeä ei vain ole tullut - onneksi tuli Sisar talossani ja sai minut ihastumaan Olssoniin vielä vahvemmin.

On Maria ja hänen sisarpuolensa Emma. Maria odottaa Emmaa kylään Costa Bravan rannikolla sijaitsevassa kylässä, Emmaa jonka kanssa hän ei ole oikein koskaan päässyt läheiseksi. On kulunut kaksi vuotta edellisestä tapaamisesta ja tässä välissä Maria on aloittanut täysin uuden elämän. Hänen elämänsä tuntuu nyt olevan tasapainossa ja Mariasta tuntuu että Emma jollain tapaa hetkauttaa tätä tasapainoa. Pitäisi puhua asioista joiden läpikäymiseen hän ei ole valmis, pitäisi löytää jokin yhteys. Löytyvätkö oikeat sanat, löytyykö yhteys?

Kyllä, Linda Olsson on ihana. Luin tämän uuden käännöksen hetkellä jolloin lukujumi tuntui kolkuttelevan kotini ovea ja olin aloittanut useampaa varmasti todella hyvää kirjaa joista mikään ei vain tempaissut mukaansa. Nämä muutamat nimeltä mainitsemattomat kirjat jätin odottamaan oikeaa hetkeä ja päätin kokeilla josko Olsson toimisi... Ja Sisar talossani, rakastuin tähän kirjaan heti. Heti ensi sivuilta asti pystyin hymyillen toteamaan tässä olevan "minun kirjani", kirja johon on helppo rakastua.

Sisar talossani oli minulle jollain tapaa lempeä ja kaunis kirja - sellainen helposti nielaistava, helposti rakastuttava. Se ei kuitenkaan ole mitään "hömppää" vaan Olsson menee sisarten välisessä suhteessa syvälle, tavalla joka minun oli helppo ymmärtää - onhan minullakin kaksi siskoa. Siinä missä todellisten ystävysten välinen suhde, ei sisarten välinen suhde aina ole niin helppo. Minulla on lämpimät välit kumpaankin siskooni mutta tunnistan silti paljon sitä mistä Olsson kirjoittaa. Ennen kaikkea tunnistan sen että on oltava rohkea, päästettävä toinen ihminen lähelleen - se ei aina ole täysin yksinkertaista.

Sisar talossani pitää sisällään surua ja jopa toivottomuutta. Onko mahdotonta päästää toinen ihminen, niinkin läheinen kuin sisarpuoli, lähelle? Kun se toinen tuntuu kaukaiselta eikä oikein mitään yhteyttä löydy? Ja kuitenkin minä löysin kirjasta sen kaipaamani kauneuden, rohkeuden ja toivon. Olsson päästi minut sisään tuonne Marian taloon, hän päästi minut näiden kahden sisaren ihon alle. Ja osui samalla minun sieluuni.

Sisar talossani oli nautinnollinen romaani joka piti sisällään useita elämän sävyjä, mustasta kirkkaan keltaiseen.

Sisar talossani menee Helmet-lukuhaasteessani kohtaan 10: Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

Lukupiirissä: Margaret Atwood: Orjattaresi

Orjattaresi
Margaret Atwood
Suomentanut Matti Kannosto
396 s. 
1986
Tammi








Lainattu kirjastosta


Orjattaresi oli minulle todella suuri lukuelämys viime vuoden (2016) lokakuussa. Kirjoitin siitä bloggauksessani näin: "Orjattaresi on noussut klassikon asemaan, eikä suotta. Tämä nimittäin on kirja joka pitäisi jokaisen naisen lukea, jo pelkästään naiseuden vuoksi. Tänäkin päivänä jossain päin maailmaa eletään siinä maailmassa missä naiset tässä kirjassa elävät ja se on suunnattoman surullista.". Ei siis liene ihme että ehdotin sitä Lukevien leidien lukupiirikirjaksi.

