Nimen vaihdos sekä Neljät häät ja yhdet hautajaiset

Neljät häät ja yhdet hautajaiset
Four wedding and a funeral
1 h 53 min
1994

Ohjaus: Mike Newell

Päärooleissa: Hugh Grant sekä Andie MacDowell









Ehkä tarkkasilmäisimmät huomasivatkin blogini nimenvaihdoksen. Vaihdoin blogini nimen Lukutoukan kulttuuriblogiksi siitä syystä, että haluan alkaa käsittelemään blogissani enemmän elokuvia, musiikkia ja teatteria, ja siitä syystä pelkkä kirjablogi ei enää toimi. Siitä huolimatta, pääpaino on edelleen kirjallisuudessa.

Aloitetaan siis elokuvalla, jonka katsoin lauantai illan viihteeksi.

32-vuotias poikamies Charles ei ole kohdannut sitä oikeaa naista. Naisia kyllä ympärillä pyörii, mutta sitä oikeaa ei silti ole löytynyt. Elokuva seuraa nimensä mukaisesti neljää hääjuhlaa, ja yksiä surullisia hautajaisia. Ihmiset Charlesin ympärillä siis menevät naimisiin - ja Charles myöhästyy häistä kuin häistä. Häissä Charles kohtaa kerta toisensa jälkeen hurmaavan amerikkalaisneidon Carrien...

Neljät häät ja yhdet hautajaiset toimii kuin tauti. Se ei kikkaile turhilla juonenkäänteillä, vaan on perinteinen romanttinen komedia siinä mielessä, että jo alusta saakka tietää miten lopussa tulee käymään. Minä en henkilökohtaisesti elokuvalta vaadikaan hirveästi yllätyksellisyyttä, romanttiset komediat ovat parasta mitä elokuvien saralla tiedän.

Neljät häät ja yhdet hautajaiset on myös aidosti hauska. Tietenkin Charles, jota esittää lempinäyttelijäni Hugh Grant, on loistava, mutta hänen ympräillään parveilee myös sivuhahmoja jotka saavat nauramaan. Sivuhahmot ovatkin yksi tämän elokuvan suola.

Mitä enempää voisin elokuvalta vaatia kuin lämminhenkistä huumoria ja romantiikkaa?

★★★★★

Nuortenkirjaviikon päätös!

Kaikki loppuu aikanaan - ja nyt on tullut aika lopettaa nuortenkirjaviikkoni. Olen yrittänyt paria kirjaa lukea kuluneen vuorokauden aikana, mutta ne eivät vain maistu. Kaipaan hyvää dekkaria, kevyttä hömppää tai jotain vakavampaa. Sanalla sanoen: aikuisempaa kirjaa!

Eli vein nuortenkirjaviikkoani vajaan viikon eteenpäin, olisi ollut ideaalia lukea vielä yksi kirja ja saada tämä viikko loppuun saakka mutta kun ei maistu niin ei maistu. Ehkä teemaviikot eivät vain ole minua varten, hömppäkin alkoi aiemmin pursua korvista ulos. Ehkä kuitenkin kokeilen dekkareilla vielä joskus.

Tänään otan suunnan Joensuun kirpputoreille, ja yritän löytää sieltä jotain hyvää lukemista. Varsinkin yksi Joensuun kirppis on erittäin hyvä kun kirjoja metsästää. Maanantaina aloitan kimppaluvun Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun-kirjasta Annamin ja Annikan kanssa.

Se oli mukavaa - niin kauan kuin sitä jaksoi. Vähäksi aikaa sain nuortenkirjoista yliannostuksen, mutta ei tämäkään loputtomiin kestä.

Tuija Lehtinen: Sara ja levottomat jalat

Sara ja levottomat jalat
Tuija Lehtinen
283 s. 
2001
Otava










Nuortenkirjaviikkoni jatkui (vaihteeksi) Tuija Lehtisen ja Saran parissa. Lainasin kirjastosta jokin aika sitten kolme osaa Sara-sarjasta, ja nyt vielä viimeinen osa, Missä olet Sara? on vielä lukematta.

Sara asuu enonsa luona Helsingissä, kun yhtäkkiä törmää entiseen poikaystävänsä Sidiin joka hakkaa Saran. Sara tekee paluun Käpy cityyn, mummonsa vanhaan taloon, ja muuttuu itselliseksi naiseksi. Kymppiluokalta tutut tyypit tuntuvat olevan vieläkin paikalla, ja pian Sara saa asuintovereitakin.

En saa millään järjestykseen mielessäni, mistä sarjan osasta pitäisin eniten. Kuitenkin Sara ja levottomat jalat on erinomainen kirja, ja se sai minut naurahtamaan ääneenkin pariin otteeseen. Kirja tarjoilee siis huumoria Tuija Lehtisen tapaan.

Sarassa on rosoa, sen kertoo tämäkin kirja. Saran luonnekaan ei ole siloiteltu, puhumattakaan sitten ulkonäöstä, ja Saran käytös voisi olla jonkun mielestä arveluttavaakin välillä. Itse löydän kyllä Sarasta aitouden ja sydämellisyydenkin, rosoisen pinnan alla.

Sarasta muuten kerrotaan Tuija Lehtisen novellikokoelmassa, Kundi kuin kameleontti. Siinä valotetaan hieman... enpäs kerro mitä, mutta lukekaa ihmeessä jos Sara kiinnostaa! En yleensä lue paljon novelleja, mutta tuon kirjan kyllä olen lukenut läpi.

Mitä olisin kaivannut lisää? Olisin kaivannut Romanssin, isolla R kirjaimella. Tosin Sara ei ole tyttö joka kulkee miesten talutusnuorassa, mutta sitä tämä kirja olisi ehkä tarvinnut ollakseen täydellinen.

★★★★½

Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää

Hän joka ei pelkää
Reeta Aarnio
253 s. 
2013
Otava







Arvostelukappale


Minulle Hän joka ei pelkää oli uusi tuttavuus, ennen kuin minuun otettiin yhteyttä Otavalta ja tarjottiin tätä arvostelukappaleeksi. Minä tietenkin otin tarjouksen vastaan, uudet kotimaiset nuortenkirjat kiinnostavat aina.

Kiraita syytetään pienen sisarensa kuolemasta, ja tämä jätetään heimonsa toimesta yksin ajelehtimaan. Hän päätyy aivan erilaisen tuntuiseen maailmaan, jossa kohtaa sisarukset Asisin ja Rein perheineen. Mitä tapahtuu kun kaksi erilaista maailmaa kohtaavat?

Täytyy tunnustaa etten ole lukenut fantasiaa juuri ollenkaan. En ole lukenut edes Taru sormusten herrasta, en ole katsonut niitä elokuvia, enkä juuri muutenkaan fantasia elokuvia. Olen lukenut kirjoja joissa on fantasia elementtejä (kuten vaikkapa Annukka Salaman kirjat) mutta Hän joka ei pelkää oli ensimmäisiä kosketuksia pitkään aikaan täydellisempään fantasiaan.

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta, olisin kovasti. Mutta niin se vain on ettei fantasia ehkä kuitenkaan ole minun juttuni - vaikka en haluakaan mennä ainakaan täydellisesti tuomitsemaan tämän kirjan perusteella. Elementit eivät ottaneet minua valtaansa, enkä päässyt kirjan maailmaan ollenkaan mukaan.

Sanon silti jotain hyvääkin tästä kirjasta: Aarnion kieli on sujuvaa, ja hän kuvaa hahmot hyvin. Joku, jolle fantasia on läheisempi asia, varmasti pitää tästä kirjasta.

★★½

Tuija Lehtinen: Mirkka ja Amerikan reissu

Mirkka ja Amerikan reissu
Tuija Lehtinen
164 s. 
1989
Otava










Nuortenkirja viikkoni kirjastokasassa on paljon Tuija Lehtistä. Siihen kuuluu Sara-sarjaa, Rebekka-sarjaa ja myöskin tätä Mirkka-sarjaa. Siihen päätinkin nyt sitten tarttua, tähän sarjan kolmanteen osaan, joka on osa Mirkka kesäkuumalla nidettä.

Mirkka kokee yllätyksen - naapurin vanha rouva Sylvi pyytää häntä lähtemään seurakseen Amerikkaan! San Franciscossa asuu Sylvin sukulaisia - ja ennen kaikkea Juuso, johon Mirkka tutustui sarjan ensimmäisessä osassa. Mirkka pääsee tapaamaan Juusoa, näkemään Amerikkaa, ja saapa Mirkka kuulla ihania uutisiakin kirjan lopussa...

Välillä on parhautta lukea kirjoja joista tulee hyvä mieli. Minulle niin käy kun luen Mirkka-kirjoja, ja tämän kirjan lopussa ennen kaikkea minulle tuli niin hyvä ja lämmin olo. Vähän spoilaan, mutta tästä kirjasta varsinaisesti alkaa Mirkan ja Juuson rakkaustarina, joka kestää... niin, se kestää.

Mirkka ja Juuso ovat kyllä yksi fiktiivisistä pariskunnista, joista pidän suunnattomasti. He sopivat niin hyvin toisillensa, ja Juuson lempinimet Mirkalle "Kinuski" ja "Missis Jones" ovat hellyttäviä. 

Valitettavasti Masaa ei pahemmin tietenkään tässä kirjassa ole, kun Mirkka on merten takana. Kuitenkin pienen osan Masan tekemisistä saa lukea kirjeistä, joita posti Amerikkaan kantaa perheeltä ja Pirjolta, Mirkan ystävältä.

Tätäkään osaa en ole montaa kertaa näin aikuis iällä lukenut, joten vaikka juoni oli tuttu niin tapahtumat eivät olleet niin tiukasti painuneet mieleeni.

★★★★

Nuortenkirjaviikko: Reija Kaskiaho: Pientä purtavaa

Pientä purtavaa
Reija Kaskiaho
174 s. 
2002
WSOY










Nuortenkirjaviikolleni kuuluu tietenkin myös vakava aiheisempaa kirjallisuutta, ja nyt käsittelenkin syömishäiriö kirjallisuutta, nimittäin saadaan Pientä purtavaa.

Eihän elämä voinut olla tällaista. Ja kuitenkin se oli. 

Tuulin elämässä on koira nimeltä Risto, jalkapuoli isä, ja paras ystävä Lea. Lean kanssa Tuuli roikkuu kahviloissa ja jakaa hänen kanssaan kaiken. Melkein. Tuuli nimittäin oksentaa. Joka paikassa, ja jokaisen ruokailun jälkeen. Tuulilla on vääristynyt kuva itsestään, hän on mielestään läski, joskaan sitä ei kukaan muu tunnu näkevän. Ironista kyllä, hän tapaa poikaystävänsä Mison juuri karkkikaupassa...

Oli syötävä, että saisi oksennettua. Oli oksennettava, että saisi rauhan. Rauhan mistä? Tuuli ei oikein tiennyt. Koko prosessi oli jollain tavalla käsittämätön ja silti vapauttava. 

