Marco Kosonen: Muurikaupunki

Muurikaupunki
Marco Kosonen
321 s. 
2015
Like









Arvostelukappale


Ohoh, olenpa lukenut tässä kuussa paljon. Jonkinlainen lukuflow onkin ollut päällä, hyvä kirja toisensa jälkeen, ja vielä sellaisia kirjoja jotka on lukenut nopeasti. Ja lisättynä vielä siihen, että on ollut aikaa lukea! Marco Kososen kirja taitaa olla yhdeksästoista kirja, jonka tässä kuussa olen lukenut.

Muurikaupunki kertoo Marcista, levottomasta nuoresta miehestä, joka ei viihdy pohjoisessa synnyinkaupungissaan. Hän päättääkin matkustaa idän ja lännen risteytymään, Muurikaupunkiin, joka tunnetaan eräänlaisena kulttuurin pesäkkeenä. Muurikaupungissa Marc liittyy aloittelevaan bändiin, ja pääsee elämään unelmaansa.

Nyt kävi niin, että kirja ja lukija eivät kohdanneet. Joka on äärettömän harmillista, sillä Muurikaupungissa on kaikki ainekset, joista minun periaatteessa pitäisi pitää. On rokkia, on 80-lukua, on kulttuuria. Kirja ei ole ollenkaan hassummin kirjoitettukaan. Ja silti minä en syttynyt? Missä vika. Lukija ei voi kuin pyöritellä päätään ja ihmetellä.

Paljastettakoon kuitenkin jotakin kirjasta: Muurikaupunki ei ole mikään fantasiamaailman kaupunki, niin kuin alunperin luulin, vaan sehän on tietenkin Berliini. Sain aikamoisen ahaa elämyksen, kun sen tajusin, vaikka onhan se tavallaan selvääkin; no, muurit! Berliini on kuvattu niin hurmaavasti tässä kirjassa, että teki mieli matkustaa sinne heti. Niin, ja nimenomaan 80-luvun länsi-Berliiniin.

Luulen, etten ollut oikeanlaisessa tunnelmassa lukemaan Muurikaupunkia. Sillä vaikken kirjaan syttynyt, voin hyvillä mielin suositella sitä varsinkin ns. vaihtoehto lukijoille, jotka kaipaavat kirjalta hämyisyyttä ja rock meininkiä. Sillä niitä Muurikaupungista kyllä löytyy!

Mainitsin ystävälleni kirjasta, ja siitä, että tässä puhutaan esimerkiksi Nick Cavesta ja The Curesta. Rock musiikista pitävä ystäväni innostui heti, ja kirja löytääkin pian uuden, hyvän kodin. Olen varma, että ystäväni rakastuu kirjaan, hän on juuri sen kaltainen ihminen.

Juhani Känkänen: Luppa ja Tattis

Luppa ja Tattis
Juhani Känkänen
302 s. 
2015
Teos









Ennakkokappale


Olen saanut uuden kaverin! Kaverini nimi on Pertti, ja hän on Kobo merkkinen lukulaite. Täytyy tunnustaa, että olin pitkään hyvin ekirja vastainen. Tulin kuitenkin lopulta toisiin aatoksiin, ja nyt kun olen saanut Pertin käsiini, olen todella innoissani. Sattui niin sopivasti, että sain sähköpostiini PDF tiedostona ennakkokappaleen Juhani Känkäsen Luppa ja Tattis kirjasta, joten pääsin ihan käytännössä Perttiä heti kokeilemaan. Kobo on hyvä laite, lukeminen sujuu todella mukavasti. Ja olenpa käynyt myös Elisa kirjassa kuikuilemassa, ja tarjouksia näyttää olevan paljon. Perinteistä kirjaa en tietenkään hylkää, se on etusijalla elämässäni, mutta välillä on varmasti hauskaa ostaa itselleen kirja sähköisessä muodossa.