Lukevat leidit on meidän joensuulaisten, Naisten Pankin toiminnassa mukana olevien leidien lukupiiri. Lukupiirimme alkuaikoina käsittelimme lähinnä kehitysmaihin sijoittuvaa kirjallisuutta - jossa tietenkin keskiössä oli naisten asema. Pikku hiljaa luettavien kirjojen skaala on laajentunut ja nykyään luemme monenlaista kirjallisuutta - ajatuksena kuitenkin että luettavassa kirjassa on jollain tavalla teemana naiseus.

Orjattaresi kävi tähän teemaan mielestäni kuin nenä päähän. Orjattaresi tuo lukijansa eteen kauhean dystooppisen näyn, sillä se kertoo ajasta jolloin naisilla ei ole minkäänlaisia oikeuksia ja he elävät vallan alla. Naiset eivät saa lukea (!), eivät pahemmin käydä ulkona, eivät asua yksin. Kullakin naisella on eri isäntä jota on toteltava ja heidän ainoa tarkoituksensa on synnyttää lapsia.

Atwoodin luoma maailmankuva herätti paljon puhetta lukupiirissämme. Puhuimme pitkään siitä millaisessa maailmassa naiset tässä romaanissa, tässä tulevaisuuden maailmassa, elävät ja suhteutimme sitä nykypäivään. Totta, jossakin päin maailmaa Orjattaresi on hyvin pitkälti totta myös nykypäivänä. Mutta entä jos tässä maailmassa sama meno jatkuu, mitä on tulevaisuus koko maailmassa? Voiko Atwoodin luoma maailma olla joskus meilläkin todellinen? Tällaisia puheenaiheita keskustelussamme vilahteli ja minä pohdin niitä vielä illalla kotiin tultuani. Värisytti hieman, eikä värisyttänyt nautinnollisesti.

Paljon puhetta herätti myös dystopia tyylilajina. Lukupiirissämme on ihania leidejä joilta löytyy monenlaisia kirjamakuja. Tälläkin kertaa kokoontumisessamme oli mukana meitä, joille dystopia on tuttu ja rakaskin genre (noh, ainakin minulle) mutta löytyi myös lukijoita joille dystopia ei ollut tuttu ja jotka tunsivat Orjattaresin vieraaksi jo sen vuoksi. Keskustelu oi vilkasta ja tärkeänä pointtina keskustelussa oli se miten tärkeä tämä genre on: ihmisten on nähtävä että tällaiseen suuntaan maailma ei vain yksinkertaisesti saa mennä.

Lukupiiritapaamisessamme oli leidejä joille Orjattaresi oli ensimmäinen luettu Atwood. Minäkin olen vasta aloittelija Atwoodin tuotannon suhteen joten ilolla kuuntelin leidejä joille hän on hyvin tuttu kirjailija, leidejä jotka osasivat antaa lukuvinkkejä meille muille. Olen iloinen että hyllystäni löytyy kolme lukematonta Atwoodia, sillä tämän kirjailijan kirjoista todella nautin. Orjattaresikin on kielellisesti ja käännöksellisesti erittäin hienoa ja herkullista luettavaa, Matti Kannosto on todella onnistunut työssään.

Kuten koko keskustelussa tuli ilmi, löytyi Lukevista leideistä monenlaisia mielipiteitä. Oli meitä, jotka kirjaan rakastuivat ja sitten oli leidejä joita Atwood ei samalla tavalla sytyttänyt. Mutta se on kirjallisuuden ja lukupiirien ilo, lukijoilla on monenlaisia mielipiteitä ja monenlaisia kirjamakuja. Juuri sen vuoksi saimmekin aikaan niin vilkkaan ja rikkaan keskustelun, kirja ikään kuin heräsi eloon mielessäni.

Keskustelussamme tuli myös esille se, mitä minä ajattelin lokakuussa tätä kirjaa lukiessani: Orjattaresi sopii erittäin hyvin Naisten Pankin lukupiiriin luettavaksi. Atwood kuvaa niin hienosti naisen asemaa ja naiseutta että väkisinkin aihetta pysähtyy ajattelemaan - hetkeksi jos toiseksi. Eikä se ole ollenkaan paha asia.

