sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Rauha S. Virtanen: Virva Seljan yksityisasia

Virva Seljan yksityisasia
Rauha S. Virtanen
238 s. 
1960











Pääsiäislukemisiini kuului myös nuortenkirja, Seljan tytöt sarjan kolmas osa Virva Seljan yksityisasia. Tämä oli mielestäni aika täydellistä luettavaa tähän mielialaan, ympärillä hälinää niin keskittyminen saattaa herpaantua välillä, mutta se ei haitannut yhtään.

Tässä osassa pääosaa näyttelee Virva, selviäähän se jo nimestäkin. Virva on tutustunut Jussi Raunio nimiseen rampaan poikaan,  joka kirjan alussa kulkee pyörätuolissa. Virva kuitenkin haluaa pitää Jussin omana salaisuutenaan, ja perheelle on mysteeri mihin Virva katoaa lähes joka päivä. Jussi on tyyppinä mielenkiintoinen, harrastaa rock musiikkia sekä kirjallisuutta, ja on noussut kieltämättä minulla fiktiivisesti kiinnostavaksi hahmoksi, johon vaikka voisin ihastua. Varsinkin uusimmissa Selja kirjoissa kuvattu käheä ääninen rocklaulaja Jussi vetoaa minuun suuresti. Onnistuuko Virva pitämään salaisuutensa?


"Auttakaa, auttakaa" huusi joku. Virva seisoi hievahtamatta siltalankulla ja kuunteli. Ääni oli varmasti kuulunut puron töyräällä seisovasta talosta. "Apua, apua!" huudettiin taas ja Virvan jalat alkoivat äkkiä toimia, joskin hiukan tutisten. Kiireesti hän harppoi kolahtelevia laattakiviä pitkin ylös taloon, pysähtyi kuistille ja pidätti henkeään. "Auttakaa!" kaikui sisältä. "Jos siellä on joku ihminen, tulkaa pian!"

Virva siis aiheuttaa Realle ja isälleen harmaita hiuksia. Sitä tekee myös Virvan sisar Margarita, joka harjoittelee aktiivisesti balettia, ja saa kohtalaisen suuren osan kissa nimisessä esityksessä. Parikseen Margarita ei saa haluamaansa Isto Pajuvirtaa vaan tavallisen arkisen, hieman kömpelön Tapsan. Margarita on kuitenkin päättänyt tulla tanssijattareksi ja treenata kissa balettiin Tapsasta mahdollisimman hyvän parin. Kotona kipinät lentelevät kun Margarita purkaa huoliaan...

Aiemmista Seljan tytöt sarjan osista tuttu lämmin henki pysyy myös tässä kirjassa. Ehkä tapahtumia on vähän enemmän, tai ennemminkin vakavia tapahtumia kuten Jussin vanhempien avioliitto ongelmat sekä Margaritan suhtautuminen perheen pieniin kaksospoikiin. Kirjaan siis saadaan uutta ulottuvuutta verrattuna kahteen ensimmäiseen. Virtanen on kehittänyt toimivan juonen josta ei onneksi lämpöä puutu. Ihana näitä on lukea, ihan jo vanhahtavan kielen ja ilmaisujen takia.

Lempihahmoni Seljan perheestä on edelleen Virva, ja häneen pystyn samaistumaan. Mutta hahmona pidän tosiaan suuresti myös Jussista, ja jos kohtaisin hänet elävässä elämässä sellaisena niin kuin olen hänet kuvitellut, niin voisin hyvinkin ihastua häneen todellisestikin. Tosin voihan fiktiiviseen hahmoonkin ihastua, seurusteleminen hänen kanssaan on vaan hieman hankalampaa.

++++


lauantai 30. maaliskuuta 2013

Arto Salminen: Kalavale

Kalavale - kansalliseepos
Arto Salminen
246 s. 
2005







Pääsiäishulinat senkun jatkuvat. Meillä se nimen omaan on ollut pääsiäishulinaa, ääntä on riittänyt kun 2- ja 7-vuotiaat lapset ovat mekastaneet. Nyt on vähän hiljaisempi hetki menossa kun dvd:ltä katsotaan Palomies Sami sarjaa ja toinen vähän maalailee munia. Siispä sain itsekin keskityttyä kunnolla ja luettua Salmisen Kalavale kirjan loppuun.