Olen lukenut Pientä purtavaa monta kertaa. Niin monesti että muistan parhaiten omaan elämääni sattuvat lauseet ulkoa, ja olen käyttänyt niitä itsekin. Bulimia aikoinani tämä tuntui enemmän kuin vähän elämääni sopivalta kirjalta, mutta vaikka ne ajat ovat toivottavasti pysyvästi ohi, kosketti kirja vieläkin.

Pientä purtavaa ei ole pelkästään riutumista bulimian ja oksentelun maailmassa. Siinä on terävää huumoria, joka ainakin minua nauratti aidosti. Varsinkin dialogit ovat hauskoja ja toimivat hyvin.

Lukijaa, joka ei ole asiaan paneutunut, saattaa ärsyttää Tuulin vääristynyt kuva itsestään. Mutta minua, joka olen elänyt tuossa maailmassa, se ei ärsyttänyt vaan tunsin hämmästystä - miten Kaskiaho on onnistunut sujahtamaan niin täydellisesti nuoren bulimiaa sairastavan tytön maailmaan?

Suosittelen Kaskiahoa lämpimästi. Hänen muutkin kirjansa ovat vakavista aiheista, mutta niissä on mukana terävää huumoria

 ★★★★

Nuortenkirja viikko: Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella

Muotimatkaaja Titanicin kannella
Bianca Turetsky
Suomentanut Aila Herronen
268 s. 
2011
WSOY









 Nuortenkirja viikkoni sai uusia ulottuvuuksia, kun otin kirjastopinostani Bianca Turetskyn Muotimatkaajan Titanicin kannella. Se oli eilinen kirjastolöytöni, ja olen lukenut sen kerran aikaisemminkin. Muistelin että pidin siitä, ja ajattelin kokeilla sitä nyt uudemman kerran.

Louise Lambert on aivan tavallinen 12-vuotias tyttö, mutta hän rakastaa vintage vaatteita. Elämässä kaikki tuntuu vähän tylsältä, eikä tarpeeksi innostavia vaatteitakaan tunnu Conniecutista löytyvän. Kuitenkin eräänä päivänä hän saa mystisen kutsun vintagevaatteiden myyntitilaisuuteen, ja Louise löytää sieltä upean mekon... mutta mekossa on taikaa, tai Louisessa on taikaa, ja hän matkaa mekon mukana, minnekäs muualle, kuin Titanicin kannelle. Pystyykö Louise pelastamaan ketään traagiselta onnettomuudelta?

Olisi ihana päästä matkustamaan ajassa, vaikkapa jonkin vaatteen mukana, kuten Louise tässä kirjassa pääsee. En ehkä haluaisi Titanicin kannelle, vaikka olisi upeaa nähdä tuo hieno laiva, mutta niin monta hienoa asiaa ja tapahtumaa löytyy menneisyydestä mitä haluaisin nähdä ja kokea.

Muotimatkaaja Titanicin kannella ei ole mikään tavallinen nuortenkirja. Siinä on mukana paitsi fantasia elementtejä, myöskin paljon muotia. Ne yhdistämällä on saatu aika oivallinen pakkaus aikaan.

En osannut samaistua kehenkään kirjan hahmoista - Louise oli minun samaistuttavakseni liian nuori, ja Neiti Baxter jota kirjassa kuvaillaan, hän ei vain ollut minunlaiseni ihminen.

 Melkein unohdin mainita kirjan kuvituksen. Nyt laiskottaa, joten en jaksanut alkaa kuvaamaan sisäsivuja, mutta kirjan kuvitus oli ihanaa. Kirjan kuvat oli taiteillut Sandra Sky, joka oli piirtänyt hienoja kuvia niin vintage vaatteista kuin Titanicin sisustuksestakin. Lumoavaa, kertakaikkiaan!

Pidätkö aikamatkustus asioista? Suosittelen tätä kirjaa,

 ★★★★

Nuortenkirjaviikko: Jukka-Pekka Palviainen: Joku vieraileva tähti

Joku vieraileva tähti
Jukka-Pekka Palviainen
167 s. 
2011
WSOY










Poimin eilen kirjastosta mukaani Jukka-Pekka Palviaisen Joku vieraileva tähti-nuortenkirjan, ja muistin kyllä että olen sen joskus lukenut mutta lukiessa huomasin, etten oikein muistanut sen juonta enää. Luultavasti olen siis lukenut sen silloin pari vuotta sitten kun kirja on ilmestynyt.

Atte on päättämässä peruskouluaan, ja on päättänyt viettää kesänsä näyttelemällä Häräntappoaseen Alpo Korvaa. Hän on taiteellinen sielu, ja onnistuu sujahtamaan rooliinsa vaivatta, vaikka romanttiset vihjailut kuvankauniilta vastanäyttelijältä, Jenniltä, saavatkin Aten vaivautumaan koska tämä ei herätä Atessa romanttisia tunteita.

 Kaikki paikat, joihin voi lukita itsensä, ovat Annista turvallisia. Maailma ei pääse käsiksi. Ei ole muita uhkia kuin oma itse. Joinakin hetkinä se voi olla pahin uhka, mutta Anni ei ole tuntenut niin vähään aikaan.

Anni on hieman hiljainen, vetäytyvä ja erilainen. Ainakin ulkonäöltään, Anni nimittäin tekee vaatteensa itse ja pukeutuu tummaan. Hän kuitenkin kiinnostuu teatterin harjoituksista, ja pääseekin mukaan projektiin puvustajaksi. Näin Annin ja Aten polut kohtaavat.

En tosiaan muistanut juonesta muuta kuin sen, että kirjassa käsiteltiin näyttelemistä. En muistanut rakkautta, joka kirjassa pulpahteli ihanasti esille, enkä hahmoistakaan muistanut kovin paljon.

Annin hahmo oli kerrassaan sympaattinen, niin kuin myös Atenkin. Silti pääsin enemmän Annin maailmaan sisälle, tytön tapa paeta omaan maailmaansa ja omiin haaveisiinsa otti omakseen. Ärsyttäviä hahmoja? En tiedä, Jenni ärsytti minua aluksi mutta hänkin loppujen lopuksi oli hyvin haavoittuva, niin kuin molemmat päähenkilöistäkin.

Kirja on paitsi rakkaustarina, se silti kertoo siitä kuinka Atte ja Anni rakentavat tahoillaan omaa minä kuvaansa vahvemmiksi ja vankemmiksi. Heidän iässään sen ei tarvitse vahvimmillaan vielä ollakaan, mutta hienosti se kasvaa kirjan edetessä. Eihän omakaan minä kuvani ole mikään vahva, vaikka minulla on yli kymmenen vuotta enemmän ikää kuin kirjan henkilöillä.

Häräntappoaseen repliikit toivat hyvän lisän kirjaan.

★★★½

Nuortenkirjaviikko: Tuija Lehtinen: Www.liisanblogi.net

www.liisanblogi.net
Tuija Lehtinen
287 s. 
2006
Otava










Kävin täydentämässä eilen nuortenkirja teemaviikon kirjavarastoja, ja melkoinen kasa kirjoja sieltä kirjastosta löytyikin. Kirjastopäivät ovat ihania, kun saa kaikessa rauhassa seikkailla hyllyjen välissä istua sitten kirjaston Pilkku kahvilassa.

Kirjastoreissun jälkeen meillä oli lukupiiri, ensimmäistä kertaa. Naisten pankin toiminnan lukupiiri sai nimekseen Lukevat leidit, joka on mielestäni ihana nimi. Keskustelimme Puolikas keltaista aurinkoa kirjasta, josta pidin suuresti, ja joka sai uusia ulottuvuuksia keskustellessamme siitä leidien kanssa. Torstaina on sitten Suomalaisen kirjakaupan lukupiiri, jossa luemme Ahernin Tapaaminen elämän kanssa.

Mutta sitten Liisaan! Liisan isä saa vuodeksi töihin liittyvän komennuksen Ruotsista, eikä Liisa halua lähteä mukaan. Hän käy kaikki vaihtoehdot läpi, ja keksii viimein isänsä sisaruskolmikon, jotka asuvat Big Cityssä. Liisa muuttaakin Tuiren, Markuksen ja Eiran luokse ja aloittaa siellä lukion, mitä erilaisempien ihmisten seurassa...

Samaan aikaan Liisa aloittaa blogin pitämisen. Liisa kirjoittaa teräviä huomioita niin sukulaisista kuin eläimistäkin, ja blogiin alkaa muodostua tiivis joukko ihmisiä jotka kommentoivat Liisan tekstejä. Mutta ketä nämä ihmiset ovat ja miten he ovat löytäneet tiensä Liisan blogiin?

Tuija Lehtinen ei petä! Olenhan minä lukenut tämän aiemminkin, tietenkin olen, mutta en kuitenkaan kovin montaa kertaa. Ehkä hieman yllätyinkin siitä, että kirja tuntui vieläkin niin hauskalta. Blogimerkinnät ovat oikeasti teräviä ja hauskoja, ja kommentit jotka blogiin tulevat, ovat vielä hauskempia. Lehtisen idea oikeasti toimii.

Niin kuin aina Lehtisen kirjoissa, on henkilökavalkadi kerrassaan hieno. Samaistuin hieman Liisaan juuri sen vuoksi että hän pitää blogia, ja muutenkin hän vaikutti kerrassaan mukavalta tytöltä. Suoraselkäiseltä ja reippaalta, jos näin voi sanoa. 

Liisan blogi löytyy netistäkin, täältä. Sitä ei tosin ole kirjoitettu enää moneen vuoteen, mutta voi sitä käydä silti vielä lueskelemassa.

Sori, mutta en löytänyt mitään rutisemista,

★★★★

Nuortenkirjaviikko: Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Muumipeikko ja pyrstötähti
Tove Jansson
Suomentanut Laila Järvinen ja Päivi Kivelä
144 s. 
1955
WSOY









Starttasin nuortenkirjaviikkoni oikeastaan lastenkirjalla, mutten tosiaan viitsinyt eritellä tätä LaNu viikoksi, joten joustetaan pikkuisen ja lasketana muumitkin nuortenkirjaksi tälläkertaa.

Muumiperhe on juuri muuttanut Muumilaaksoon, kun muumitaloon ilmestyy Piisamirotta. Pessimistinen Piisamirotta ennustaa maailmanloppua ja kertoo avaruudesta, joka on mustaakin mustempi. Nipsu ja Muumipeikko huolestuvat, ja lähtevät retkelle kohti tähtitornia, jotta saisivat tietää lisää pyrstötähdestä. Heidän mukaansa tarttuu matkalla monia tuttuja hahmoja...

Olen nähnyt Muumipeikon ja pyrstötähden elokuvana monta kertaa. Se on ihana elokuvanakin, mutta vielä paljon enemmän sain siitä irti kirjana. Tiedättekö mikä tuli mieleeni tästä kirjasta? Että se on on the road-romaani. Omalla, hassulla tavallaan. Tietenkin se on myös seikkailukirja, mutta matkallahan Muumipeikko ja kumppanit koko kirjan ajan ovat.

