Chimamanda Ngozi Adichie
Suomentanut Sari Karhulahti
607 s.
2009
Otava
Aloitan Naistenpankin toiminnan lukupiirissä tässä kuussa, ja lukupiirin ensimmäinen kirja on Puolikas keltaista aurinkoa. Sivistyksessäni oli Adichien mentävä aukko, joten kirja soveltui minulle enemmän kuin hyvin luettavaksi. Kaksi päivää sen parissa puursin, ja viihdyin.
Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Nigeriasta. 1960 luvun alusta sekä lopusta, ajasta ennen Biafran sotaa sekä ajasta sodan aikana. Kirja kertoo siis kahdesta eri aikakaudesta vuorotellen.
Keskeisiä henkilöitä tarinan kannalta on monta, muttei liian montaa. Eniten läheiseksi minulla muuttui Ugwu, palvelijapoika johon sodanaikaiset tapahtuvat heijastelevat vahvasti. Ugwu, joka on käsitykseni mukaan nuori, kasvaa kirjan aikana merkittävästi, jos ei niin paljon iältään niin ainakin ihmisenä. Myös muut henkilöt, englantilainen Richard, vallankumouksellinen Odenigbo sekä kaksossiskokset Olanna ja Kainene olivat hienoja, varsinkin jälkimmäinen.
Puolikas keltaista aurinkoa on taitavaa ihmiskuvausta, mutta se on myös väkevää sodankuvausta. Jotkut kohtaukset ovat raakojakin, ja saivat minut lukiessani pudistelemaan päätäni.
Alussa henkilöitä tuntui tulevan jatkuvasti lisää, ja se sai hetkeksi hämmentymään. Kuitenkin hahmot pian vakiinnuttivat paikkansa tarinassa, ja kirjaan pääsi uppoutumaan täysillä ja tutustumaan henkilölihin.
Afrikka ei ollut minulle kirjallisuudessa tuttu maa. Olen toki jotain Afrikka kirjallisuutta saattanut lukea, mutta mieleen ei ole lukukokemuksia jäänyt. Joten Puolikas keltaista aurinkoa oli oiva reitti Afrikkaan, ja tutustutti minut Biafran sotaan. Olisin jäänyt kaipaamaan ehkä enemmän maisemakuvauksia, sellaista "afrikkalaisuutta".
Adichie on taitava tarinankertoja, hän sai minut niin pauloihinsa etten juurikaan liikahtanut kirjan ääreltä mihinkään. Sodan kuvaus oli välillä turhankin väkevää, en toki olisi poistanut niitäkään kohtauksia, onhan raakuus yksi suuri osa sotaa.
Tulen ehdottomasti lukemaan vastakin Adichieta, Purppuranpunainen hibiskus on ainakin lukulistallani kuten uusin, syksyllä ilmestyvä kirjakin.
Tämä kirja imaisi minut mukaansa niin täydellisesti aikoinaan että vieläkin hämmästelen sen sisältävän yli 600 sivua. Eteni kuin siivillä rankkuudestaan huolimatta. Ehdottomasti yksi lempikirjoistani.
VastaaPoistaJoo, tiedätkö ihana Pihi nainen, olen ihan samaa mieltä! Oli tarkoituksena tehdä vaikka mitä muutakin tuon parin päivän aikana mitä luin kirjaa, mutta eipä hirveästi muuta tullut tehdyksi. Vain luin ja luin, kirja otti minut omakseen. <3
PoistaMinäkin ihastuin tähän kirjaan! Rankkaisin tämän ehkä jopa parhaimmaksi Adichien kirjaksi. Toisaalta vertailu on vaikeaa, koska Adichien kirjat ovat keskenään melko erilaisia, mikä on vain hyvä asia. Kirjailija ei tosiaan toista itseään! <3
VastaaPoistaOlen kuullut että tämä olisi parhainta Adichieta, enkä epäile. Olisin voinut antaa noita tähtiä helläkätisemmin, olisi ansainnut sen neljä ja puoli. :) Mutta mukava kuulla että kirjat ovat keskenään erilaisia.
Poista