Kalavale jäi Arto Salmisen viimeiseksi kirjaksi, valitettavasti. Onneksi minulla lukemattomia Salmisia kuitenkin vielä useampi riittää! Kalavale kertoo Hanskista, vanhenevasta viihdegurusta joka omistaa yhtiön nimeltä Fisu-Hanski. Muita päärooleja kirjassa näyttelevät Oona, joka on Hanskin tyttöystävä ja on valmis tarjoamaan hieman tyhjäpäistä seuraansa sekä seksiä aina kun tarve vaatii. Lisäksi kirjassa on bisnesguru Kasperi, joka tarjoaa bisnesideoitaan Hanskille ja selittää asiat Hanskille käsittämättömillä sanoilla. 

Tämä kolmikko päätyy luomaan Auschwitzin, uudenlaisen tosi tv-ohjelman. Siinä pelataan kivulla, kärsimyksellä ja nöyryytyksellä. Se on monta astetta kovempi tosi tv kuin muut aikalaisensa, ja juuri siksi he arvelevat sen menestyvän. Nelonen ostaakin tämän ohjelman ja yhteistyökumppaneitakin löytyy. Oona valitaan juontajaksi näyttävän ulkonäkönsä ja kovan taustansa takia.

Oona oli juontajana kuin Neitsyt Marian ja Perkeleen liitosta syntynyt. Se esiintyi nahkahousuissa, nahkarintaliiveissä, rähinäremmissä, koppalakki päässä ja pieni piiska kädessä. Auschwitz oli järisyttävä, se iski kipinää jokaisen katsojan hermoissa, tuntui kuin teräsharjalla olisi harjattu hampaita tai mattoveitsellä ronkittu selkäydintä. Ensimmäinen osa keräsi Nelosen kaikkien aikojen ennätysyleisön.

Miten yleisö ottaa vastaan tämän uudenlaisen tosi tv:n? Ja miten kilpailijoiden käy kun yhtenä pääkohtana on selvittää voittaja sähköiskujen voimalla? Miten käy Hanskin ja Oonan suhteen?

Kalavale on kuvottava. Inhottava. Raaka. Ja mahtava!

Se tuo uudenlaisen kuvan tosi tv:stä, Salminen kritisoi kirjoittamallaan romaanilla ihmisten halua tirkistellä ja nähdä aivan kaikki. Hän on onnistunut sisältämään kirjassaan myös rahan suuren merkityksen tässä nykyisessä yhteiskunnassa.

Tyylillisesti se on minulle jo Paskateoriasta tuttua Salmista, jota haluan ehdottomasti lukea lisää. Mutta kyllä, jotkut kohtaukset kirjassa saivat kuvotuksen aikaan, johtuneeko kirjan aidon tuntuisesta kuvailusta vai minun vilkkaasta mielikuvituksestani. Varmaankin molemmista, sillä on Salminen niin helvetin loistava kirjoittaja!

Kalavaleessa kirjoitetaan vuorotellen Hanskin ja Oonan näkökulmassa, onpa lopussa pätkä Kasperinkin kerrontaa. Ehkä vielä enemmän pidin Oonan näkökulmasta, vaikka sisältöä olikin ehkä enemmän Hanskista kertovissa luvuissa. En samaistunut Oonaan millään tavalla, hän ei ole tyyppiseni henkilö, mutta pidin hänestä silti.

Kalavaleessa olevan Auschwitzin idea on raaka, mutta siinä on hersyviä huumorin pilkahduksia mukana jotka saivat nauramaan lähestulkoon vedet silmissä.  Ehkä tuo piilevä huumori oli juuri se, mikä parhaiten kantoi kirjan loppuun, ja sai minut niin paljon pitämään kirjasta, ja miettimään uudestaan ja uudestaan miksi en ottanut lisää Salmista mukaan pääsiäislomalle!

Ilmaan jää yksi kysymys. Miksi olen tutustunut Salmiseen vasta nyt?


+++++

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura sekä sananen pääsiäisen vietosta.

Oikeuden jalopeura
Leena Lehtolainen
332 s. 
2011











Tämä oli ensimmäinen kirja pääsiäisloma lukemisissani, joita kertyi mukaan aika monta. Täytyyhän aina olla vara kirjoja, siltä varalta että johonkin kirjaan ei sitten sytykään. Ja oma pääsiäiseni on rauhoittumisen aikaa, vaikka sukulaisia onkin vilisemällä ja parista lapsesta johtuen ääntäkin on aika paljon. Eli, rauhoittumisesta johtuen, lukemiseenkin löytyy paljon aikaa. Pääsiäislukemisiini kuuluu Bukowskia, Arto Salmista sekä Jonas Kostigia.

