Kultarinta on kuin kaunis maalaus.

Kultarinta
Anni Kytömäki
644 s. 
2014
Gummerus












Ensinnäkin, pahoittelen etten kuvannut Kultarintaa. Se olisi sen ansainnut, se olisi pitänyt kuvata metsässä, hyvässä paikassa. Lähelläni ei vain ole sopivaa metsää, ja halusin sitäpaitsi päästä heti kirjasta bloggaamaan kun sen sain muutaman päivän urakan jälkeen luettua.

Kultarinta on taidokas kertomus. Se on kertomus miehestä, se on kertomus naisesta, kertomus tyttärestä, ja kertomus pojasta joka tunsi metsän. Metsä yhdistää heitä kaikkia. Keväällä 1917 Erik tapaa Lidian, juuri kaupunkiin muuttaneen työläistytön. Tuttavuus ei oikein tahdo edetä, ja Erik ottaa suunnakseen pohjoisen, ja sen metsät. Mutta kun hän palaa, Lidia odottaa häntä yhä. Syntyy rakkaus.

Kultarinta on kaunis, se on herkkä. Se on kuin maalaus metsästä, joka on herkin siveltimenvedoin maalattu. Se kertoo luonnon tarinan, niin kauniilla lyyrisellä tavalla, että pieni viaton lukija jää sanattomaksi. Minä jopa mietin, jätänkö kirjasta kokonaan bloggaamatta, niin sanattomaksi se jätti. Kuitenkin, päätin yrittää kirjoittaa jotain, tahdon jättää tästä minäkin jälkeni.

En lue paljoakaan historiallista kirjallisuutta. Mutta vaikka tapahtumat sijoittuvat Kultarinnassa 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille, niin historia ei siinä ole merkittävässä osassa. Luonto on. Ja luonnosta minä opin paljon.

Vaikka Kultarinnassa ei mennäkään maagisuuden syövereissä, on siinä tiettyjä myyttejä. Mystisyyttä, jota vain ja ainoastaan hyvä kirja voi lukijalleen uskottavasti tarjota. Myyttejä, joista tämä lukija nautti sydämensä kyllyydestä.

Jotkut bloggarit ovat verranneet Anni Kytömäkeä Kjell Westöön. En ole lukenut Westöltä kuin Kangastus 38:n, mutta voi voi, kyllä oli Kultarinta niin paljon parempi. Suuria sanoja, tiedän, mutta tämä on vain tämän bloggarin mielipide: Anni Kytömäki on mahtavampi kuin Kjell Westö.

Minä... minä... minä olen nyt aivan sanaton. Lukekaa Kultarinta. Lukekaa. Pekka, ole ylpeä siskostasi. Hän on kirjoittanut kirjan, jonka kaltaista en ole ennen lukenut.

★★★★

Yllättävän hyvä dekkari.

Laura
J.K. Johansson
221 s. 
2013
Tammi












Joskus viime vuonna sain joltakin (anteeksi, en muista keneltä) bloggariystävältäni J.K. Johanssonin dekkarin, Lauran. Se kuitenkin unohtui hyllyyn, eikä vähiten siitä syystä että luin jonkun parjaavan arvostelun tästä kirjasta. Nyt kuitenkin Laura on saanut jatko-osan, Nooran, ja se herätteli minut lukemaan tämän kirjan. Enkä lukenut suotta!

16-vuotias Laura Andersson on kadonnut. Hän on hyvästä perheestä, ja asuu rauhallisessa Palokasken kaupunginosassa. Laura on viimeksi nähty lauantaina 13.8. kello 23 Palokasken uimarannalla juhlimassa kesäloman päätöstä. Minne Laura on kadonnut? Löydetäänkö häntä elossa?

Annika tätä minulle kovasti kehui, eikä yhtään suotta. Laura on nopealukuinen, etenee vauhdilla, mutta ei liian nopeasti, ettei mukana pysyisi. Lauran henkilöhahmot ovat kiinnostavia, ja varsinkin päähenkilö Miia, Palokasken koulun erityisopettaja, herätti mielenkiintoni. Kovasti toivon että hän on tosiessakin osassa päähenkilönä.

J.K. Johansson nimimerkin taakse kätkeytyy ryhmä suomalaisia kirjailijoita. Mistään en ole lukenut, ketä, mutta ilmiselvästi kaikki ovat hyvin lahjakkaita. Ja miten ryhmä laatukirjailijoita voisikaan saada huonon dekkarin aikaan?

Laura on viihteellinen dekkari. Vaikka tietenkin nuoren katoaminen on vakava asia, niin tämä ryhmä kirjailijoita on onnistunut kirjoittamaan "kepeän" dekkarin, jonka lukeminen on varsin miellyttävää. Suosittelen välipalakirjaksi!

Mistä tykkäsin kirjassa, oli facebookin runsas esiintyminen. Päähenkilö Miia on facebook riippuvainen, ja on sen takia joutunut luopumaan entisestä työpaikastaan nettipoliisina. Facebook kuitenkin näyttelee suurta roolia tässä kirjassa, ja sekin oli sellainen piristävä seikka Laurassa.

Suosittelen lämpimästi, ja odotan, että saan Nooran käsiini!

★★★★½

"Tapahtumat ovat täyttä totta"

Pimeyden lapset
Kishwar Desai
Suomentanut Terhi Kuusisto
237 s. 
2010
Like











Mistä keksin lainata kirjastosta Pimeyden lapset? Kirja oli lukupiirimme Lukevien leidejen kirjalistalla, jonka perusteella valitsemme syksyksi luettavaa. Yksi maista, joihin sijoittuvaa kirjallisuutta luemme syksyllä on Intia, johon Pimeyden lapset sijoittuu.

Pimeyden lapset kertoo surullisen tarinan Intiasta. Se kertoo siitä, kuinka tyttölapset siellä ovat epätoivottuja yksilöitä, ja joille ei edes aina anneta mahdollisuutta elää. Pimeyden lapset kertoo Durgasta, joka on ihmeen kaupalla selvinnyt, mutta jota nyt epäillään syylliseksi kolmentoista perheenjäsenensä murhaan.

Simran taas on sosiaalityötä vapaaehtoisena tekevä nainen Delhistä, joka uskoo vilpittömästi Durgan olevan tapauksessa ennemminkin uhri. Onnistuuko hän vakuuttamaan poliisit Durgan syyttömyydestä?

Luin Pimeyden lapsia samaan aikaan kuin paksua Kultarintaa. Ne ovat kaksi niin erilaista romaania, että niitä oli helppo lukea samaan aikaan. Pimeyden lapset otti minut heti omakseen, ja piti sylissään aina viimeiselle sivulle saakka. Minä pidin tästä.

