Vailla henkilökohtaista vastuuta
Lena Andersson
Suomentanut Sanna Manninen
331 s.
2015
Siltala
Lainattu kirjastosta
Vailla henkilökohtaista vastuuta on itsenäinen jatko-osa viime vuonna suomennetulle Omavaltaista menettelyä teokselle. Suhtauduin kirjaan varovasti, sillä Omavaltaista menettelyä ei ihan täysin sydäntäni vienyt - kuitenkin Esterin uudet seikkailut kiinnostivat niin paljon, että halusin tämänkin kirjan lukea.
Ester on siis täällä taas. Eikä hän ole näköjään oppinut edellisestä tuhoisasta rakkaussuhteestaan mitään, sillä taas mennään. Nyt Ester rakastuu päätä pahkaa näyttelijä Olof Steniin, joka ei peittele yhtään sitä että hän on naimisissa eikä hänellä ole aikomustakaan erota vaimostaan. Mutta Ester roikkuu kyydissä, ja seuraa Olofia teatteriesityksestä toiseen, että näkisi edes vilauksen miehestä. Esteristä on vasten tahtoaan tullut rakastajatar - ja hän vain toivoo, että Olof sittenkin jättäisi vaimonsa.
Vailla henkilökohtaista vastuuta jätti minulle kaksijakoisen tunnelman. Kun aloitin kirjan, olin vallan ihastunut. Anderssonin teksti ja huumori nimittäin kolahtaa minuun - se on vallan älykästä ja ihanaa. Jonkun matkaa, sanotaanko sinne 150-200 sivulle asti ihastelin kirjaa, ja olin sen pauloissa, mutta sitten alkoi tökkiä. Tarina tuntui junnaavan paikallaan, eikä mistään tullut valmista.
Olisinkin toivonut, että kirjaa ja tarinaa olisi tiivistetty runsaasti. Kirjan loppu taas oli nimittäin hyvä, mutta jos siitä väliltä olisi osan pois, niin olisin ollut kokonaisuuden kanssa kovin ihastunut. Nyt kirja jätti jo mainitsemani kaksijakoisen olon, enkä oikein tiedä mitä kokonaisuudesta ajattelisin.
Esterin tapaaminen oli kuitenkin jälleen mukavaa, hän on valloittava tyyppi. Muistan, kuinka minua Omavaltaista menettelyä kirjaa lukiessani ärsytti Ester, mutta nyt en voi häntä samalla tavalla inhota - niin ärsyttävä on nimittäin tällä kertaa Olof. Mikä sika mieheksi! Tässä ei voi lukija kuin tukea Esteriä.
En oikein osaa sanoa millaisena kirjana Vailla henkilökohtaista vastuuta pitäisin. Se ei ole mikään viihderomaani, ei todellakaan, vaikka rakkaussuhteesta kertookin. Siinä on myös humoristisia piirteitä, mutta se ei mikään hauska kirja varsinaisesti ole. Se on kevyt, mutta painava.
Olisin kovasti halunnut pitää tästä kirjasta, olen kuullut tästä paljon hyvää. Mutta tapa, jolla Andersson jätti tarinan junnaamaan paikalleen, oli ärsyttävä, ja jouduin harppomaan lukiessani jonkin verran. Alku oli hieno, pitkällekin, ja lopussa, kun viimein jotain alkoi tapahtua, oli sekin hyvä. Mutta siinä välissä huomioni herpautui täysin.
Kehotan kuitenkin kokeilemaan, josko sinä rakastuisit tähän kirjaan, josko sinä saisit enemmän irti Esterin ja Olofin suhteesta.
tiistai 30. kesäkuuta 2015
maanantai 29. kesäkuuta 2015
Emma Chase: Taklattu
Taklattu
Emma Chase
Suomentanut Helinä Kangas
277 s.
2015
Bazar
Arvostelukappale
Jokin Taklatussa näköjään jäi mieleen pyörimään kirjan kansien sulkemisen jälkeenkin, sillä näin viime yönä kirjasta unta. Tarkemmin sanottuna näin unta kirjan bloggaamisesta, unessa aloitin bloggauksen kertomalla Taklatun olevan täydellinen kirja helteeseen. Ja niin se onkin.
Drew Ewans on komea mies. Hän on tottunut saamaan naisen kuin naisen, ja niin oikeastaan onkin. Pelkkä hymy, ja nainen on hänen. Drew ei suhteisiin tuhlaa aikaa, sillä kun hän on saanut naisen kaadettua, hän poistuu asunnosta. Drew työskentelee isänsä investointipankkiirifirmassa, ja saa yhtäkkiä kolleegakseen kauniin ja älykkään Katen. Drewin jalat ovat Katen edessä hyytelöä, ja ensimmäisen kerran elämässään hän on valmis tekemään lähes mitä tahansa naisen vuoksi. Paha vain, että Kate on varattu nainen, ja kilpailija töissä.
Taklattu on kuuma. Sanan varsinaisessa merkityksessä, nimittäin tästä kirjasta ei erotiikkaa puutu. Yleensä en tämänkaltaisia kirjoja kovinkaan paljon lue, mutta jokin Taklatussa kiinnosti niin paljon, että arvelin sen olevan hyvää luettavaa kesäpäiviin. Ja ehkä hieman yllätyin itsekin, sillä pidin tästä kirjasta aika paljon.
Vaikka kirjassa seksi näyttelee suurta roolia - sillä niin se näyttelee Drewin elämässäkin - niin juoni on silti hyvä, ja erittäin koukuttava. Naistenmies Drew rakastuu, ja haluaa saada naisen itselleen. Miten näiden kahden käy? Kyllä, minä ahmin tämän. Minä niin halusin tietää, miten Katen ja Drewin käy.
Drew vaikuttaa alussa täydelliseltä kusipäältä. Enkä ole varmasti ainoa joka näin ajattelee - näin varmasti ajattelevat myös ne naiset, joita Drew on kaatanut - mutta mitä pidemmälle kirja ja tarina etenee, sitä sympaattisemmalta kaverilta tämä naistenmies alkaa vaikuttaa. Siihen ei vaikuta ainoastaan hänen tunteensa Katea kohtaan, vaan myös se, miten läheiset välit hänellä on perheensä, ja erityisesti siskontyttönsä kanssa. Mies, joka rakastaa perhettään noin vilpittömästi, ei voi olla läpeensä paha.
Vahvan lukuromaanin nälkään Taklattu on ihan väärä teos. Ei sillä, että se olisi huonosti kirjoitettu (jota se ei ole), mutta kirja on todella kevyt, ja kuten jo sanoin, todella kuuma. Tämä on täydellistä lukemista helteiseen kesäpäivään, vaikka rannalla tai kotiparvekkeen aurinkotuolissa, jolloin kaipaa Viihdettä. Viihdettä isolla V kirjaimella.
En ole kovin tuttu eroottisen kirjallisuuden kanssa, joten en osaa vertailla tätä muihin lajinsa kirjoihin. Mutta se, mikä Taklatussa vetosi, oli se, että se oli kaiken lisäksi hauska! Katen ja Drewin kaksinkamppailu on hauskaa luettavaa, mutta kaikista hauskinta on lukea Drewin ja hänen siskontyttönsä juttelua. Se naurattaa, ja sulattaa sydäntä.
Minä olen ainakin aivan koukussa. Kirjalle on ilmestynyt englanniksi jo kolme jatko-osaa, ja odotankin kovasti milloin Bazar suomentaisi seuraavan osan, Twistedin.
Emma Chase
Suomentanut Helinä Kangas
277 s.
2015
Bazar
Arvostelukappale
Jokin Taklatussa näköjään jäi mieleen pyörimään kirjan kansien sulkemisen jälkeenkin, sillä näin viime yönä kirjasta unta. Tarkemmin sanottuna näin unta kirjan bloggaamisesta, unessa aloitin bloggauksen kertomalla Taklatun olevan täydellinen kirja helteeseen. Ja niin se onkin.