Mutta sitten Luppaan ja Tattikseen:

Hyvinvointivalmentaja Luppa saa tehtävän: hänen olisi saatava kirjabloggari (!) Tattis parempaan kuntoon. Luppa tekee Tattikselle kuntokartoituksen, ja hälyttävien tulosten perusteella he päätyvät sauvakävelemään. Mutta yhteinen matka ei toki rajoitu sauvakävelyyn: Tattis houkuttelee Lupan lukupiiriinsä, ja siitä alkaa seikkailu. Lukupiiriin on saatu osallistumaan kirjailija Fasadi, ja parin mutkan kautta Luppa ja Tattis päätyvät kuljettamaan Fasadia Forssaan, jossa kirjailija tulee saamaan palkinnon. Tästä saa alkunsa monivaiheinen ja hauska matka, josta ei sattumuksia puutu.

Kun luin tästä kirjasta Teoksen katalogissa, enhän minä voinut olla tästä kiinnostumatta. Tietenkään, kun mainittiin kirjabloggaaja. Jo pelkästään sen takia odotin kirjaa todella paljon, vaikka en Känkäsestä kirjailijana mitään tiennytkään.

Lupan ja Tattiksen ansiot eivät suinkaan jää siihen, että Tattis sattuu harrastamaan kirjallisuutta ja kirjabloggaamista. Koko teos on niin hersyvän hauska road trip romaani, että luin sen ahmimalla. Olisin jossain vaiheessa halunnut ehkä hidastellakin, että lukukokemusta olisi kestänyt kauemmin, mutta en pystynyt: halusin tietää miten kaverusten matka päättyy.

Känkäsellä ei mielikuvitusta puutu. Luppa ja Tattis on mielikuvituksen juhlaa, jonka huumori on niin taidokasta ja minuun kolahtavaa, etten voinut olla hihittelemättä lukiessani. Varsinkin Tattis hahmona on ihana, ja todella hauska - enhän minä olisi voinut olla samaistumatta ylipainoiseen kirjabloggaajaan, olkoonkin hän sorkkaeläin tai ei.

Luppa ja Tattis on siis nopealukuinen ja hauska - se on ihana välipala raskaampien kirjojen välissä, se on kirja jota lukiessa voi heittää kiristävän pipon narikkaan ja nauttia. Luppa ja Tattis on aivan mahtava. Suosittelen lämpimästi!

Markku Karpio: Selviytymispeli

Selviytymispeli
Markku Karpio
236 s. 
2014
Tammi









Kirjastosta lainattu


Uusi kotimainen nuortenkirja kiinnostaa aina. Markku Karpion Selviytymispeli meni hieman ohi ilmestyessään, mutta lukiessani siitä parista blogista, alkoi kirja kiinnostaa, ja hankin sen kirjastosta käsiini.

Taloudellinen lama on iskenyt kyntensä myös Korpi Manufacturingiin. Tehdas on joutunut irtisanomaan useita työntekijöitä, ja se vaikuttaa myös Korpisalon koulun tunnelmaan. Kaverisuhteet saavat uusia merkityksiä, kun muodostuu kaksi puolta: ne, joiden isät ovat saaneet pitää työpaikkansa, ja ne, joiden isät ovat jääneet ilman töitä. Miten käy, kun poikien pitäisi koota voimansa yhteen ja lähteä yllätysrikkaalle partiovaellukselle? Pystyvätkö he puhaltamaan yhteen hiileen?

Samaan aikaan Osku makaa koomassa teho-osastolla. Hänellä on meneillään oma selviytymispelinsä, elämän ja kuoleman välillä.

Sanon heti alkuun, etten ole lukenut Nälkäpeliä, katsonut elokuvia, eikä kirjojen ideakaan ole minulle yhtään tuttu. En siis osaa verrata näitä kirjoja yhtään, enkä tiedä, onko niissä mitään samaa. Selviytymispeli ei kiinnostanut minua nimien samankaltaisuuden takia, vaan siksi, että uusi kotimainen nuortenkirja on aina kiinnostava asia.

Taitavasti oli Markku Karpio kyllä tarinan luoda. Hän oli solminut kaksi kertojaa taitavasti yhteen, Jontun, jolla on oma selviytymispelinsä käynnissä partiovaelluksella, ja Oskun, joka taistelee teho-osastolla. Osku tosin liitelee katselemassa partiovaelluksen menoa, ja näkee tapahtumia hieman laajemmin kkuin Jonttu. Tästä saa hienoa vivahdetta kerrontaan ja näkökulmaan.

