Sylvia Plath: Lasikellon alla

Lasikellon alla
Sylvia Plath
Suomentanut Mirja Rutanen
238 s. 
1975 
Otava








Lainattu kirjastosta


Olen lukenut Lasikellon alla vuosia sitten, aikana jolloin luin kaikki mielenterveysongelmista kertovat romaanit joista vain kuulin. Luulen että minulle olisi tuohon aikaan tehnyt hyvää lukea jotain hieman kevyempää - tai edes jostain aivan muusta aiheesta. Mutta minkäs sille voi, tuo aihe kiinnosti ja veti puoleensa niihin aikoihin. Vertaistukea, sitä varmaankin hain.

Lasikellon alla ei herättänyt silti takakansitekstinsä tai edes alkunsa perusteella juurikaan muistikuvia. Tosin olen lahjakkaasti unohtanut paljon muutakin mitä noina vuosina tapahtui, joten en huolestuisi siitä että olen unohtanut tämän vaikuttavan kirjan vaan nyt sain nauttia siitä niin sanotusti uutena lukukokemuksena.

Lasikellon alla kertoo Esther Greenwoodista, lahjakkaasta opiskelijasta joka lähtee stipendin turvin New Yorkiin. Kaikki on ilmaista ja suurkaupungin ilot (ja vaarat) ovat tarjolla. Moni olisi Estherin sijassa onnellinen ja hänkin on aluksi: äkkiä hän vain alkaa tuntea olonsa yhä vieraammaksi ja vieraammaksi ihmisten keskellä. Palattuaan kotiin alkaa Estherin todellinen alamäki joka lopulta päätyy sairaalakierteeseen. Löytyykö toivoa?

Ei liene edes tarpeellista kertoa että Sylvia Plath tunnetaan ennen kaikkea runoilijana ja Lasikellon alla on hänen ainoa romaaninsa. Vaikka kyseessä onkin romaani ja pääroolia näyttelee fiktiivinen hahmo, pohjautuu Lasikellon alla Plathin omaan elämään ja omiin kokemuksiin. Juuri se tekee kirjasta niin riipaisevan, niin kipeän. Nämä tapahtumat ovat oikeasti tapahtuneet, Plath on oikeasti kokenut näitä tunteita. Ja minä pystyin samaistumaan moniin kirjassa kuvattuihin tunteisiin.

Vaikka hoitomuodot ovat toki muuttuneet paljon kuluneiden vuosikymmenten aikana, on Plathin romaanissa sellaistakin minkä varmasti moni lukija tunnistaa tähän hetkeen kuuluvaksi vielä nytkin. Se on nimittäin tunteet, tunteet joita Esther kirjassa kokee. Vaikka diagnoosit ja hoitomuodot muuttuvat, tunnetilat pysyvät samanlaisina. On sama olisiko psyykkisistä sairauksista kärsivä lukija lukenut kirjan sen ilmestyessä vai luetaanko sitä nyt, vuonna 2017 - ne tunteet, ne kipeät tunteet ovat samat, Plathin hienoon kuvailuun voi samaistua yhtä vahvasti.

Ja kuitenkin, on valoa tunnelin päässä, on toivo. Lasikellon alla antaa vertaistukea, se antaa toivon siitä että parantua voi. Lähetän ajatuksen jonnekin sinne Sylvia Plathille, kiitos että kirjoitit tämän.

John Williams: Augustus

Augustus
John Williams
Suomentanut Ilkka Rekiaro
429 s. 
2017
Bazar







Arvostelukappale kustantajalta



Jos Augustuksen olisi kirjoittanut minulle ennestään tuntematon kirjailija olisin vähintäänkin suhtautunut kirjaan varoen. En olisi ollut siitä etukäteen niin innostunut kuin nyt olin. Mutta nyt kun Augustuksen oli kirjoittanut John Williams, ihana John Williams, odotukseni olivat korkealla.

Vuonna 1972 alunperin ilmestynyt Augustus vei minut maailmaan jota en tuntenut. Toki olen varmasti kuullut muinaisesta Roomasta ja keisari Augustuksesta koulun historian tunneilla ja onhan tuo maailma jo Asterixeistakin tuttu. Silti tuntui että samalla tavalla kun John Williams otti Augustuksen kanssa ikään kuin hypyn tuntemattomaan, otin minäkin kirjan kannet avatessani. Hieno hyppy John Williamsilta, sanoisin ja kyllä minäkin nautin tästä matkasta ennestään vieraaseen maailmaan.