Kiitokset jälleen kerran tapaamisesta Lukevat leidit, se oli ilo!

Maria Kuutti: Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja

Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja
Maria Kuutti
Kuvittaneet Katri Kirkkopelto ja Ilmari Kettunen
104 s. 
2017
Karisto








Arvostelukappale kustantajalta


Maria Kuutin Anna ja Elvis -sarja on ollut varsinainen suurta iloa tuova löytö. Olen pitänyt jokaisesta sarjan osasta ja tuntuu että mitä pidemmälle sarja etenee, Annan ja Elviksen seura miellyttää minua aina vain enemmän. Tämän uuden osan löytäminen kustantajan katalogissa toi heti hymyn huulille - odotettavissa olisi siis ainakin hyvää mieltä.

Sarjan uusimmassa osassa Anna lähtee turistimatkalle Tampereelle. Mukaan tulevat myös Annan mummo, Elvis sekä tämän isä. Nähtävyyksien kiertelemisen ja Särkänniemessä huvittelemisen lomaan mahtuu myös hieman jännitystä: Anna ja Elvis huomaavat miehen joka seuraa heitä samoihin paikkoihin. Tämä kaksikko päättää selvittää kuka tämä naamiaisasuun pukeutunut mies oikein on ja miksi tämä seuraa heitä.


Tällä kertaa mukana on hieman jännitystäkin, oikeammin pieni arvoitus niin Annan ja Elviksen kuin lukijankin ratkaistavaksi. Kuka oikein on vaahtokarkkivakooja? Sitä piti minunkin aprikoida lukiessani enkä voinut olla hymyilemättä arvoituksen ratkettua. Kirjan loppuratkaisu on juuri sellainen kuin tähän sarjaan sopiikin: hauska ja veikeä. Sellainen joka varmasti naurattaa nuorta lukijaa, kun minäkin siitä kovasti pidin.

Lähipiiristäni löytyy toinenkin Annan ja Elviksen fani. Siskoni poika, herra kuusi-vee jolle minä olen lukutäti, pitää suunnattomasti Maria Kuutin kirjasarjasta. Lukutädiltähän hän on näitä kirjoja pikkuhiljaa saanut ja on tykännyt jokaisesta kirjasta kovasti. Onpa hän yhden vienyt eskariinkin luettavaksi lukuhetkellä. Luulen että tälle sarjan uudellekin osalle löytyy Savonlinnasta innokas lukija... Täditettäväni on ennen kaikkea mieltynyt Maria Kuutin huumoriin, sillä olen huomannut että hän pitää kaikkein eniten lastenkirjoista jotka ovat hauskoja. Kaksi kovinta juttua lastenkirjamaailmassa hänelle taitavat tällä hetkellä olla Puluboi sekä Anna ja Elvis.

Olen samaa mieltä täditettäväni kanssa, minäkin olen mieltynyt Anna ja Elvis -sarjan huumoriin. Maria Kuutin huumori toimii näköjään niin lapsille kuin vähän vanhemmillekin lukutoukille, sillä leveä hymy oli huulillani useaan otteeseen tätä uutta kirjaakin lukiessani. Kun Annan ja Elviksen uusiin seikkailuihin lisätään vielä tämä arvoituksen ratkaiseminen ja vauhdikas meno, saadaan tästä minulle ehdottomasti sarjan parasa osa.

Annaan ja Elvikseen tutustumisen voi aloittaa sarjan mistä osasta tahansa ja voin kyllä suositella - niin aikuisille kuin lapsille. Jo Maria Kuutin luomat hahmot ovat mahtavia: tietysti Anna ja Elvis ykkösenä. Muitakin hauskoja hahmoja mahtuu joukkoon, kuten vaikkapa Annan mummo. Hän on ainutlaatuinen!