Drew Ewans on komea mies. Hän on tottunut saamaan naisen kuin naisen, ja niin oikeastaan onkin. Pelkkä hymy, ja nainen on hänen. Drew ei suhteisiin tuhlaa aikaa, sillä kun hän on saanut naisen kaadettua, hän poistuu asunnosta. Drew työskentelee isänsä investointipankkiirifirmassa, ja saa yhtäkkiä kolleegakseen kauniin ja älykkään Katen. Drewin jalat ovat Katen edessä hyytelöä, ja ensimmäisen kerran elämässään hän on valmis tekemään lähes mitä tahansa naisen vuoksi. Paha vain, että Kate on varattu nainen, ja kilpailija töissä.
Taklattu on kuuma. Sanan varsinaisessa merkityksessä, nimittäin tästä kirjasta ei erotiikkaa puutu. Yleensä en tämänkaltaisia kirjoja kovinkaan paljon lue, mutta jokin Taklatussa kiinnosti niin paljon, että arvelin sen olevan hyvää luettavaa kesäpäiviin. Ja ehkä hieman yllätyin itsekin, sillä pidin tästä kirjasta aika paljon.
Vaikka kirjassa seksi näyttelee suurta roolia - sillä niin se näyttelee Drewin elämässäkin - niin juoni on silti hyvä, ja erittäin koukuttava. Naistenmies Drew rakastuu, ja haluaa saada naisen itselleen. Miten näiden kahden käy? Kyllä, minä ahmin tämän. Minä niin halusin tietää, miten Katen ja Drewin käy.
Drew vaikuttaa alussa täydelliseltä kusipäältä. Enkä ole varmasti ainoa joka näin ajattelee - näin varmasti ajattelevat myös ne naiset, joita Drew on kaatanut - mutta mitä pidemmälle kirja ja tarina etenee, sitä sympaattisemmalta kaverilta tämä naistenmies alkaa vaikuttaa. Siihen ei vaikuta ainoastaan hänen tunteensa Katea kohtaan, vaan myös se, miten läheiset välit hänellä on perheensä, ja erityisesti siskontyttönsä kanssa. Mies, joka rakastaa perhettään noin vilpittömästi, ei voi olla läpeensä paha.
Vahvan lukuromaanin nälkään Taklattu on ihan väärä teos. Ei sillä, että se olisi huonosti kirjoitettu (jota se ei ole), mutta kirja on todella kevyt, ja kuten jo sanoin, todella kuuma. Tämä on täydellistä lukemista helteiseen kesäpäivään, vaikka rannalla tai kotiparvekkeen aurinkotuolissa, jolloin kaipaa Viihdettä. Viihdettä isolla V kirjaimella.
En ole kovin tuttu eroottisen kirjallisuuden kanssa, joten en osaa vertailla tätä muihin lajinsa kirjoihin. Mutta se, mikä Taklatussa vetosi, oli se, että se oli kaiken lisäksi hauska! Katen ja Drewin kaksinkamppailu on hauskaa luettavaa, mutta kaikista hauskinta on lukea Drewin ja hänen siskontyttönsä juttelua. Se naurattaa, ja sulattaa sydäntä.
Minä olen ainakin aivan koukussa. Kirjalle on ilmestynyt englanniksi jo kolme jatko-osaa, ja odotankin kovasti milloin Bazar suomentaisi seuraavan osan, Twistedin.
sunnuntai 28. kesäkuuta 2015
Jussi Adler-Olsen: Tapaus 64
Tapaus 64
Jussi Adler-Olsen
Suomentanut Katriina Huttunen
517 s.
2015
Gummerus
Arvostelukappale
Osasto Q:sta kertova sarja on tullut minulle hyvin tutuksi, ja niinpä tämä Tapaus 64 oli todella odotettu dekkari tämän kevään kirjoissa. Kun lukumaratonilla oli tullut luettua enimmäkseen lastenkirjallisuutta, ohuita kirjoja, oli ihana maratonin jälkeen ottaa käsiin paksu dekkari.
Osasto Q pääsee jälleen töihin. Paljastuu, että vuonna 1987 on kadonnut useita ihmisiä samoihin aikoihin, eikä heitä ole löydetty. Carl Morck työtovereineen kiinnostuu asiasta vielä enemmän, kun huomaa näillä ihmisillä olevan yhteys: heillä kaikilla on kytkös äärioikeistolaiseen puolueeseen jonka suosio vain kasvaa.
Rinnalla kerrotaan Nete Hermansenin tarinaa menneisyydestä, tuolta 80-luvulta. Hänen elämänsä on ollut täynnä taistelua ja epäonnea, vieläpä kun hän joutuu Sprogon saarelle, johon kukaan nainen ei haluaisi joutua. Onko väärin, että Nete päättää kostaa?
Olen jättänyt Tapaus 64:n hyllyyn odottamaan sopivaa hetkeä, jolloin olisi aikaa lukea paksua, hyvää dekkaria. Nyt siihen oli täydellinen hetki, oli aikaa lukea, oli aikaa ahmia kirjaa. Ja ahmittua tulikin, niin vetävän juonen oli Adler-Olsen kirjaansa jälleen kutonut. Rinnakkaiskerronta toimii hyvin, sillä lukijalle ei jää epäselväksi milloin missäkin aikatasossa mennään.
Osasto Q:n tyypit ovat tulleet hyvin tutuiksi, tämähän on jo neljäs näistä tyypeistä kertova kirja. Olen ehtinyt ihastua ja tutustua näihin tyyppeihin sarjan varrella hyvin, ja pian muistuikin taas lukiessa mieleen kuka on millainen, ja mitä edellisessä osassa, Pullopostia, tapahtui.
Minusta paras tyyppi Osasto Q:ssa on Assad, Carl Morckin apuri, joka on maahanmuuttaja. Hänen kielitaitonsa on vähän niin ja näin, ja kielelliset väärinkäsitykset ovat yksi hauskin juttu tässäkin kirjassa. Sillä enpä ole hirveän montaa kertaa törmännyt dekkariin joka naurattaa! Mutta niin tekee Adler-Olsen, naurattaa ainakin minua.
Se, miten Adler-Olsen on kehitellyt Osasto Q:n tyypit, on parasta. Heille on kehittynyt, tottakai, oma historiansa, ja se miten heistä koko ajan tulee sarjan edetessä elävämpiä ja lukijalleen tärkeämpiä, on huippua. Sillä jokainen Osasto Q:n tyypeistä on hyvä tavallaan, vaikka Assad minulle tärkeimmäksi onkin muodostuunut.
Tapaus 64:n juoni on taattua tavaraa: se on aika hirveäkin. Vuoden 1987 tapahtumat ovat järkyttäviä, ja niitä lukiessa melkein kuvottaa. Mutta on tärkeää miten näihinkin asioihin, joista en sen enempää kirjoita etten pilaisi lukukokemuksia, puututaan edes näin dekkarin keinoin. Äärioikeistolainen puolue josta kirjassa kirjoitetaan, on järkyttävä, ja toivon todella ettei tällaista maailmassa olisi oikeasti. Mutta mistäpä sitä tietää...
Tapaus 64 on ehkä tähän mennessä parasta Adler-Olsenia. Jokaisesta sarjan kirjasta olen tavallaan pitänyt todella paljon, mutta tämä oli sellaista huikeaa menoa, ettei kyydissä meinannut pysyä. Mahtava kirja, kiitos lukukokemuksesta kustantajalle.
Jussi Adler-Olsen
Suomentanut Katriina Huttunen
517 s.
2015
Gummerus
Arvostelukappale
Osasto Q:sta kertova sarja on tullut minulle hyvin tutuksi, ja niinpä tämä Tapaus 64 oli todella odotettu dekkari tämän kevään kirjoissa. Kun lukumaratonilla oli tullut luettua enimmäkseen lastenkirjallisuutta, ohuita kirjoja, oli ihana maratonin jälkeen ottaa käsiin paksu dekkari.