Augustus siis toi Gaius Octaviuksen, tulevan keisari Augustuksen, lähemmäs minua. Kyseessä ei kuitenkaan ole tietokirja vaan fiktiivinen romaani joka koostuu kuvitteellisista kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä ja muistelmista. Aineksista, joista Williams on keittänyt kasaan romaanin jonka maailmaan oli helppo upota. Rooman valtataistelut, juonittelut ja poliittiset kriisit, mutta myös Gaius Octaviuksen oma elämä - perhe, ystävät ja viholliset. Sitä on Augustus ja ennen kaikkea Gaius Octaviuksen oma, henkilökohtainen elämä teki minulle kirjasta niin sanotusti kokonaisen, hyvän romaanin.

Augustus on matka historiaan, sellaiseen aikaan josta en romaaneja ole lukenut. Kuten aiemmin mainitsin, on muinainen Rooma minulle tuttu Asterixeista joita olen lukenut paljon. Mutta varsinainen tieto - tai etenkin ne muistikuvat historian tunneilta, ne ovat vähäisiä. Kun en tosiaan aina ollut täysin hereillä historian(kaan) tunneilla. On ilo että on tällaisia romaaneja kuten vaikka Augustus joka antaa omalla tavallaan tietoa historiasta - ja omalla tavallaan viihdyttää. Perinteiseen romaanin asuun John Williams ei ole Augustusta pukenut ja ehkä siinä on sen taika. Tähän aiheeseen sopii juuri tällainen romaanin muoto, päiväkirjaotokset ja kirjeet, joista Williams on saanut aikaan kokonaisen tarinan.

Augustus oli hieno historiallinen matka mutta Stoner sai pitää ykköspaikkansa Williamsin tuotannossa. Tämä jäi John Williamsin viimeiseksi romaaniksi, hän kuolu 1994. Olen todella onnellinen että nyt, vuosia myöhemmin olemme saaneet suomennokset kolmesta tavattoman hienosta romaanista. Kolmesta keskenään todella erilaisesta romaanista joissa on kaikissa kuitenkin John Williamsin sielu ja sydän - se tekee niistä samanlaiset, se tekee niistä niin upeat. Jälkensä niin Augustukseen kuin muihinkin Williamsin suomennoksiin on jättänyt Ilkka Rekiaron mahtava suomennos - en kertakaikkiaan voisi kuvitella Williamsin romaaneille parempaa kääntäjää.

Augustus on hieno romaani kaikille historian ystäville mutta sen lisäksi houkuttelen myös John Williamsin romaaneista pitäviä tarttumaan kirjaan. Kuten sanottu, tässä on pala tämän hienon kirjailijan sielua ja sydäntä.

Cecelia Ahern: Muistojen kerääjä

Muistojen kerääjä
Cecelia Ahern
Suomentanut Terhi Leskinen
366 s. 
2017
Gummerus








Arvostelukappale kustantajalta


Ensimmäinen Cecelia Ahernilta lukemani kirja oli P.S. Rakastan sinua. Rakastuin tuohon kirjaan, sen jälkeen kirjasta tehtyyn elokuvaan ja myöhemmin olen viihtynyt monen Ahernin kirjan parissa hyvin. Ahernin tyyli kirjoittaa viihdettä syvällisesti ja ajatuksella on tehnyt hänestä yhden "luottokirjailijoistani", kirjailijoista joiden kirjojen parissa tiedän viihtyväni hyvin.

Muistojen kerääjässä keskeisenä osana ovat marmorikuulat. Suurimman osan Ahern antaa isän ja tyttären väliselle suhteelle, heidän tarinalleen, mutta on mukana romantiikkaakin. Sabrina muistaa asioita joita muut ovat jo unohtaneet ja hänen isänsä taas on menettänyt aivoinfarktin seurauksena muistinsa. Kun Sabrina käy läpi isänsä tavaroita hän löytää suuren ja arvokkaan marmorikuulakokoelman ja saa selville että marmorikuulat ovat olleet hänen isänsä rakas harrastus. Arvokkaimmat kuulat ovat kuitenkin kadonneet ja Sabrinan etsiessä kuulia hän saa kuulla paljon täysin uusia asioita isästään.

