Roald Dahl
Kuvittanut Quentin Blake
Suomentanut Sami Parkkinen
223 s.
2016 (9. painos)
Art house
Kustantajalta
Olen kuullut että monessa paikassa pitkin Suomea on luonto tänään virkistynyt sateesta. Joensuussa on kuitenkin nautittu edelleen keväisen kauniista säästä josta minäkin olen ulkona nauttinut. Tosin, televisiokin on houkutellut puoleensa, sillä Yle Teema lähetti hienoja kirjallisuuskeskusteluja Helsinki Litistä, joita oli ilo seurata myös kotisohvalta käsin. On ihanaa että järjestäjät ajattelevat metäkin, jotka eivät paikan päälle pääse!
Nyt haluan hetkeksi palata aiemmin tällä viikolla lukeneeni Roald Dahlin lastenkirjaan. Art house läheti minulle kerrassaan houkuttelevan kirjapaketin, joka piti sisällään kolme uutta painos Dahlin kirjoista, jotka on julkaistu Dahl-juhlavuoden kunniaksi. Syyskuussa tulee kuluneeksi 100 vuotta Dahlin syntymästä, joten tänä vuonna juhlimme tätä lahjakasta tarinankertojaa - ja sen kunniaksi Art house on julkaissut kolme uutta painosta Dahlin kirjoista, jotka on kuvittanut Quentin Blake.
Ensimmäisenä noista kolmesta kirjasta luin Kuka pelkää noitia. Eihän Kuka pelkää noitia mikään satukirja ole, vaan se on aivan järkyttävä tositarina, mistäs muusta kuin noidista. Noidista, jotka eivät lennä luudalla vaan ovat iljettäviä ja viekkaita, jotka ovat piiloutuneet vaatteiden ja peruukkien alle, näyttäen aivan tavallisilta naisilta. On muutama seikka, jotka voivat noidat paljastaa ja Dahl kertoo ne kirjassaan. Noidat inhoavat lapsia ja yrittävät päästä heistä kaikin keinoin eroon. Kuka pelkää noitia kertoo eräästä nuoresta pojasta joka joutuu tekemisiin noitien kanssa ja hänen sankarillisesta isoäidistään.
Jos olisin tutustunut tähän kirjaan lapsena, niin olisin pelännyt noitia todennäköisesti loppuikäni. Tai ainakin lapsuuteni ajan. Vaikka kirja on totta kai huumorilla höystetty satu, niin olisin varmasti ottanut sen kaikki kääntet liian todenmukaisesti ja alkanut kytätä kaikkia niitä seikkoja joista Dalh kertoo. Niistä, joista noidan voi tunnista. Kirjaa ei ehkä ihan pienimmille lapsille olekaan suunnattu, vaan alakouluikäisille, sellaisille jotka jo voivat lukea kirjan itsekseen. Sen ikäisenä minäkin olisin varmasti hyreksinyt tarinalle ja nauttinut siitä. Mikähän siinä lienee, etten muista lukeneeni Dahlia lapsena? Tämäkin tarina oli nyt lukiessani minulle aivan uusi, joka oli toisaalta hyvä. Voin nauttia Dahlin kirjoista aivan uusina tarinoina juhlavuoden kunniaksi!
Meille suomalaisille kirjassa on aivan oma hehkunsa. Dahl on nimittäin keskittänyt Kuka pelkää noitia -kirjan Suomeen ja Norjaan, ja kirjassa seikkaillaankin jonkin verran Suomessa. Tuo lämmitti mieltäni kovasti, sillä aina kun maamme mainitan maailmankirjallisuudessa, se tuntuu hienolta.
Hienoimpana juttuja Dahlin kirjasta nousi minulle isoäiti. Hän on tavattoman viisas nainen, joka tietää paljon noidista ja on valmis puolustamaan lapsenlastaan viimeiseen saakka. Ja miten hän lapsenlastaan rakastaa - rakkaus säteilee tekstin läpi koko tarinan ajan, mutta lopussa rakkaus ja isoäidin viisaus vielä jotenkin huipentuu. En voinut olla ajatelematta omia mummojani ja sitä miten he minusta ja muista lapsenlapsistaan välitävät.Voih, isoäidit, mummot, mummit, mummat!
Quentin Blaken kuvitus toimii kirjassa todella hyvin. Olen tutustunut Blaken kuvitukseen David Walliamsin hienoissa lastenkirjoissa ja ihastunut siihen kovasti. Samalla tavalla ihastuin kuvitukseen nytkin, sillä Blake on jotenkin salaviisas ja taitava. Samalla viisaus ja lämpö säteilee Dahlin tarinasta.
Tämä kirja jää ehdottomasti aarteksi kirjahyllyyni. Tulemme lukemaan sitä varmasti yhdessä minulle rakkaiden, lähipiirini lasten kanssa.
