Marko Annala
202 s.
2017
Like
Arvostelukappale kustantajalta
Siinä missä Marko Annalan esikoisromaani Värityskirja ohitti monta kirjaa lukupinossani ohitti se myös blogattavien korkeahkossa pinossa useamman kirjan. Sillä tuli tunne että Värityskirjasta on kirjoitettava nyt. Ei, en usko että se katoaa mielestäni mutta nyt mielessä on se tunnelma jonka vallassa luin kirjaa. Mielessä ovat ne kyyneleet jotka silmissäni kirjaa luin.
Sana Marko Annalasta. Monille Annalan nimi on varmasti tuttu, onhan hän pitkän linjan muusikko. Mokoma, jonka laulajana ja biisien tekijänä Annala vaikuttaa on ollut minulle merkityksekäs bändi. Sanon on ollut, sillä raskaamman musiikin aikakauteni on takana päin mutta Mokoma on yksi niistä bändeistä jotka ovat jääneet elämääni vielä heviaikojeni jälkeen. Syy, miksi näin on, ovat Annalan sanoitukset. Ne ovat hienoja, ne jättävät jäljen. Ja jäljen jätti myös Värityskirja.
Värityskirja pohjautuu Annalan omiin kokemuksiin ja se juuri tekee siitä niin vaikuttavan ja koskettavan romaanin. Kirja alkaa Annalan nuoruudesta, käy läpi vaikeat kouluajat jolloin koulukiusaus jätti häneen pysyvät jäljet. Se jatkaa nuoruuteen ja aikuisuuteen jolloin musiikki tuli yhä vahvemmaksi osaksi Annalan elämää hänen ollessa mukana useammassa eri bändissä. Ja kertoo Värityskirja tietenkin myös Mokoman perustamisesta, bändin tiestä tähän päivään. Mutta se kertoo myös masennuksesta, se kertoo mielenterveysongelmista joista Annalan on kärsinyt, joiden kanssa hän on elänyt.
Värityskirjassa on paljon mustaa, paljon tummia värejä, paljon surua ja ahdistusta. Mutta sieltä löytyy myös valkoista, keltaista, kirkkaita värejä. Sieltä löytyy myös sitä toivoa, iloakin, sitä minkä voimalla Annala on on nyt tässä. Siksi uskonkin että kirja antaa voimaa monelle lukijalleen jotka painiskelevat masennuksen, ahdistuksen ja muiden mielenterveysongelmien kanssa. On vaikeaa, on pirun vaikeaa, mutta jollain ihmeen konstilla sitä vain ryömii (niin, vaikkapa sitten ryömii) eteen päin.
Lukiessani Värityskirjaa koin löytäväni jonkinlaisen yhteyden Marko Annalaan. Kuten olen tainnut viime aikoina useammassa mielenterveysaiheita sivuavien kirjojen bloggauksissa kertoa niin kyllä, minullakin on mielenterveysongelmia, ja totean sen taas. Masennus ei ole minulle lainkaan vierasta vaan aivan liian tuttua, koulukiusaamisesta joutuvat arvet ovat sydämessäni vieläkin - eivätkä poistu koskaan. Tunsin kovin tutuksi myös Annalan kirjassa kuvailevan muistikatkon, sen ettei yksinkertaisesti muista niitä kaikkein pahimpia aikoja, kaikkein pahimpia asioita. Kyllä. Samaistuin.
Tuon yhteyden vuoksi Värityskirja oli tavattoman voimakas lukukokemus. Koin väristyksiä jo ensisivuilta alkaen, enkä ollut lukenut kirjaa kovinkaan pitkälle kun huomasin itkeväni. Itkin moneen otteeseen kirjaa lukiessani, välillä pyyhkien vain pari kyyneltä silmäkulmasta, välillä taas huomasin näkökenttäni sumentuvan kyynelten evoimasta. Omien muistojen, menneiden vuosien kivun lomittuessa Annalan kokemuksiin, hänen vahvaan kerrontaansa - se kävi tunteisiin.
Jos Mokoman musiikki on tuttua, on tuttua myös Annalan vahvat ja koskettavat sanoitukset. Vaikka nyt mennäänkin romaanimuodossa on Värityskirjassa läsnä se tuttu Annala, myös kirjallisesti. Siitä nautin suunnattomasti, sillä vaikka kyseessä on esikoisromaani niin tuntui että luen ennestään tutun kirjailijan kirjaa - tai ehkä vielä enemmän, että luen jonkin tutun, jonkun ystävän kirjaa. Niin lähelle Värityskirja tuli. Niin paljon se kosketti.
Kiitos, Marko Annala että kirjoitit Värityskirjan. Sillä tässä kirjassa ei ole ainoastaan tummia värejä, niin kuin jo sanoinkin, siinä on myös valoa. Värityskirja on selviytymistarina - todella hieno sellainen.