Vaikka P.S. Rakastan sinua onkin varmasti Ahernin tunnetuin romaani on minuun kuitenkin suurimman vaikutuksen tehnyt Tapaaminen Elämän kanssa. Siinä Ahernin syvällinen ja oivaltava ajatuksenkulku pääsee täyteen liekkiinsä ja jo kirjan idea on mahtava. Lisäksi kirjassa on hurmaavalla tavalla läsnä maaginen realismi, lajityyppi joka minua lähes aina miellyttää.

Mutta, palataanpa Muistojen kerääjään. Ahernin uusin suomennos oli toki viihdekirjallisuutta mutta ei kuitenkaan mitään hattarankevyttä hömppää. Kirjan ajatus, isän ja tyttären suhde tarkasteltuna marmorikuulaharrastuksen kautta, on jotain uskomattoman oivaltavaa ja kiinnostavaa. Pääteeman rinnalla toki kulkee myös Sabrinan ja hänen miehensä Aidanin suhde ja sen puiminen ja se tuokin oman ihan mukavan lisänsä romaaniin. Olisin kuitenkin voinut kuvitella Muistojen kerääjän ilmankin Aidanin ja Sabrinan suhteen pohtimista mutta ei Ahern kuitenkaan sen avulla tee Muistojen kerääjästä imelää. Onneksi. Sellaiselle olen hieman allerginen.

Vanhempien, äidin tai isän ja tyttären suhteesta kirjoitetaan jonkin verran ja olen lukenut aiheesta kinnostavia romaaneja. Silti tämä jota kautta Ahern lähtee aihetta purkamaan on ihan uutta että se jo ajatuksena toi hymyn huulille. Ja Muistojen kerääjä ei varsinaisesti pohdi heidän suhdettaan, se enemmänkin kertoo isän ja tyttären tarinan, palaa juurille, kertoo asioita jotka on unohdettu - tarkoituksella tai tarkoituksettomasti.

Muistojen kerääjä onkin myös romaani muistamisesta ja unohtamisesta, salaisuuksista ja niiden paljastumisesta.

Tiedän Cecelia Ahernin romaanien ystäviä olevan paljon ja jos olet pitänyt Ahernin tyylistä aiemmissa romaaneissa voin melkein vannoa että pidät myös Muistojen kerääjästä. Teille jotka ehkä ajattelette Ahernin olevan hattaraa, suosittelen kuitenkin kokeilemaan vaikkapa tätä kirjaa: ihmeellisen syvällistä tarinaa, jota lukiessa kuitenkin hymyilee huomaamattaan useamman kerran.

Anne Leinonen: Metsän äiti

Metsän äiti
Anne Leinonen
207 s. 
2017
Atena









Arvostelukappale kustantajalta


Metsän äidissä oli tunnelma kohdallaan. Kun nyt muutama päivä kirjan lukemisen jälkeen palaan suolle, kirjan maailmaan, tulee vahvimpana mieleen Leinosen luoma tunnelma. Se jättää jälkeensä ja palaa vahvana mieleen kirjan kansien sulkemisen jälkeenkin.

Mitä on Metsän äiti? En voi itse löytää parempia sanoja kuvaamaan kirjaa tiivistetysti kuin kirjan takakannessa:

"Vihainperän käkkyrät männyt ovat sukupolvien saatossa nähneet paljon. Riina palaa vuosien jälkeen töihin kotiseudulleen ja törmää rauhallisen maalaiskylän sinnikkääseen vaikenemiseen.

Onko nuoren naisen surmaaja yhä vapaana, ja miksi Riinan valvepainajaisissa toistuu yhä uudestaan kuva mökkiinsä palavasta miehestä? Kun naapurin kellarista löytyy kuollut mies, Riinan on pakko alkaa tutkia Vihainperän menneisyyttä. Miten hänen hulluksi tullut äitinsä liittyy näkyihin – ja onko hän itse vaarassa?"

Metsän äidissä oli omanlaistaan, psykologista kauhua (?) joka aiheutti sen ettei kirjaa malttanut oikein laskea käsistään. Jännite joka kulki kirjan läpi, oli kuitenkin jollain lailla pehmeä, enkä joutunut lukemaan Metsän äitiä "hiukset pystyssä pelosta" vaan utealiaana siitä mitä seuraavana tapahtuu.