Minulla on vielä lukematta Muumit ja suurituhotulva-kirja, joka siis starttaa tämän kirjasarjan. Sen olen lukenut joskus pienenä, mutta en moneen moneen vuoteen. Mutta tämän varsinaisen sarjan, josta on se iso pakettikin olemassa, käsittääkseni aloittaa Muumipeikko ja pyrstötähti, ja se onkin varsin toimiva aloitus. Ihanalla tavalla Niiskut (jotka kirjassa vaihtavat väriä!), Nuuskamuikkunen ja Hemuli tulevat tutuiksi.

Siltikään tämä kirja ei muumikirjojen ykköseksi, eikä vielä kakkoseksikaan yllä. Jotenkin olen pitänyt eniten Taikurin hatusta, Muumipapan urotöistä, puhumattakaan ihanasta ja syvällisestä Muumipappa ja meri-kirjasta.

★★★

P.S. Huomasitteko kuinka viimeinkin keksin kuinka saan tähdet blogiini?

Nuortenkirja viikon aloitus!

Yhtäkkiä mieleeni pompahti, että nyt olisi sopiva aika pitää pitkästä aikaa nuortenkirja viikko. Olen pitänyt sellaisen ennenkin, viime talvena, ja se oli aikamoisen mukava kokemus. Nykyisin kirjoitetaan niin monenlaisia nuortenkirjoja, että aiheetkin risteilevät ympäriinsä.

Tähän viikkoon sisältyy myöskin kirjastokäynti, joten pääsen täydentämään varastojani. Tällä hetkellä varastoni näyttävät tällaisilta:

Eli kirjoja löytyy kyllä moneen lähtöön, vaikka kovastihan tuo Tuija Lehtiseen onkin painottunutta. Ihanaa on myös huomata että Muumeja lukuunottamatta kaikki kirjat tähän mennessä ovat kotimaisia. ♥ Lasken siis tässä yhteydessä Muumipeikko ja pyrstötähti-kirjankin nuortenkirjaksi, koska en halua eritellä tästä LaNu viikkoa vain yhden kirjan tähden.

Nyt jääkin kysymys, että mistä oikein aloittaisin...

Olli Lehtinen: Sokea etsivä

Sokea etsivä
Olli Lehtinen
291 s. 
2009
Teos










Sokea etsivä oli täysin satunnais otos kirjastoautolta tässä kesällä, ja satunnais otos se oli myös kirjastopinosta eilen. Ainakin se oli erilainen dekkari!

Jere herää eräänä aamuna kisahallin putkasta. Se ei ole ensimmäinen kerta, eikä ehkä viimeinenkään, juhliminen on taas kerran mennyt yli. Kaikki tuntuu kuitenkin erilaiselta kun hän menee kotiin - tyttöystävä Peikkonainen on kadonnut, ja kadoksissa tuntuu olevan myös Jeren äiti. Jere saa kuulla lakanoidensa olevan veressä - niin, kuulla, koska hän on sokea. Tämä vaikeuttaa huomattavasti asioiden selvittämistä...

Sokeat sanoo näköjään tai nähdään, vaikka ne ei näe mitään. Jotkut morjestavat sanomalla katsellaan. Ja jotkut on niin jäässä, että eivät sano mitään. Jere Kivalo ei ole. Ainakaan omasta mielestään.

Yritin googletella, ja tästä Olli Lehtisen esikoisteoksesta ei ole kirjoitettu blogeissa muualla kuin Kirjavinkeissä. Minä valitsin tämän kirjastosta ihan pelkästään takakannen perusteella, tuntui jännältä idealta lukea dekkari joka kertoo sokeasta miehestä.

Suoraan sanoen, en oikein pitänyt kirjan puhekielisyydestä. Myös "Tapu tapu, hamu hamu"-sanonnat etsimistä kuvaillessa lievästi sanottuna ärsyttivät. Mutta luin kuitenkin kirjan loppuun, ja hieman sekavan oloisesta lopusta huolimatta pidin siitä kohtalaisen paljon.

Minulle ei nimittäin ihan täysin selvinnyt mitä Peikkonaiselle oikeasti oli tapahtunut, mihin tämä katosi ja mistä tuo kaikki veri oli tullut. En tiedä menikö minulta ohi jotain tärkeää - vai eikö asiaa kerrottu tarpeeksi tarkkaan.

Juoni oli kuitenkin piristävän erilainen dekkarille. Oli mielenkiintoista lukea dekkaria jossa on pääosassa sokea, ja joka on kirjoitettu vielä todenmukaisesti, onhan kirjailija itsekin sokea. Perinteinen dekkari se ei myöskään juoneltaan ole - mukana on niin paljon muitakin elementtejä kuten ihmissuhdesotkuja ja hippunen rakkautta.

Erilaista dekkaria etsiville,

+ + +

P. L. Travers: Maija Poppanen

Maija Poppanen
P. L. Travers
Suometanut Jaana Kapari-Jatta
Kuvittanut Marika Maijala
2010 (Alkuperäinen kirja 1934)
WSOY





Minua on vetänyt puoleensa Maija Poppanen siitä asti kun lainasin sen kirjastosta. Jo kirjan kansikin on herkullinen. Nyt päätin tähän kirjaan tarttua, onhan viimeisestä lukemisesta vähintään se parikymmentä vuotta aikaa...

Onko tarina tuttu? Jos ei ole: Itätuuli tuo mukanaan Lippaan perheeseen upean lastenhoitajan, Maija Poppasen. Maija Poppanen on itsekäs ja vähän kiukkuinen, mutta muuten loistava lastenhoitaja. Hän vie perheen lapset esimerkiksi teekutsuille kattoon, ja muitakin ihmeellisyyksiä lapset saavat kokea... mutta länsituulikin tulee aikanaan.

Minä olin pienesti pettynyt. Se on ehkä ihan normaalia, kun lukee satuja joista on lapsena pitänyt, mutta olin niin odottanut tätä magiikan sävyttämän sadun lukemista. Olihan kirjassa hauskoja tarinoita, kuten esimerkiksi teekutsut katossa ja kun eläintarhassa kaikki onkin eräänä yönä vinksinvonksin, mutta. Niin.

Parhaiten jäi kuitenkin tarinasta mieleen se, että Maija Poppanen oli ikävä ihminen. Itsekäs, kiukkuinenkin. Ja hyvin pikkumainen. En ollut muistanut tarinasta sitä puolta ollenkaan, olin muistellut Maija Poppasen tarkkana mutta mukavana ihmisenä. Eihän se itse satua huononna, mutta tuo valitettavasti oli asia joka jäi parhaiten mieleeni.
 

Mutta oli kirjassa hyvääkin. Ja se oli nimenomaan Marika Maijalan ihastuttava kuvitus. Mieleeni kuvituksesta tuli kummitätini Sari Airolan lastenkirjojen kuvitukset, jotka ovat sanalla sanoen hurmaavia.

Maijalan kuvat tekivät kirjasta elävän, ja astetta paremman.



Vaikka en kirjasta näin aikuis iällä niin pitänytkään, niin jos joskus saisin lapsia, niin tulisin kyllä heille lukemaan Maija Poppasta. Ehdottomasti.

+ + +

201. bloggaus: Cecelia Ahern: Tapaaminen elämän kanssa

Tapaaminen elämän kanssa
Cecelia Ahern
Suomentanut Terhi Leskinen
520 s. 
2012
Gummerus






Arvostelukappale


Ollaan siis päästy siihen pisteeseen että takana on jo 200 bloggausta. En ryhdy mihinkään toimiin, kuten arvontaan, tämän kunniaksi, sitä joudutte odottamaan aina joulukuulle saakka jolloin blogini täyttää vuoden ja arvon sen kunniaksi.

Ensi viikko on lukupiiri viikko, kaksi lukupiiriä luvassa. Ensimmäinen on tiistaina, Naisten pankin toiminnan lukupiiri jossa luemme Puolikas keltaista aurinkoa. Toinen on sitten Suomalaisen kirjakaupan lukupiiri, torstaina, jossa luemme tämän juuri lopettamani ihanan Cecelia Ahernin Tapaaminen elämän kanssa, jonka sain arvostelukappaleena Gummerukselta.

Elämä. Niinpä tietysti. 
Elämäni tarvitsi minua. Sillä oli meneillään vaikeat ajat, enkä ollut kiinnittänyt siihen tarpeeksi huomiota. Olin irrottanut katseeni pallosta, olin keskittynyt muihin asioihin: ystävien elämään, työhuoliin, ränsistyvään ja alati avun tarpeessa olevaan autooni, kaikkeen sellaiseen. Olin laiminlyönyt elämääni kertakaikkisen totaalisesti. Ja nyt se oli kirjoittanut minulle, kutsunut luokseen ja minulla oli vain yksi vaihtoehto. Minun olisi kohdattava elämäni kasvoista kasvoihin. 

Lucyn elämän rakkaus, Blake, on jättänyt hänet vajaat kolme vuotta sitten. Siitä asti Lucyn elämä on mennyt enemmän tai vähemmän pieleen - potkut työpaikasta ja pienen pieni vuokra-asunto johon hän ei ole päästänyt ketään kylään. Lucy valehteleekin lähipiirilleen, pienistä ja suurista asioista. Lucyn elämä on siinä pisteessä, että häneen ottaa yhteyttä... kukapa muu kuin Elämä. 

Olen lukenut Ahernin esikoisteoksen, P.S Rakastan sinua, ja pidin siitä suunnattomasti. Muuta en Ahernilta ole lukenut, ja Tapaaminen elämän kanssa oli enemmän kuin myönteinen yllätys.

Lukiessani hymyilin useaan otteeseen ihan vain sen vuoksi, että kirja oli niin ihana. Cecelia Ahern on käsittääkseni "hömppäkirjailija", mutta hänen teoksissaan on vakavampia aiheita, ja ainakin tässä oli mukana vahvasti maagisen realismin vivahde. Se toi kirjaan täysin uuden puolen!

Tietenkin mukana on rakkautta. Lucy soittaa numeroon, jossa vastaa miellyttävän kuuloinen mies jonka kanssa Lucy alkaa pitää yhteyttä siitäkin huolimatta että uskoo syvästi olevansa rakastunut Blakeen. Niin, tottakai tiesin koko ajan miten kirjassa loppujen lopuksi käy, mutta silti jännitin loppuun asti, ja taisipa pieni liikutuksen kyynelkin tulla silmään lopussa.

Hahmot olivat hyvin kuvattuja, jopa niin hyvin että Lucy ärsytti minua hirveästi! Tuo hänen piirteensä, valehteleminen, ja kahden miehen välillä veivaaminen, oli todella ärsyttävää, mutta kyllä minä hänestä pidin silti. Saihan kaikki onnellisen lopun niin kuin hömpässä on tapana.

Onnea on mennä lukupiiriin kun on rakastanut lukemaansa kirjaa. <3

+ + + + +

Tuija Lehtinen: Sara@crazymail.com

Sara@crazymail.com
Tuija Lehtinen
251 s. 
1998
Otava










Tarvitsin nuortenkirjaa kipeästi! Ja hyvää sellaista, ja Sarasta kertovan sarjan aloituskirjan Sara@crazymail.com tiesin takuuvarmasti hyväksi.

