Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja yksi: Kutsu

Kepler62 - Kirja yksi: Kutsu
Timo Parvela & Bjørn Sortland
Kuvittanut Pasi Pitkänen
121 s.
2015
WSOY








Lainattu kirjastosta


Kepler62 -sarja on taas yksi asia jonka kirjablogit minun eteeni toivat. Hyvät lastenkirjat jäävät vieläkin ihan liian usein huomaamatta katalogeista, mutta tähän sarjaan kiinnitin huomiota kun yksi jos toinenkin bloggari sen huomioi - ja kehui. Pitihän minunkin, ja jäin heti koukkuun!

Aivan ensiksi seuraa matka tulevaisuuteen. Aikaan, jolloin maapallo on pahasti ylikansoitettu ja luonnonvarat hupenmassa. Ei hyvältä näytä. Tutustutaan myös Ariin ja Joniin, veljeksiin jotka elävät kaksin, ja Ari joutuu huolehtimaan sairaasta pikkuveljestään. Täytyy hankkia ruokaa ja kuluttaa päiviä, jotka menevät lähinnä pelaillen. Sitten pojat saavat käsiinsä himoitsemansa Kepler62-tietokonepelin. Alkaa armoton seikkailu, kun pojat tahtovat saada pelin läpi: kukaan ei tiedä mitä viimeisen tason suorittaneille käy.

Kepler62-sarja on kuusiosainen, ja sarjan toinen osa on jo ilmestynyt. Seuraavan kirjastoreissun yksi hankinta on jo selvillä, sillä tähän sarjaan jäin koukkuun. Jotenkin minulle jäi tunne, että tämä ensimmäinen kirja on alustusta, se kertoo mitä tapahtuu. Kutsu kuvaa aikaa, mihin sarja sijoittuu, ja se myös kertoo Arista ja Jonista. Tottakai kirja kertoo myös Kepler62:sesta, siitä, mihin koko kirja keskittyy. Mutta tuntuu, että seikkailu alkaa vasta sarjan toisessa osassa.

Vaikka tarina vasta alkaa Kutsussa, oli tämä silti todella hieno aloitus. Kierrellessäni blogeja huomasin, etten ole ainoa joka kirjasta on innostunut, ja luulen että meitä sarjan seuraavaa kirjaa odottavia on useita. Vaikka meitä aikuisiakin seikkailukertomus kiinnostaa, niin luulen että vielä innostuneemmin uutta osaa odottavat lapset. He kuitenkin kuuluvat kohderyhmään, ja heitä ajatellen sarja on kirjoitettu.

Ja tässä nyt on sellainen sarja johon innostuvat varmasti myös nuoret pojat. Jo tässä ensimmäisessä osassa oli niin paljon vauhtia ja toimintaa, että mitäs sitten kun seikkailu kunnolla alkaa!  Kirjailijakaksikko osaa todella kirjoittaa myös pojille, ja avaruusaihe on varmasti myös poikia lähellä. Myös se, että kirja pohjautuu tietokonepeliin, on seikka joka vetoaa nuoriin poikiin. En ollenkaan sano, etteivätkö tytötkin tästä innostuisi: oikeastaan tämä on sarja kaikille joilla on seikkailumieltä.

Ja mikä kuvitus tässä kirjassa on! Pasi Pitkänen on tehnyt niin hyvää työtä, että siitä ei voi olla pitämättä, ja sitä ei voi olla ihastelematta. Kuviin jää kiinni, niitä tutkii hetken jos toisenkin. Se tekee lukemisesta vielä suuremman nautinnon.

Kepler62 on todella hyvä syy aikuisellekin lukea lastenkirjallisuutta.

Lukupiirissä: Han Han: Kolme porttia

Kolme porttia
Han Han
Suomentanut Rauno Sainio
512 s.
2014
Basam books








Ostettu


Lukupiirimme Lukevat leidit kokoontuu aina joka kuukauden viimeisenä tiistaina, ja kuluneella viikolla oli taas tapaamisen aika. Helmikuun kirjamme kanssa matkasimme Kiinaan, Han Hanin kirjan Kolme porttia kanssa. Minä olin ehdottanut tätä kirjaa, enkä olisi osannut ajatella mikä keskustelu kirjasta syntyy.