Osasto Q pääsee jälleen töihin. Paljastuu, että vuonna 1987 on kadonnut useita ihmisiä samoihin aikoihin, eikä heitä ole löydetty. Carl Morck työtovereineen kiinnostuu asiasta vielä enemmän, kun huomaa näillä ihmisillä olevan yhteys: heillä kaikilla on kytkös äärioikeistolaiseen puolueeseen jonka suosio vain kasvaa.
Rinnalla kerrotaan Nete Hermansenin tarinaa menneisyydestä, tuolta 80-luvulta. Hänen elämänsä on ollut täynnä taistelua ja epäonnea, vieläpä kun hän joutuu Sprogon saarelle, johon kukaan nainen ei haluaisi joutua. Onko väärin, että Nete päättää kostaa?
Olen jättänyt Tapaus 64:n hyllyyn odottamaan sopivaa hetkeä, jolloin olisi aikaa lukea paksua, hyvää dekkaria. Nyt siihen oli täydellinen hetki, oli aikaa lukea, oli aikaa ahmia kirjaa. Ja ahmittua tulikin, niin vetävän juonen oli Adler-Olsen kirjaansa jälleen kutonut. Rinnakkaiskerronta toimii hyvin, sillä lukijalle ei jää epäselväksi milloin missäkin aikatasossa mennään.
Osasto Q:n tyypit ovat tulleet hyvin tutuiksi, tämähän on jo neljäs näistä tyypeistä kertova kirja. Olen ehtinyt ihastua ja tutustua näihin tyyppeihin sarjan varrella hyvin, ja pian muistuikin taas lukiessa mieleen kuka on millainen, ja mitä edellisessä osassa, Pullopostia, tapahtui.
Minusta paras tyyppi Osasto Q:ssa on Assad, Carl Morckin apuri, joka on maahanmuuttaja. Hänen kielitaitonsa on vähän niin ja näin, ja kielelliset väärinkäsitykset ovat yksi hauskin juttu tässäkin kirjassa. Sillä enpä ole hirveän montaa kertaa törmännyt dekkariin joka naurattaa! Mutta niin tekee Adler-Olsen, naurattaa ainakin minua.
Se, miten Adler-Olsen on kehitellyt Osasto Q:n tyypit, on parasta. Heille on kehittynyt, tottakai, oma historiansa, ja se miten heistä koko ajan tulee sarjan edetessä elävämpiä ja lukijalleen tärkeämpiä, on huippua. Sillä jokainen Osasto Q:n tyypeistä on hyvä tavallaan, vaikka Assad minulle tärkeimmäksi onkin muodostuunut.
Tapaus 64:n juoni on taattua tavaraa: se on aika hirveäkin. Vuoden 1987 tapahtumat ovat järkyttäviä, ja niitä lukiessa melkein kuvottaa. Mutta on tärkeää miten näihinkin asioihin, joista en sen enempää kirjoita etten pilaisi lukukokemuksia, puututaan edes näin dekkarin keinoin. Äärioikeistolainen puolue josta kirjassa kirjoitetaan, on järkyttävä, ja toivon todella ettei tällaista maailmassa olisi oikeasti. Mutta mistäpä sitä tietää...
Tapaus 64 on ehkä tähän mennessä parasta Adler-Olsenia. Jokaisesta sarjan kirjasta olen tavallaan pitänyt todella paljon, mutta tämä oli sellaista huikeaa menoa, ettei kyydissä meinannut pysyä. Mahtava kirja, kiitos lukukokemuksesta kustantajalle.
torstai 25. kesäkuuta 2015
Blogistanian kesälukumaraton V - nyt se alkaa!
Kesäiseen tapaan myös tänä kesänä bloggarit järjestävät yhteisen kesälukumaratonin. Minä olen monena kesänä ollut mukana, ja nytkin kävi niin onnellisesti, että pääsin mukaan. Tarkoitus oli alunperin aloittaa vasta varsinaisena maratonpäivänä, perjantaina, mutta kirjapinot houkuttelevat, ja aloitankin jo nyt, torstaina, kello 15.
Eilisellä kirjastoreissulta löytyi mukaan vaikka mitä. Rakentelin itselleni värikkään, korkean ja ihanan pinon, josta voin lukemista valita.
Nyt lähtee! Päivitän tätä bloggausta säännöllisesti, ja sen lisäksi twiittailen maratontunnelmista, sekä lisään kuvia instagramiin. Twitterissä lukutoukka visertää nimellä @rakastankirjoja, ja instagramista minut löytää nimellä lukutoukankirjablogi.
17.25.
Kahvitauon paikka! Pääsin aloittamaan maratonin vasta puoli neljältä, joten takana on kaksi tuntia lukuaikaa. Kaksi kirjaa on luettuna, molemmat ovat olleet lastenkirjoja, eivätkä kovinkaan paksuja.
Starttasin maratonin Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu, Vilttitossu ja Iso Elsa kirjalla. Heinähattu ja Vilttitossu on laatutavaraa, joiden laatu ei ole sarjan edeteessä laskenut. En ole aivan varma monesko sarjan kirja tämä on, mutta kyseessä oli Salla Savolaisen kuvittama uusi painos.
Olen lukenut sarjaa lapsena, mutta nyt viime aikoina olen lainannut silloin tällöin pari kirjaa kirjastosta, ja tutustunut näihin ihaniin tyyppeihin uudestaan. En tiedä onko koko sarja tullut lapsena tutuksi, mutta suurin osa sarjan kirjoista tuntuu minulle nyt aivan uusilta. Aivan täydellinen maratonin aloituskirja, jonka kanssa nauroinkin.
Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Iso Elsa, kuvittanut Salla Savolainen, 104 s, Tammi
Maratonin toisena kirjana oli Noora ja Jenna Kunnaksen Kaheli sakki ja kauhujen kaappi. Tämä kirja on välähdellyt minulle blogeissa ja instagramissa, ja se kiinnosti minua siinä määrin, että mietin jossain vaiheessa siitä arvostelukappaleen pyytämistä. Nyt kuitenkin, eilen kun kävin kirjastossa, se olikin lastenosaston hyllyssä! Mikä tuuri!
Kahe sakki ja kauhujen kaappi on ihan hulvaton. Siinä on mahtavat hahmot, kuten esimerkiksi Bertta Perätuuli, ja pieruhuumori varmasti naurattaa alakoulu ikäistä lukijaa. Ja nauratti se minuakin! Luulen, että tuossa vuoden päästä täditettäväni olisi ihan valmis tälle kirjalle, ja pitäisi tästä varmasti, on se sen verran vekkuli tyyppi.
Kahelista sakista saisi mainiosti jatko-osan, ja toivonkin että Noora ja Jenna Kunnas kirjoittaisivat näistä tyypeistä lisää.
Noora ja Jenna Kunnas: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi, 109 s, Otava
Yhteensä siis tähän mennessä sivuja on kertynyt 213. Maratonpinostani löytyy jatkoksi niin lastenkirjoja, nuortenkirjoja, kuin aikuisillekin suunnattua kirjallisuutta, mutta enpä yhtään tiedä mitä sieltä käteen osuu seuraavana. Tiedän ainakin sen, että lukufiilis on mitä täydellisin!
19.50.
Taas on kahvitauon paikka. Kuluneen kahden ja puolen tunnin aikana olen lukenut, tottakai, ja lisäksi pitänyt kokkaus ja ruokailutauon. Tankkaus tekikin hyvää, sillä verensokeri oli uhkaavasti ehtinyt laskea ja päänsärkykin uhkasi. Nyt on kuitenkin taas hyvä ja voimakas olo, ja lukeminen maistuu.