Alussa ajattelin, ettei tämä varmasti olisi sopivaa luettavaa Lukevien leidejen lukupiiriin. Kirjan edetessä tulin toisiin aatoksiin. Niin kuin olen jo täällä aiemmin kertonut, käsittelemme lukupiirissämme Naisten asemaa eri maissa, ja mielestäni Pimeyden lapsissa kuvataan intialaisen naisen asemaa aika hyvin. Lisäksi kirja olisi tyystin erilainen mitä olemme aiemmin lukupiirissä lukeneet.

Kirjaa lukiessani tuli mieleen yksi kustantamoja koskeva seikka, minkä ajattelin jakaa kanssanne. Onko teillä lempikustantamoa? Minulla on. Se on Like. Liken kirjat, jos puhutaan kaunokirjallisuudesta, ovat melkein poikkeuksetta sellaisia jotka herättävät kiinnostukseni ainakin jossain määrin. Ne ovat melkein aina jollain tavalla hieman erilaisia, ja siksi jo se, että kirja on Liken kustantama, herättää kiinnostukseni.

Kirjan tapahtumat ovat valitettavasti täyttä totta. Kirjan henkilöt ja tapahtumapaikat ovat keksittyjä, mutta tapahtumat ovat oikeasti tapahtuneet. Kirja yhdisteleekin faktaa ja fiktiota hyvin taidokkaasti.

Aion ehdottomasti suositella tätä kirjaa Leideillemme.

★★★★

Puuh lääh, pakkolukua, ja mahtavasta Kirjan ja ruusun päivästä.

Hyvien kukkien lapset
Hong Ying
Suomentanut Riina Vuokko
464 s. 
2010 
Ajatuskirjat











Hyvää Kirjan ja ruusun päivän jälkeistä päivää! Eilen ei ollut tarvetta blogata, joten ajattelin nyt Hyvien kukkien lapsien bloggauksen yhteydessä hieman kertoa eilisestä päivästäni.

Minä todella juhlistin tuota päivää eilen: kävin ensin kirjastossa palauttamassa kassillisen kirjoja, ja lähdin kahden kassillisen kanssa. Niin siinä vaan aina käy, en osaa lähteä tyhjin käsin kirjastosta, ja joskus tulee ihan totaaliset överit. Niin kuin nyt. Mutta hyvää luettavaa löytyi, lähinnä panostin nyt eri kulttuureista kertoviin kirjoihin, joita ehkä luetaan ensi syksynä lukupiirissämme. Muutama muukin kirja sieltä tietenkin lähti mukaan.

Sitten, tietenkin piti tuon päivän kunniaksi käydä kirjakaupassakin. En ole parisuhteessa, joten en joutunut ostamaan kenellekään kirjaa (hahaa, sain ostaa vain itselleni). Ostin kaksi kirjaa, Alan Bradleyn Piiraan maku makean sekä Mirja Kuivaniemen Siantappajat. Ja kaupan päällehän tuli vielä tuo Anna-Leena Härkösen Kirjan ja ruusun päivän kirja. Eli aika hyvä saalis.

Mutta ei hyvä päiväni siihen päättynyt: Radio Nova juhlisti Kirjan ja ruusun päivää kilpailulla. Osallistuin eilen aamulla kilpailuun jossa saattoi voittaa lukupiirilleen luettavaa, ja sen jälkeen unohdin autuaasti koko asian. No, iltapäivällä puhelimeni soi, ja siellä soitti Elina (?) Radio Novasta. Hiii! Rupateltiin hetki (suorassa lähetyksessä) lukupiiristämme, ja sitten sain kuulla että olen voittanut lukupiirillemme Lukeville leideille 14 kappaletta Jonas Jonassonin uutta kirjaa! Huippua! Olen vieläkin ihan äimänä tästä onnesta.

Eli minun Kirjan ja ruusun päiväni oli aika huippu. Miten teillä sujui?

Mutta nyt asiaan:

Ensi tiistaina Lukevissa leideissä käsitellään Hong Yinin Hyvien kukkien lapsia. Minulle kirja valitettavasti oli pakkolukua, ja olin niin tavattoman onnellinen kun pääsin viimein eilen loppuun saakka.

Hyvien kukkien lapset on elämänkerta, joka kertoo kirjailijan omasta elämästä, ja tämän äidistä. Kirjan pääjuoni rakentuu äidin hautajaisten ympärille, Ying on saanut puhelinsoitin sisareltaan ja kuullut äitinsä tekevän kuolemaa. Hän matkustaa kotikaupunkiinsa, mutta saapuu liian myöhään hyvästelläkseen äitinsä. Hän pääsee vain osallistumaan hautajaisiin.

Kirjassa kerrotaan toki hautajaisten lisäksi myös perheen tarinaa, sisaruksista, äidistä, ja Yingistä itsestään. Kun Ying saa tietää kirjan kuluessa enemmän äitinsä elämänvaiheista, hän oppii vähitellen enemmän ymmärtämään äitiään, sekä samalla itseään.

Niin, minulle tämä oli pakkolukua. Odotin varmaankin yli puoleenväliin saakka milloin kirja oikein kunnolla alkaa, mutta eihän se missään vaiheessa alkanut. Tapahtumat todella rakentuivat hautajaisten ympärille, ja vaikkakin niissä oli monta mielenkiintoista piirrettä, niin en silti kokenut niitä niin mielenkiintoisiksi että olisin lukenut niistä kirjan verran.

Olihan mukana myös perheen historiaa, mutta rakenteellisesti kirja oli sekava. En oikein läheskään aina saanut selville missä ajassa mennään, enkä oikein aina ollut edes selvillä kenestä sisaresta puhutaan. Sillä kirjassa puhutaan sisaruksista "ensimmäinen sisar, toinen sisar" tyylisesti, ja jossain vaiheessa aina putosin kelkasta, että kukas nyt olikaan kuka, ja kenelle on tapahtunut mitäkin. En tiedä onko tämä sitten Kiinassa yleisempikin tapa.

Koska käsittelemme Lukevissa leideissä naisen asemaa koskevaa kirjallisuutta, oli tämä tietenkin sitä tarkoitusta varten hyvä. Kirja valotti taas hieman enemmän naisen asemaa Kiinassa, josta tosin kertoi mahtavasti edellinen lukupiirikirjamme, Kiinan kadotetut tyttäret.

Oli pakko lukea kaksi kirjaa samaan aikaan kun luin Hyvien kukkien lapsia, että pääsin kirjassa kunnialla loppuun saakka. Nyt olen onnellinen kun saan lukea ihanaa Anni Kytömäen Kultarintaa!

★★

Kun maaseutu hiljenee.

Menneen talven lumi
Tanja Kaarlela
251 s. 
2014
Torni 









Arvostelukappale


Minulla on vieläkin kesken Hyvien kukkien lapset, jota olen jo pääsiäisen yli lukenut. Kerron tietenkin enemmän siitä sitten blogatessani - mutta täytyypä sanoa, etten olisi ehkä kestänyt kirjaa jos en olisi voinut lukea jotain muuta aina välillä. Nyt luin kirjailijalta itseltään arvostelukappaleeksi saamani nuortenkirjan Menneen talven lumi.