Kolme porttia keskittyy kiinalaiseen koulumaailmaan. Kirjan keskellä on päähenkilö Lin Yuxiang, joka yrittää löytää nuoruudestaan jotain, mistä innostua. Kolme porttia tuo esiin Kiinan yhden lapsen politiikasta johtuvan nuorten keskinäisen kilpailun, ja kuvaa sitä miten nuoren kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen herää. Kirja myös kuvaa lumoavasti Linin rakkautta kirjallisuuteen.

Han Hanin meriittiluettelo on innostava. Hän on bloggaaja, laulaja, elokuvaohjaaja ja rallikuski. Hän on kirjoittanut esikoisromaaninsa koulutuntien aikana, ja tämä kaikki tekee kirjasta omalla tavallaan kiinnostavan. Lukupiirissämme keskustelu velloikin puolelta toiselle, mutta täytyy sanoa: meidän leidimme eivät tähän teokseen oikein syttyneet.

Vaikka omassa mielessäni heräsikin kapinahenki keskustelumme aikana, ja päädyin antamaan kirjalle neljä tähteä, niin täytyy silti sanoa etten rakastunut Kolmeen porttiin. Ihastuin kyllä Han Hanin kerrontatyyliin ja ennen kaikkea Rauni Sainion käännökseen, joka sekin herätti mietteitä lukupiirissämme puolesta ja vastaan. Tämä oli mielestäni todella kiinnostavaa, sillä muuten kirjan sisällöstä voi aina olla montaa mieltä (eiväthän kaikki millään rakastu tai inhoa samaa kirjaa!), mutta se että käännöksestäkin voi olla montaa mieltä, oli uutta minulle. Leideissämme oli useampi, joka oli sitä mieltä että käännös oli todella huono, mutta sitten oli meitä jotka pidimme sitä nerokkaana ja hienona, ehkäpä kirjan parhaana puolena.

Monia meistä ihastutti myös Han Hanin tapa kritisoida Kiinan koulujärjestelmää, ja eräs leidimme kommentoikin että oli naurahdellut kirjailijan satiirille. Se oli minunkin mielestäni herkullista, ja ehdottomasti keskeinen osa kirjaa. Satiirin ja kritiikin ymmärtäminen vaatii kirjaan perehtymistä, ja tavallaan ymmärränkin heitä jotka antoivat kirjalle todella kriittistä palautetta. He eivät olleet lukeneet kirjaa kokonaan, ja siten eivät ollet ihan täysin päässeet perille Kolmesta portista. Tämä kirja vaatii oman hetkensä!

Olimme yhtä mieltä siitä, että Kolme porttia olisi vaatinut tiivistämistä, ellei jopa lyhentämistä. Yli viisisataa sivua oli tälle kirjalle liikaa, ja minä olin ainakin sitä mieltä että tiivistettynä tässä olisi voinut olla loistava kirja. Kolmessa portissa ja Han Hanissa on aineksia vaikka mihin, mutta jotain tämä olisi vielä vaatinut.

Kolme porttia on ihastuttanut Kiinassa erityisesti nuorisoa, jota en ihmettele. En sanoisi että tämä olisi varsinaisesti nuortenkirja, sillä monille nuorille Kolme porttia on varmasti haastava - mutta syntymaansa nuorille tällä on varmasti paljon tarjottavaa. Jäin miettimään, oliko "nuorten kielellä" kerrottu tarina syy siihen etteivät niin monet leidit saaneet tästä irti oikein mitään? Mutta ei, minä en ollut ainoa joka löysi tästä Jotain Merkittävää, vaan minua vanhemmat naiset löysivät tästä myös paljon hyvää.

Kaikki eivät voi aina ihastua, niinhän se on. En minäkään tule Kolmea porttia uudestaan lukemaan, mutta jos Han Han vielä kirjoittaa jotain ja se suomennetaan, minä olen kiinnostunut.

John Williams: Butcher's Crossing

Butcher's Crossing
John Williams
Suomentanut Ilkka Rekiaro 
334 s. 
2016
Bazar








Kustantajalta


Stoner. Voi Stoner, tuo viime vuoden käännöskirjallisuuden helmi. Stoneriin rakastuivat kirjojen ystävät kautta Suomen ja maailman, enkä liene ainoa joka on odottanut Williamsin uutta suomennosta, Butcher's Crossingia, kovasti.