Selviytymispeli olisi ollut hyvä kirja jo niin, että siinä olisi kerrottu pelkästä partiovaelluksestakin. Mutta erityisen lisänsä se sai siitä, kun kirjaan oli tuotu mukaan Oskun tarina. Se toi kirjaan mukaan koskettavan vivahteen, joka itseasiassa jollain tapaa piti tarinan kasassa, antoi sille alun ja lopun.

Markku Karpio on hyvä kirjailija, ilman muuta tutustumisen arvoinen, ja aion kyllä tutustua hänen muihinkin teoksiinsa. Uusia nuortenkirjailijoita on aina mukava löytää.

Maria Kuutti: Anna ja Elvis kylpylässä

Anna ja Elvis kylpylässä
Maria Kuutti
Kuvittanut Katri Kirkkopelto ja Ilmari Kettunen
111 s. 
2014
Karisto








Arvostelukappale

Tie oli niin rankkaa luettavaa, että sen jälkeen teki mieli saada käsiinsä jotain hauskaa. Onneksi hyllystä löytyi Maria Kuutin Anna ja Elvis kirja, jota arvelin hauskaksi lastenkirjaksi takakantensa peristeella. Enkä arvellut yhtään väärin.

Mitä tapahtuu, kun Annan perhe lähteekin Italian sijaan pääsiäisen lomamatkalle Imatran kylpylään? Perheen mukaan lähtee myös räväkkä mummo, joten lomasta ei ainakaan tylsä ole tulossa. Ja löytää Anna reissulta myös uuden ystävän: Elviksen, joka ei ole mikään ihan tavallinen poika.

Takakannen perusteella tosiaan arvelin, että kirja voisi olla hauska. Enkä muuten arvellut yhtään väärin, sillä Kuutti on onnistunut kirjoittamaan todella hauskan ja vetävän lastenkirjan. Varsinkin perheen mummo oli räväkkä ja hauska tapaus, jolle taisin nauraa ääneenkin pariin otteeseen.

Kirjan piirrokset ovat mukavia, varsinkin Ilmari Kettusen taiteilemat Elviksen piirrokset. Ne tuovat mukavan sävyn kirjaan.

Suosittelisin kirjaa alakoulu ikäisille, vastikään lukemaan oppineille. Teksti on isoa, ja sitä on varmasti sen ikäisen mukava lukea. Huumori myös varmasti kolahtaa sen ikäiselle todella hyvin (ja kyllä se kolahti ihan aikuisellekin lukijalle!). Kyllä nuoremmatkin lapset varmasti tästä pitäisivät, joten iltasatukirjanakin tämä on varmasti mukava.

Minulla odottaa kirjahyllyssä vielä Annan ja Elviksen jatko-osa, Anna ja Elvis mummolassa. Se odottaa sellaista väliä, jolloin on lukenut jotain raskasta, ja haluaa huokaista. Tällaiseen väliin tämä kirja toimi todella hyvin.

Lämmin suositus tälle, hyville lastenkirjoille on aina paikka sydämessäni.

Cormac McCarthy: Tie

Tie
Cormac McCarthy
Suomentanut Kaijamari Sivill
245 s. 
2008 
WSOY








Kirjastosta lainattu


Tie alkoi kiinnostaa minua, kun puhuimme Facebookin kirjaryhmässämme, Nettilukutoukissa (johon kaikki kirjaihmiset ovat lämpimästi tervetulleita!) dystopiakirjallisuudesta. Tie sai kovasti kiitosta sen lukeneilta, ja tietenkin kirja alkoi heti minuakin kiinnostaa.

Maailma on tuhoutunut. Pimeässä, tuhkan peittämässä maailmassa vaeltavat isä ja poika. Heillä on mukanaan ainoastaan päällään olevat vaatteet, kellareista löydettyä ruokaa ja revolveri. Ja toisensa. Selviytyvätkö he?