Menneen talven lumi sijoittuu Oulun lähistölle, kuvitteelliseen Leivonkylään. Kylä tyhjenee ja hiljentyy koko ajan, ja kirja alkaakin siitä kun jälleen yksi perhe muuttaa kylästä pois. Nuorista ei ole jäljellä enää montaakaan, on enää Mari, hänen ystävänsä Henna ja Sähikäinen. Sivuosaan kirjassa jää Henri, joka kai on samoja ikiä muiden kanssa.

Mutta muuttoliikettä tapahtuu toiseenkin suuntaan: kummalliselta vaikuttava Antti muuttaa äkkiä ränsistyneeseen mökkiin. Nuoret tutustuvat Anttiin, ja taitaapa Mari ihastuakin. Antista tuleekin nuorille tärkeä, ja hän saa heidät ajattelemaan asioita uudelta kantilta.

Menneen talven lumi on piristävän erilainen nuortenkirja, ihan jo siitä syystä että se sijoittuu maaseudulle. Sellaisia kirjoja ei hirveän paljon tätä nykyään ole, tai sitten minä en ole vain löytänyt niitä käsiini. Siinä myös käsitellään astetta syvällisemmin sitä, miten asukkaisiin vaikuttaa se, kun maaseutu hiljentyy, kauppa-auto lopetetaan, ja kyläkoulukin lakkautetaan.

Onhan mukana toki hieman rakkauttakin, on Marin ihastuminen Anttiin, ja muutakin. Sekin on hyvin uskottavaa, ja toimii tarinan kannalta hyvin. Niin kuin toimii koko tarina kokonaisuudessaan.

Tanja Kaarlela on kirjoittanut tätä ennen yhden romaanin, Saaran. Tulen ehdottomasti haalimaan senkin käsiini, sillä pidin kovin paljon Kaarlelan tavasta kirjoittaa. Se on vaivatonta lukea, ja kuin kutsuu jatkamaan vielä yhden sivun verran.

Tykkäsin!

★★★½

Lankesin Langenneisiin.

Langenneet
Michael Katz Krefeld 
Suomentanut Päivi Kivelä
352 s. 
2014
Like








Ennakkokappale


Sain Likeltä ennakkokappaleeksi uutuusdekkarin Langenneet, jota en tosin ehtinyt ennakkoon lukea. Se on jo ilmestynyt kauppoihin, mutta nyt päätin sen ottaa "kevyeksi" pääsiäislukemiseksi, kun parikin bloggariystävääni on sitä ehtinyt kehua. Päinvastaisiakin kommentteja olen kyllä kirjasta kuullut.

Tukholmassa riehuu sarjamurhaaja, joka valitsee uhreikseen prostituoituja. Poliisi on ymmällään murhaajan kanssa, eikä tiedä mitä tehdä. Murhaaja tappaa uhrinsa harvinaisen kuvottavalla tavalla, ja ruumiit ovat löydettävissä. Kuka murhaaja on?

Samaan aikaan Kööpenhaminassa: Thomas Ravnsholdt on sairaslomalla poliisintyöstä, ja kaikki tuntuu menevän enemmän tai vähemmän huonosti. Sairasloman syyt ovat syvemmällä, ja ne selviävät vähitellen, ja Thomas keskittyy lähinnä juomiseen. Saako Thomas, tuttujen kesken Ravn, syytä elää kun vakiobaarin siivooja pyytää häntä tutkimaan minne hänen tyttärensä on kadonnut?

Kerronta tapahtuu monessa aikatasossa, monessa eri vuodessa, ja monen eri kertojan näkökulmasta. Silti kertojat eivätkä ajat pääse sekoittumaan keskenään, ajat on merkitty aina luvun alkaessa, ja luvun alusta tulee hyvin selville kenen kertomana tarinaa sillä hetkellä luetaan.

Minä pidin Langenneista. Tai oikeastaan, voiko tällaisesta kirjasta, missä pääosaa näyttelee ihmiskauppa, sanoa pitävänsä? Minä arvostin tätä kirjaa, sanoisinko näin hienosti. Se oli kerrottu taidolla, ja luin sitä mielelläni.

Luin samaan aikaan Hong Yingin Hyvien kukkien lapset teosta lukupiiriä varten, ja täytyy sanoa, että jos se ei olisi lukupiirikirja, en lukisi sitä loppuun asti. Siksi on yksinkertaisesti ihanaa, että pystyin välillä laskea Hyvien kukkien lapset käsistäni, ja vajota hyvän dekkarin maailmaan.

Ja kuten hyvään dekkariin kuuluukin, minä en taaskaan arvannut tekijää. En ollenkaan. Aivan loppupuolella kirjaa luulin arvaavani tekijän, mutta silloinkaan en arvannut oikein.

Kirsin kirjanurkan Kirsin tämä jätti kylmäksi - hän vetosi siihen että on lukenut koskettavimpia ja riipivämpiä kuvauksia aiheesta. Totta, olen lukenut hänen mainitsemansa Lasi maitoa, kiitos-kirjan, joka oli repivä, ja syvällisemmällä tunteella kuvattu, joten tämä ei saanut ehkä niinkään kovia kylmiä väreitä kuin olisi voinut kuvitella. Esimerkiksi Saasta oli paljon syvällisempi kuin Langenneet, ja se ei todellakaan jättänyt kylmäksi.

Mutta kuten Kirsikin bloggauksessaan kirjoittaa, hän lukee dekkareita viihtyäkseen. Yhdyn Kirsiin tässä, niin minäkin. Luen dekkareita ja hömppää viihteen vuoksi, vaikka toki ne ovat kaksi ääripäätä, ihan suoraan sanoen. Ne ovat nopealukuisia, ja omalla tavallaan kevyitä.

Langenneet oli kuitenkin hyvä dekkari, siitä ei päästä mihinkään.

+ + + +

Herkullista kotimaista hömppää.

Ilmestyskirjan täti
Anu Holopainen
290 s. 
2014
Myllylahti









Arvostelukappale


Tässä on kirja jota odotin paljon! Heti kun näin Myllylahden tämän kevään kirjat, huomioni herätti Anu Holopaisen ensimmäinen chick lit kirja, Ilmestyskirjan täti. Nyt, viime viikolla se pulpahti painosta, ja keskiviikkona sain sen käsiini. Hetihän se piti luvun alle ottaa.

Airi Kivikko rakastaa miehensä isoa sukua. Itse asiassa, se on ollut yksi syy miksi hän on valinnut juuri Jarmon miehekseen. Hän on ainoa lapsi, eikä sukua juuri muutenkaan ole ympärillä. Jarmon myötä hän on viimein saanut ympärilleen ison suvun - mutta valitettavasti myös Jarmon tädin Liilan.

Airin mielestä Liila on täysi hirviö. Mutta kukaan muu ei tunnu sitä ymmärtävän, vaan sukulaiset tuntuvat pitävän Liilaa hauskana ja ihanana ihmisenä. Ja mitä käy, kun Airi joutuu työskentelemään miehensä tädin kanssa saman katon alla?