Oikeuden jalopeura on toinen Leena Lehtolaisen Hilja Ilveskerosta kertovassa sarjassa, jonka avausosa oli Henkivartija. Kirja alkaa Toscanasta, mihin Hilja on lähtenyt Davidin, rakastamansa hieman mysteerisen miehen luokse jolla on useita henkilöllisyyksiä ja erikoinen tausta. David kuitenkin katoaa yhtäkkiä jälkiä jättämättä, ja Hilja löytää heidän majapaikastaan ainoastaan miehen ruumiin. Koska Davidista ei näy merkkiäkään, Hilja palaa takaisin Suomeen ja yrittää sieltä käsin jäljittää Davidia. Mitä on tapahtunut? Onneksi Hiljan ystävätär Monika on palannut Afrikasta ja tarjoaa Hiljalle töitä uudesta ravintolastaan. Mutta käykö Hiljan elämä tylsäksi ravintolan sekatyöläisenä?

En pitänyt tästä aivan yhtä paljon kuin Henkivartijasta pidin. Jotenkin tapahtumat alkovat vasta muutamalla kymmenellä viimeisellä sivulla, tosin silloin ne tulivatkin ryntäämällä. Kirjassa oli myös ahdistavia asioita, kun käytiin läpi Hiljan äidin kuolemaa, se sai pyyhkimään kyyneleitä useammankin kerran. Lehtolainen kuvaa kuitenkin asioita hyvin, ja ehkä tässä toisessa osassa on paremmin pureuduttu Hilja Ilveskeroon ihmisenä, joka oli miellyttävä lisä. Hilja on tyyppinä mielenkiintoinen, mutta ei kuitenkaan yllä niiden fiktiivisten hahmojen listalle joita haluaisin ensimmäisenä tavata. Mielummin tapaisin Maria Kallion, onhan hän nuorena ollut kunnon punkkari.

Toivonkin ettei Leena Lehtolainen olisi hylännyt Maria Kalliota kokonaan. Koska Ilveskero-trilogia on nyt valmis, niin toivon että Lehtolainen kirjoittaisi Maria Kalliota lisää. Kunnollisen kirjan, eikä vain mitään pientä kokoelmaa!  Niitä pitäisikin lukea pitkästä aikaa, en ole blogissanikaan esitellyt kuin yhden.

Kirjaa mainostetaan trilleriksi. Enpä tiedä. En oikein osaa kategoroida tätä, mutta jännitystä tämä on eikä edes mitään kovin hyytävää sellaista. Ihan hyvä omassa lajissaan, ja aion kyllä lukea kolmannenkin osan.


***

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Haruki Murakami: Sputnik - rakastettuni

Sputnik - rakastettuni
Haruki Murakami
Suomentanut Ilkka Malinen
252 s. 
1999










Minulla on välillä niin paljon kirjastolainoja, että joskus tekee omasta kirjastohyllystä löytöjä mitä ei muistanutkaan. Niin kävi tämän Sputnik -rakastettuni kirjan kanssa. Heti kun sen huomasin, päätin tarttua siihen.

Kirja on tavallaan kolmiodraama. Päähenkilö K rakastaa ja haluaa Sumirea, joka taas rakastuu häissä tapaamaansa naiseen nimeltä Miu. Miu palkkaa Sumiren työskentelemään omaan firmaansa, ja naiset lähtevät matkalle. Matkan aikana kuitenkin Sumire katoaa kuin tuhka tuuleen, ja Miu hälyttää paikalle K:n tutkimaan asiaa. Onnistuvatko he löytämään Sumiren, ja miten hän on onnistunut katoamaan pienelle saarelle?

Voisin saman tien sanoa asian suoraan. Olin rakastunut Sumireen. Tunsin vetoa häneen ensi hetkestä jolloin keskustelimme, ja kohta paluuta ei ollut. Pitkään aikaan en kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin häntä. Yritin kertoa hänelle mitä tunsin, mutta jotenkin tunteille ei löytynyt oikeita sanoja. Ehkä niin oli parempi. Jos olisin pystynyt puhumaan hänelle tunteistani, hän olisi vain nauranut minulle. 
Pidän Murakamista. Pidin ensimmäisestä lukemastani hänen kirjastaan, Norwegian Woodista, ja pidin suuresti tästäkin. Tosin täytyy myöntää etten päässyt ehkä alussa kiinni kirjasta, vaan jotenkin tapahtumat ja henkilöt olivat sekamelskaa päässäni, enkä oikein tiennyt kuka on päähenkilö. Mutta jo pian sain kiinni kirjan juonesta ja henkilötkin alkoivat käydä selvemmiksi.