Kuulin ystävältäni, että tämä on äärettömän masentava kirja. En pelästynyt sitä, vaan tartuin rohkeasti kirjaan - ja kyllä, sain päälleni surullisen ryöpyn. Mitä tosin muuta voi odottaakaan, kun kirjassa kerrotaan tuhon jälkeisestä maailmasta, ja siellä selviytymisestä. Mutta aina ei voi lukea iloista, hyvän mielen kirjallisuutta, vaan välillä täytyy päästää oma sisäinen goottinsa valloilleen, ja lukea jotain tällaista. Jotain tällaista, niin kovin hienoa ja mieleen painuvaa.

McCarthyn tapa kertoa on jotain niin mahtavaa, ettei oikein löydy edes sanoja. Kieli on niin eleetöntä, niin pelkistettyä, ettei siihen voi olla ihastumatta. McCarthyn kieli sopii juuri tähän kirjaan niin täydellisen hyvin, etten osaa kuvitella mitään parempaa.

Se, millainen olo Tiestä jäi, sitä voi kuvata vain mustalla värillä. Sillä Tiestä jäi musta olo. Musta, tumma ja hyvin mietteliäs. Entä jos itse jäisi henkiin tuhon jälkeen? Selviytymään yksin?

Tiestä on tehty myös elokuva. Sitä en ehkä uskalla katsoa, sillä vaikka kirja teki minuun suuren vaikutuksen, niin en ehkä pystyisi katsomaan sitä elokuvana. Olen elokuvien suhteen enemmän hömpänpömpän kannalla.

Jos pidät dystopiakirjallisuudesta, ja et ole Tietä lukenut, olet päästänyt ohi jotain Suurta. Ota mahdollisimman pian vahinko takaisin!

.

Kirja, joka vaatii lukijan itselleen.

Yksinäisyyttä kalliimpaa
Yiyun Li
Suomentanut Helene Bützow
394 s. 
2015
Tammi









Arvostelukappale

Tammen Keltaisen kirjaston kirjat ovat sellaisia, jotka katalogissa herättävät kiinnostuksen. Kaikkia keltaisia uutuuksia en lue, mutta ehkä näiden kohdalla olen tarkempi, ettei mikään herkkupala livahda ohi. Yiyun Lin nimi oli tuttu Kulkurit teoksesta (jota en ole vielä lukenut), ja Kiina muutenkin maana kiinnostaa. Siksi tämä kirja.

Eletään vuotta 1989, kun Beijingissä, sivukujan asuinkorttelissa, tapahtuu rikos. Siellä asuvat Boyang ja Moran, jotka ovat naapureita ja erottamattomia ystävyksiä. Samassa pihapiirissä asuu Shaoai, muita hiukan vanhempi tyttö, joka aiheuttaa omalla kapinallaan ongelmia niin yliopistolla kuin kotonaankin. Muutos elämään tulee, kun Shaoain perheeseen saapuu Ruyu, erikoinen tyttö joka on kasvanut pienessä kylässä. Boyang rakastuu Ruyuun, ja Moran, joka on luullut Boyangin kuuluvan itselleen, pettyy. Syksyn tullen nuorten riehuvat tunteet koituvat erään heistä kohtaloksi.

Kirjan toisessa tasossa eletään nykypäivää. Kiina on muuttunut, ja niin ovat nuoretkin. Mitä heistä on tullut?

Yksinäisyyttä kalliimpaa on kirja, joka vaatii keskittymisen. Minulla on usein lukiessani telkkari auki, ja saatan useinkin katsoa puolella silmällä jotain ohjelmaa kun luen. Tämä oli kuitenkin kirja, jota lukiessa ei voinut mitään muuta kuin lukea. Teos on haastava, tavallaan, vaikkei ollutkaan vaikealukuinen.

Jossain vaiheessa lukemista melkein jo kyllästyin - tuntui etten saa otetta yhteenkään hahmoista, enkä pidä heistä yhdestäkään. Siinä mielessä mielipiteeni ei muuttunut loppua kohdenkaan, sillä tässä oli kerrankin kirja, jossa yksikään hahmoista ei herättänyt minkäänlaista rakkautta. Päinvastoin: inhosin heistä useampaa. Esimerkiksi Ruyu, hän oli raivostuttava, kaikessa kummallisuudessaan ja töksähteleväisyydessään. En voinut sietää häntä, enkä kyllä omassa elämässänikään katselisi hetkeäkään tuollaista henkilöä. Onneksi tyydyin vihaamaan häntä vain kirjan sivuilla, eikä minun tarvitse häntä tuntea.