Mitä siitä tulee, kun yhdistetään hömppä ja hieman yliluonnollisia piirteitä?

Hyvä siitä tulee. Eihän tämä ihan perinteistä chick litiä ole, ei sinkkukirjallisuutta, mutta hyvää hömppää silti. Yliluonnolliset asiat piristävät suuresti kirjaa, ja etenkin se, ettei missään vaiheessa kirjaa tule varmaa selvyyttä yliluonnollisuuksille.

Mutta niin kuin viihdekirjallisuudessa usein, tämänkin kirjan kanssa kävi niin: inhosin päähenkilöä. Voi hyvänen aika miten inhosinkaan Airia. Hän oli vanhanaikainen ja hienosteleva, niin kuin hän itseään kuvaileekin yhdessä vaiheessa kirjaa. Hienostelevaksi, nimittäin.

Mutta sitten taas, minä ihastuin Liilaan suuresti. Voi, minäkin haluaisin hänen kaltaisensa tädin tai isotädin. Loistotyyppi, kertakaikkiaan, ja siinä oli varmaankin yksi syy miksi niin inhosin Airia. Siis se, että Airi tunsi vastenmielisyyttä (lievästi sanoen) Liilaa kohtaan.

Suku on pahin - se tulee kirjassa selväksi. Vaikka Airi pääasiassa rakastaakin miehensä sukua, niin Liilaa hän silti inhoaa todenteolla. Muitta opetus tulee vasta kirjan lopussa, enkä siitä kerro sen enempää. Mutta ilmiselvä opetus kirjassa on, ja ennen kaikkea ihan viimeiset sivut saivat minut ihastumaan kirjaan todenteolla.

On ihanaa että Suomessa kirjoitetaan hyvää viihdekirjallisuutta. Hyvä, Anu Holopainen, kiinnostuin heti tästä kirjailijasta. Ja tulen varmasti lukemaan myös hänen spefi kirjojaan.

+ + + + ½

Hyvää pääsiäistä teille ihanat lukijani! Nauttikaa olostanne, ja jos aikaa on, ottakaa hyvä kirja käteen ja nauttikaa siitä.

Nuori, kaunis ja homo.

Nikottelua
Reija Kaskiaho
182 s. 
2014
Myllylahti









Arvostelukappale


Myllylahdelta yllättivät minut! Pyysin Anu Holopaisen Ilmestyskirjan tätiä arvostelukappaleeksi, ja sainkin kaksi kirjaa. Toinen niistä oli Reija Kaskiahon Nikottelua, josta riemastuin suuresti, sillä olen aina pitänyt Kaskiahon tyylistä kirjoittaa.

Nuori, kaunis ja homo on tämän kirjan päähenkilö, Niko. "Niko on poika. Hän tykkää pojista. Mitä sitten?" Sanotaan kirjan takakannessa. Niin, mitä sitten? Joillakin on ilmeisesti jotain sitä vastaan. Lapsuuden leikkikaverit paiskovat häntä pitkin seiniä ja katuja, ja miten käy kun Niko kertoo vanhemmilleen homoudestaan? Onneksi on Lihis, ystävä, joka on siinä, tuli mitä tuli.

Reija Kaskiaho on aina kirjoittanut aiheista, jotka koskettavat lukijaa. On ollut nuorten huumeidenkäyttöä, koulukiusaamista, teiniraskautta, bulimiaa... kaikki aiheita, joista kirjoitetaan nuorille liian vähän. Niin kuin myös homoudesta ja lesboudesta. En kiellä, sitäkin kirjallisuutta on, mutta ei kovin paljoa.

Vaikka aihe on vakava, ja sitä ei käsitellä helpolla tavalla, on mukana Kaskiahon tyylille tuttu, terävällä kynällä kirjoitettu ihastuttava, juuri minuun kolahtava huumori. Lukiessa nauratti - oikeasti nauratti ääneen useampaankin kertaan.

En siis väitä, että kirja olisi raskassoutuinen, sillä sitä se ei ainakaan ihan täysin ole. Aihe on kuitenkin vakava, sillä kirjaan sisältyy ihastumisen lisäksi väkivaltaista kiusaamista, ja se, miten vanhemmat eivät osaa suhtautua lapseensa oikealla tavalla. Nyyh.

Sujuvaa tekstiä Kaskiaholta jälleen kerran, hyvää huumoria ja merkityksellinen aihe - kerrassaan mainio kokonaisuus tällä tärkeällä nuortenkirjalla!

★★★★

Musta, mustempi, Saasta.

Saasta
Marko Leino
514 s. 
2013
Teos












Ostin Saastan omaan kirjahyllyyni joskus viime syksynä, muistaakseni. Ostin sen siksi, että rakkaat bloggariystäväni Annika K ja Elegia olivat ylistäneet kirjaa, sen ihanaa kamaluutta. Ja minähän uskoin heti, ja lähdin kirjakauppaan. Nyt vasta poimin kirjan käsiini hyllystä. Nyt tuntui siltä.

Saasta on tarina ihmiskaupasta, ja lasten hyväksikäytöstä. Se on tarina, Annikan sanoin, lihanhimosta. Se kertoo pariskunnasta, Mikosta ja Tiinasta, jonka tytär Saana on kuollut. Mikko ei hyväksy Saanan kuolemaa, ja lähteekin tutkimaan nuorten tyttöjen kuolemia ja katoamisia.

Tarinassa on myös Narri ja Kuningas - kuningas jää vieraammaksi, Narri pyrkii niljakkuudellaan lukijan sisälle. Ketä nämä kaksi oikein ovat, ja mitä he ovat toisilleen?

Niin. Unohtamatta Anzalikaa, tämän koko sirkuksen uhria.

Voi hyvänen aika, taas sai kirjan kanssa itkeä. Tämä kirja, tämä vain painuu niin syvälle lukijaansa, ottaa omakseen, ei tätä voi sivuuttaa kädenheilautuksella. Ei voi lukea vain läpi. Täytyy eläytyä, niin kovin, että itsekin on likainen, suorastaan saastainen.

Minut ainakin valtasi lukiessa tunne "Miksi luen tällaista? Miksi tämä kiinnostaa?" Mutta ehkä juuri siksi, että kirja on yksinkertaisesti niin hirvittävästä aiheesta, että se täytyy lukea. Että halusin tietää, mitä Leino on saanut aiheesta kerrottua. Miten syvälle hän on aiheessa päässyt.

Ja onhan Leino päässyt syvälle. Jopa inhottavan syvälle. Hän osaa kuvata niin valtavan hyvin näitä kammottavia asioita, että pienen lukijan päätä huimaa.