Ehkä eniten tässä kirjassa kuitenkin pidin sen tavasta käsitellä todellisuuden montaa puolta. Sitä, miten on olemassa toinenkin todellisuus ja monta minää, joita voi nähdä yhtäaikaa, ja liukua toiseen todellisuuteen. Se oli mielenkiintoinen teoria, joka saattaa jäädä mietityttäväksi pidemmäksikin aikaa.

Onneksi tämä ei ollut viimeinen lukematon Murakami!

***½



tiistai 26. maaliskuuta 2013

Salla Simukka: Virhemarginaali

Virhemarginaali
Salla Simukka
191 s. 
2007







Mistä tiesi, 
että ystävyys on loppumassa?


Tarkoitukseni oli lukea jotain pientä jonka ehdin viedä tänään kirjastoautolle muiden kirjojen kanssa, mutta puuhailin tänään kaikenlaista muuta päivällä, joten lukeminen jäi vähemmälle.

Virhemarginaali on Tapio & Moona sarjan toinen osa. Kipinä, joka aloitti sarjan, oli ohjelmassa nuortenkirja viikollani. Tässä toisessa osassa kerrotaan molempien, Tapion ja Moonan näkökulmista vuorotellen. Kuitenkin luku vaihtuu aina välissä, ja kirjaan on merkitty selkeästi kumman näkökulmasta kerrotaan.

Moona huomaa ihastuneensa Tapioon melkein huomaamattaan, eikä osaa enää olla luonnollinen Tapion seurassa. Tapio ei kuitenkaan huomaa mitään, ihmettelee ainoastaan miksi Moona on kummallinen, ja miettii onko tämä heidän ystävyytensä loppu. Tapio taas painiskelee moraalisten ongelmien kanssa tarkistaessaan enonsa Henrin väitöskirjaa ja huomaa tämän itse muutelleen mittaustuloksia. Kuinka ottaa tämä esille Henrin kanssa? Ja mikä tärkeintä, miten käy Moonan ja Tapion ystävyyden?

Tapio ajatteli sitä rihmastoa, joka kulki eri ihmisten välillä. Se oli tietysti näkymätön, mutta kyllä siinäkin säikeet saattoivat olla ohuempia tai paksumpia. Joskus jotkut säikeet ohenivat ajan myötä ja toisinaan taas jotkut vahvistuivat. Hänen ja enon välillä rihma oli muuttumassa paksummaksi vuosien ohenemisen jälkeen. Moonaan kullkeva säie taas saattoi olla uhkaavasti haurastumassa. Tapio toivoi, että olisi osannut tehdä jotain pitääkseen säikeen yhtä vahvana kuin se oli tähän saakka ollut. 

Salla Simukka tuo Moona & Tapio kirjoissa lämpimästi esiin nuorten välisen ystävyyden, ja minua suuresti ilahduttaa se miten hän kuvailee tytön ja pojan välisen ystävyyden, vaikka tässä kirjassa ihastumista onkin mukana. Kuitenkin, sen verran voin paljastaa että nuoret pääsevät takaisin ystävyys asteelle, eikä heidän välinsä muutu Moonan ailahduksesta huolimatta. Minulla on poika parhaana ystävänä, ja tällaisia kirjoja on mukava lukea. Tietenkin näihinkin kirjoihin on pitänyt mukaan mahduttaa tämä ihastuminen, mutta se on ehkä luonnollista kun kyse on nuortenkirjasta ja ihmissuhde kirjallisuudesta tavallaan.

Pidän ihan rehellisesti sanoen näistä kirjoista. Näissä on vähän samanlaista lämpöä niin kuin vaikka Seljan tytöissä, vaikka Tapio & Moona kirjat eivät niin naiveja olekaan. Tarkoitukseni on lukea uudelleen koko sarja, viisi osaa, läpi.

****

Vitosen haaste.

