Pierre Lemaitre: Rosie

Rosie
Pierre Lemaitre
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
179 s. 
2017
Minerva








Arvostelukappale kustantajalta


Pierre Lemaitre on vienyt tällä Camille Verhoeven -trilogiallaan minun sydämeni - enkä todella ole ainoa. Tai kyseessähän piti olla trilogia mutta monen dekkariketun sydän sykähti kun huomasimme trilogian jatkuvan vielä yhdellä lisäosalla. Minä kuljin hieman jäljessä Lemaitren lukemisessa mutta yhtä kaikki - olen lumoutunut. Ja Rosie oli todella hieno päätös tälle sarjalle.

Tässä sarjan päätöksessä Camille Verhoeven on jälleen kerran vaikean paikan edessä. Tällä kertaa kenties tavallista vaikeamman, sillä Pariisissa räjähtää pommi jonka asentajaksi paljastuu nuori mies. Nuori mies, jolla ei ole mitään menetettävää. Hän ilmoittautuu välittömästi poliisille ja vaatii miljoonalunnaita - tai pommeja räjähtäisi kuusi lisää, yksi päivässä. Tulee kiire. Ja tämä nuori mies suostuu puhumaan vain Camille Verhoevenin kanssa.

Vaikka Rosie ei sivullisesti olekaan suuri kirja niin siinä on suuren tarinan tenho. Ja suuret ainekset, sillä olen vankasti sitä mieltä että Lemaitre on jälleen kerran onnistunut - Rosien aihe on suuri. Ja Lemaitre onnistuu tiivistämään tarinan alle kahteensataan sivuun, sivumäärään jonka lukee helposti yhdeltä istumalta. Oikeastaan Lemaitre lähestulkoon pakottaa siihen, eihän Rosieta malta käsistään laskea.

Rosiessa on kaksi asiaa jotka nousivat pinnalle kirjaa lukiessani. Yksi on tietenkin Camille Verhoeven, jonka kanssa olin päässyt Lemaitrea lukiessani jo tutuiksi. Vaikka trilogiaa ei olekaan suomennettu varsinaisessa ilmestymisjärjestyksessä ei se minusta haittaa sillä jokainen osa on itsenäinen. Rosietakin voin suositella myös sellaiselle dekkarin lukijalle joka ei ole Camille Verhoeveniin ennen tutustunut sillä sarjan muiden osien lailla tämäkin on itsenäinen dekkari.

Camille on todella hyvä dekkarisarjan päähenkilö. Ehkä en päässyt hänen elämäänsä niin kiinni kuin jotkut sarjan lukijat mutta kyllä me Camillen kanssa olemme jo hyvänpäivän tuttuja - ja jollain tapaa hän jää mieleeni. Hyvänä dekkarisarjan päähenkilönä, hienona persoonana. Mahtavana tyyppinä.

Toinen on jännite. Jännite joka kestää kirjan alkusivuilta aina loppuun asti ja saa lukemaan Rosien yhdeltä istumalta. Tunnelma, jännite, juoni. Mahtava kokonaisuus Rosiessa on! Monet kanssabloggaajat, Lemaitren ihailijat, ovat moittineet Rosieta sivumäärästään mutta minä en osaa Lemaitrea siitä moitiskella. Pidän sivumäärältään pienemmistä kirjoista yhtä paljon kuin paksummistakin teoksista ja jos kirja juonellisesti toimii - se on pääasia. Rosie toimii hyvin hieman alle kahdensadan sivun mittaisena, se on nautinto juuri tällaisena.

Camillea minun tulee kyllä ikävä. Hän oli mahtava tuttavuus, yksi hienoimmista dekkarihahmoista vähään aikaan. Kiitos, te bloggarikollegat, teidän avullanne löysin Lemaitren!

Pierre Lemaitre: Iréne

Iréne 
Pierre Lemaitre
Suomentanut Sirkka Aulanko
392 s. 
2016
Minerva







Arvostelukappale kustantajalta



Pierre Lemaitre on kirjailija joka on ollut dekkarimaailmassa todellisessa nosteessa viime aikoina. Hänen Camille Verhoeven -sarjansa on saanut runsaasti kiitosta lukijoilta, eikä syyttä. Minä luin jo jokin aika sitten Lemaitren Alexin johon ihastuin kovasti - ja nyt mietin miksen aiemmin ole lukenut näitä muita käännöksiä? Olen lukenut paljon Lemaitresta kirjablogeista ja miettinyt "kylläpä kiinnostaa" mutta jättänyt sen mietinnän tasolle.

Hain vähän aikaa sitten postista Irénen sekä sarjan uusimman käännöksen, Rosien. Valitsin Irénen lukumaraton pinooni jo sen vuoksi että tiesin kirjailijan tyylin koukuttavaksi ja jouhevaksi - juuri sopivaksi luettavaksi maratonille. Lukumaratonin puitteissa kirja jäi kesken mutta niinhän siinä kävi että lukemista piti jatkaa heti maratonin päätyttyä. Lemaitre oli saanut minut koukkuunsa!

Siitä huolimatta että kyseessä on sarja voi Lemaitren dekkareita lukea mielestäni itsenäisinä teoksina. Suomessa sarjaa ei ole julkaistu sarjan etenemisen mukaisessa järjestyksessä eikä se käsittääkseni ole lukijoita millään tapa häirinnyt. Minulla Alexin lukemisesta on jo aikaa joten Iréne oli mukava paluu Camille Verhoevenin elämään. Vai voinko sanoa mukava? Mitään hyvän mielen kirjallisuutta Iréne ei varsinaisesti ole.

Pariisin lähellä sijaitsevasta varastohallista löytyy kaksi paloittelumurhan uhriksi joutunutta naista. Murhaaja on jäljitellyt rikoskirjallisuuden klassikkoa, eikä tämä ole jäänyt hänen ainoaksi teoksiin. Sitä on edeltänyt muita murhia joihin "innostusta" on haettu rikosromaaneista. Murhaaja saakin lisänimen "Kirjailija", lehdistö seuraa tutkintaa tiiviisti ja Camille Verhoeven joutuu median valokiilaan. Mutta löytääkö hän Kirjailijan?

Huh miten hyvä Iréne oli! Muistan pitäneeni Alexista kovasti mutta Irénessä oli jotain vielä enemmän. Ehkä lisäpontta mielessäni sai se että Lemaitre oli lisännyt juoneen rikoskirjallisuuden klassikkoteeman - vaikkakin kauheassa mielessä. Lemaitre ei kaunistele tai sievistele, Iréne oli omalla tavallaan kauhea ja raaka, mutta siinä suhteessa tässä on todella taitava kirjailija.

Varoitankin: tämä sarja ei ole herkille lukijoille. Mutta jos siedät raaempaa ja brutaalimpaa kerrontaa, jos pidät juonenkoukuista jotka vievät mukanaan ja saavat ahmimaan voin suositella toden totta Lemaitrea. Kuten edellä mainitsin, minulla on vielä Rosie odottamassa hyllyssä ja lukulistallani keikkuu myös Lemaitren erilainen romaani, Näkemiin taivaassa.