Luin Alan Bennettin kirjan Epätavallinen lukija. Kirja osui silmiini jonkun (anteeksi, en muista kenen) kirjakaverin Goodreads listoilta, joilta kävin haeskelemassa kirjastoreissua varten lukuvinkkejä. Kirja kuulosti kiinnostavalta, ja kyseinen kirjakaveri oli antanut sille muistaakseni neljä tähteä. Eikä suotta!
Epätavallinen lukija on mahtava - hauska, osuva, ja kertoo lukemisesta. Kirjoitan kirjasta vielä erillisen bloggauksen, niin mainio se oli, joten en juonesta kerro sen enempää kuin sen, että se kertoo Englannin hovista. Miten tällainen kirja onkaan päässyt lipumaan ohitseni? Lukumaratonille kirja oli täydellinen pituutensakin vuoksi, sillä sivuja oli reilu sata.
Alan Bennett: Epätavallinen lukija, suomentanut Heikki Salojärvi, 114 s., Basam books
Sivuja tähän mennessä siis on 327. En yhtään tiedä minkä kirjan kahvitauon jälkeen pinosta otan, sillä varsinaisia herkkuja on kyllä tarjolla. Ainakin Kari Hotakaisen Lastenkirja houkuttaa kovasti, sillä pidän Hotakaisesta, ja tuota Lastenkirjaa on minulle vinkattu. Ehkä se?
22.00.
Vielä piti keittää kahvit, koska yritän tänään jaksaa valvoa (ja lukea!) mahdollisimman myöhään. En ole mikään himovalvoja, joten saa nähdä miten minun käy.
Kaksi kirjaa on taas luettu. Valitsin tosiaan pinosta Kari Hotakaisen Lastenkirjan, jota minulle on kehuttu. Ei ollenkaan suotta, sillä kirja oli kyllä hieno. Lastenkirja, joka on kirjoitettu Hotakaismaisen persoonallisella tyylillä, joka on minun makuuni. Kuvitus ei myöskään ole mitään tavanomaista lastenkirjakuvitusta, vaan siinä on tiukan persoonallinen ote. Aivan varma en tosin vieläkään ole, onko kuvitus aivan minun makuuni vai ei...
Kari Hotakainen: Lastenkirja, kuvitus Priit Pärn, 128 s., WSOY
Hotakaisen jälkeen päätin jatkaa lastenkirja linjalla, ja pinosta löytyi ensimmäinen Risto Räppääjä kirja. Risto Räppääjä oli minulle tätä ennen tuttu ainoastaan elokuvista, joita olen tainnut telkkarista nähdä parikin. Hetki lyö, Risto Räppääjä oli kuitenkin minun mielestäni parempi kuin elokuvat. Risto ja Rauha ovat molemmat hauskoja tyyppejä, ja Sinikka ja Tiina Nopolan huumori toimii minulle tässäkin kirjassa.
Sinikka ja Tiina Nopola: Hetki lyö, Risto Räppääjä, kuvitus Sami toivonen ja Aino Havukainen, 96 s., Tammi
Tähän mennessä sivuja on kertynyt 551. Lukeminen on ollut koko ajan hauskaa, ja eteeni on sattunut ainoastaan hyviä kirjoja. En tiedä kuinka kauan jaksan vielä tänä iltana lukea, en varmaan kovin paljon puoltayötä pidempään, mutta sitten jatkan aamulla reippaana.
6.30.
Eilen uni vei mennessään jo yhdentoista jälkeen. Kuten eilen jo kirjoitin, en ole kovin hyvä valvomaan myöhään, ja silmät alkoivatkin lupsua sitten jo siihen malliin, ettei lukeminen enää sujunut. Toisaalta, sitten sisäinen kelloni herätti minut jo puoli kuudelta, ja nyt olen jo lukenut Tuula Kallioniemen nuortenkirjan Pako loppuun.
Pako oli hyvä. En osaa sanoa minkä ikäisille lukijoille sitä suosittelisin, sillä siinä on jännitystä, sekä rankkoja aiheita. Ehkä paras ikä olisi 12-14 vuotiaat. Aikuisellekin lukijalle tämä maistui hyvin, sillä Kallionemi käsittelee rankkoja aiheita hienosti. Tästäkin kirjasta tulen luultavasti bloggaamaan vielä tarkemmin, sillä sanottavaa on enemmänkin.
Tuula Kallioniemi: Pako, 126 s., Otava
Saa nähdä miten jaksan lukea iltapäivään saakka, kun olen herännyt näin aikaisin. Jos silmät eivät meinaa pysyä auki, annan itselleni luvan pieniin uniin, mutta koitan silti mennä kahvin voimalla. Vielä ei ainakaan väsmys uhkaa, ja kahvi tekee hyvää. Tällähetkellä luettuja sivuja on kasassa 677.
10.35.
Ajattelin päivittää tilanteen vielä ennen ruokataukoa. Tähän väliin on mahtunut yksi kirja, sekä pieni unitauko. Aloin olla puoli kahdeksan aikaan niin väsynyt, ettei lukemisesta tullut mitään. Annoinkin itselleni luvan tunnin torkkuihin, ja se piristi huomattavasti. Nyt, kun vielä saan ruokaa, niin jaksaa taas!
Luin Sari Luhtasen kirjan Totuus Tarusta. Tämäkin on ollut lukulistalla jo viime vuodesta asti, sillä olen pitänyt Luhtasen viihdekirjoista paljon. Totuus Tarusta olikin hauska, se on vähän niin kuin nuorille lukijoille suunnattua chick litiä. Toivottavasti Tarusta saataisiin kuulla lisääkin!
Sari Luhtanen: Totuus Tarusta, kuvitus Tiina Paju, 159 s., Otava
Nyt siis syömään ja kahville, ja sen jälkeen lukeminen jatkuu. Sivumäärä tällä hetkellä on 836.
12.55.
Nyt on tankattu ruokaa, juotu kahvia, luettu ja on aika juoda lisää kahvia. Lukufiilis on ollut hyvä, vaikka tiedänkin, että kun maraton loppuu, tulen nukkumaan pitkät päikkärit. Maratonaikaa siihen en kuitenkaan aio uhrata, vaan jaksan kahvin voimalla.
Kahdeksas luettu kirja on Timo Parvelan Ella ja Paterock. Timo Parvela ja Ella kirjat ovat nekin minulle uusi tuttavuus, vaikka toki nimenä olikin tuttu. Olisin kyllä tutustunut tähänkin sarjaan aikaisemmin, jos olisin tiennyt miten hyvä ja hauska kirjoittaja Parvela on! Kirjassa on mukana todella hauska porukka, ja juoni luistaa hyvin eteenpäin. Aion ehdottomasti tutustua tähän sarjaan paremminkin.
Timo Parvela: Ella ja Paterock, 138 s., Tammi
Lukuaikaa on siis jäljellä kaksi ja puoli tuntia. Tähän mennessä sivuja on kasassa 974, eli tulen ylittämään tuhannen sivun haamurajan. Saa nähdä mitä luettavaa pinosta vielä löytyy, jäljellä on nimittäin monta hyvää kirjaa, jotka tulen kyllä maratonin jälkeen lukemaan.
15.40.
Se on loppu nyt! Kesälukumaraton on osaltani päättynyt, ja en voi kuin todeta että oli mahtavaa! Tämä lukumaraton meni lähes kokonaan lastenkirjallisuuden parissa, enkä oikeastaan tiedä mikä voisi olla hauskempi tapa maratoonata.
Viimeisenä kirjanani oli Siri Kolun Me Rosvolat ja ryöväriliitto, jota en ihan loppuun ehtinyt lukea. Sanottakoon, että olen tämän Rosvolat kirjan lukenut jo aiemmin, mutta se tuli väärässä järjestyksessä sarjaa, enkä tajunnut siitä oikein mitään. Me Rosvolat on nimittäin sarja, joka pitää lukea järjestyksessä. Nyt kun tiedän mitä tätä ennen on tapahtunut, sain kirjasta täyden ilon irti, ja tajuan miten hieno päätös se sarjalle on. Vielä loppuratkaisu lukematta.
