lauantai 18. maaliskuuta 2017

Terhi Kuusisto: Hiekkamandala

Hiekkamandala
Terhi Kuusisto
203 s. 
2017
Like









Arvostelukappale kustantajalta


Hiekkamandalassa on todella kaunis kansi. Sellainen jota on nautinto katsella tänään, lauantaina, kun taivas on niin harmaa ja ilma ulkona muutenkin aika ikävä. Tällaisina päivinä sitä nauttii kovasti kirjan kansitaiteen värikkyydestä (jonka on suunnitellut Tommi Tukiainen) ja ylipäätään hyvistä kirjoista. Ja hyvistä kirjoista puhumisesta.

Hiekkamandalasta sietääkin puhua. Sillä vaikka Terhi Kuusiston toinen romaani ei yltänytkään aivan tämän kevään huippuihini, en ole tippaakaan pahoillani että luin sen. Jo Hiekkamandalan boheemius jonka rinnalla kulkee syvällisyys - se tekee tästä hyvän romaanin.

Irene, kolmekymppinen opiskelija päättää jättää kaiken taakseen ja matkustaa Intiaan. Pohjimmainen syy Irenellä matkaansa on unohtaminen, se että hän unohtaisi asian joka jätti suuren aukon hänen sisimpäänsä.

Siitä alkaa Hiekkamandala, siitä alkaa Irenen tarina. Vaikka olen aika tarkalleen saman ikäinen kuin Irene, siihen meidän yhtäläisyytemme loppuvatkin. Tunsin jopa ajoittain hieman ärtyväni Irenen teoista ja mielenliikkeistä mutta ärsyyntymiseni jäi kuitenkin vain Ireneen hahmona, ei Hiekkamandalaan kirjana.

Eikä Hiekkamandala ole ainoastaan boheemiutta, Intiaan matkustamista ja kolmekymppisen pätkätyöläisen elämää. Terhi Kuusisto menee paljon syvemmälle, asiaan jonka luulen porautuvan monen lukijan kyynelkanaviin. Hiekkamandalassa yhtenä keskeisenä asiana ovat parisuhde sekä lapsettomuus. Siinä on varmasti yksi syy miksei Kuusisto porautunut syvälle minuun - parisuhteet tai lapsien (ja lapsettomuuden) pohtiminen eivät vain kuulu minun elämääni.

Mutta ei Hiekkamandala aiheiltakaankaan täysin yhdentekevä minulle ollut. Irene lähtee Intiaan osittain etsimään itseään, niin kuin varmasti monet hänen ikäiset, sinne matkustavat, tekevät. Tuo on minulle tuttua. Ei Intiaan matkustaminen, ei kuitenkaan, mutta itsensä etsiminen. Sitä on tehty mutkien kautta, enkä vieläkään ole täysin maalissa. Joten, vaikka Irene välillä hieman minua ärsyttikin, löysin hänestä jotain samaistuttavaa.

Mutta suurimman vaikutuksen tässä kirjassa teki Terhi Kuusiston ääni. Hän kertoo tarinaa hienosti, tavalla joka saa lukiessa hymyilemään - ei kirjan aiheen takia, vaan kielen. Kuusisto ikään kuin kertoo äänellä joka on omistettu minun ikäisilleni, elämässä vielä ehkä hieman hukassa oleville ihmisille.

3 kommenttia:

  1. Boheemius ja kaiken jättäminen on aina kiehtonut minua. Se vain tuntuu vähän kuluneelta, että kaikki lähtevät itseään etsimään juuri Intiaan... Mutta tämän kirjan voisi silti lukea.

    VastaaPoista
  2. Oikein värikäs kansi, värikästä taustaa vasten - tykkään. Lapsettomuus aiheena ei kyllä ihan omaan elämään nappaa. Tai siis sillä tavalla ehkä, että näin nuorena jo olen tehnyt päätöksen vapaaehtoisesta lapsettomuudesta - joten en usko että samaistumiskohtia löytäisin tästä kirjasta. Tuo matkustus taas teemana aika usein kirjoissa kiinnostaa. :) /Tiia

    VastaaPoista
  3. Saa nähdä miten uppoaa tähän pahasti keski-ikäistyvään tätiin joka ei ole koskaan halunnut lapsia mutta on kerran käynyt Intiassa ihan vain lomareissulla :-D Nappasin tuon kuitenkin tänään mukaan kirjaston uutuushyllystä ja yllätyin kun se olikin noin pieni (ohut) kirja.

    VastaaPoista

Lukutoukka ilahtuu kommentistasi!