Minut on haastettu! Nämä haasteet tuovat paljon piristystä arkeen, ja tietenkin nämä kertovat myös paljon enemmän blogin pitäjästä, asioita mitä ei tulisi välttämättä muuten kerrottua. Tykkään ainakin itse näitä lueskella, toivottavasti muutkin tykkäävät. Tätä kirjoitellessani muuten kuuluu taustalla Tirlittan, äänikirja mitä parhaillaan kuuntelen. Ihastuttava Inkeri Wallenius on lukijana. <3

Haasteen tarkoitus siis on kertoa viiden ryppäissä erilaisia asioita itsestään. Ensin kiitetään haasteen antajaa, kiitos paljon Suvi! Sitten kerrotaan viiden ryppäissä asioita, ja sitten haastetaan viisi bloggaajaa. Näin se alkaa!

5 asiaa joita tarvitsen päivittäin

tietokone
hyppynaru
kännykkä
musta kajal
hiusharja tupeeraamiseen

5 kirjaa joita suosittelen muille

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Sofi Oksanen: Stalinin lehmät
Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä

5 materialistista lahjatoivetta

Uusimpia Simpsonit kausia dvd:llä
Prätkämallinen nahkatakki
Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä (olisi ihana omistaa tuo kirja)
Uudet tarinanopat
Karppaajan keittokirja

5 paikkaa joissa haluaisin käydä

Australia
Japani
Islanti
Hollanti
Kroatia

5 adjektiivia jotka kuvaavat minua

Positiivinen, naurava, ujo, herkkä, luotettava

5 lempiruokaani

herkkusieniwok, munakas, raclette, grillattu kana, kylmäsavu lohi

5 elämänohjetta

Menneisyyttä et voi muuttaa mutta tulevaisuuteen voit vaikuttaa
Kyllä se aurinko paistaa risumajaankin
Älä ***** toisten lattioille
Onnea on elämän pienet asiat
Huumorinkukka on se kaunein kukka, vaikka se kukkisikin huonosti 

5 haastettavaa blogia


Toivottavasti haaste piristi teidänkin aamuanne, minun aikaista aamuani se vei mukavasti eteenpäin.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike sekä antikvariaattikäynti.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
Tuomas Kyrö
130 s. 
2012











Halusin jotain piristävää ja rentouttavaa luettavaa, jonka saisin nopeasti bussimatkoilla luetuksi, niin mikä olisikaan sopinut paremmin aiheeseen kuin Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, eli ihanaa Tuomas Kyröä jälleen kerran. Olen tästäkin kirjoittanut jo kerran, mutta koska samalla kerron sanasen antikvariaattikäynnistäni niin voin samalla kertoa pienesti kirjasta.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike kertoo samasta kärttyisästä eläkeläismiehestä kuin Mielensäpahoittajakin. Nyt vaan aihe on hieman erilainen. Mielensäpahoittajan luona käyvä kodinhoitaja vaihtuu, rumasta naisesta, Raisasta, kauniiksi naiseksi joka ei mielensäpahoittajan mielestä ole mukava. Niinpä tämä eläkeläisherra päättää lopettaa kodinhoitajan käynnit ja tarttua itse kauhan varteen. Nimensä mukaisesti tässä kirjassa käsitellään paljon ruokaa, ja nykyistä ruokakulttuuria. Myös sitä ruskeaa kastiketta.

Katsoin ruuan päälle aamutelevisiota. Miksi siellä on sohvat? Se on televisiostudio eikä mikään Isku taikka Asko taikka Nurmenperän Sohva ja kalustekauppa. Tänä aamuna paikalle oli tuotu kirjailijavieras. Siloposkinen kloppi röhnötti sohvalla ja luuli olevansa hauska. Se oli kirjoittanut vanhasta äkäisestä miehestä keksityn tarinan ja luuli selvästi tietävänsä sellaisesta jotain. Kyllä toivon että saa pian reuman moinen rahasta kuvittelija. Kyllä ei kukaan alle viisikymmentävuotias ole koskaan hauska. 

Tämä ei ole ihan yhtä vahva kuin Mielensäpahoittaja, juuri tuon aiheen takia. Mielelläänhän tätä lukee, ja päähenkilö on ihan yhtä ihana kuin Mielensäpahoittajassakin, mutta ehkä nuo ruoka-aiheet vievät osan terää pois. Lysti tätä on lukea, enkä halua lytätä tai haukkua tätä mitenkään, päinvastoin. Mutta jollain tavalla kuitenkin, ei saanut ihan yhtä paljon nauramaan kuin ensimmäinen. Ehkä niin käy aika usein jatko-osien kanssa. Mutta yhtä lämmöllä tämäkin oli tehty, kiitos Tuomas Kyrö!