Siri Kolu: Me Rosvolat ja ryöväriliitto, luettu 195 s., Otava
Yhteissivumääräni on siis 1169! Huikea sivumäärä, jollaista en ole tavoittanut ikinä lukumaratonilla. Tämä tietenkin johtui lukemistani lastenkirjoista, joita lukee paljon nopeammin kuin raskaampaa aikuisten kirjallisuutta. Mutta hauskaa oli, aivan mahtavaa. Ihania uusia sarjalöytöjä, kuten Ella-sarja ja Risto Räppääjät, joihin en ollut ennen tutustunut. Alan Bennett oli ainoa LaNu kirjallisuuden ulkopuolelta oleva kirja, ja se oli mahtava poikkeus maratoniin. Epätavallinen lukija jää mieleen pitkäksi aikaa!
En pysty tietenkään olemaan tätä päivää lukematta, vaikka takana on monta tuntia kirja kädessä. Mutta sen jälkeen, kun olen selvittänyt loppuratkaisun Rosvoloista, on ihanaa ottaa käteen kunnon dekkari.
Eilisellä kirjastoreissulta löytyi mukaan vaikka mitä. Rakentelin itselleni värikkään, korkean ja ihanan pinon, josta voin lukemista valita.
Nyt lähtee! Päivitän tätä bloggausta säännöllisesti, ja sen lisäksi twiittailen maratontunnelmista, sekä lisään kuvia instagramiin. Twitterissä lukutoukka visertää nimellä @rakastankirjoja, ja instagramista minut löytää nimellä lukutoukankirjablogi.
17.25.
Kahvitauon paikka! Pääsin aloittamaan maratonin vasta puoli neljältä, joten takana on kaksi tuntia lukuaikaa. Kaksi kirjaa on luettuna, molemmat ovat olleet lastenkirjoja, eivätkä kovinkaan paksuja.
Starttasin maratonin Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu, Vilttitossu ja Iso Elsa kirjalla. Heinähattu ja Vilttitossu on laatutavaraa, joiden laatu ei ole sarjan edeteessä laskenut. En ole aivan varma monesko sarjan kirja tämä on, mutta kyseessä oli Salla Savolaisen kuvittama uusi painos.
Olen lukenut sarjaa lapsena, mutta nyt viime aikoina olen lainannut silloin tällöin pari kirjaa kirjastosta, ja tutustunut näihin ihaniin tyyppeihin uudestaan. En tiedä onko koko sarja tullut lapsena tutuksi, mutta suurin osa sarjan kirjoista tuntuu minulle nyt aivan uusilta. Aivan täydellinen maratonin aloituskirja, jonka kanssa nauroinkin.
Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Iso Elsa, kuvittanut Salla Savolainen, 104 s, Tammi
Maratonin toisena kirjana oli Noora ja Jenna Kunnaksen Kaheli sakki ja kauhujen kaappi. Tämä kirja on välähdellyt minulle blogeissa ja instagramissa, ja se kiinnosti minua siinä määrin, että mietin jossain vaiheessa siitä arvostelukappaleen pyytämistä. Nyt kuitenkin, eilen kun kävin kirjastossa, se olikin lastenosaston hyllyssä! Mikä tuuri!
Kahe sakki ja kauhujen kaappi on ihan hulvaton. Siinä on mahtavat hahmot, kuten esimerkiksi Bertta Perätuuli, ja pieruhuumori varmasti naurattaa alakoulu ikäistä lukijaa. Ja nauratti se minuakin! Luulen, että tuossa vuoden päästä täditettäväni olisi ihan valmis tälle kirjalle, ja pitäisi tästä varmasti, on se sen verran vekkuli tyyppi.
Kahelista sakista saisi mainiosti jatko-osan, ja toivonkin että Noora ja Jenna Kunnas kirjoittaisivat näistä tyypeistä lisää.
Noora ja Jenna Kunnas: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi, 109 s, Otava
Yhteensä siis tähän mennessä sivuja on kertynyt 213. Maratonpinostani löytyy jatkoksi niin lastenkirjoja, nuortenkirjoja, kuin aikuisillekin suunnattua kirjallisuutta, mutta enpä yhtään tiedä mitä sieltä käteen osuu seuraavana. Tiedän ainakin sen, että lukufiilis on mitä täydellisin!
19.50.
Taas on kahvitauon paikka. Kuluneen kahden ja puolen tunnin aikana olen lukenut, tottakai, ja lisäksi pitänyt kokkaus ja ruokailutauon. Tankkaus tekikin hyvää, sillä verensokeri oli uhkaavasti ehtinyt laskea ja päänsärkykin uhkasi. Nyt on kuitenkin taas hyvä ja voimakas olo, ja lukeminen maistuu.
Luin Alan Bennettin kirjan Epätavallinen lukija. Kirja osui silmiini jonkun (anteeksi, en muista kenen) kirjakaverin Goodreads listoilta, joilta kävin haeskelemassa kirjastoreissua varten lukuvinkkejä. Kirja kuulosti kiinnostavalta, ja kyseinen kirjakaveri oli antanut sille muistaakseni neljä tähteä. Eikä suotta!
Epätavallinen lukija on mahtava - hauska, osuva, ja kertoo lukemisesta. Kirjoitan kirjasta vielä erillisen bloggauksen, niin mainio se oli, joten en juonesta kerro sen enempää kuin sen, että se kertoo Englannin hovista. Miten tällainen kirja onkaan päässyt lipumaan ohitseni? Lukumaratonille kirja oli täydellinen pituutensakin vuoksi, sillä sivuja oli reilu sata.
Alan Bennett: Epätavallinen lukija, suomentanut Heikki Salojärvi, 114 s., Basam books
Sivuja tähän mennessä siis on 327. En yhtään tiedä minkä kirjan kahvitauon jälkeen pinosta otan, sillä varsinaisia herkkuja on kyllä tarjolla. Ainakin Kari Hotakaisen Lastenkirja houkuttaa kovasti, sillä pidän Hotakaisesta, ja tuota Lastenkirjaa on minulle vinkattu. Ehkä se?
22.00.
Vielä piti keittää kahvit, koska yritän tänään jaksaa valvoa (ja lukea!) mahdollisimman myöhään. En ole mikään himovalvoja, joten saa nähdä miten minun käy.
Kaksi kirjaa on taas luettu. Valitsin tosiaan pinosta Kari Hotakaisen Lastenkirjan, jota minulle on kehuttu. Ei ollenkaan suotta, sillä kirja oli kyllä hieno. Lastenkirja, joka on kirjoitettu Hotakaismaisen persoonallisella tyylillä, joka on minun makuuni. Kuvitus ei myöskään ole mitään tavanomaista lastenkirjakuvitusta, vaan siinä on tiukan persoonallinen ote. Aivan varma en tosin vieläkään ole, onko kuvitus aivan minun makuuni vai ei...
Kari Hotakainen: Lastenkirja, kuvitus Priit Pärn, 128 s., WSOY
Hotakaisen jälkeen päätin jatkaa lastenkirja linjalla, ja pinosta löytyi ensimmäinen Risto Räppääjä kirja. Risto Räppääjä oli minulle tätä ennen tuttu ainoastaan elokuvista, joita olen tainnut telkkarista nähdä parikin. Hetki lyö, Risto Räppääjä oli kuitenkin minun mielestäni parempi kuin elokuvat. Risto ja Rauha ovat molemmat hauskoja tyyppejä, ja Sinikka ja Tiina Nopolan huumori toimii minulle tässäkin kirjassa.
Sinikka ja Tiina Nopola: Hetki lyö, Risto Räppääjä, kuvitus Sami toivonen ja Aino Havukainen, 96 s., Tammi
Tähän mennessä sivuja on kertynyt 551. Lukeminen on ollut koko ajan hauskaa, ja eteeni on sattunut ainoastaan hyviä kirjoja. En tiedä kuinka kauan jaksan vielä tänä iltana lukea, en varmaan kovin paljon puoltayötä pidempään, mutta sitten jatkan aamulla reippaana.