Kirjahan oli paksu, yli 500 sivua. Silti se oli nopealukuinen, vaikka aihe oli äärimmäisen raskas, oli teksti sujuvaa ja erittäin hyvin kerrottua. Häiritsi minua yksi asia - ymmärrän toki että kertojan muuttuessa voi muuttua kerrontamuotokin, mutta miksi se muuttuu välillä vaikka kyseessä onkin sama kertoja? Se jäi hieman häiritsemään, mutta pääsihän siinä aina perille että kuka kertoo ja mitä.

Ja nyt minä kirjoitin sekavasti. Ehkäpä saatte selvää (tai sitten ette).

En suosittele kirjaal läheskään kaikille. En suosittele kaikkein herkimmille, ainakaan. Mutta te, jotka ette vähästä säikähdä, ja pidätte jännityksestä, lukekaa tämä. Oli herkkua.

★★★★½

Kun kirjabloggari kirjaan rakastui.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen

174 s. 

2014

Otava

Noniin. Blogissani on ollut hiljaista tavallista pidempään, ja en syytä siitä sitä, että olisin ollut laiska lukija, tai että olisin lukenut huonoja kirjoja, vaan yksinkertaisesti sitä, että olen ollut laiska bloggaaja! Anteeksi lukijani, anteeksi, näinkin näköjään käy joskus. Nyt kuitenkin luin niin herkullisen kirjan, että postauksen tekeminen oli väistämätöntä, ja ajatuskin innosti kovasti. 

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, no se kertoo Iiris Lempivaarasta. Iiriksestä, jonka elämässä on ollut kolme alkua. Ja tämä kirja kertoo siitä viimeisimmästä, siitä kun Iiriksen pitkäaikainen ihmissuhde, Aleksi, jättää Iiriksen. Siinä on alkua kerrakseen, onhan heillä takanaan seitsemän vuoden suhde. Onneksi on ystävät, kengät, suklaa sekä naapurin vanharouva Marja-Leena elämänohjeineen. 

Minä olin hieman tutustunut Iirikseen äänikirjan muodossa, mutta olen hieman huono kuuntelemaan niitä. Melkein aina kuuntelen sängyssä, ja tietenkin nukahdan kesken. Niin siinä vaan käy. Aina. Niinpä päätin haalia kirjan käsiini, ja sainkin sen eräältä Kirjakirppikseltä. Eilen postiluukku viimein kolahti, ja Saastainen luku urakkani keskeytyi, kun päätin hieman pettää Leinon Markoa ja lukea tämän Riikka Pulkkisen uusimman pienen kirjan. 

Ja ah ja voih, jo ensimmäisiltä sivuilta asti olin täysin vietävissä, aivan täysin tämän kirjan pauloissa! Olen ennenkin pitänyt Riikka Pulkkisesta (olen lukenut häneltä kaiken ilmestyneen), mutta tämä oli jotain aivan uskomatonta. Pulkkisen taitava sanankäyttö ja kerronta yhdistettynä yhteen lempigenreeni, chick litiin. Sillä onhan tämä chick litiä, onhan? Sinkkukirjallisuutta, huumoria, kyllä minun mielestäni. 

Yleensä en chick lit kirjoissa pidä keskeisistä hahmoista. Mutta Iirikseen minä ihastuin, hän oli valloittava, kaikessa höpsöydessään, kyllä minä haluaisin olla hänen ystävänsä, ja voinhan minä ollakin, fiktiivisessä maailmassa! Minä ja Iiris voimme olla vaikka parhaat ystävät (joskin hänellä on jo Elina...). 

Minä olen kuullut, että hekin, jotka eivät hömpästä niin perusta, ovat lämmenneet Pulkkisen kirjalle. Ja suosittelen tätä sinullekin, sinulle juuri, jotka et juuri viihdekirjallisuudesta perusta, mutta perustat sen sijaan hyvästä kirjallisuudesta ja kerronnasta. Tämä on erinomainen, ei, vielä parempi, välipalakirja!

Ei vähempää kuin viisi tähteä, enemmänkin voisin antaa. 

★★★★★

Kurkistus homokulttuuriin.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin
Osa 2. Sairaus
Jonas Gardell
Suomentanut Otto Lappalainen
297 s. 
2014
Johnny Kniga






Arvostelukappale



Luettuani kesällä ensimmäisen osan Älä koskaan pyyhi kyyneleitä trilogiasta, tiesin että minun on saatava käsiini toinenkin. Ja tietenkin kolmaskin. Nyt se on minulla - Johnny Kniga sen minulle ystävällisesti lähetti. Ja viimeinkin löytyi juuri sopiva aika sen lukemiseen.

Kirja jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa, Rakkaus, jäi. Rasmus ja Benjamin ovat tutustuneet, ja rakastuneetkin, mutta heidän rakkautensa tiellä on monta estettä. Suurin niistä on Benjaminin perhe ja usko. Miten hän voi palvella Jehovan todistajana, ja samalla tehdä syntiä?

Kirjan keskeinen osahan on AIDS. Ja niin, koska toisen osan nimi on sairaus, niin kirja käsittelee tuota sairautta paljon. Sairaus leviää homojen keskuudessa 80-luvun Tukholmassa laajalti, ja sairastumisia on useita miesten kaveriporukassa.

He kaikki ovat niin nuoria ja nuorina he myös kuolevat. Miltei jokainen.

Olen jostain syystä vajonnut raskaiden, ahdistavienkin kirjojen jokeen. Kyllähän luin välissä Martina Haagin hömppäkirjan, mutta muuten - Purppuranpunainen hibiskus, Kirjavaras, ja nyt tämä. Vaikka toivoa joissakin kirjoissa pilkahteekin, on kaikissa näissä kirjoissa väkevän ahdistava tunnelma. Vielä kun päälle lasketaan Meganin tarina näytelmä, jonka perjantaina kävin katsomassa, ei voi kuin huokaista raskaasti.

Ehkä seuraavaksi jotain helpompaa?

Muistan, kun viime kesänä auringon paisteessa luin ensimmäistä osaa tästä trilogiasta, sydämeeni sattui silloinkin. Se ravisteli lujaa. Niin ravisteli tämäkin, varsinkin loppupuoli, kun luin tätä, taas kerran auringon paisteessa, mutta nyt omalla parvekkeellani. Miten ahdistava ja surullinen voikaan olla olla kolmas osa, kuolema?

Mikä sattui eniten? Ne otsikot, joita AIDSista ja homoista kirjoitettiin. En tiedä, kai ne olivat aika pitkälti totuuden mukaisia, voisin kuvitella. Silloin sairauteen suhtautuminen oli melkeinpä verrattavissa siihen, miten juutalaisiin suhtauduttiin natsi Saksassa. (Vertaus tulee ehkä juuri luetusta Kirjavarkaasta)  Miten AIDSiin suhtaudutaan nykyaikana? Valitettavasti suhtautuminen ei niin hirvittävän kaukana tietääkseni ole tuosta 80-luvusta.

Joka tapauksessa, Gardell kirjoittaa todella hienosti. Ja minä odotan kolmatta osaa. Palavasti.