Butcher's Crossingin kanssa matkataan vuoteen 1873, matkataan Kansasiin saakka. Kirja kertoo nuoresta Will Andrewsta, joka päättää jättää yliopiston kesken ja lähteä läntiseen Butcher's Crossingin kylään. Hän tahtoo saada yhteyden luontoon, tuntea sen voiman. Mutta joutuuko Will pettymään, kun kaupunki onkin täynnä kovapintaisia miehiä, ja kaupunki kokonaisuudessaan antaa tylyn vaikutelman? Will päättää osallistua neljän miehen retkikuntaan, matkalle halki preerian. Heidän aikomuksenaan on jäljittää biisonilauma, jota kukaan ei ole vielä löytänyt.

On ilo löytää tällaisia kirjailijoita, joiden uudet suomennokset tai kirjat tahtoo lukea ihan jo kirjailijan vuoksi. Täytyy nimittäin sanoa, ettei Butcher's Crossingin aihe ole minua niin lähellä, että olisin tähän kirjaan ilman John Williamsia tarttunut. Onneksi, onneksi olin niin innoissani Stonerista että tahdoin lisää tätä kirjailijaa.

Lännentarina ei välttämättä ole minun aiheeni - tai näin ajattelin ennen kirjan lukua. Butcher's Crossingin voima on nimen omaan John Williamsissa, ja nimenomaan hänen kertojanlahjoissaan. Hän vie juonta eteen päin vaivattomasti ja eleettömästi, tavalla joka tempaa lukijan mukaansa. Ei, tempaa on väärä sana - Williams tekee sen hiljaisemmin, rauhallisemmin. Hän nykäisee lukijan mukaansa hiljaa, vie sormen huulilleen ja viittaa tulemaan mukaansa. Sillä tavalla John Williams houkuttelee lukijansa mukaan Butcher's Crossingiin, ja oppaana tällä matkalla on loistava Ilkka Rekiaro.

Siinä missä John Williams on loistava tarinankertoja, on Ilkka Rekiaro mahtava suomentaja. Olen ennenkin täällä blogissa sanonut tämän, mutta sanon vielä kerran: Rekiaro tuli minulle tutuksi Kingistä, Kuvun alla romaanista. Ihastuin, ja myöhemmin Stonerin kanssa rakastuin. Rekiaro täydentää kirjailijan tarinan, hän kääntää hienosti ja kehittää meille lukijoille suomenkielisiä koukkuja.

Butcher's Crossing on lännentarina, mutta se on myös tarina ihmisistä. Se on tarina nuoresta Willistä, joka kasvaa hämmästyttävällä tavalla kirjan aikana - mutta se on myös tarina muista Butcher's Crossingin asukkaista, ja miehistä jotka ovat retkikunnan jäseniä. Voisi ajatella kirjan olevan miehinen tarina, mutta ei se ole, ainakaan liikaa. John Williams ei äijäile, ja tämä lännentarina on hyvää luettavaa jokaiselle hyvän tarinan ystävälle.

Vaikka Butcher's Crossing ei minun arvoasteikollani Stonerin tasolle yltänytkään, ei se ole silti huono kirja. Se on kirja, joka vei minut taas hiukan mukavuus alueeni ulkopuolelle, ja sai minut lukemaan tarinan jollaista en ehkä muuten olisi lukenut. Se tutustutti minut vanhaan länteen, aikaan ja paikkaan joita en ennen tuntenut. Eläköön kirjallisuus, eläköön John Williams!

Alice Kuipers: Terveisin äiti

Terveisin äiti
Alice Kuipers
Suomentanut Katariina Kaila 
233 s. 
2008
Otava








Lainattu kirjastosta


Alice Kuipersin pieni romaani Terveisin äiti löytyi sattumalta kirjastoreissulla. Aina pitää tietenkin käydä katsomassa vasta palautettujen hylly, ja jokin Kuipersin kirjan kannessa ja takakannessa sai minut ottamaan kirjan mukaani.