6.30.
Eilen uni vei mennessään jo yhdentoista jälkeen. Kuten eilen jo kirjoitin, en ole kovin hyvä valvomaan myöhään, ja silmät alkoivatkin lupsua sitten jo siihen malliin, ettei lukeminen enää sujunut. Toisaalta, sitten sisäinen kelloni herätti minut jo puoli kuudelta, ja nyt olen jo lukenut Tuula Kallioniemen nuortenkirjan Pako loppuun.
Pako oli hyvä. En osaa sanoa minkä ikäisille lukijoille sitä suosittelisin, sillä siinä on jännitystä, sekä rankkoja aiheita. Ehkä paras ikä olisi 12-14 vuotiaat. Aikuisellekin lukijalle tämä maistui hyvin, sillä Kallionemi käsittelee rankkoja aiheita hienosti. Tästäkin kirjasta tulen luultavasti bloggaamaan vielä tarkemmin, sillä sanottavaa on enemmänkin.
Tuula Kallioniemi: Pako, 126 s., Otava
Saa nähdä miten jaksan lukea iltapäivään saakka, kun olen herännyt näin aikaisin. Jos silmät eivät meinaa pysyä auki, annan itselleni luvan pieniin uniin, mutta koitan silti mennä kahvin voimalla. Vielä ei ainakaan väsmys uhkaa, ja kahvi tekee hyvää. Tällähetkellä luettuja sivuja on kasassa 677.
10.35.
Ajattelin päivittää tilanteen vielä ennen ruokataukoa. Tähän väliin on mahtunut yksi kirja, sekä pieni unitauko. Aloin olla puoli kahdeksan aikaan niin väsynyt, ettei lukemisesta tullut mitään. Annoinkin itselleni luvan tunnin torkkuihin, ja se piristi huomattavasti. Nyt, kun vielä saan ruokaa, niin jaksaa taas!
Luin Sari Luhtasen kirjan Totuus Tarusta. Tämäkin on ollut lukulistalla jo viime vuodesta asti, sillä olen pitänyt Luhtasen viihdekirjoista paljon. Totuus Tarusta olikin hauska, se on vähän niin kuin nuorille lukijoille suunnattua chick litiä. Toivottavasti Tarusta saataisiin kuulla lisääkin!
Sari Luhtanen: Totuus Tarusta, kuvitus Tiina Paju, 159 s., Otava
Nyt siis syömään ja kahville, ja sen jälkeen lukeminen jatkuu. Sivumäärä tällä hetkellä on 836.
12.55.
Nyt on tankattu ruokaa, juotu kahvia, luettu ja on aika juoda lisää kahvia. Lukufiilis on ollut hyvä, vaikka tiedänkin, että kun maraton loppuu, tulen nukkumaan pitkät päikkärit. Maratonaikaa siihen en kuitenkaan aio uhrata, vaan jaksan kahvin voimalla.
Kahdeksas luettu kirja on Timo Parvelan Ella ja Paterock. Timo Parvela ja Ella kirjat ovat nekin minulle uusi tuttavuus, vaikka toki nimenä olikin tuttu. Olisin kyllä tutustunut tähänkin sarjaan aikaisemmin, jos olisin tiennyt miten hyvä ja hauska kirjoittaja Parvela on! Kirjassa on mukana todella hauska porukka, ja juoni luistaa hyvin eteenpäin. Aion ehdottomasti tutustua tähän sarjaan paremminkin.
Timo Parvela: Ella ja Paterock, 138 s., Tammi
Lukuaikaa on siis jäljellä kaksi ja puoli tuntia. Tähän mennessä sivuja on kasassa 974, eli tulen ylittämään tuhannen sivun haamurajan. Saa nähdä mitä luettavaa pinosta vielä löytyy, jäljellä on nimittäin monta hyvää kirjaa, jotka tulen kyllä maratonin jälkeen lukemaan.
15.40.
Se on loppu nyt! Kesälukumaraton on osaltani päättynyt, ja en voi kuin todeta että oli mahtavaa! Tämä lukumaraton meni lähes kokonaan lastenkirjallisuuden parissa, enkä oikeastaan tiedä mikä voisi olla hauskempi tapa maratoonata.
Viimeisenä kirjanani oli Siri Kolun Me Rosvolat ja ryöväriliitto, jota en ihan loppuun ehtinyt lukea. Sanottakoon, että olen tämän Rosvolat kirjan lukenut jo aiemmin, mutta se tuli väärässä järjestyksessä sarjaa, enkä tajunnut siitä oikein mitään. Me Rosvolat on nimittäin sarja, joka pitää lukea järjestyksessä. Nyt kun tiedän mitä tätä ennen on tapahtunut, sain kirjasta täyden ilon irti, ja tajuan miten hieno päätös se sarjalle on. Vielä loppuratkaisu lukematta.
Siri Kolu: Me Rosvolat ja ryöväriliitto, luettu 195 s., Otava
Yhteissivumääräni on siis 1169! Huikea sivumäärä, jollaista en ole tavoittanut ikinä lukumaratonilla. Tämä tietenkin johtui lukemistani lastenkirjoista, joita lukee paljon nopeammin kuin raskaampaa aikuisten kirjallisuutta. Mutta hauskaa oli, aivan mahtavaa. Ihania uusia sarjalöytöjä, kuten Ella-sarja ja Risto Räppääjät, joihin en ollut ennen tutustunut. Alan Bennett oli ainoa LaNu kirjallisuuden ulkopuolelta oleva kirja, ja se oli mahtava poikkeus maratoniin. Epätavallinen lukija jää mieleen pitkäksi aikaa!
En pysty tietenkään olemaan tätä päivää lukematta, vaikka takana on monta tuntia kirja kädessä. Mutta sen jälkeen, kun olen selvittänyt loppuratkaisun Rosvoloista, on ihanaa ottaa käteen kunnon dekkari.
keskiviikko 24. kesäkuuta 2015
Johanna Tuomola: Vielä kerran
Vielä kerran
Johanna Tuomola
281 s.
2015
Myllylahti
Arvostelukappale
Johanna Tuomola on minulle nimenä kyllä tuttu, mutta Vielä kerran oli silti häneltä ensimmäinen kirja jonka luin. En osaa sanoa miksi hänen kirjansa ovat lipuneet ohitseni, mutta tämän kirjan jälkeen tulen kyllä tutustumaan häneen paremminkin.
Eero Lampinen, Turun kaupunginvaltuutettu ja muutenkin iso herra, on aika epämiellyttävä mies. Hän on röyhkeä, ylimielinen ja itserakas, ja joka tavalla lipevä. Lampinen elää muuten tyytyväistä eläää, mutta pari häiritsevää seikkaa löytyy - on hämärät tontibisnekset sekä avioton tytär, jolla on kaunaa isää kohtaan. Koittaa hetki, jolloin Lampinen huomaa millaisia vihollisia hänellä onkaan vastassa, ja että hänen henkensä onkin todella halpa. Mutta miten Lampisen käy?
Vielä kerran on jo Tuomolan kuudes dekkari. Mitä voin kirjan takakannesta päätellä, niin Tuomolan tyyli hieman muuttuu tässä kirjassa. Vielä kerran nimittäin antaa monisäikeisen tarinan lisäksi lukijalleen huumoria, joka kolahtaa. Se ei oikein voi olla naurattamatta, sillä tavalla Tuomola satiirin taitaa.
Minulle tuli tästä kirjasta hieman mieleen Outi Pakkasen ihmissuhdekkarit. Vielä kerran on kyllä hieman painavampaa tavaraa kuin Outi Pakkasen kirjat, ja mukana on aivan erilainen satiirinen ote, mutta ihmissuhdekuvailuissa on silti jotain samaa kuin Pakkasen kirjoissa. Kirjan alussa nimittäin kuvaillaan hyvinkin tarkasti henkilökemioita ja hahmojen taustoja.