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 22. Kuvitettu kirja. 
Muistin #satasuomalaista2017 haasteen! Tämä olkoon viides luettu kirja haasteeseen.

Blake Crouch: Pimeää ainetta

Pimeää ainetta
Blake Crouch
Suomentanut Ilkka Rekiaro
400 s. 
2017
Tammi








Arvostelukappale kustantajalta


Voi Blake Crouch minkä teit. Tämä kirjailija sai minut rakastumaan itseensä Wayward Pines -trilogialla, enkä varmasti ole ainoa rakastunut. Olikin iloinen yllätys huomata kustantajan kevätkatalogissa Crouchin uusi suomennos, mutta että tällainen kirja... Pimeää ainetta löi laudalta kaikki odotukseni.

Jason on kvanttifyysikko, mies jonka elämä muuttuu aivan varoittamatta. Naamioitunut sieppaaja hyökkää varoittamatta ja tainnuttaa ja seuraavana koko maailma on jotenkin vinksallaan. Jason, joka on tottunut elämäänsä epäonnistuneena fyysikkona onkin nyt nero, mies jota arvostetaan ja taputellaan olalle. Hän on onnistunut siinä missä toisessa elämässään epäonnistui. Elääkö hän unelmaansa? No ei kuitenkaan, sillä tämä unelma muuttuu pahimmaksi painajaiseksi kun takaa-ajo rinnakkaistodellisuuksissa alkaa.

En voi kuin todeta uudelleen: voi Blake Crouch minkä teit. Ei, scifi ei ole varsinaisesti ominta aluettani eikä fysiikka kuulunut lempiaiheisiini koulussa ja nuo molemmat asiat ovat väkevinä vaikuttajina Pimeässä aineessa. Ja kuitenkin, rakastuin Crouchin uuteen romaaniin päättömästi. Se tunnelma, se vauhti, se ainutlaatuisuus mikä tässä trillerissä on läsnä, se on jotain mieletöntä. Ja sitten kuitenkin se humaanius, ihmismäisyys, se miten Crouch kuvaa Jasonia ja rinnakkaistodellisuuksia. Se lämmittää kaiken toiminnan keskellä.

Pimeään aineeseen rakastuakseen ei tarvitse olla kokenut scifin lukija. Enhän minäkään ole ja kuinka kävi? Crouch kuvaa esimerkiksi rinnakkaistodellisuuksia ymmärrettävällä tavalla, tavalla jolla niiden maailmaan pääsee helposti. Kirjan vauhtiin pääsee mukaan todella helposti, enkä koukututtuani oikein malttanutkaan laskea kirjaa käsistäni. Tempo on nopea, mutta Crouchin ja Rekiaron mahtavan yhteispelin ansiosta kirja on sujuvaa, ahmittavaa luettavaa.

Rinnakkaistodellisuudet, takaa-ajo ja trilleriainekset tarvitsevat kuitenkin vastapainoksi jotain muuta. Ja senkin Crouch on löytänyt, hän on löytänyt Pimeään aineeseen syvällisen ja lämpimän puolen. Tapa jolla hän kuvaa Jasonia, hänen oman aidon itsensä etsimistä ja pohdintaa on hienoa luettavaa. Lisäksi on todettava että Pimeää ainetta herätti ainakin minussa suuria kysymyksiä: onko meillä täällä rinnakkaistodellisuuksia? Elääkö tuolla jossain kymmeniä erilaisia Kristoja joiden elämässä onkin käynyt aivan toisin? Suuria, suuria ajatuksia joita ei ehkä kannattaisi hirveästi alkaa miettiä. Sekoaa vielä pää (pahemmin).

Jos pidät trillereistä, tämä on kirja sinulle. Jos pidät scifistä, tämä on kirja sinullekin. Jos pidit Wayward Pines -trilogiasta, pidät tästäkin. Ja kyllä Pimeää ainetta kannattaa muutenkin kokeilla, minä suosittelen lämmöllä!