Holly Bourne
Suomentanut Kristiina Vaara
412 s.
2017
Gummerus
Arvostelukappale kustantajalta
Mielenterveysongelmat ja feminismi. Ne kaksi asiaa nousivat minulle päällimmäisiksi Holly Bournen nuortenromaanista Oonko ihan normaali? ja nuo kaksi asiaa toivottavasti herättelevät, suoraan sanottuna ravistelevat ajattelemaan myös kirjan kohderyhmää.
Holly Bourne kirjoittaa Eviestä, 16-vuotiaasta tytöstä joka taistelee pakko-oikeistata häiriötä vastaan. Hän on taistellut sitä vastaan kolmen vuoden ajan ja aloittaa nyt uudessa koulussa - eikä mitään muuta halua kuin että ihmiset suhtautuisivat häneen kuin normaaliin ihmiseen. Uuden koulun myötä kuvioihin tulevat myös deittailu ja uudet ystävät, jotka tuovat Evien arkeen niin iloa kuin pettymyksiäkin.
Oonko ihan normaali? on kirja joka täytyikin kirjoittaa. Minun mielestäni mielenterveysongelmista ei kirjoiteta varmaankaan koskaan tarpeeksi, etenkään nuorille. Oonko ihan normaali? puhuu kaikkien mielenterveysongelmien, ei ainoastaan pakko-oireisen häiriön puolesta. Se puhuu sen puolesta, miten moni tahtoo enemmän kuin mitään olla normaali, tajuamatta miten hölmöä se oikeastaan on. Mikä on normaali? Kuka meistä on normaali, ihan tavallinen? Miten se määritellään? Mutta silti ymmärrän Evietä, ymmärrän aika hyvinkin.
Eikä Oonko ihan normaali? käsittele pelkkiä mielenterveysongelmia. Se on myös kirja feminismistä ja miten raikkaasti ja railakkaasti Bourne siitä kirjoittaakaan. Ei ihme, sillä kiitoksissa käy ilmi että feminismi on Holly Bournelle itselleen merkityksellinen ja tärkeä aihe. Feminismi kirjassa siis tulee ilmiselvästi suoraan Bournen sydämestä. Vanhojenpiikojen kerto jonka Evie ja hänen uudet ystävänsä, Amber ja Lottie, perustavat toi hymyn huulille ja monet tyttöjen keskusteluista saivat tämänkin vanhanpiian nyökyttelemään.
Luettuani pari bloggausta kirjasta jäin pohtimaan sortuuko Bourne kuitenkin saarnaamaan feminismistä ja mielenterveysongelmista. Minun silmiini ei sorru, minä nautin kirjasta joka solullani mutta miten on nuoren lukijan? Sellaisen joka kuuluu kirjan kohderyhmään eikä välttämättä ole niin "innoissaan" mielenterveysteemasta kuin minä? En oikein jaksa uskoa että Bourne kyllästyttäisi nuorenkaan lukijan parilla kohdalla joissa kenties on ilmassa saarnanpoikasta, ei ainakaan siinä määrin että jättäisi kirjan kesken. Päin vastoin, nuortenkin lukijat saattavat vain enemmän innostua noilla kohdin kirjasta.
Toivon kirjan herättävän keskustelua mielenterveysongelmista, feminismistä ja ennen kaikkea siitä voiko kukaan olla normaali? Ja mikä on normaali?