Leinonen yhdistelee Metsän äidissä kiehtovalla tavalla maagista realismia, psykologista kauhua sekä äidin ja tyttären tarinaa. Näistä aineksista voisi jollain toisella kirjailijalla syntyä melkoinen soppa mutta Leinonen on osannut keittää aineksista kasaan kirjan josta lumouduin. Ajoittain Metsän äiti on realistinen,  kirjan tapahtumat voisivat olla tottakin mutta sitten - Leinonen vei minut maagisen realismin lumoavaan maailmaan. Sellaiseen maailmaan johon on nautinto pudota.

Tunnelman lisäksi vahvana seikkana jäi mieleen Riinan ja hänen äitinsä tarina, heidän osuutensa kirjassa. Riinan äiti kärsii mielenterveysongelmista ja Leinonen on löytänyt oikeat sanat kuvaamaan heidän suhdettaan. Vaikeaa suhdettaan. Millaiset jäljet psyykkisesti sairaan äidin kanssa eläminen on jättänyt Riinaan? Ilman jälkiä ei moni siitä selviäisi. Ei Riinakaan.


Maagisen realismin ystävät, psykologisen kauhun ystävät, ylipäätään hyvän ja kiehtovan romaanin ystävät - hoi! Suosittelen Metsän äitiä teille. Suosittelen itselleni Anne Leinosen aiempien teosten lisäämistä lukulistalle.

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Hammaskeiju
Eve Hietamies
415 s. 
2017
Otava









Arvostelukappale kustantajalta


"Voi hyvänen aika miten hyvä kirja tämä oli!" Huudahdin hetki sitten kun suljin Hammaskeijun kannet. Kyllä, tämä Pasasten tarinan päättävä kirja oli kaikkea mitä toivoin. Ja vielä vähän enemmän.

Suomesta löytyy paljon meitä jotka ovat eläneet Pasasten, Antin ja Paavon tarinan mukana vahvasti. Joka solullaan ja sydämellään. Yösyöttö ja Tarhapäivä saivat minut rakastumaan tähän parivaljakkoon - ja rakastumaan Eve Hietamieheen. Kuten Annika blogissaan osuvasti kirjoittaa "Jotenkin Eve on onnistunut loihtimaan nämä fiktiiviset hahmot niin eläviksi, että heistä alkoi olla jo huolissaan. Miten siellä pärjätään?". Niinpä! Minäkin odotin palavasti Antin ja Paavon tarinan jatkoa, mietin useampaan kertaan miten tämä parivaljakko pärjää. Ja nyt, Hammaskeiju oli käsissäni. Ihanaa!

Hammaskeijussa Antin tilanne ei ole helppo. Paavo aloittaa ensimmäisen luokan ja Antti käy töissä. Yhtäkkiä pitäisi huolehtia miten poika pärjää lyhyen koulupäivän jälkeen ja miten hän selviää lukuisista arkipäivän asioista. Samalla Antin pitäisi huolehtia omasta jaksamisestaan, omasta arjestaan joka lopulta tuntuu kaatuvan päälle. Ja sitten vielä on Enni. Enni joka on jo kauan ollut iso osa Antin elämää, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Voisiko Ennistä ja Tertusta tulla oikeasti pala Antin ja Paavon arkea - vai onko se vain unelmaa?

Hammaskeiju jatkaa samalla tyylillä kuin Yösyöttö ja Tarhapäivä, se itkettää ja naurattaa. Silti tuntuu että tämä Antin ja Paavon tarinan päättävä kirja on kuitenkin vielä enemmän kuin trilogian kaksi muuta osaa - se on vielä enemmän elämää. Sillä elämäähän Eve Hietamies näissä kirjoissa kuvaa, iloineen ja suruineen, nauruineen ja kyynelineen.

Hietamies vei minut maailmaan jota en tunne. Nimittäin vanhemmuuden maailmaan. Vaikka minulla ei olekaan lapsia (eikä sen paremmin parisuhdettakaan), pystyn näin ulkopuolisen silmin sanomaan että Eve Hietamies kuvaa vanhemmuutta, yksinhuoltajan arkea, tavattoman aidosti. Tapa jolla hän sukeltaa Antin nahkoihin on tavattoman hieno ja se miten hän kuvaa pieniä yksityiskohtia vanhemmuudessa - se koskettaa. Juuri nuo yksityiskohdat tekevät Hammaskeijusta niin elämänmakuisen kirjan.