Terveisin äiti koostuu äidin ja tyttären jääkaapin oveen jättämistä viesteistä. Clairella ja hänen äidillään on läheiset välit, mutta heillä ei ole tarpeeksi yhteistä aikaa - siksi he jättävät toisilleen viestejä jääkaapin oveen. Yhtäkkiä arkeen tulee muutos, kun äiti saa kuulla huonoja uutisia.

Vaikka Terveisin äiti on todella nopeaa luettavaa, niin mikään kevyt kirja se ei silti ole. Viestit ovat useimmiten lyhyitä, ja kirjan taitto on sellainen ettei reilun kahdensadan sivun mittaista kirjaa lue kauan. Kuitenkin se pitää sisällään niin koskettavan tarinan, että se jää mieleen pitkäksi aikaa.

Tunnustan: en itke kovin usein. Täytyy olla oikeasti liikuttava juttu että kyyneleet tulevat silmiini, sen verran elämä on minua kovettanut. Nyt kuitenkin, Terveisin äitiä lukiessani, yhtäkkiä huomasin näkökenttäni sumentuvan, ja kun pyyhkäisin silmiäni huomasin itkeväni. Kirja oli kertakaikkiaan niin tunteet pintaan tuova, etten näköjään voinut kyynelille mitään.

En pura asiaa sen tarkemmin, mutta sanon lyhyesti: kirjan aihe on minulle todella läheinen. Ehkä siksi se kävi niin kovasti tunteisiin, ja ehkä juuri siksi mietin kirjaa vieläkin, vaikka olen lukenut useamman kirjan sen jälkeen. Clairen ja hänen äitinsä tarina on vaikuttava, ehkä juuri elämänmakuisesta käsittelytavasta johtuen.

Tästä aiheesta on varmasti kirjoitettu paljon. Mutta ehkä Terveisin äiti on vaikuttava juuri siksi, että sen lähestymistapa on niin erilainen kuin monissa romaaneissa: lyhyet viestit ovat helppoa luettavaa myös sellaiselle, joka ei muuten kirjoja hirveästi lue.

Siispä: sinäkin, joka et ole mikään lukutoukka, etkä juuri lue kirjoja. Sinä, joka tahdot lukea kirjan, joka on helppo ja nopealukuinen, mutta silti koskettava. Sinulle Terveisin äiti on todella hyvää luettavaa. Hyvä kirja äideille ja tyttärille, vaikka perheessä ei sairautta olisikaan.

Sari Luhtanen: Totuus Tarusta: Lätkääntymisen lyhyt oppimäärä

Totuus Tarusta: Lätkääntymisen lyhyt oppimäärä
Sari Luhtanen
Kuvittanut Mirjami Manninen
173 s. 
2016
Otava








Kustantajalta

Tutustuin ensimmäisen kerran Taruun osana Blogistanian kesälukumaratonia, jolle se oli todella hyvää luettavaa. Sari Luhtanen on tullut minulle tutuksi ennen kaikkea todella laadukkaana chick lit kirjoittajana, mutta kyllä hän osaa nuorillekin kirjoittaa. Nyt kun huomasin Tarun jatkaneen seikkailujaan, ajattelin että tämä olisi hyvä piristysruiske vakavampien kirjojen välille.

Tarulla on kaksi bestistä, Aino ja Ilmo. Yhdessä he muodostavat lyömättömän kolmikon, jota mikään ei voi erottaa. Vai voiko? Kun Taru on lukukauden alussa poissa pari päivää, niin ehtii tapahtua kauheita. Nea, hirveä Nea, on ehtinyt tunkea kolmikon väliin. Hän on kaapannut itselleen molemmat Tarun kaverit! Tai no, Nea ja hänen veljensä Oliver. Taru on murheen murtama, mutta pian uusi toimintasuunnitelma on valmis. Hän ei luovuta!

Taru-sarjan kirjoissa on Mirjami Mannisen hieno kuvitus, joka tuo hyvää piristystä kirjaan. Kuvituksesta huolimatta kyseessä ei ihan lastenkirja ole, vaan minä antaisin kirjan luettavaksi viides-kuudesluokkalaiselle tytölle. Taru on kirjoissa yläasteella, mutta luulen että alakoulun loppuvaihetta käyvä tyttö tykkäisi näistä kirjoista kovasti.