****½

Kävin tosiaan tänään kaupungissa ja samalla pitkästä aikaa antikvariaatissa. Tuttu myyjäpoika oli yhä paikallaan, ja tervehti ystävällisesti, rauhallisesti hymyillen. Mukava myyjä siellä, tiskin takana rennosti aina lueskelee.

Tein ainakin omasta mielestäni aika hyviä löytöjä, paljon enemmänkin olisin saanut rahaa menemään jos sitä olisi vain ollut. Mutta tällaiset olivat löydöt tälläkertaa:

Sofi Oksanen: Puhdistus
Petja Lähde: Poika
Jonas Kostig: Totuus naisista

sekä lisäksi kaksi kautta Simpsoneita, 5 ja 9, joka on yksi lempisarjoistani.

Arto Salminen: Paskateoria sekä musiikista ja maanantai fiiliksistä.

Paskateoria
Arto Salminen
149 s. 
2001











Tämä Arto Salmisen kirja tarttui mukaani kirjastoautolta, ihan jo nimen kannen takia. Tämä on ensimmäinen Arto Salmiseni ikinä, eikä viimeiseksi varmasti jää, koska kirja riemastutti ja ihastutti kovasti.

Paskateorian päähenkilö on Suurnäkki, keltaisen lehdistön toimittaja. Kirjassa siis käsitellään paljon keltaisen lehdistön otsikkoaiheita, mutta lisäksi paljon seksiä ja jonkun verran myös, no... paskaa ja pieremistä. Tekstissä on mukana myös paljon yhteiskunnallisia aiheita joita toimittaja työssään joutuu läpi käymään. Esimerkiksi kapina, jota on kokoajan ilmassa, itäisen Helsingin asukkaiden ja alamaailman toimesta.

Sohvalla lojunut Paskateoria sai suurta kiinnostusta eilisissä pienissä juhlissa. Eräs vieraani vertasi sitä Bukowskiin, johon en ole pahemmin tutustunut, mutta aion kyllä tutustua. Sanotaanhan, että Juha Vuorinen tahtoisi olla Suomen Bukowski. Kannen perusteella tähän kirjaan tarttuu varmasti moni lukija, sellainenkin joka ei hirveästi kirjoja lue... ja eihän tämä varsinaisesti perinteistä kaunista kirjallisuutta edusta, mutta ilolla minä tätä luin. Huumori on onnistunutta, ja vieraani naureskeli kirjalle aivan samoin kuin minä. Kirja oli Räävitön, pieni, mahtava.

Kielikuvat ovat hyviä ja yhteiskunnan aiheisiin puuttuminen on terävää. Arto Salminen todella osaa kirjoittaa, ja mielenkiinnolla odotan mitä esimerkiksi minulle suositella Kalavaleella on tarjottavaa!

****½

Elämässäni sattuu ja tapahtuu tällähetkellä, vaellan onnen kukkuloilla ja odotan innolla mitä lähitulevaisuudella on tarjottavaa. Myös kaukaisempi tulevaisuus näyttää hienolta, on edessä muuttoa sekä mahdollista opiskelujen alkamista, yhteishakupaperit on laitettu menemään. Tänään on taas ihana maanantai (jostain syystä minun maanantaini sattuvat usein olemaan hyviä), edessä on ystävän tapaaminen ja antikvariaatissa käynti. Toivottavasti löytäisin jotain mukavaa.

Musiikista sanottakoon sen verran, että nyt pauhaa Nekromantix, olen löytänyt uuden musiikkityylin johon olen rakastunut - 50-luvun rock! Ihan nämä vanhat bändit, mutta lisäksi uudet bändit jotka tekevät fiftarimusiikkia. Tästä tulee hyvä mieli, ja saa jalan vipattamaan. Tekee mieli jammailla.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Jennifer Weiner: Tietyt tytöt

Tietyt tytöt
Jennifer Weiner
Suomentanut Anu Niroma
410 s. 
2008










Päätin hakea jotain taatusti hyvää luettavaa joka vie mukanaan. Niinpä tartuin Hyvä sängyssä kirjaa seuranneeseen osaan, Tietyt tytöt. Kirja toi mukanaan ärsyyntymistä, lämpöä ja surua. Mutta hyvä kokonaisuus se silti oli.