★★★★½

Kirjavarkaudet koskettivat pientä kirjanörttiä.

Kirjavaras
Markus Zusak
Suomentanut Pirkko Biström
556 s. 
2008 
Otava







Arvostelukappale
Yhteistyössä Blogatin kanssa


Ajattelin ensin blogata tämän vasta myöhemmin tällä viikolla, sillä tarkoituksenani oli mennä katsomaan elokuvaakin. Kuitenkin, kirja laittoi miettimään tuota elokuviin menoa. Kävin vasta perjantaina teatterissa katsomassa todella ahdistavan (ja ihanan!) Meganin tarinan, ja tiedän että Kirjavaras elokuvana sattuisi ehkä enemmän kyynelkanaviini kuin se sattui kirjana. Siispä, jään pohtimaan käynkö elokuvaa katsomassa ollenkaan teatterissa, vai katsonko sen ainoastaan dvd:llä.

Kuolema -joka on myös tarinan kertoja- kohtaa nuoren Lieselin ensimmäistä kertaa junamatkalla. Kuolema ottaa mukaansa Lieselin pikkuveljen, ja Liesel joutuu kohtamaan sijaisvanhempansa Hansin ja Rosan aivan yksin. Hansista muodostuu Lieselille läheisempi, varsinkin sitten kun tämä alkaa öisin opettaa tyttöä lukemaan. Sanat ottavat Lieselin valtaansa - ja sitten hänestä tuleekin kirjavaras.

Minulla itseasiassa oli tätä ennenkin, jokin aika sitten, Kirjavaras omistuksessani pitkän, pitkän aikaa. Se oli lainassa siskoltani, ja ehkä, suuri ehkä, luinkin sen joskus silloin. Kuitenkin se on kadonnut täysin muististani, ja ennen kuin palautin sen, yritin lukea kirjaa uudelleen. Yritin. Kirja tuntui ainoastaan omituiselta, ja suhtautumiseni oli "Hohhoijakkaa". Jätin kesken aivan alkumetreillä.

Samoin meinasi käydä nyt. Mutta koska kirja oli arvostelukappale, joita en koskaan jätä kesken, jatkoin urheasti lukemista. Onneksi. Sillä Kirjavaras tempaisi minut täysin mukaansa, ja vastoin tapojani luin viime yönä pitkään. En vain malttanut yksinkertaisesti laskea tätä upeaa kirjaa käsistäni, vaan halusin tietää kuinka Lieselin ja muiden käy.

Minun piti lukea jopa hieman hömppää välissä, sillä kirja tuntui niin raskaalta. Ei huonolta, mutta surulliselta ja raskaalta. Täytyi välillä niin sanotusti vetää vähän henkeä. Ja kyllähän nyt ketä tahansa lukemisesta innostunutta ihmistä satuttaa lukea kirjarovioista! Ei mikään ihme että kyynel tulee silmään.

Annami kirjoittaa blogissaan että lukee todella vähän natsi Saksaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Sama vika täällä. Se tuntuu jotenkin niin hirvittävältä, koko ajatus, että Euroopassa on tapahtunut jotain tuollaista lähihistoriassa. Ja uh... kammottavaa kertakaikkiaan! Herättää niin kammottavia väristyksiä, etten niitä lähde edes pahemmin ruotimaan. Eikä Kirjavaras kyllä herättänyt mitään tuntemuksia, että juu, nyt on lähdettävä tutustumaan Hitlerin ajan kirjallisuuteen paremmin.

Siitäkin huolimatta, etten ehkä vielä aio mennä elokuvaa katsomaan, on Kirjavaras upea kirja. Se ottaa omakseen, ja varsinkin se erikoinen tekijä, että kirjassa kertojana on kuolema, sai minut haltioitumaan. Tajusinkohan sitä edes täysin lukiessani, silloin kun jätin kirjan kesken? Voi olla että en.

Täytyy sanoa, parasta mitä olen hetkeen lukenut.

★★★★★

Kiitokset SF-Filmille kirjasta.

Kirja, josta on vaikea keksiä sanottavaa.

Radan väärällä puolella
Martina Haag
Suomentanut Salla Korpela
215 s. 
2009 
Schildts kustannus











Olen parhaillaan lukemassa Kirjavarasta. Se on mahtava kirja, jonka olen joskus aikoinaan jättänyt kesken, koska alku tökki. Niin se tökki nytkin, mietin aluksi että hohhoijakkaa, mutta sitten kirja tempaisikin mukaansa. Se on ihana tunne. <3 Mutta koska Kirjavaras on aika paksu, päätin ottaa välipalakirjaksi Martina Haagin Radan väärällä puolella.

Ihana ja todella rakastettu-kirjasta tuttu Bella on naimisissa menestyvän tv-tähden Maten kanssa. Heidn elämänsä näyttää ehkä päällisin puolin onnelliselta, mutta pinnan alla ei kaikki ole sitä miltä näyttää. Matten ympärilläkin pyörii naisia loputtomasti.... Bella päätyykin esimerkiksi, kaiken muun lisäksi, vakoilemaan perhettään.

Niin kuin otsikossa kirjoitin, niin tästä kirjasta on äärimmäisen vaikea keksiä mitään järkevää sanottavaa. Haag kirjoittaa ihan kelvollista hömppää, ihan hyvää chick litiä joka on hauskaakin paikoitellen, mutta en minä mitään syvällistä analyysia pysty kirjasta kirjoittamaan. Ehkä se ei ole chik litin kohdalla tarkoituskaan?

Joka tapauksessa, Radan väärällä puolella oli ihan mukava, melkeinpä hauskakin, välipala. Kaikki tapahtumat eivät toki voisi ehkä tapahtua oikeasti, mutta tarvitseeko niin loppujen lopuksi ollakaan?

★★★

Kirjamatkalla Afrikassa.

Purppuranpunainen hibiskus
Chimamanda Ngozi-Adichie
Suomentanut Kristiina Savikurki
334 s. 
2010
Otava












Viime viikolla oli taas aika lukea kimpassa. Meillä on aina välillä tapana lukea yhdessä jotakin Anna minun lukea enemmän blogin ihanan Annamin kanssa, pitää kahdestaan niin sanottuja virtuaalisia lukupiirejä. Vink vink, enemmänkin porukkaa tuossa voisi olla, joten jos tunnet halua osallistua lukusessioihin yhteisen kirjan kera, ota yhteyttä.

Adichien kirja Purppuranpunainen hibiskus sijoittuu Afrikkaan, tietenkin. Se kertoo 15-vuotiaasta Kambilista ja hänen perheestään, jotka elävät materiaalisesti rikasta, mutta onnetonta elämää. Kambilin isä on ankara, ja kovasti uskonnollinen, ja alistaa koko perheen varjoonsa. Mies on tosin kunnioitettu kodin ulkopuolella.