Sari Luhtanen kirjoittaa humoristisesti, ja mukana on romantiikkaakin. Mieleeni tuli, että kyseessä on vähän kuin chick lit kirja nuorille, jollaisia olen lukenut muutaman tätä ennenkin. Luhtasella on vielä jokin erilainen ote tähän aiheeseen, ehkä siitä syystä että kirjoissa on kuvitus mukana, tai ehkä siksi että tässäkin kirjassa on oikeasti todella hyvä svengi päällä. Taru ei nimittäin ole mikään hissukka, vaan hän pistää tuulemaan!

Luhtaselta on todella hyvä ajatus laittaa kirjaan Peikko. Peikko, joka tulee Tarun luokse kyläilemään kerran kuukaudessa ja saa tämän raivoihinsa. Peikko, joka saa Tarun karjumaan muille ihmisille ja olemaan kiukkuinen. Taru inhoaa Peikkoa, mutta silti se vain aina änkeää Tarun luo...

Vaikka kirja on hauska, vähän romanttinen ja menevä, on tässä silti syvällisyyttäkin. Varmasti montaa nuorta lukijaa koskettaa kirjan aihe, se että kaverit häviävät yhtäkkiä. Joku tulee ystävien väliin tai jokin asia alkaa hiertää. Minua itseänikin aihe olisi koskettanut nuorena, joten tämä kirja kosketti minua vielä nytkin. Kaiken huumorin takana pilkistää rankka asia, se oli todella hyvä piirre kirjassa.

Vaikka Lätkääntymisen lyhyt oppimäärä on sarjan toinen osa, sen voi hyvin lukea vaikkei ole ensimmäistä osaa lukenutkaan. Tämä ei olisi ollenkaan hassumpi lahja jollekin varhaisnuorelle tytölle.

Anni Polva: Me tytöt

Me tytöt
Anni Polva
153 s. 
2015 (4. painos, alkuperäinen 1946)
Karisto









Lainattu kirjastosta


Olen onnellinen että näistä Anni Polvan viihderomaaneista on otettu uusia painoksia. Olen nimittäin vasta näiden ilmestyttyä kirjaston ja kauppojen hyllyihin löytänyt Anni Polvan, vaikka toki lapsena luin Tiina-kirjoja innoissani. Nyt olen kuitenkin kovasti ihastunut Polvan tapaan kuvata ihmissuhteita sekä aikaa - nyt vasta! Vaikka kirjat ovat ilmestyneet monta kymmentä vuotta sitten.

Me tytöt kertoo Maijasta ja Anjasta, jotka ovat aloittaneet viimeisen opiskeluvuotensa kauppaopistossa. Kirja keskittyykin tyttöjen opiskelun kuvailuun - ja saadaanpa siinä sivussa hieman romantiikkaakin, kun luokan hurmuri Pekka iskee silmänsä Maijaan. Opiskelu on kovaa työtä, mutta löytyy koulupäivistä huumoriakin.

Kuten olen eräässä aikaisemmassakin Polvan kirjoja käsittelevässä bloggauksessani sanonut, niin Polvahan kirjoitti chick litiä ennen kuin tuosta termistä oli mitään tietoa! Me tytöt voisi ajatella nuortenkirjaksi, sillä löysinhän minäkin tämän kirjaston nuortenkirjahyllystä. Kirja onkin ehkä kaikkein parasta luettavaa nuorille, ihan jo siitä syystä että kirjan päähenkilöt ovat opiskelijoita. Toivon etteivät nuoret millään tapaa kavahda sitä että kirja on alunperin julkaistu 1940-luvulla, vaan saavat tästä yhtä mukavan aikamatkan kuin minä sain.

Pidän Polvan tavasta kuvata ihmisiä ja ihmisten välisiä suhteita. Siinä on jotain mutkatonta ja hauskaa: Maijalle ja Anjalle sattuu kommelluksia samalla tavalla kuin nykyajan chick lit hahmoille. Tähän kun lisätään vielä se että sain tätäkin kirjaa lukiessani matkata monen vuosikymmenen takaiseen Suomeen, niin en voi kuin ihastella.