Kun mietin mitä Hammaskeijusta kirjoittaisin, mietin voinko sanoa tätä kevyeksi kirjaksi? Tavallaan voin, tavallaan en. Omalla tavallaan Hammaskeiju viihdyttää, se varmasti saa melkein jokaisen lukijansa nauramaan ja nauttimaan lukemisesta mutta se on paljon muutakin kuin kepeyttä. Se on väkevää kuvausta arjesta, vanhemmuudesta, välittämisestä ja parisuhteesta - se on jotain sellaista joka toi ainakin minun silmäkulmaani kyyneleen useampaan kertaan.

Kiitos Antti ja Paavo, kun tulitte elämääni, kiitos että sain nauraa ja liikuttua kanssanne. Kiitos Eve Hietamies että kirjoitat, kiitos sykähdyttävästä, ihmisläheisestä ja elämänmakuisesta trilogiasta - nautin jokaisesta osasta. Hammaskeijua täydellisempää päätöstä en olisi voinut toivoa.

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

Tervetuloa Amerikkaan
Linda Boström Knausgård
Suomentanut Petri Stenman
96 s. 
2017
Like








Arvostelukappale kustantajalta


Tuntuu että Tervetuloa Amerikkaan on kirja jota pitäisi käsitellä varoen. Sillä tavalla varoen kuin aarretta käsitellään, aarretta jota ei saa vahingoittaa. Varovasti pidinkin tätä romaania käsissäni heti kun pääsin sen maailmaan, tajusin Boström Knausgårdin ilmaisuvoiman. Tämä on aarre.

"Me olemme valoisa perhe." Toistelee kirjan perheen äiti, todistaakseen itselleen että näin on. Mutta onko? Tytär on lakannut puhumasta jo kauan aikaa sitten. Hänen veljensä joka on naulannut ovensa kiinni sekä tuo perheen valoisuutta todisteleva äiti ovat tottuneet siihen, isä on kuollut. Perhe on suunnattoman etäällä toisistaan mutta samaan aikaan he kaipaavat toisiaan - puhetta, läheisyyttä, perheen yhteyttä. Kuka on heikko, kuka on kaikkein vahvin?

Viime syksynä olin lumoutunut siitä miten hienon kirjasyksyn me lukijat saimmekaan. Nyt kun elämme helmikuun loppua, olen lukenut niin monta helmeä että olen kenties mennyt laskuissa sekaisin. Helmiä, voimakkaita romaaneja, kirjoja joiden parissa voi nauraa - ja niitäkin joiden kanssa voi itkeä. Monen helmen perään saan käsiini Tervetuloa Amerikkaan, joka mykistää.

Linda Boström Knausgård nimittäin todella mykisti minut. Toki olin kuullut Heliokatastrofista, olin kuullut sen vahvuudesta ja Boström Knausgårdin hienosta tyylistä mutta en silti odottanut mitään tällaista. Kirjaa joka vetää niinä hetkinä kun sitä ei lue puoleensa kuin magneetti eikä muuta voi kuin ottaa sen takaisin käteensä.

Mikä minut mykisti? Ennen kaikkea tämän teoksen päähenkilö, tämä tyttö joka on vetäytynyt hiljaisuuteen. Se toi mieleen oman hiljaisuuteni, ne kipeät ajat kun en hirveästi kommunikoinut maailman kanssa. Tällaiset asiat, kirjat joista löydän omia kipupisteitäni, ne tekevät väkisin kirjasta suuremman lukukokemuksen kuin se muuten olisi (moni varmasti ymmärtää tämän). Uskon kuitenkin että Tervetuloa Amerikkaan ottaa vahvaan syleilyynsä myös ne, joille oma hiljaisuus ei ole niin tuttua.