Muuttuuko Kambilin elämä kun hänen vapaamielinen Ifeoma tätinsä kutsuu Kambilin ja hänen veljensä Jajan luokseen Nsukkan kaupunkiin? Ifeoma tädin puutarhassa kukkivat tietenkin, mitkäs muutkaan, kuin kauniit purppuranpunaiset hibiskukset.

Heti kun aloitin kirjan, tuli tunne että tämä on nyt tuttua tavaraa. Ja niinhän se olikin, johonkin puoleen väliin saakka. Siihen asti minä olen joskus kirjaa lukenut, ja jostain ihmeellisestä syystä sitten jättänyt kirjan kesken. Sillä nyt luin kirjan enemmän kuin mielelläni loppuun saakka, ja pidinkin siitä paljon.

Kirja sopisi hyvin lukupiiriimme, jossa käsitellään naisten asemaa eri maissa. Olemme Adichieta siellä lukeneetkin, Puolikkaan keltaista aurinkoa, mutta tämäkin sinne sopisi erittäin hyvin. Niin kuin sopisi Adichien uusinkin romaani, mahtava, sanoinkuvaamattoman ihana Kotiinpalaajat. Mutta Purppuranpunaisessa hibiskuksessa naisen asema on merkittävässä roolissa, niin alistettu koko muu perhe (joskin myöskin veli) on kamalan isän vallan alla. Huh huh, oikein puistattaa.

Oli jännittävää lukea tätä Annamin kanssa, koska hän ei ole koskaan ennen kai lukenut Afrikka-aiheista kirjallisuutta. Ihmettelin tätä, koska Afrikka tuntuu nykyään olevan niin trendikästä kaunokirjallisuudessa, että sitä tulee joka suunnasta. Toivon kuitenkin että Annamikin innostui aiheesta, ja tulee esimerkiksi Adichielta lukemaan muitakin kirjoja vastaisuudessa.

Tämä oli siis kolmas Adichieni, novellikokoelma on lukematta, enkä pidä sen kanssa ainakaan mitään kiirettä, olenhan jollain tavoin novellikammoinen. Mutta valitettavasti täytyy todeta, että vaikka tämä hieno kirja onkin, niin jää kolmannelle sijalle näistä minun lukemistani Adichien kirjoittamista kirjoista.

★★★★

P.S. Kiitos kun olette lukeneet minun kiusaamis tekstiäni sankoin joukoin, ja kiitän vielä erikseen ja yhdessä teitä kaikkia ihanista kommenteista. Olette parhautta. ♥

Kun kiusaaminen koskee.

VAROITUS: JOS OLET MENOSSA KATSOMAAN JOENSUUN KAUPUNGINTEATTERIN NÄYTELMÄÄ MEGANIN TARINA, ÄLÄ LUE PIDEMMÄLLE. TEKSTINI SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.

Sentenced soi. Kyyneleet eivät ole ehkä kovinkaan kaukana, sydämeeni koskee hieman. Mutta minulla on hyvä syy. Tulin juuri kotiin, vietin parituntisen Joensuun kaupunginteatterilla katsoen Joensuun kaupunginteatterin sekä nuorisoteatteri Sataman yhteistyössä tehtyä näytelmää Meganin tarina. Kun päätin mennä katsomaan näytelmää, en voinut tietää mitä on tulossa. 

Meganin tarina kertoo 14-vuotiaasta Meganista. Megan riitelee rajusti parhaan ystävänsä Bean kanssa, ja pian sen jälkeen hän saa vanhempansa houkuteltua siihen, että Megan saa avata My Spaceen tilin. Megan laittaa tuohon nettipalveluun kuviaan, ja pian häntä pyytää siellä ystäväksi tuntematon poika, Josh. Megan ihastuu heti. 

Kaikki ei menekään kuin unissa ja unelmissa. Kun Megan on ihastunut, jopa omien sanojensa mukaan rakastunut, Joshiin netin välityksellä, lähettänyt tälle jopa alastonkuvansa, poika yhtäkkiä haistattaa Meganille pitkät ja sanoo että maailma olisi parempi paikka ilman Megania. Ja Meganin My Space täyttyy vihaviesteistä.

Megan hirttäytyy.

Niin, unohdinko sanoa että Joshin profiilin takana olivat Bea ja tämän äiti, eikä poikaa oikeasti ollut olemassakaan?

Maailma on hirvittävä paikka aina välillä. Aivan kauhea. Minä itkin kuin vuolas puro katsoessani näytelmää. Samalla sydämessäni tuntui viha. Niin sanoin kuvaamaton viha. Kaikkia kiusaajia kohtaan, ja ennen kaikkea ajatus siitä, että jossain voi olla niinkin kauhea nuoren tytön äiti, että lähtee tuollaiseen projektiin mukaan. Sillä vaikka näytelmä ei tositapahtumiin perustukaan, niin uskon että tällaisia tapahtumia maailmaan mahtuu. 

Teatteri Sataman nuoret näyttelijät ovat loistavia. Hämmästyin miten lahjakkaita nuoria Joensuussa onkaan. Tietenkin Joensuun kaupunginteatterin näyttelijät ovat aina hyviä, varsinkin Meganin isänä loistanut Olli-Kalle Heimo oli mahtava. Hän on aina. Mutta Megania näytellyt nuori nainen (jonka nimeä en nyt muista) teki loistavan roolisuorituksen.

Minä olin kiusattu. Viidennestä luokasta aina yhdeksänteen luokkaan saakka. Olin kiusattu kokoni (niin, minkäs muunkaan), takia, ja se osaltaan aiheutti monta vuotta kestäneen syömishäiriön. Jouduin vaihtamaan kouluakin kiusaamisen takia, ja kärsin siitä, miten kärsinkään. Jopa niin sanotut kaverini kiusasivat minua. Yläaste aikana ainoa hyvä ystäväni asui monen sadan kilometrin päässä, ja arvatkaa vain miten kipeää teki, kun silloin ei vielä eletty netti aikaakaan. 

Väitänkö että kiusaaminen johtaa mielenterveysongelmiin? Iso kyllä. En tiedä ainoatakaan tapausta, jossa kiusaamisella ei olisi ollut minkäänlaista vaikutusta. Minuun se vaikutti paljon enemmän kuin joihinkin toisiin, mutta kuten olen monesti sanonut - Minä olenkin hieman liian herkkä tähän maailmaan. 

Nettikiusaamisen uhriksi en ole koskaan joutunut. Nuorena, kun kärsin kiusaamisesta pahemmin, ei vielä ollut facebookia, eikä oikein muutenkaan internet ollut niin yleinen asia kuin nykypäivänä. Toki vieläkin tuolla erilaisissa palveluissa seikkaillessani saattaa tulla jotain sanomista koostani, mutta pienet kommentit sivuutan olankohautuksella. Pahempaan en ole ikinä joutunut. 