Kirjan hahmoista ei löytynyt sellaista, johon olisin samaistunut, mutta Tuomola on onnistunut kyllä luomaan pahiksen vailla vertaa. Lampinen on todella kuvottava tyyppi!
Kesään sopivat todella hyvin dekkarit, ja kesädekkarina Vielä kerran onkin todella hyvä. Humoristinen, eteenpäin vauhdikkaasti luistava meno pitää otteessaan ja koukuttaa. Tästä kirjasta voi hyvin aloittaa tutustumisen Tuomolaan, ja minä aion palata kirjailijan alkupään tuotantoon mitä pikimmin.
Johanna Tuomola
281 s.
2015
Myllylahti
Arvostelukappale
Johanna Tuomola on minulle nimenä kyllä tuttu, mutta Vielä kerran oli silti häneltä ensimmäinen kirja jonka luin. En osaa sanoa miksi hänen kirjansa ovat lipuneet ohitseni, mutta tämän kirjan jälkeen tulen kyllä tutustumaan häneen paremminkin.
Eero Lampinen, Turun kaupunginvaltuutettu ja muutenkin iso herra, on aika epämiellyttävä mies. Hän on röyhkeä, ylimielinen ja itserakas, ja joka tavalla lipevä. Lampinen elää muuten tyytyväistä eläää, mutta pari häiritsevää seikkaa löytyy - on hämärät tontibisnekset sekä avioton tytär, jolla on kaunaa isää kohtaan. Koittaa hetki, jolloin Lampinen huomaa millaisia vihollisia hänellä onkaan vastassa, ja että hänen henkensä onkin todella halpa. Mutta miten Lampisen käy?
Vielä kerran on jo Tuomolan kuudes dekkari. Mitä voin kirjan takakannesta päätellä, niin Tuomolan tyyli hieman muuttuu tässä kirjassa. Vielä kerran nimittäin antaa monisäikeisen tarinan lisäksi lukijalleen huumoria, joka kolahtaa. Se ei oikein voi olla naurattamatta, sillä tavalla Tuomola satiirin taitaa.
Minulle tuli tästä kirjasta hieman mieleen Outi Pakkasen ihmissuhdekkarit. Vielä kerran on kyllä hieman painavampaa tavaraa kuin Outi Pakkasen kirjat, ja mukana on aivan erilainen satiirinen ote, mutta ihmissuhdekuvailuissa on silti jotain samaa kuin Pakkasen kirjoissa. Kirjan alussa nimittäin kuvaillaan hyvinkin tarkasti henkilökemioita ja hahmojen taustoja.
Kirjan hahmoista ei löytynyt sellaista, johon olisin samaistunut, mutta Tuomola on onnistunut kyllä luomaan pahiksen vailla vertaa. Lampinen on todella kuvottava tyyppi!
Kesään sopivat todella hyvin dekkarit, ja kesädekkarina Vielä kerran onkin todella hyvä. Humoristinen, eteenpäin vauhdikkaasti luistava meno pitää otteessaan ja koukuttaa. Tästä kirjasta voi hyvin aloittaa tutustumisen Tuomolaan, ja minä aion palata kirjailijan alkupään tuotantoon mitä pikimmin.
sunnuntai 21. kesäkuuta 2015
Enni Mustonen: Morsiuskesä
Morsiuskesä
Enni Mustonen
255 s.
2010
Otava
Oma e-kirja ostos
Enni Mustonen on minulle tuttu Syrjästäkatsojan tarinoita sarjasta. Ihastuin sarjan ensimmäisen kirjan, Paimentytön, myötä Mustoseen todenteolla, ja ihastus on jatkunut sarjan kahden seuraavan kirjan parissa. Kun Elisa kirjassa oli tarjouksessa Mustosen vanhempi romaani, Morsiuskesä, päätin kokeilla miltä Mustonen muuten tuntuisi.
Lauralla on takanaan joukko pahoja asioita, mutta hän alkaa olla jo valmis jatkamaan elämäänsä. Sopivaan saumaan tulee hälytys uuteen työtehtävään: Lauraa tarvitaan kuvaamaan reality sarjaa. Laura on aiemmin kuvannut kriisipisteitä maailmalla, joten hän pääsee uudenlaiseen ympäristöön, kun maajusseille etsitään vaimoja. Laura ei arvaa, mitä kaikkea hän tuleekaan kohtaamaan maatiloilla.
Morsiuskesästä tulee tietenkin ihan ensimmäisenä mieleen Maajussille morsian. Projekti, jota Laura lähtee kuvaamaan, on hyvin lähellä tätä suomalaista reality sarjaa, jota minäkin olen telkkarista katsonut. Olen tykännyt sarjasta, joten siksi varmaankin Morsiuskesäkin miellytti. Morsiuskesässä sarjan idea on tehty oikeastaan vielä miellyttävämmäksi kuin Maajussille morsian, mutta paljon samaa näissä on.
Mustonen ihastuttaa myös yksittäisellä romaanillaan. Hän on taitava viihdekirjailija, jonka kirjan parissa viihtyy. Morsiuskesä oli todella hyvää luettavaa kesäpäivään, jolloin aurinko paistoi niin lämpimästi että oli mukavaa lukea vähissä vaatteissa ulkona. Täydellinen kirja juuri siihen hetkeen.
Varsinaisia yllätyksiä ei Morsiuskesä lukijalleen tuo. Niin kuin viihdekirjat yleensä, lukija tietää jo alusta saakka miten lopussa tulee käymään. Mutta se ei minua haittaa. Se tuo tietynlaisen turvallisuuden tunteen, "minun ei nyt tarvitse jännittää, tässä käy hyvin"-tunteen. Ja kun lukee hyvää viihdettä, tietää ettei lopussa joudu pettymään. Ainakaan usein.
Morsiuskesässä oli mukana myös maatilan arkea. Vaimoehdokkaat joutuivat kokeilemaan tilan töitä, ja samalla mukaan joutuivat tv-työntekijät. Lauralle tämä kaikki oli tuttua, koska hän on kotoisin maaseudulta, ja juuri se teki hänestä niin aidon tuntuisen tyypin: reippaan ja rempseän.
Morsiuskesä on todella hyvä kesäkirja. Ja se sai minut vannomaan, että muutakin Mustosta kannattaa lukea.
Enni Mustonen
255 s.
2010
Otava
Oma e-kirja ostos
Enni Mustonen on minulle tuttu Syrjästäkatsojan tarinoita sarjasta. Ihastuin sarjan ensimmäisen kirjan, Paimentytön, myötä Mustoseen todenteolla, ja ihastus on jatkunut sarjan kahden seuraavan kirjan parissa. Kun Elisa kirjassa oli tarjouksessa Mustosen vanhempi romaani, Morsiuskesä, päätin kokeilla miltä Mustonen muuten tuntuisi.
Lauralla on takanaan joukko pahoja asioita, mutta hän alkaa olla jo valmis jatkamaan elämäänsä. Sopivaan saumaan tulee hälytys uuteen työtehtävään: Lauraa tarvitaan kuvaamaan reality sarjaa. Laura on aiemmin kuvannut kriisipisteitä maailmalla, joten hän pääsee uudenlaiseen ympäristöön, kun maajusseille etsitään vaimoja. Laura ei arvaa, mitä kaikkea hän tuleekaan kohtaamaan maatiloilla.
Morsiuskesästä tulee tietenkin ihan ensimmäisenä mieleen Maajussille morsian. Projekti, jota Laura lähtee kuvaamaan, on hyvin lähellä tätä suomalaista reality sarjaa, jota minäkin olen telkkarista katsonut. Olen tykännyt sarjasta, joten siksi varmaankin Morsiuskesäkin miellytti. Morsiuskesässä sarjan idea on tehty oikeastaan vielä miellyttävämmäksi kuin Maajussille morsian, mutta paljon samaa näissä on.