Sara Niinistö on sotkenut asiansa Helsingissä perusteellisesti. Hän joutuu muuttamaan enonsa luokse pieneen tuppukylään, mitä erikoisempien sukulaisten keskelle. Sara alkaa käydä kaupungissa kymppiluokkaa, josta ei puutu värikkäitä tyyppejä... erityisesti Saran mielenkiinnon herättää Rauski, jota hän ei inhoa ensinäkemältä.

Pidän lähes kaikista Tuija Lehtisen nuortenkirjoista. Mutta Sara-sarjasta pidän erityisesti, ehkä juuri siitä syystä että Sarassa on säröä ja rosoa, toisin kuin Mirkka-sarjan Mirkassa ja Laura-sarjan Laurassa. Saralla on takanaan värikäs menneisyys, eikä nykyisyyskään ihan seesteinen ole.

Hahmot kirjassa ovat kerrassaan herkullisia. Heidät on kuvattu hyvin tarkasti, joten lukija pystyy helposti ajattelemaan heidät silmiensä eteen. Esimerkiksi Saran suku on kaikessa karmeudessaan ihana! En tosin välittäisi itselleni sellaista sukua ottaa...

Sarjaahan on kirjoitettu neljän kirjan verran, tuorein niistä, Missä olet Sara? on kirjoitettu Saran pikkusiskon Pinjan näkökulmasta. Tästä sarjasta kolme osaa on minulla nyt kirjastosta lainassa, ja tulen ne kaikki lukemaan lähiaikoina.

Minä pidän ehkä eniten juuri tästä aloitusosasta. Tässä tulevat tutuiksi henkilöt, joista sarjassa kerrotaan, ja ennenkaikkea pääsee tutustumaan Saraan ja hänen menneisyyteensä, josta Sara kertoo nettitutulleen Markille sähköposteissaan.

Jotkut nuortenkirjat kestävät lukemisen uudelleen ja uudelleen, ja Tuija Lehtisen kirjat ovat juuri sellaisia.

+ + + + +

Tuomas Kyrö: 700 grammaa

700 grammaa
Tuomas Kyrö
379 s. 
2009
WSOY









Minulla on ollut kirjastosta lainassa jo kerran aiemminkin Tuomas Kyrön 700 grammaa, mutten uskaltanut siihen aiheen takia tarttua. Nyt kuitenkin päätin kokeilla, onhan Kyrö yksi lempikirjailijoistani.

Kirjan juoni koostuu pituushyppäämisestä. Siitä, että Ilmari Kivi päättää että hänen on hypättävä kahdeksan metriä pituutta. Mukana on myös tarinaa rakkaudesta ja suomalaisesta sielunmaisemasta, erään korkeamman henkilön, valmentajan, kertojana. Valmentaja päättää saada Ilmari Kiven hyppäämään tuon määrän, hän tahtoo Kivestä tähden. Mutta onnistuuko siinä?

Niin. Lähtökohtana on siis se ettei minua urheilu pahemmin kiinnosta. Ainoa urheilu mitä seuraan tv:stä on jääkiekon MM-kisat, ja niitäkin tuli viime keväänä katsottua vähänlaisesti. Yleisurheilun MM-kisoja en katsonut juurikaan, mitä nyt vilkuilin silloin kun telkkari oli auki.

Pidän suuresti Tuomas Kyröstä, mutta tämä kirja ei aiheeltaan siis ollut sydäntäni lähellä. Päätin kuitenkin kaikesta huolimatta yrittää tämän kirjan kanssa, toivoin että mielipiteeni muuttuisi ratkaisevasti. Mutta ei se muuttunut.

Mukana on hyvässä määrin suomalaista raskasta, alakuloista sielunmaisemaa, ja perhesuhteita jotka tuovat kirjaan oman lisänsä. Kuitenkin mukana on niin paljon urheilua, etten niellyt tätä kokonaisena. Puistelen täällä päätäni itselleni, sillä olisin niin kovasti tahtonut pitää tästäkin Tuomas Kyrön kirjasta!

Oliko kirjassa huumoria? Minä en löytänyt sitä. Ikävä kyllä. Olin toivonut Mielensäpahoittajat, Miniän, Kerjäläisen ja jäniksen sekä Nahkatakin luettuani että mukana olisi reilumpikin annos huumoria, mutta minä en sitä tavoittanut. Kertokaa jos joku se on löytänyt.

Minä en menettänyt silti uskoani Tuomas Kyröön, ja odotan innolla että saan kirjailijan syksyn uutuuskirjan, Kunkun, käsiini.

+ + +

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Enkelten verta
Johanna Sinisalo
274 s. 
2011
Teos







Arvostelukappale


Meilläpä oli taas kimppaluku! Luimme Annamin ja Annikan kanssa yksissä tuumin Johanna Sinisalon kirjan Enkelten verta, jonka pyysin Teokselta arvostelukappaleeksi ihan tätä varten.

Orvo hoitaa mehiläisiä. Hän on perinyt isoisältään harrastuksen mehiläisiin, joita hän hoitaa intohimolla. Yhtäkkiä hän löytää tarhastaan tyhjän pesän, ja alkaa arvella onko Suomeenkin rantautunut Euroopassa riehuva pesäkato. Samalla tuntuu että koko ihmiskunnan loppulaskenta on alkamassa... Orvon elämän keskipisteinä toimivat poika Eero ja mehiläiset. Kumpikin ulottuvuus romahtaa, eikä Orvo enää tiedä mitä tekisi. Orvo löytää varastorakennuksesta portin toiseen maailmaan, ja alkaa miettiä sinne siirtymistä...

Täytyy tunnustaa että aluksi en pitänyt kirjasta sitten yhtään. En päässyt kirjaan sisälle lainkaan, ja jos ei olisi ollut kimppaluku kysymyksessä niin olisin varmaankin jättänyt kirjan kesken. Kuitenkin koin jonkinlaisen ahaa elämyksen kahdeksankymmenen sivun paikkeilla, ja sen jälkeen lukeminen alkoi luistaa ja pääsin mukaan kirjan, ja mehiläisten maailmaan.

Kirjassa joka toinen luku oli blogimerkintä, Orvon pojan Eeron blogista. Aluksi pidin näitä merkintöjä turhina, enkä kiinnostunut niistä ollenkaan, mutta kun merkinnöissä alettiin puhua enemmän Eläinten vallankumous yhdistyksen toiminnasta, alkoivat bloggauksetkin kiinnostaa. Sinisalo kirjoittaa monista mielenkiintoisista pointeista blogimerkinnöissä, jotka saavat lukijan (ainakin minut) tuntemaan hieman huonoa omaatuntoa lihansyönnin vuoksi.

Olen lukenut joskus Sinisalolta Ennen päivän laskua ei voi-kirjan, ja muistan että pidin siitä. Aion kuitenkin lukea sen uudelleen, kuten myös Linnunaivot. Enkelten verta sai todella minut uudelleen innostumaan Sinisalosta, hän sekoittaa tässä teoksessaan taidokkaasti dystopiaa ja maagista realismia.

Kuitenkin kritiikkiä esitän siitä, että kirjassa oli tietokirjamaisia vivahteita. Mehiläisistä puhuttiin paljon, ja niistä puhuttaessa teksti oli hieman esitelmöivää ja tylsähköä. Ehkä minä en vain ole tarpeeksi kiinnostunut aiheesta? Blogimerkinnät olivat oiva tapa sukeltaa Eläinten vallankumouksen maailmaan, koska jos sekin olisi ujutettu mukaan tavalliseen kerrontaan, olisi asiaa ollut siinä ehdottomasti liikaa.

+ + + ½

Leena Lehtolainen: Rautakolmio

Rautakolmio
Leena Lehtolainen
352 s. 
2013
Tammi







Arvostelukappale


Tammi lähetti minulle arvostelukappaleeksi pyynnöstäni Leena Lehtolaisen uusimman, josta ilahduin suunnattomasti. Kirjapostia on aina mukava saada, mutta tämä oli sellainen josta ilahduin tavattomasti kun se postiluukustani kolahti. Olenhan vannoutunut Maria Kallio-fani!

Epätyypillisten rikosten solu, jossa Maria Kallio työskentelee saa tutkittavakseen kummalliselta tuntuvan kaksoismurhan. Toisella uhreista, Saila Lindillä, on runsaasti vihollisia ja suku jossa tapahtumia (myös sellaisia joihin poliisin täytyy puuttua) löytyy tavallista enemmän. Mutta mikä on Lindin suhde toiseen uhreista? Ja mikä paikallispoliisi Jon Berg on miehiään, hän kun tuntuu sattuvan joka paikkaan? Samaan aikaan Marian perhe purjehtii Pohjanmerellä, ja Marian sydäntä lämmittää eräs murhaan osallinen henkilö...

Sydäntäni lämmitti palata Maria Kallion pariin pitkästä aikaa. Se sai muistamaan nämä kirjat uudelleen, ja miettimään että pitäisi lukea uudelleen sarjan kirjoja. Joo joo, olen siitä kummallinen että pystyn lukemaan dekkareitakin uudelleen, vaikka tiedänkin kuka on murhaaja. Mutta niin se vain on, hyviä kirjoja lukee uudestaan ja uudestaan! Ja sitä Maria Kallio-sarja ehdottomasti on.

Rautakolmio ei vain ollut parhaita tästä sarjasta. Siinä oli vetävä juoni, ja suuni loksahti yllätyksestä auki loppuratkaisun tullessa selville, joten Lehtolainen on tehnyt onnistunutta työtä. Kuitenkin jotain, joku pieni vivahde jäi puuttumaan että tämä olisi ollut täydellinen dekkari. En jännittänyt loppuratkaisua yhtä paljon kuin vaikkapa Lehtolaisen Rivo satakieli kirjaa lukiessani, joka on yksi parhaista Maria Kallio kirjoista. Myös edellinen osa, Minne tytöt kadonneet, on loistava.

Vaikka kaikki ei loksahtanutkaan kohdalleen tämän kirjan kanssa, toivon sydämestäni että Maria Kallio sarja jatkuu edelleen. Lehtolainen on päässyt tämän punatukkaisen komisarion kanssa niin tutuksi, että pystyy maalaamaan lukijalleen kuvan Maria Kalliosta kasvojen eteen täysin vaivattomasti. Itse tosin olen maalannut eteeni Mariasta sellaisen kuvan, joka on enemmän punk ja rock kuin Minna Haapkylä oli tv-sarjassa.

Kyllä tämän parissa silti jännittää sai!

+ + + +

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Taivaslaulu
Pauliina Rauhala
2013
Gummerus








Arvostelukappale


Huh huh. Väsynyt mutta onnellinen tyttö täällä! Siskoni meni Raumalla naimisiin viikonloppuna, ja olen ollut siellä päin Suomea siis juhlimassa. Olo on lyhyesti sanottuna väsynyt mutta onnellinen!

Sain Taivaslaulun luettua jo torstai-iltana, mutta sattuneesta syystä en päässyt koneelle kirjoittamaan tuntojani ylös. Nyt olen jo antanut kirjan seuraavalle lukijalle, mutta yritän silti koota vähän ajatuksiani kirjasta teidän luettavaksenne.

Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaispariskunnan, Viljan ja Aleksin, tarinan. Tarinan joka ei ole maailman helpoin. Vilja ja Aleksi tutustuvat, menevät pian naimisiin ja saavat lapsen. Ja toisen lapsen. Ja kolmannen. Ja niin edelleen. Loppua ei näy, ja helpotus on suunnaton silloin kun raskaustesti näyttää negatiivista. Mutta onko Vilja aidosti onnellinen? Miten heidän käy?

Kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana.

Koin upean kirjan. Niin mahtavan, maat räjäyttävän kirjan, etten löydä edes tarpeeksi sanoja kuvailemaan sitä. Luin ensimmäiset pari sataa sivua täysin paikallani, kykenemättä liikahtamaan yhtään mihinkään.

Taivaslaulu toi eteeni maailman, en ole kirjojen parissa törmännyt ehkä koskaan. En tosin muutenkaan, uskonto ei ole minulle mitenkään merkittävässä asemassa, eikä tuttavapiiriini ole tainnut koskaan kuulua yhtään lestadiolaista. Joten pääsin täysin uuteen ympäristöön - ja millä tavalla!

Pauliina Rauhala kirjoittaa tässä esikoisromaanissaan käyttäen kaunista kieltä, jota lukija ahmii niin että loppujen lopuksi ei tajua tästä maailmasta yhtään mitään. Minä ainakin olin täysin pöllämystyneenä kun havahduin taas todelliseen maailmaan.

 Taivaslaulu jätti myös ajattelemaan. Sen jälkeen ei pystynyt heti aloittamaan uutta kirjaa, vaan aihe oli jätettävä hautumaan. Millaista lestadiolaisen elämä oikeasti on? Esimerkiksi juuri tässä kirjassa kuvattu asia, kun lapsia syntyy yhdeksässä vuodessa neljä. Ja ehkäisy ei ole keino. Onko se oikein?

Kiitos Pauliina Rauhala. Kiitos tästä kirjasta. En voi sanoa enempää.

+ + + + +

Laura Paloheimo: OMG

OMG
Laura Paloheimo
318 s. 
2013
Otava






Arvostelukappale


Sain heti tuoreeltaan ilmestymisen jälkeen käsiini Laura Paloheimon OMG:n, joka on odottanut hyllyssä lukuvuoroaan. Nyt löytyi hömpän mentävä rako, ja päätin tarttua Paloheimon uutuuteen.

Anna Kepponen (kerrassaan ihastuttava nimi tällä päähenkilöllä) pyörittää ystävänsä Karlan kanssa hääpalvelua nimeltä OMG. Hoidettavaa häissä riittää, ja uusia yllätyksellisiä tilanteita tulee eteen jatkuvalla syötöllä. Annan suhdeasiat eivät kuitenkaan ole kunnossa - ja niinpä hän päättää syöksyä nettideittailemisen ihmeelliseen maailmaan. Tarjokkaita löytyy nimimerkki Miss Å:lle heti,  tosin yksi toisensa perään kummallisempia. Mutta eihän tarvitsekaan löytää kuin Se Yksi Oikea...

Taikan bloggauksen luettuani pelkäsin ettei OMG olisi yhtä hyvä kuin Klaukkala. Ei, ei se minun mielestäni ollutkaan. Se oli parempi! Pääsin Anna Kepposen maailmaan sujahtamaan täysin palkein, ja esimerkiksi aakkoskarkkipussi keskeisenä asiana kirjassa toimi hauskasti. Ehkä ei voi sanoa että se olisi merkki vakavasta kirjallisuudesta, nuo aakkoskarkit, mutta tässä kirjassa se toimii hyvin. Eihän chick litin harvitsekaan olla vakavaa!

Luin OMG:n juuri sopivalla hetkellä. Siskoni häät lähestyvät ihanan kovaa vauhtia, ne ovat siis ylihuomenna. Kirjassa oli tietenkin aiheen mukaisesti paljon puhetta häistä, ja olin virittäytynyt sopivaan tunnelmaan tätä lukiessani. Olo oli myös juuri sopiva chick litille, kevyt ja höttöinen.

Anna oli ristiriitainen hahmo. Olisin halunnut, todella halunnut pitää Annasta paljon enemmän mutta hänestä valitettavasti löytyi sellaisia puolia jotka saivat minut melkein repimään hiuksia päästäni. Anna oli aika ärsyttävä - pinnallinen ja aika kummallinen. Kummallisuus voi olla hyväkin puoli, mutta tässä tapauksessa se ei ollut. Oli Annassa kuitenkin hyviäkin puolia, hän oli ainakin oma itsensä!

Olen varma etteivät kaikki tästä pidä, mutta uskollisille romanttisten elokuvien ja chick lit-kirjojen kuluttajille tässä on oiva kirja!

+ + + +

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

Valkea kuin lumi
Salla Simukka
237 s. 
2013
Tammi








Arvostelukappale

Olin hirmuisen innoissani kun sain maanantaina postia Tammelta, ja löysin paketista Salla Simukan uutukaisen, Lumikki-trilogian toisen osan, Valkea kuin lumi. Heti kun sain Harnon luettua, oli tartuttava tähän kirjaan.

Lumikki Andersson on kesän kunniaksi matkustanut Prahaan reppumatkalle. Hän kohtaa siellä tytön, Zelenkan, joka väittää Lumikille olevansa tämän sisko. Lumikki suhtautuu epäilyksellä asiaan, mutta Zelenka tuntuu olevan väitteessään varma. Zelenka kuuluu uskonlahkoon, jonka toimintaan Lumikkikin tutustuu... edessä lahkolla on traaginen tapahtuma, eikä Lumikkikaan selviä tapahtumista vähällä...

Odotin tätä kirjaa todella paljon, pidinhän Punainen kuin veri-kirjastakin suunnattomasti. Ihan niin kuin olen pitänyt varmasti jokaisesta Salla Simukan kirjoittamasta kirjasta, hän on kotimaisten nuortenkirjojen prinsessa, Tuija Lehtisen ollessa kuningatar. 

Enkä odottanut turhaan. Myönnettäköön, että trillerimäistä toimintaa on mukana vähemmän kuin Punainen kuin veressä, mutta se ei jäänyt minua häiritsemään. Kirjassa oli sen sijaan avattu enemmän Lumikin sielunmaisemaa, ja se miellytti minua paljon.

Täydellisestä lukuelämyksestä jäi kuitenkin puuttumaan jotain. Olisiko se ollut toiminnan puute, sillä sitä kutienkin jollain tavalla odotin kirjalta? Olin koko ajan valmiuksissa että nytkö se alkaa, mutta kuitenkin toiminta ja jännitys jäivät minun kohdallani vähäisiksi. 

Mutta Lumikki on rakastunut! Liekkiin, transsukupuoliseen ihmiseen. Liekin oikea nimi on Lauri, tai oikeammin hän on muuttumassa Laurasta Lauriksi. Lumikki kuitenkin rakastaa Liekkiä vain Liekkinä, vaikka onkin alusta asti ajatellut häntä poikana. Transsukupuolisuudesta ei kerrota liikaa nykyisin kirjallisuudessa (...no juu, onhan ihan vast ikään tullut Björkin Poika) mutta Simukka ottaa tämänkin aiheen sujuvasti ja kauniisti käsittelyynsä. Aihe on sydäntä lähellä, onhan lähipiirissäni transsukupuolinen ystävä.

Majoittauduin siis päivällä sohvannurkkaan Lumikin seurassa enkä paljon sieltä poistunut. Kävin välissä vähän kirjastoautolla, mutta tiiviisti Lumikki minut matkassaan Prahassa piti. Kirja oli kuitenkin toiminnan puutteesta huolimatta, jälleen kerran taattua Simukkaa, ja tulen lukemaan trilogian viimeisenkin osan aivan varmasti.

+ + + +

Silloin kun mikään ei riitä!

...Nimittäin kun on kyse kirjoista. Muutenkin tänään on menty sellaisella vauhdilla eteenpäin, nimittäin mielentiloissa, kirjastokäynnistä huolimatta olen fyysisesti pysynyt kohtalaisen paikoillani. Tällaisia päiviä rrrrrrakastan! <3

Mutta mitäs mitäs, niin niistä kirjoista. Posti on muistanut minua kirjapaketeilla parina päivänä, eilen toi Myllylahdelta esimerkiksi Taisit narrata, Stella-kirjan, josta sain innostuksen ihanalta Kuuttarelta. Lisäksi eilen tipahti postiluukusta Salla Simukan Valkea kuin lumi, joka on juuri nyt luvun alla.

Tänään tuli paljon odottamani Leena Lehtolaisen Rautakolmio. Maltan kuitenkin mieleni ja aloitan sen vasta viikonloppuna, kun edessä on yhteensä kuusitoista tuntia intensiivistä autossa istumista. Siskoni menee naimisiin, Raumalla, ja sinnehän on täältä Susirajan tuntumasta aika pitkä matka... Onneksi kuitenkin pystyn lukemaan autossa, matkapahoinvointi on jäänyt nuoruuteen onneksi. Otava muisti myös kolmen kirjan paketilla, joka oli riemullinen yllätys.

Kirjastoautokin pyörähti, niin niin, lisää lukemista. Mitäs tällä kertaa sieltä tarttui mukaan? Esimerkiksi nämä;

Cecelia Ahern: Tapaaminen elämän kanssa
P. L. Travers: Maija Poppanen
Tuomas Kyrö: 700 grammaa
Tuija Lehtinen: Mies taskussa
Marian Keyes: Vielä on toivoa
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Tuomas Lius: Keisari
Sofi Oksanen: Baby Jane
Tuija Lehtinen: Sara@crazymail.com

Niinpä niin. Ettei vain lukeminen pääse loppumaan, eikö niin?

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Ne jotka jäävät
Tua Harno
269 s. 
2013
Otava










Varasin Ne jotka jäävät kirjastosta jokin aika sitten, ja huolimatta siitä että kirjasta on puhuttu paljon hyvää, niin se on jäänyt odottamaan koko ajan kasvaviin kirjastopinoihini. Nyt sain sen kuitenkin, viimeinkin, luettua.

"Eivät ne rakasta jotka lähtevät, vaan ne jotka jäävät."

Ne jotka jäävät on monikerroksinen romaani Hernkilin suvusta, monesta sukupolvesta. Se kertoo isoisä Pojusta, joka lähti, ja  matkusteli maailmalla ja löysi aina uuden perheen jokaisesta maasta. Se kertoo myös Fridasta, Pojun pojantyttärestä, joka tahtoisi jäädä, muttei tiedä pystyykö siihen.

"Minun äitini sanoo, että miehestä voi päätellä paljon sen perusteella miten hän puhuu äidistään."

Ne jotka jäävät on siis romaani lähtemisestä ja jäämisestä. Se käsittelee aihetta kauniisti, ja Tua Harnon kieli tässä esikoisromaanissa on todella kaunista, joka houkuttelee lukemaan lisää.

Odotukseni kirjan suhteen olivat todella korkealla, onhan Ne jotka jäävät saanut melkoisen ylistäviä blogisavuja ympäri blogistaniaa. Enkä lainkaan ihmettele! Itsekin lumouduin tästä kirjasta, ja olisin lukenut mielelläni enemmänkin. Toisaalta; mieli polttelee jo Salla Simukan kimppuun, posti toi minulle eilen Valkea kuin lumi kirjan.