Me tytöt oli kiltti ja tuntui jopa hieman naiivilta. Naiivius oli varmasti Polvalta aivan tahatonta - se  vain kuului tuohon aikakauteen eikä kirjailija voinut revitellä samalla tavalla kuin nykyajan viihdekirjailijat. Polva oli kuitenkin suosittu kirjailija aikanaan, ja näitä hänen kirjojaan luetaan paljon vieläkin. En ihmettele! Meidänkin kirjastossamme ei läheskään aina ole ainoatakaan Polvan kirjaa hyllyssä.

Toivon että näiden uusien painosten myötä monille lukutoukille käy niin kuin monille - että he löytävät Polvan ikään kuin uudelleen. Nämä eivät nimittäin ole ollenkaan hassumpaa viihdettä!

Takashi Hiraide: Kissavieras

Kissavieras
Takashi Hiraide
Suomentanut Raisa Porrasmaa
152 s. 
2016
S & S








Kustantajalta


Tavattoman onnellinen olo. Se johtuu vastikään luetuista, hienoista kirjoista, hyvistä ystävistä joita olen tavannut ja edessä olevasta viikonlopusta jolloin saa vain olla ja lukea. Bloggauspino tulee kasvamaan, mutta lukupinossa on myös monta hienoa kirjaa joiden pariin en malta odottaa pääseväni. Kyllä elämä toisinaan on ihanaa!

Ihana oli myös Takashi Hiraiden Kissavieras. Kirja kertoo kustannusalalla toimivasta pariskunnasta, joka vuokraa vanhan rouvan piharakennuksen käyttöönsä. He muuttavat piharakennukseen, ja syksyllä he saavat kissavieraan. Kissavieras on naapuritalon pikkupojan adoptoima kulkukissa nimeltä Chibi, joka alkaa säännöllisesti vierailla pariskunnan luona. Pariskunta ihastuu Chibiin pikkuhiljaa enemmän ja enemmän, ja pian he odottavat tämän vierailuja kovasti.

Ensiksi on kehuttava Kissavieraan kantta. Se on hurmaava, kertakaikkiaan, yksi parhaista kirjan kansista joita olen hetkeen nähnyt. Herkällä kynällä tehty kissa kertoo oikeastaan kirjasta paljon: Kissavieras on juuri niin kuin kansi, herkkä ja lempeä. Kirjan kansi on Satu Kontisen käsialaa, hienoa työtä!

Tosiaan, Kissavieraassa on jotain hurmaavan herkkää. Vaikken olekaan kissahullu, pidän kyllä tavallaan kissoista. En osaisi kuvitella omistavani kissaa, kuten en mitään lemmikkiä, mutta pidän kyllä kissoista (ja koirista!) paljon. Ehkä Kissavieras tarjoaisi vielä enemmän jollekulle kissahullulle, ihmiselle joka omistaa kissan. Kirja nimittäin kuvaa tarkasti Chibin luonnetta ja kissanelämää ylipäätään. Kyllä minäkin sain kirjasta paljon irti, ja pystyin kuvittelemaan itseni pariskunnan nahkoihin, ihastumaan Chibiin.

Kissavieras on myös lempeä. Vaikka juonenkäänteissä on omia psykologisia jännitteitään, niin luonnehtisin kuitenkin kirjaa kokonaisuudessaan lempeäksi tarinaksi, joka sisältää paljon japanilaista kulttuuria. Lieneekö syy siihen miksi viehätyin tarinasta, juuri Japani-kuvauksessa?

Kirjanurkkauksessa sanotaan Kissavieraan olevan kovin kissamainen. En voisi enää paremmin kirjaa kuvata, sillä kissamainen tämä tosiaan on. Kissat ovat minulle hieman arvoituksellisia, itsenäisiä olentoja, joskin kovin viehättäviä. Sellainen on myös Kissavieras: hieman arvoituksellinen, viehättävä ja lempeä. Juuri niin kuin se kaikkein mukavin kissa!

Aiemmin kehumani kansi lupaa paljon: se lupaa kauniin, pienen tarinan. Se ei suinkaan lupaa turhaan, sillä vaikka Kissavieras on joutuinen lukea, antaa kirjan tunnelma silti paljon, ja sisältö on kokonaisuudessaan hieno. Ja kissojen ystävillehän Kissavieras on pakollista luettavaa!