Luovuttaa en kirjan kanssa meinannut silti hetkeäkään, vaan päätin sinnitellä loppuun saakka. Joka on hyvä, sillä viimeisten sadan sivun aikana tapahtui käänne. Käänne selvästi parempaan, sillä kirja alkoikin kiinnostaa. Ehkä annoin itseni niin sanotusti kokonaan tälle kirjalle, sillä sain juonesta aivan eri tavalla kiinni, ja pääsin kirjan kyytiin mukaan.

Li alkoi kirjailijana kiinnostaa kovastikin - onneksi minulla on Kulkurit parhaillaan kirjastosta lainassa. Aion ehdottomasti lukea sen.

Sinä, joka aiot lukea Yksinäisyyttä kalliimpaa. Varaa tälle hetki, tai parikin. Anna itsesi tälle kirjalle kokonaan.

Alan Bradley teki sen taas.

Kuolema ei ole lasten leikkiä
Alan Bradley
Suomentanut Laura Beck
389 s. 
2014 
Bazar











Viime vuonna Kirjan ja ruusun päivänä ostin itselleni Alan Bradleyn ensimmäisen suomennetun teoksen, Piiraan maku makea. Bloggarikollegat olivat sitä kovasti kehuneet, ja koska olen kehuille altis, pitihän se minunkin saada hyllyyni. Kirja olikin todella hyvä, joten tämä jatko-osa tietenkin kiinnosti.

Piiraan maku makea teoksesta tuttu Flavia de Luce on vannonut, ettei hän enää eksy ratkomaan murhia. Toisin kuitenkin käy. Englantilaisen kylän rauha järkkyy, kun sinne saapuu televisiosta tutun nukketeatterin pakettiauto, joka hajoaa hautausmaan nurkalle. Maankuulu marionettitaiteilija Rubert Porson päättääkin laittaa näytöksen pystyyn seurakuntatalolle - mutta eipä hän tiennyt mitä siitä seuraisi. Flavia joutuu jälleen kerran ratkomaan murhaa, ja samalla joutuu penkomaan kotikylänsä vaiettuja salaisuuksia. Oliko sittenkään vahinko, että nukketeatterin auto hajosi juuri Bishopin kylään?

Ei pettänyt minua Bradley nytkään. Nautin heti alusta pitäen dekkarin tunnelmasta, enkä joutunut miettimään lukiessani, montako sivua on vielä edessä. Täytyy kyllä tunnustaa; kirjan loppupuolella ajatukseni harhaili, mutta sen laitan väsymyksen piikkiin enkä syytä kirjaa. Loppuratkaisu jäi siis hieman vaisuksi, mutta luulen, että jos olisin lukenut lopun virkeämpänä, olisin pitänyt lopustakin enemmän.

Tutustuin vasta vähän aikaa sitten Agatha Christieen. Nyt, kun luin Kuolema ei ole leikin asiaa, olin aistivinani siinä samaa henkeä kuin Chistien kirjoissa - samaa vanhan ajan tyyliä, ja tietynlaista kepeyttä. Dekkareitakaan ei tarvitse aina ottaa niin vakavasti, vaikkei kuolema leikin asia olekaan. Lähinnä sitä kuitenkin ajan takaa, että dekkareitakin voi kirjoittaa näin, kuin Bradley esimerkiksi kirjoittaa: lämpimästi, ja leikitellen. Ilman väkivaltaa. Sillä Bradley ei väkivallalla mässäile, ja se on piristävää vaihtelua.

Suosittelisin Bradleyta tietenkin kaikille dekkarin ystäville, mutta myös sinulle, joka et niin dekkareista välitä. Bradley tarjoilee kuitenkin jotakin niin erilaista, että sitä kannattaa kokeilla, vaikkei dekkarifani olisikaan. Flavia de Luce kirjat ovat aika itsenäisiä, ja nämä voi lukea mielivaltaisessa järjestyksessä, aiankin minun mielestäni. Ja dekkari-ihmiset, teillehän Bradley on ehdoton tuttavuus.