Mieleeni tuli äskettäin lukemani Mitä he toisilleen tekivät tästä kirjasta. Yksinkertaisesti siitä syystä että molemmat kirjat käsittelevät monen suvun tarinaa, ja molemmat olivat hienoja kirjoja ja kerronnallisesti kauniita. Molemmissa kirjoissa tarina oli myös suru sävytteinen.

Mieleeni painui teoksesta myös se, että Fridan tarina etenee Leonard Cohenin levyn kappaleiden tahdissa. Musiikki on toinen intohimoni, ja Cohen on minulle tuttu artisti, joten kirja sai paksusti plussaa tästä musiikillisesta vivahteesta.

Muttamuttamutta. Minulle tuli tyhmä olo kirjan lopussa. En vain yksinkertaisesti ymmärtänyt mitä epilogissa ajettiin takaa, enkä tajunnut mitä lopussa oikein tapahtui. Auttakaa minua, ja selittäkää tyhmälle!

Kirja kuitenkin painetaan mieleen tiukasti tämän vuoden parhaimpina lukuelämyksinä.

+ + + + ½

Tuija Lehtinen: Rebekka tähtityttö

Rebekka tähtityttö
Tuija Lehtinen
253 s. 
2010
Otava









Hoidin lukujumini lopullisesti pois nuortenkirjalla, joka oli oiva lääke tähän "sairauteen". Nyt se on onneksi taaksejäänyttä elämää, ja voi taas tarttua mihin tahansa kirjaan!

Rebekka saa oivan ajatuksen isältään: hän alkaa ystäviensä kanssa esittää Tiernapoikia! Juttu vaatii paljon harjoittelua, mutta löytyykö pienestä kaupungista tarpeeksi yleisöä että saisi vähän rahaa taskunpohjalle? Ja entäs kilpailijat, ilmaantuuko niitä? Rebekan arki saa myös romanttisia piirteitä, kun eräs tuttu poika alkaa aiheuttaa kummia väristyksiä...

Olen lukenut kaksi ensimmäistä osaa Rebekka sarjasta, ja tämä on viides. Kaksi osaa siis jäänyt välistä, ja sen huomasi, joskaan se ei suunnattomasti lukemista haitannut. Joitakin asioita olisin kaivannut Lehtisen hieman selittävän niille lukijoille, jotka eivät ole sarjan kaikkia osia lukeneet. Mutta mitään korvaamatonta tietoa tuskin menetin...

Rebekka on tässä kirjassa kahdeksannella luokalla, ja aikuistumista on selvästi tapahtunut. Myös kirja on hieman erilainen kuin kaksi ensimmäistä osaa, ihan siitäkin syystä että mukana on nyt hieman rakkautta, toisin kuin sarjan alkuosissa. Kiltti tämä sarja silti on, mutta tällaistakin on mukava lukea välillä.

Varasin kirjastosta Tuija Lehtisen Sara-sarjan kolme osaa. Sara on lempisarjani Lehtiseltä, koska hänessä on ihanaa särmää.

+ + + ½

Mons Kallentoft: Kevätkuolema

Mons Kallentoft
Kevätkuolema
Suomentaneet Arja Gonthoni ja Juha Saikkonen
475 s. 
2013
WSOY









Lukujumi vaivaa! Yritin ja yritin, aloitin kolmea ellen neljääkin kirjaa mutta mikään ei ottanut luonnistuakseen. Niinpä päätin totella äidin neuvoa (äiti on aina oikeassa) ja kokeilla dekkaria,  Mons Kallentoftin Kevätkuolemaa, jonka sain ihanalta Annika ystävältäni eilen kun kohtasimme ensimmäistä kertaa. Oli muuten mukavaa, kiitos Annika. <3

Eräänä keväisenä päivänä Linköpingin pikkukaupungissa räjähtää pommi. Pommin räjähtäessä saavat surmansa kuusivuotiaat kaksostytöt, sekä myöhemmin menehtyy myös kaksosten äiti. Etsivä Malin Fors saa tiedon, että tekijä olisi antikapitalistinen ryhmittymä, mutta onko sittenkään niin? Vai onko taustalla jotain henkilökohtaista menehtynyttä perhettä kohtaan?

Mitä on tapahtunut? Mikä pahuus on noussut esiin lumen kätköistä? Onko kinosten alla piileskellyt toinen maailma kuin tämä tavallinen, maailma, joka on kokenut mutaation kylmyydessä, ja onko se, mitä olemme pitäneet kevään kauneutena, harvinaisten värien ja tuoksujen kerrostumissa lymynnyttä uudenlaista pahuutta?

Valitettavasti täytyy todeta ettei Kevätkuolema lukujumiani täysin poistanut. Luin kyllä innokkaammin kuin kesken jääneitä kirjoja (jotka tulen kyllä lukemaan kokonaan myöhemmin), ja tämän surusävyisen dekkarin tapahtumat ottivat minut omakseen varsinkin loppupuolella kirjaa.

Kevätkuoleman teki raskaaksi se, että siinä käsiteltiin lapsien murhaa. Se on mielestäni rikoksista suurin, silloin elämä on vasta alussaan ja se lopetetaan. Ja kerrottakoon sen verran että syy näihin murhiin oli niin väärä! Tottakai se aina on, mutta erityisen alhainen se oli tässä kirjassa. Miten kirjailija onkaan keksinyt tällaisen juonen? Dekkarikirjailijoilta vaaditaan kyllä tietyllä tapaa (hyvällä tavalla) kieroutunutta mieltä. 

Tiedättekö mikä tässä kirjassa oli ihanaa? Juuri tuo tumma, surusävyisyys, ja etenkin kappaleet jotka oli kirjoitettu kuolleiden kaksosten äänellä. Se oli kauneutta, liikutuin!

Kevätkuolemissa oli tummasävyisyyden ja surun lisäksi myös hyvältä dekkarilta kaipaamaani toiminnallisuutta, vaikka toki pidän myös psykologisemmasta jännityksestä.

Kevätkuolema on neljäs osa Malin Fors-sarjaa. Kiitokset sarjaan tutustuttamisesta Annikalle, tulen varmasti lukemaan Kallentoftia enemmänkin!

+ + + +

Astrid Lindgren: Peppi pitkätossun tarina (sekä pieni haaste kaikille!)

Peppi pitkätossun tarina
Astrid Lindgren 
Suomentanut Laila Järvinen
Kuvittanut Ingrid Vang-Nyman
21. painos 
2007
WSOY





Luin pitkästä aikaa jotain muutakin satua kuin vain Muumeja! Ja se oli erittäin piristävää vaihtelua.

-Ei ihmistä palele, jos vain sydän on lämmin ja tykyttää niin kuin sen pitää. 

Peppi pitkätossun tarina on varmaasti lapsuudesta melkein kaikille tuttu. Mutta palautetaan vähän mieliin jos ette ole pitkään aikaan Peppiin tutustuneet. Peppi pitkätossu on maailman vahvin tyttö. Hän muuttaa asumaan Huvikumpuun, vanhaan ränsistyneeseen taloon, erän perheen naapuriin. Tuossa perheessä asuvat isä ja äiti, sekä lapset Tommi ja Annikka. Tommin ja Annikkan elämä muuttuu sillä hetkellä kun he huomaavat Pepin muuttaneen naapuriin. Ja niin muuttuu kaikkien kaupunkilaistenkin elämä merkittävästi...

Oli ihanaa palata Huvikumpuun tämän kirjan mukana. Peppi pitkätossun tarinaan kuuluu kolme kirjaa, Peppi pitkätossu, Peppi aikoo merille sekä Peppi pitkätossu Etelämerellä. Pidän noista kaikista, ja Lindgren muutenkin oli suosittu kirjailija meillä lapsuudessa. Täytyisi lukea enemmänkin hänen kirjojaan, muistan pitäneeni myös Katto Kassisesta.

Kuvitus Peppi pitkätossussa, niin kuin yleensäkin Lindgrenin kirjoissa, on ihastuttavaa. Kuvat ovat eläviä, ja juuri tarinaan sopivia. Tykkään, tykkään, tykkään! Näiden kuvien pohjalta on mielikuvani Pepistä syntynytkin.




Ei Peppi pitkätossu tietenkään tuntunut siltä miltä lapsena. Mutta se tuntui takaisin lapsuuteen palaamiselta, hyvältä sellaiselta. Se toi minulle suunnattoman määrän lämpöä. Peppi oli, ja on vieläkin, lempi satuhahmoni, muttei se silti saanut minua niin valtaansa kuin silloin ennen. Olin aistivinani itsessäni jopa pientä kyllästymistä.

+ + + 

Nyt. Isken teille kaikille lukijoilleni haasteen.

Tutustukaa johonkin lapsuutenne lempisaduista. Palatkaa takaisin muistoihin ja kaivelkaa sieltä esiin jokin ihana satu, josta piditte paljon. Lukekaa se uudelleen, ja kertokaa mitä olitte siitä mieltä. Mukava ajatus? Joo!

Inna Patrakova: Kultahammas

Kultahammas
Inna Patrakova
167 s. 
2012
Helsinki kirjat






Arvostelukappale



Olen lukenut aiemmin Inna Patrakovan kirjan Tulkki, ja nimi on jäänyt siitä mieleeni siinä määrin, että pyysin Helsinki kirjoilta Inna Patrakovan tuoreimman kirjan, Kultahammas.

Kultahammas kertoo kahden kansan törmäämisestä. Bussilastillinen venäläisiä turisteja matkustaa Suomeen, vetäjänään Dâsa, porukan opas. Mukana ovat myös "dinosauruksen" kuskit, Vovka ja Dimka. Tietenkään unohtamatta värikästä joukkoa erilaisia matkustajia! Mukaan mahtuu tietenkin erilaisia kulttuurien törmäyksiä vuoden 1997 Helsingissä, sekä monia hilpeitä tilanteita.

 -Suokkulassa on eri meno kuin meillä, velmumainen risuparta julistaa. -Siellä eletään herroiksi sosiaalituella. Saat asunnon ja avustuksen, telkkakin sinulle ostetaan ja kaikki kotitavarat. Sen kun istut ja nautit ja kierrät maailmaa. 
-Suomessa palkka on vähintään satatuhatta markkaa kuukaudessa, valehtelee silmälasipäinen herra itsevarmasti. 
-Kaikilla suomalaisilla on huvijahti, toteaa lihava nuori nainen kakunsyönnistä varoittavassa t-paidassaan. -Se on niiden harrastus.

On kulunut tovi siitä kun luin Tulkin. Mutta muistan kyllä että viehätyin jo silloin Patrakovan tavasta kertoa Venäläisestä elämäntyylistä ja ihmisistä, joista en ole lukenut, saati sitten tutustunut muuten, kovinkaan paljon. Nyt sainkin koko joukon venäläisiä tuttavuuksia, väritetyin persoonakuvauksin. Älkää kuitenkaan erehtykö luulemaan että muodostan kuvani venäläisestä kulttuurista tämän kirjan perusteella.

Luin kirjaa hyvillä mielin, takakansi piti paikkansa: se toi minulle lämmintä huumoria. Hyväntuulista huumoria mukavista ihmisistä.