Tiedän että vakituiset lukijani ovat viisaita ihmisiä. Te ette kiusaa. Olkaa ylpeitä siitä, ja pitäkää siitä kiinni. Tiedän että olen sanonut tämän ennenkin, mutta nyt, vanhan vihabiisini, Sentencedin Excuse me while I'll kill myselfin pauhatessa taustalla, sanon tämän taas kerran. Teille, bloggariystäväni: kiitos että olette hyväksyneet minut joukkoonne juuri tällaisena kuin olen. 

Teille, jotka eksytte blogiini, ehkä aiheen perusteella, tai muuten. Jos kiusaat, en voi muuta sanoa kuin, mene itseesi ja lopeta. Jos sinua kiusataan, puhu jollekin. Pura itseäsi. Hae apua. Kirjoita vaikka minulle jos et muuta keksi. :) 

Anteeksi että purkauduin. Tuntui vain että oli sen paikka. 

Muumifani aiheen äärellä.

Blogiini on useammaltakin eri taholta ropissut kutsuja osallistua Muumikirjat ja minä-haasteeseen. Kiitos haastajille, joita en valitettavasti muita tähän hätään muista kuin Annamin. Mutta kiitos, kiitos, kiitos, tämä on mieluisa haaste, johon oli mukava tarttua tällaisena aurinkoisena perjantai aamuna.

Kirjoittelen tätä bloggausta muumimukin äärellä. Vieressäni on Nuuskamuikkusmuki, joka on vielä täynnä kahvia. Nuuskamuikkusmukini kuuluu itseasiassa ystävälleni, mutta se on jotenkin vain jäänyt asustelemaan minun luokseni. Ehkä se on ajatellut saavansa luotani hyvän kodin? Ja ajatellut siinä aivan oikein.

Minä muistan Muumit hyvin lapsuudestani. Varmaankin minulle on luettukin Muumikirjoja, mutta ennenkaikkea muistan tietenkin tv-sarjan. Se on ollut aina sydäntäni lähellä. Hahmot ovat ihastuttavia, ja suomenkieliset ääninäyttelijät mahtavia. Sarja oli kai aika tuore juttu minun ollessani lapsi, ja tykkäsin siitä kuin hullu puurosta. Niin tykkään vieläkin.

Muumijaksot on nyt poistettu Youtubesta. Se on niin väärin! Tykkäsin laittaa Muumit pyörimään ennen nukkumaan menoa, se oli hyvää rauhoitusmateriaalia. Nyt niitä ei enää ole. Voi nyyh. Muumipeikko ja pyrstötähti elokuva taitaa sentään löytyä, sitä joskus katselen ja kuuntelen.

Mutta koska haaste oli varsinaisesti Muumikirjat ja minä, niin kerronpa jotain kirjoistakin. Ne ovat muistini mukaan tulleet varsinaisesti elämääni vasta aikuisemmalla iällä, ja vahvasti ovat tulleetkin. Minulla ne ovat aina tepsivä lääke lukujumiin. Jos ei mikään muu kirja tunnu maittavan, niin eikun muumikirja käteen, ja johan lähtee.

Ne ovat myös ihania piristyksiä lukumaratonille. Jos lukee vaikka raskaampaa kirjallisuutta, niin on ihanaa välillä sukeltaa muumien maailmaan. Se on lempeä ja ystävällinen, unohtamatta syvällisempiä merkityksiä. Uskonkin, että todella harva lapsi voi ymmärtää esimerkiksi Muumipappa ja meri-kirjan todellisen luonteen. Se vain on <3. Yksinkertaisesti.

Muumikirjat siis ovat paitsi ihania, myös syvällisiä. Mitä muuta ne minulle ovat? Lempeitä, tuttuja, turvallisia. Niihin on aina helppo palata. Nyt haluaisinkin haalua käsiini boksin, johon sisältyvät kaikki muumikirjat. Itselläni kun niitä ei ole laisinkaan.

On ihanaa että meillä suomalaisilla on sellainen asia kuin Muumit. Josta voimme olla ylpeitä.

Ketäs minä haastaisinkaan? En ole varma onko teitä haastettu, ystävät, mutta haastanpa teidät silti:

Rakkaudesta kirjoihin blogin ihanainen Annika
Kirjavalas blogin upea Elegia
ja Kingiä, kahvia ja empatiaa blogin mahtava Irene.

Kun kaksi hyvää genreä yhdistyi.

Venla T:n rakkaudet
Eppu Nuotio, Anna Nuotio
189 s. 
2014
Otava












Ihana tunne on, kun saa on ensimmäinen lainaaja jollekin kirjalle kirjastossa. Se tuntuu melkein kuin omistaisi kirjan, kun saa sen lähes uunituoreena käsiinsä. Niin kävi minulle Eppu ja Anna Nuotion Venla T:n rakkauksien kanssa. Pitihän se melkein heti ottaa käsiinsä kun kirjastosta sen eilen hain.

Kirjassa pääosassa on (nojoo, yllättäen) Venla. Venla ihastuu, hullaantuu, ja rakastuukin, usein. Hänellä on elämänsä aikana ollut yhteensä kolmekymmentäkolme enemmän tai vähemmän vakavaa ihastusta. Mukaanlukien päiväkotiajan ihastukset. Nyt Venlalla on alkamassa abivuosi, jolloin kouluun pitäisi keskittyä tavallista enemmän, mutta jostain syystä tunnepuolella tapahtuu tavallistakin enemmän. Venla päättääkin aloittaa päiväkirjan kirjoittamisen, selvittääkseen ajatuksiaan.

Onko tämä ensimmäinen suomalainen nuorten chick lit kirja? Tietääkseni on, mutta kertokaa ihmeessä jos olemassa on enemmänkin. Toisaalta, enpä ole kyllä muistaakseni törmännyt käännöskirjallisuuteenkaan, joka näitä kahta genreä yhdistelisi. Joka tapauksessa, kaksi lempigenreäni yhdistyi! Ihanaa! Hehkutuksien paikka.

Minähän en koskaan kasva varmaan aikuiseksi. Täysin. Siispä tulen varmaankin aina kiinnostumaan uudesta nuortenkirjallisuudesta, mutta kyllä uskaltaisin silti luvata, että Venla T:n rakkaudet menee myös aikuisellekin chick litin ystävälle, ja helposti.

Kirjassa on kaikki chick litiin tarvittavat ainekset: löytyy romantiikkaa, ja huumoria. Nuorten kannalta on tietenkin olennaista että kirjassa löytyy myös nuori päähenkilö, ja varmaankin huumori on hyvin toimivaa myös nuorelle lukijalle. Kaikkein nuorimmille en silti lähtisi tätä suosittelemaan, vaan kirja on enemmän sellaista young adults materiaalia.

Eppu Nuotio on loistava kirjailija, ja on ollut hyvä ajatus ottaa tytär Anna Nuotio mukaan kirjoittamaan, sillä hän saa kirjaan nuoren näkökulman.

Venla T:n rakkaudet on sarjan aloitusosa, jonka jatkoa jään odottamaan.

★★★★½