Luin Savon sanomien arviosta tämän hienon kirjailijan sairastavan maanis-depressiivisyyttä. Ilmankos! Ilmankos tunsin kirjaa lukiessani Linda Boström Knausgårdin kanssa jonkinlaista yhteenkuuluvuutta, tunsin meidän välillämme jonkinlaisen sitten jonka Tervetuloa Amerikkaan välitti tänne minulle saakka. Sillä jonkinlaiset tämän sairauden kipupisteet ovat havaittavissa tässä romaanissa ja ne ennen kaikkea välittyvät pääosaa näyttelevän tytön kautta.

Kaikki ei ole sitä miltä näyttää, se oli yksi Tervetuloa Amerikkaan keskeisistä asioista. Linda Boström Knausgård välittää sen lukijalle tavattoman hyvin, kosketti kipupisteitäni ja herkisti ja vahvisti minua.

Heikki Hietala: Viisto valo

Viisto valo
Heikki Hietala
Suomennos Jaakko Kankaanpää
230 s. 
2017
Sitruuna








Arvostelukappale kustantajalta


Toistelen usein sitä etten ole novellien lukija. Että ei, ne eivät ole minua varten. Väistelen usein kiinnostavienkin kirjailijoiden novellikokoelmia - taas kerran mietin miksi ihmeessä? Näin Viiston valon kanssa että ei ole kyse siitä ettenkö olisi novellien lukija, on kyse siitä ettei aina ole osunut kohdalle riittävän hyviä teoksia. Ihan niin kuin romaanienkin kanssa. Ihan niin kuin minkä tahansa kirjallisuuden genren.


Viisto valo veti minua puoleensa kuvauksensa perusteella. Kaikissa Hietalan novelleissa on valo jollain tavalla läsnä, se on niiden yhdistävä tekijä, punainen lanka. Muuten novellit ovat keskenään erilaisia - suorastaan maagisia. Viiston valon takakannessa mainitaan: "kirjailija Heikki Hietalaa kiehtoo elämässä sen rajallisuus ja se, mitä tapahtuu kun aika ja paikka menettävät merkityksensä, kun siirrytään rajan toiselle puolelle.". Tämä hohkaa Viistosta valosta, jokaisesta novellista, joskin se tulee näkyviin eri tavoilla. Spekulatiivinen fiktio olisi varmaankin yhdistävä sana kuvaamaan Viiston valon novelleja ja se jos mikä innosti minua teosta lukiessa.

Toki jotkut novellit nousivat toisten yläpuolelle. Mainittakoon Leirintäalue: osa 1 joka sai minut nauramaan ja hurmaantumaan - se oli sellaista spekulatiivisen fiktion ja kirjallisen ilmaisun juhlaa - ja minulle lukemisen nautintoa. Myös kokoelman ensimmäinen novelli, Huvila, oli sellainen lähtölaukaus jota lukiessani ajattelin nyt luen jotain hyvää. 

Miksi olen ajatellut etten ole novellien lukija? Muutama kokemukseni novellikokoelmien kanssa on sellainen, etten ole oikein päässyt novelliin kiinni kun se jo loppuu. Näiden kokemusten perusteella olenkin ajatellut että minä en vain lukijana sovi yhteistyöhön novellien kanssa. Nyt kun olen pari kertaa uskaltautunut ottamaan novellikokoelman käsiini, huomaan yllättyväni. Kuten nytkin Viiston valon kanssa: on kyse siitä, että Heikki Hietala osaa kirjoittaa novelleja. Hän osaa ottaa lukijan kyytiinsä heti ensimmäisestä lauseesta saakka ja hän osaa kirjoittaa tarinan novellimittaan. Vaikka monet novelleista olivat hurjan hyviä, en oikeastaan kertaakaan jäänyt miettimään: voi kun tämä jatkuisi vielä. Innoissani vaan jatkoin seuraavaan miettien miettien mitä seuraavaksi.

Olen viime aikoina innostunut entistä enemmän scifistä ja fantasiasta ja ylipäätään spekulatiivisesta fiktiosta joten Viisto valo tuli minulle kuin tarjottimella. Sen lisäksi että Hietala avasi minulle useamman kerran oven uskomattomiin maailmoihin jossa jotkin asiat voisivat vaikka tapahtuakin, osa menee tajunnan rajamaille. Sen lisäksi Hietala todisti minulle että kyllä, minäkin olen novellien lukija. Kun vaan löydän hyvän kirjailijan.

Henna Hemulin kirjahylly -blogista on lukenut myös Viiston valon ja piti siitä myös.