Erityisesti minua viehätti henkilö, josta nimi Kultahammas tulee. Vanha sitkeä mummo, joka salakuljettaa kultaa suussaan Suomeen ja takaisin Venäjälle.

Patrakovalta on vielä lukematta siis naapurit, joka on saanut blogi savuja melkoisesti. Mutta senkin tulen vielä lukemaan.

+ + + ½

Gianrico Carofiglio: Todennäköinen syyllinen

Todennäköinen syyllinen
Gianrico Carofiglio
Suomennos Lena Talvio
300 s. 
2011
Moreeni







Arvostelukappale


Moreeni lähetti minulle jo vähän aikaa sitten Guido Guerrierista kertovan sarjan ensimmäisen osan, Todennäköinen syyllinen. Kirjoja on vain niin paljon - ja aikaakin loppujen lopuksi rajallisesti (joskus täytyy nukkuakin, ja ehkä tehdä jotain muutakin kuin lukea). Mutta nyt päätin kirjan lukea.

Todennäköinen syyllinen kertoo siis Guido Guerrierista, puolustusasianajajasta. Guerrier joutuu elämässään vaikeaan tilanteeseen, psyykkisesti, ja työssäkin on edessä vaikea paikka. Senegalilaista Abdou Thiamia epäillään pienen pojan raa'asta surmasta, ja Abdou vakuuttaa ettei ole sitä tehnyt. Guido päätyy Abdoun asianajajaksi, ja päättää hoitaa miehen vapaalle jalalle. Onnistuuko mies siinä?

Takakansiteksti sanoo kirjan olevan oikeussalithrilleri. Olen vähäsen toista mieltä. Kirjaa kuvaisin enemmänkin oikeussalidraamaksi, sillä vaikka kyseessä ovat julmat tapahtumat, niin varsinaista thrillerimäisyyttä ei kirjassa juurikaan ole. Mutta kohtalaisen laadukas oikeussalidraama on silti kyseessä.

Pidin kirjan lauserakenteesta. Se oli aika yksinkertaista, ja juuri se teki minuun vaikutuksen. Käännöksen tehnyt Lena Talvio on tehnyt siis hyvää työtä!

Todennäköisesti syyllinen oli nopeaa luettavaa - se oli kohtalaisen väljään taitettu, eikä sivujakaan ollut enempää kuin tuo 300. Olen tyytyväinen ettei kirjaa ollut turhaan venytetty, vaan se oli jätetty juuri tuollaiseksi. Ehkä olisin aavistuksen verran lyhentänyt lopusta, ehkäpä kymmenellä sivulla.

Varsinkin Guidon loppupuheen vuoro on ihanaa luettavaa. Muutenkin viimeinen oikeudenkäynti on hienosti kuvattu, ja se olikin kirjan parasta antia. Minulle oikeussalidraamat (niin kirjoissa kuin tv:ssäkin) ovat aika vieraita, joten tämä oli tervetullutta vaihtelua.

+ + + ½

Tuija Lehtinen: Mirkka, lukiolainen

Mirkka, lukiolainen
Tuija Lehtinen
167 s. 
1988
Otava










Ihastuin niin paljon Mirkka ja riparikesä kirjaan, että päätin ottaa lukuun toisen osan Mirkka, melkein 16 kirjan kirjoista.

Mirkka, lukiolainen kirjassa Mirkka nimen mukaisesti aloittaa lukion. Mirkalla on ollut jäätelökesä, hän on työskennellyt jäätelökioskilla, ja nyt lukion aloittaminen jännittää. Varsinkin kun tuttavaperheen hieman ärhäkkä pippurisilmäinen Sepe saattaa tulla samalle luokalle... Touhua lukion arkeen aiheuttaa tietenkin touhukas Masa, jonka arjesta ei toimintaa puutu. Memmalla kirjoitukset ovat edessä, ja perhe aprikoi miten Memman mahtaa käydä. Mirkka lähettää kirjeiden myötä lämpimiä ajatuksia Amerikkaan Juusolle, jota ei sitten riparikesän Suomessa ole näkynyt. Onneksi posti kulkee...

Tämä oli jo aavistuksen verran paremmin muistissa kuin sarjan ensimmäinen kirja. Muistan kyllä että olen lukenut sarjan ensimmäistä ja toista kirjaa, mutta ne olivat vaikeasti saatavissa kirjastosta, johtuen ehkä siitä että olivat hieman vanhempia. Nyt, uusintapainosten myötä, näihin voi palata eikä tarvitse penkoa kirjaston varastoja.

Lainasin kirjastosta kaksi seuraavaakin nidettä Mirkka-sarjasta, joten nuortenkirja puolellakin on luettavaa vähäksi aikaa. Olen niin innoissani kun olen löytänyt taas tämän sarjan, nämä ovat sellaisia kirjoja jotka tuovat turvallisuuden tunnetta.

Mirkka-sarja, varsinkin alkuosat, ovat siis Tuija Lehtisen kirjailijataipaleen alkupuolta. Toki aikaisempiakin kirjoja löytyy, mutta myöhäisempiä vielä enemmän. Lehtinen on ollut aina tuottelias kirjailija, kirjoja tulee jatkuvalla syötöllä, niin nuortenkirjoja kuin viihderomaanejakin.

+ + + +

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (sekä minusta bloggaajana)

Rivien välissä
Katja Jalkanen & Hanna Pudas
168 s. 
2013
Avain










Sain viimeinkin käsiini Hanna Pudaksen ja Katja Jalkasen kirjoittaman kirjablogikirjan! Sain sen aiemmin jo arvostelukappaleena PDF tiedostona, mutta minkäs teet kun ei tyttö osaa vaan tietokoneelta kirjaa lukea. Siispä piti odottaa että kirjaston jonot pienenevät ja saan kirjan fyysisesti kätösiini. Eilen tuo päivä koitti, ja tänään pääsin kirjaa lukemaan.

Rivien välissä siis kertoo kirjablogeista. Siinä on tiukka yli 160 sivun paketti täyttä asiaa, ja mukana on aimo annos bloggaajien omia kommentteja jotka on saatu bloggareille tehdyn kyselyn perusteella. Osallistuin itsekin tuohon kyselyyn, mutta valitettavasti taisin tehdä sen aika kiireellä, ja vastaukset jäivät hyvin pintapuolisiksi.

Kirjan kirjoittajat ovat minulle blogimaailmasta tuttuja. Katjan Lumiomena blogi löytyy täältä, ja Hannan Kirjaintenvirassa on täällä. Naiset siis ovat täydestä sydämestään paneutuneet aiheeseen, ja sen huomaa. Teksti on asiansa osaavaa, ja varmasti myös sellainen ihminen, joka ei ole kirjabloggari eikä niin hyvin tunne alaa, saa tästä kirjasta paljon irti.

Löysin puutteenkin; blogilistasta puuttui ainakin muutama blogi. Kyllä, juu, minunkin blogini sieltä puuttui, mutta myös muutama blogi joita arvostan suuresti ja joista pidän. Kaikkia ei ehkä ole saanut mahtumaan, mutta milläköhän perusteella blogit on kirjaan valittu...

Olen pitänyt blogiani nyt noin kahdeksan kuukauden ajan. Mitä olen saanut? Paljon iloa. Uusia ystäviä. Ihanan yhteisön. Paljon uusia lukukokemuksia. Jotain korvaamatonta, josta olen vilpittömän iloinen. Bloggaajakollegani jaksavat ilahduttaa olemassa olollaan minua päivästä toiseen, ja jaksan iloita siitä yhä uudelleen ja uudelleen.

Olen peukuttava kirjabloggaaja, myönnän ja tunnustan. Onko se väärin? Ei minun mielestäni. Se vain todistaa sen, mikä pitää täysin paikkaansa, että minä luen erittäin vähän huonoja kirjoja. Aloitan kyllä jonkin verran huonoja kirjoja, mutta en halua tuhlata aikaani siihen että saattaisin huonon lukuelämyksen loppuun. Elämä on liian lyhyt huonoille kirjoille, ja on onnea kun on hyvä kirja kesken.

Toivotan kaikki lukijani, jotka ovat uusia tai edes sinne päin, tervetulleeksi, ja toivon että viihdytte. Toivottavasti jätätte jonkin merkin itsestänne, kommentit piristävät mieltäni suunnattomasti.

Ja kirjabloggaajat, olette <3. 

Hanne-Vibeke Holst: Mitä he toisilleen tekivät

Mitä he toisilleen tekivät
Hanne-Vibeke Holst
Suomentanut Virpi Vainikainen
441 s. 
2013
WSOY









Luin mahtavan kirjan! Meinasin palauttaa sen eilen kirjastoautolle, mutta sitten Arjan tekstin innoittamana päätin kuitenkin odottaa vielä palautuksen kanssa ja lukea Mitä he toisilleen tekivät. Onneksi luin.

Hanne-Vibeke Holstin Mitä he toisilleen tekivät kertoo neljän sukupolven tarinaa. Se alkaa vuodesta 1940, ja samalla kerrotaan vuotta 2011. Eri sukupolvien tarinaa, siis. 1940-luvun kuvaus alkaa ajasta ennen sotaa, jolloin kaksoset Leif ja Leo odottavat saavansa perheeseen pikkusisaren. Sota syttyy, ja vanhempien, Gerdan ja Thorvaldin elo muuttuu vaikeammaksi. Kirja kertoo Leifin ja Leon kasvutarinan lapsista aikuisiksi.

Samalla eletään vuotta 2011, jossa toisen kaksosista tytär Helena elää omaa elämäänsä. Hän on saanut tyttären, Sophian, jonka suulla tarinaa välillä kerrotaan. Sophia on tullut tapaamaan äitiään poikaystävänsä Khalilin kanssa suureen gaalaan, jossa Helena palkitaan oopperanjohtajan työstä.

Mitä he toisilleen tekivät oli loistava kirja, sitä lukiessaan taas kerran tajusi miksi kirjoja lukee. Holst otti minut valtaansa ihan täysin ja vei minut matkassaan milloin sodan aikaiseen Tanskaan, milloin taas parin vuoden taakse. Kirja on loistava kasvutarina, ja se tuo eteen myös loistavan kuvauksen veljeydestä.

En osannut ennakoida tapahtumia tai arvata mitä edessä on. Monet asiat tulivat minulle täysinä yllätyksinä, ja jouduin hämmästellen lukemaan tekstiä silmät pyöreinä, "Ai, näinkö tässä kävikin". Juonen yllätyksellisyydestä annan lisäpisteitä, sillä siihen eivät kaikki kirjailijat todellakaan pysty.

En osaa nimetä suosikkihenkilöäni. Mutta sen voin varmuudella kertoa, etten pitänyt Helenen äidistä, Ninnistä. Hän sai niskakarvani nousemaan pystyyn, todellakin inhoreaktiot aikaan. Hänen käytöksensä on vain niin edesvastuutonta ja kuvottavaakin ajoittain.