Mustonen ihastuttaa myös yksittäisellä romaanillaan. Hän on taitava viihdekirjailija, jonka kirjan parissa viihtyy. Morsiuskesä oli todella hyvää luettavaa kesäpäivään, jolloin aurinko paistoi niin lämpimästi että oli mukavaa lukea vähissä vaatteissa ulkona. Täydellinen kirja juuri siihen hetkeen.
Varsinaisia yllätyksiä ei Morsiuskesä lukijalleen tuo. Niin kuin viihdekirjat yleensä, lukija tietää jo alusta saakka miten lopussa tulee käymään. Mutta se ei minua haittaa. Se tuo tietynlaisen turvallisuuden tunteen, "minun ei nyt tarvitse jännittää, tässä käy hyvin"-tunteen. Ja kun lukee hyvää viihdettä, tietää ettei lopussa joudu pettymään. Ainakaan usein.
Morsiuskesässä oli mukana myös maatilan arkea. Vaimoehdokkaat joutuivat kokeilemaan tilan töitä, ja samalla mukaan joutuivat tv-työntekijät. Lauralle tämä kaikki oli tuttua, koska hän on kotoisin maaseudulta, ja juuri se teki hänestä niin aidon tuntuisen tyypin: reippaan ja rempseän.
Morsiuskesä on todella hyvä kesäkirja. Ja se sai minut vannomaan, että muutakin Mustosta kannattaa lukea.
Annamari Marttinen: Vapaa
Vapaa
Annamari Marttinen
314 s.
2015
Tammi
Lainattu kirjastosta
Annamari Marttinen on kirjailija, johon minun on pitänyt tutustua jo pitkään. Hän on kirjoittanut kiinnostavista aiheista ennenkin, mutta jotenkin kirjat eivät ole ikinä päätyneet minun hyllyyni. Tänä keväänä ilmestyneen Vapaan kuitenkin varasin kirjastosta, sillä aihe kiinnosti todella paljon.
Mahdi pakenee Bagdadista, poliisin kidutusselistä, ja päätyy tuntemattomaan Suomeen. Hän ei tietenkään osaa sanaakaan kieltä, eikä tunne laisinkaan maata johon tulee. Hän päätyy Konnunsuon vanhaan vankilaan, lähelle Lappeenrantaa, ja tuntee itsensäkin ajoittain vangiksi. Alkaa odotus. Saako Mahdi jäädä Suomeen? Seurana on onneksi Patu, joka on aikanaan kärsinyt rangaistustaan samassa sellissä, jossa Mahdi nyt asuu. Patu alkaa puhua Mahdille, kertoa tarinaansa. Kuka on vanki, ja kuka vapaa?
Vapaa kertoo tarinan maahanmuuttajasta, ja Mahdin alkutaipaleesta Suomessa. Miltä silloin tuntuu, kun ei tiedä mitä tuleman pitää, ei tiedä saako jäädä maahan, vai joutuuko karkotetuksi. Marttinen kirjoittaa kauniisti, ja realistisesti noista asioista, kuitenkaan ottamatta sen enemmälti kanta asiaan. Se ei mielestäni kuitenkaan tähän kirjaan kuulukaan, vaan Marttinen kertoo Mahdin tarinaa.
Mahdi ei ole kuitenkaan ainoa josta kirjasta kerrotaan, vaan siinä kerrotaan myös Patusta, entisestä vangista joka alkaa puhua Patulle. Tuo oli minulle se asia, joka tästä kirjasta teki hyvän. Ilman Patua kirja ei olisi ehkä jäänyt mieleen, se olisi ollut vain yksi maahanmuuttaja tarina muiden joukossa, nyt se sai uusia ulottuvuuksia. Se sai todella hienon sävyn.
Marttinen kirjoittaa todella kauniisti, ajoittain realistisesti, ajoittain taas tarina ylittää realismin rajat. Se on juuri tämän kirjan hienous, se ettei se jää yhdelle viivalle seisomaan, vaan uskaltaa mennä sen viivan yli.
Mahdi on mahtava tyyppi, hän on vahva, mutta uskaltaa kuitenkin näyttää heikkoutensa. Kirjan aikana hän tutustuu Katariinaan, suomen kielen opettajaansa, josta muodostuu hänelle todella tärkeä henkilö Konnunsuolla ollessaan. Olisiko Mahdi jaksanut ilman Katariinaa? Vaikea sanoa.
Vapaa on hieno tarina vapaudesta ja vankina olemisesta. Se antaa lukijalle ajattelemisen aihetta, ja jättää kirjan elämään mieleen, varmasti pidemmäksikin aikaa.
Annamari Marttinen
314 s.
2015
Tammi
Lainattu kirjastosta
Annamari Marttinen on kirjailija, johon minun on pitänyt tutustua jo pitkään. Hän on kirjoittanut kiinnostavista aiheista ennenkin, mutta jotenkin kirjat eivät ole ikinä päätyneet minun hyllyyni. Tänä keväänä ilmestyneen Vapaan kuitenkin varasin kirjastosta, sillä aihe kiinnosti todella paljon.
Mahdi pakenee Bagdadista, poliisin kidutusselistä, ja päätyy tuntemattomaan Suomeen. Hän ei tietenkään osaa sanaakaan kieltä, eikä tunne laisinkaan maata johon tulee. Hän päätyy Konnunsuon vanhaan vankilaan, lähelle Lappeenrantaa, ja tuntee itsensäkin ajoittain vangiksi. Alkaa odotus. Saako Mahdi jäädä Suomeen? Seurana on onneksi Patu, joka on aikanaan kärsinyt rangaistustaan samassa sellissä, jossa Mahdi nyt asuu. Patu alkaa puhua Mahdille, kertoa tarinaansa. Kuka on vanki, ja kuka vapaa?
Vapaa kertoo tarinan maahanmuuttajasta, ja Mahdin alkutaipaleesta Suomessa. Miltä silloin tuntuu, kun ei tiedä mitä tuleman pitää, ei tiedä saako jäädä maahan, vai joutuuko karkotetuksi. Marttinen kirjoittaa kauniisti, ja realistisesti noista asioista, kuitenkaan ottamatta sen enemmälti kanta asiaan. Se ei mielestäni kuitenkaan tähän kirjaan kuulukaan, vaan Marttinen kertoo Mahdin tarinaa.
Mahdi ei ole kuitenkaan ainoa josta kirjasta kerrotaan, vaan siinä kerrotaan myös Patusta, entisestä vangista joka alkaa puhua Patulle. Tuo oli minulle se asia, joka tästä kirjasta teki hyvän. Ilman Patua kirja ei olisi ehkä jäänyt mieleen, se olisi ollut vain yksi maahanmuuttaja tarina muiden joukossa, nyt se sai uusia ulottuvuuksia. Se sai todella hienon sävyn.
Marttinen kirjoittaa todella kauniisti, ajoittain realistisesti, ajoittain taas tarina ylittää realismin rajat. Se on juuri tämän kirjan hienous, se ettei se jää yhdelle viivalle seisomaan, vaan uskaltaa mennä sen viivan yli.
Mahdi on mahtava tyyppi, hän on vahva, mutta uskaltaa kuitenkin näyttää heikkoutensa. Kirjan aikana hän tutustuu Katariinaan, suomen kielen opettajaansa, josta muodostuu hänelle todella tärkeä henkilö Konnunsuolla ollessaan. Olisiko Mahdi jaksanut ilman Katariinaa? Vaikea sanoa.
Vapaa on hieno tarina vapaudesta ja vankina olemisesta. Se antaa lukijalle ajattelemisen aihetta, ja jättää kirjan elämään mieleen, varmasti pidemmäksikin aikaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)