Kirjan tapahtumat ovat ehkäpä niskakarvoja nostattavia, mutta uskon silti että tällaista voisi tapahtua. Pidän maagisesta realismista, fantsiastakin jossain määrin, mutta oma paikkansa sydämessäni on kirjoille joiden tapahtumat voivat oikeasti tapahtua. Niiden mukana elää aivan toisella tavalla.

En ole Holstia aiemmin lukenut, mutta muista blogeista olen saanut käsityksen että hän on aiemmin kirjoittanut enemmän viihteellistä kirjallisuutta. Tässä kirjassa aiheet olivat vakavat, jopa raadollisenkin vakavat ajoittain. Minä elin tässä tarinassa mukana. 

+ + + + +

Mary Ann Shaffer ja Anne Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Mary Ann Shaffer ja Anne Barrows 
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
298 s. 
2010
Otava








Olen lukenut paljon hyvää Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kirjasta, ja nyt päätin itsekin siihen tarttua kun viime viikolla kirjastoauto sen minulle ystävällisesti  toimitti.

Kirja on kirjeromaani, joka sisältää kirjeitä kirjailija Juliet Ashtonille. Guernseyn saarella sodasta toipuva Dawsey Adams on saanut kirjan, jonka sisäkannessa lukee Juliet Ashtonin nimi. Dawsey päättää kirjoittaa Julietille, hän kertoo kirjeessään kirjallisesta piiristä joka on saanut syntynsä Guernseyn saksalaismiehityksen aikana. Juliet vastaa Dawseylle, ja syntyy ystävyys.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on mainio kirja. Jotenkin olin ajatellut sen viihderomaanina, mutta sitä se ei ollut. Koska kirja kertoi 1940-luvun Englannista, oli mukana paljon sotaa, ja sodan mukanaan tuomia raakuuksia. Onneksi pääpaino kuitenkin oli hyvän mielen asioissa, joiden parissa viihdyin mainiosti.

Ehkä vähän vierastan kirjeromaaneja, ne eivät ole aivan ominta aluettani. Pääsin kuitenkin tunteesta pian tätä kirjaa lukiessani eroon, ja kirja otti minut mukaansa varsinkin puolen välin jälkeen kun pääsin täyspainoisesti keskittymään kirjaan. Eilen meni valvoessa tavallista myöhempään kun oli pakko saada kirja loppuun.

Kirjassa on mukana ripaus romantiikkaa - en kerro tarkemmin koska sitten kertoisin liikaa. Mutta sekin on saatu kirjaan mukaan ja mielestäni aivan hurmaavalla tavalla. Henkilöt ovat erittäin taitavasti rakennettu, varsinkin Dawsey vei sydämeni.

Kirja on äidin ja tyttären yhteisteos, jonka julkaisemista äiti ei valitettavasti koskaan päässyt näkemään. 

+ + + +

Neil Gaiman: Hautausmaan poika

Hautausmaan poika
Neil Gaiman
Suomentanut Inka Parpola
Kuvittanut Dave McKean
297 s. 
2009 
Otava




Poimin Neil Gaimanin Hautausmaan pojan Helmetin maaginen realismi-lukumaraton listalta, jossa se oli. Kuitenkin esimerkiksi kirjaston luokitusjärjestelmä määrittelee sen fantasiaan. Molempia piirteitä kirjasta kyllä löytyy.

Hautausmaan poika kertoo Eikusta, Ei-Kukaan Owenista. Eikku on muuten ihan tavallinen poika, mutta hän asuu hautakammiossa hautausmaalla, ja häntä kasvattaa koko hautausmaan väki. Eikun vanhemmat murhattiin julmasti, ja Eikun äiti jätti sen jälkeen pojan hautausmaan asukkien kasvatettavaksi. Eikku saa arvonimen kunniakuollut...

Pelko on tarttuvaa. Itse kukin voi saada tartunnan. Joskus riittää, että joku sanoo pelkäävänsä jotain, ja pelosta tulee todellinen. 

Olisin halunnut pitää Hautausmaan pojasta enemmän. Ehkä tulen sen lukemaan vielä uudelleen joskus, tilanteessa jossa saan keskittyä kirjaan kunnolla, enkä vain niin sanotusti lueskella. Jos minulta alettaisiin kysellä yksityiskohtia kirjasta, en ehkä muistaisi niistä kaikkia. Yksinkertaisesti - liian paljon asioita ympärillä kirjan lisäksi mihin keskittyä. No, täytyykö silloin sitten lukea? Täytyy.

Jokin Hautausmaan pojassa ei vain vetänyt minua maailmaansa täydellisesti. Ehkä se oli lukujen episodimaisuus, tarina ei ollut yhteneväinen vaan tarinassa harpottiin Eikun elämässä eteenpäin isoilla harppauksilla.

Kuitenkin taas. Kirja oli tavallaan ihana - myös aikuiselle lukijalle. Lasten ja nuortenkirjahan tämä on, ja varsinkin ihan lapsille tämä voi olla hyvinkin pelottava. Mutta menee tämä hyvin läpi aikuisellekin lukijalle, vaikka suhteutettuna minulla kauan kestikin kirjan lukemiseen.

Yritin muuten tässä välissä lukea Anne Leinosen Viivamaalaria. Ei, ei, ei. Viivamaalarissa oli ainekset hyvään kirjaan, mutta minä en pystynyt sitä nieleskelemään pidempään kuin puolet kirjasta. Juoni ei vain tuntunut kehittyvän tarpeeksi.

Dave McKeanin kuvitus oli Hautausmaan pojan tarinaan sopivaa, sopivan synkkäsävyistä ja kaunista.

Kuvia oli sopivasti, ei liikaa, mutta ne toivat välissä piristävää vaihtelua lukemiseen. Oli mukavaa nähdä millainen Eikusta kehittyy kuvittajan silmin.

+ + +

Tuija Lehtinen: Mirkka ja riparikesä

Mirkka ja riparikesä
Tuija Lehtinen
188 s. 
1987
Otava










Otin nostalgiatripin varhaisnuoruuteeni, ja vietin tämän aamupäivän iloisissa tunnelmissa lukemalla Tuija Lehtisen ihanan Mirkka-sarjan aloitus osaa Mirkka ja riparikesä. Nuortenkirjoja on tullut viime aikoina luettua vähemmän, ja aion ottaa kyllä ottaa vahinkoa takaisin.

Mirkka-sarjan aloitusosassa Mirkka on melkein 16 vee, ja kirjan alussa alkaa kesäloma. Jotain uutta kesäpäiviin tuo naapurin Sontikkamuorin puuhun ilmestyvä mystinen poika, Juuso. Tylsyys ei pääse yllättämään kun Ahosen perheessä riekkuu villikkotyttö Masa, ja Mirkan isosiskolla Memmalla taas on meneillään jäätelökesä. Mirkan odottaa myös ripariaan, jolle tulee myös Juuso ja tuttavaperheen poika Sepe.

En ole aikoihin lukenut Mirkka kirjoja, enkä varsinkaan näitä kahta ensimmäistä joista on tehty yhteisnide Mirkka, melkein 16. Palasin Ahosen perheen maailmaan hyvillä mielin, ja hymyillen luin varsinkin Masan toilailuista. Masastahan muodostui sarjan päähenkilö viimeisissä kirjoissa, ja hän on ollut aina lempihahmoni Mirkka sarjassa.

Vaikka Mirkka ja riparikesä onkin kirjoitettu vain vuotta minun syntymäni jälkeen, eli 26 vuotta sitten, se ei ole ainakaan minun silmissäni lainkaan vanhentunut. Tietenkään kirjassa ei ole mukana mitään nykytekniikkaa, mutta oli vain piristävää lukea jotain missä ei ollut kännyköitä tai tietokoneita, ja valokuvatkin otettiin filmikameralla.

 Pidän erityisesti Tuija Lehtisen nuortenkirjoista, vaikkakin aikuisten viihderomaanitkin ovat sujuvia ja varsinkin osa hyviäkin. Mutta nuorten maailmaan Lehtinen pujahtaa taidolla, ja luen näitä mielellään vanhempanakin.

Luetteko te vielä nuortenkirjoja? Itse en muista minkä ikäisenä ensimmäisen kerran siirryin aikuisten puolelle, mutta elämäni saadessa ison takapakin siirryin vähäksi aikaa pelkästään nuortenkirjoihin takaisin. Nykyään nuortenkirjat ovat piristävää vaihtelua.

Voisin tästä aloittaa Mirkka-sarjan lukemisen, ovathan nämä ihania kirjoja.

+ + + +

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Puolikas keltaista aurinkoa
Chimamanda Ngozi Adichie
Suomentanut Sari Karhulahti
607 s. 
2009
Otava








Aloitan Naistenpankin toiminnan lukupiirissä tässä kuussa, ja lukupiirin ensimmäinen kirja on Puolikas keltaista aurinkoa. Sivistyksessäni oli Adichien mentävä aukko, joten kirja soveltui minulle enemmän kuin hyvin luettavaksi. Kaksi päivää sen parissa puursin, ja viihdyin.

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Nigeriasta. 1960 luvun alusta sekä lopusta, ajasta ennen Biafran sotaa sekä ajasta sodan aikana. Kirja kertoo siis kahdesta eri aikakaudesta vuorotellen.

Keskeisiä henkilöitä tarinan kannalta on monta, muttei liian montaa. Eniten läheiseksi minulla muuttui Ugwu, palvelijapoika johon sodanaikaiset tapahtuvat heijastelevat vahvasti. Ugwu, joka on käsitykseni mukaan nuori, kasvaa kirjan aikana merkittävästi, jos ei niin paljon iältään niin ainakin ihmisenä. Myös muut henkilöt, englantilainen Richard, vallankumouksellinen Odenigbo sekä kaksossiskokset Olanna ja Kainene olivat hienoja, varsinkin jälkimmäinen.

Puolikas keltaista aurinkoa on taitavaa ihmiskuvausta, mutta se on myös väkevää sodankuvausta. Jotkut kohtaukset ovat raakojakin, ja saivat minut lukiessani pudistelemaan päätäni.

Alussa henkilöitä tuntui tulevan jatkuvasti lisää, ja se sai hetkeksi hämmentymään. Kuitenkin hahmot pian vakiinnuttivat paikkansa tarinassa, ja kirjaan pääsi uppoutumaan täysillä ja tutustumaan henkilölihin.

Afrikka ei ollut minulle kirjallisuudessa tuttu maa. Olen toki jotain Afrikka kirjallisuutta saattanut lukea, mutta mieleen ei ole lukukokemuksia jäänyt. Joten Puolikas keltaista aurinkoa oli oiva reitti Afrikkaan, ja tutustutti minut Biafran sotaan. Olisin jäänyt kaipaamaan ehkä enemmän maisemakuvauksia, sellaista "afrikkalaisuutta".

Adichie on taitava tarinankertoja, hän sai minut niin pauloihinsa etten juurikaan liikahtanut kirjan ääreltä mihinkään. Sodan kuvaus oli välillä turhankin väkevää, en toki olisi poistanut niitäkään kohtauksia, onhan raakuus yksi suuri osa sotaa. 

Tulen ehdottomasti lukemaan vastakin Adichieta, Purppuranpunainen hibiskus on ainakin lukulistallani kuten uusin, syksyllä ilmestyvä kirjakin.

 + + + +