Tietyt tytöt kertoo vuorotellen Cannien, Hyvä sängyssä pääosassa olleen XL kokoisen naisen, ja hänen nyt 13-vuotiaan tyttärensä Joyn näkökulmasta. Cannie on Joyn synnyttyä julkaissut kirjan Isot tytöt eivät itke, ja saanut siitä paljon erilaista julkisuutta. Hän on myös mennyt naimisiin Peterin, "dieettitohtorinsa" kanssa. Cannie rakastaa Joyta estottomasti, ja tuo sen myös julki. Joy kuitenkin häpeää äitiään, tämän kokoa, isoja rintoja ja väritöntä tylsää pukeutumista. Joy haluaisi jonkun tavallisen äidin, sellaisen kuin hänen ystävilläänkin on. Joyn Bat Mitshva lähestyy, ja puvun hankkimisesta tulee iso show, koska Joy ei tahdo onnistua millään saamaan tahtoaan läpi ja saamaan haluamaansa pukua... Cannien elämässäkin tapahtuu, kun Peter yhtäkkiä kertoo haluavansa lapsen. Kuinka toimia, kun Cannie ei voi enää synnyttää? Ja mitä tehdä kun paljastuu että juuri Cannie kirjoittaa salanimellä nuorten scifi sarjaa?

Niinkuin alussa sanoin, niin varsinkin alkupuolella minua Ärsytti isolla Ä kirjaimella. Canniesta oli tullut ylihuolehtiva emonen, eikä sitä särmää tuntunut enää olevan jäljellä mitä Hyvä sängyssä minulle ainakin tarjoili. Kuitenkin loppupuolella aloin taas päästä kiinni fiiliksestä, johtuiko se sitten tyttären ja äidin lähentyineistä väleistä jolloin Joyta kuvaavat kappaleet oli kirjoitettu hieman eri tyylisesti... Joyn ongelmat olivat aika tyypillisiä sen ikäisille, mitä tehdä luokan pinnallisten tyttöjen kanssa ja mitä tehdä kun hiukset ovat kiharat kun niiden pitäisi olla suorat. Suoraan sanoen, en Joyn hahmosta hirveästi saanut edes irti. Loppukirjaan oli onneksi saatu sitä lämpöä. Oli myös mukana yllätyksellinen suru, jota en tässä kerro etten spoilaisi kenenkään lukukokemusta jos houkuttaa kirjaan tarttua.

En epäröinyt hetkeäkään kuitenkaan etten lukisi kirjaa loppuun. Se kertoo kuitenkin aina jo vähän. Huomattavasti kuitenkin Hyvä sängyssä kirjaa huonompi.


***½


Tätä lukiessani pauhasi taustalla The Monday Box, joka on erään tuttuni bändi ja johon olen viimeaikoina lämmennyt aika paljon. Rentoa poprockia jossa on hyvä laulaja. Suosittelen tutustumaan jos on vaan mahdollisuus tulee eteen! Laulajana The Monday Boxissa on muuten Kaapo Kokkonen, joka kilpailee myös Voice of Finlandissa.

torstai 21. maaliskuuta 2013

Maria Peura: On rakkautes ääretön

On rakkautes ääretön
Maria Peura
224 s.
2001











Kirjastosta löysin eilen tämän Maria Peuran On rakkautes äärön kirjan. Olen lukenut tämän kerran aikaisemminkin, mutta se teki edelleen vaikutuksen kielellään ja rankalla sisällöllään. Jopa romanttis vivahteisessa treffijännityksessä, missä olen aamupäivän ollut, olen jaksanut keskittyä tähän kirjaan ja lukenut sen nopeasti loppuun asti.

Kuusivuotias Saara on viety isovanhempiensa luokse koska vanhemmat eivät pysty häntä hoitamaan. Saara luulee kotitalon olevan rikki, mutta oikeasti on kyse ainakin äidin alkoholismista sekä vanhempien riidoista. Saaran mummi on vaikea ja mummi äksyilee Saaralle jatkuvasti, joten Saara uskoo että ainoa joka häntä oikeasti rakastaa on Ukki. Saaran Ukki kuitenkin käyttää pientä tyttöä hyväksi, pakottaa tämän jatkuvasti suuseksiin, minulle ei käynyt selväksi oliko kyseessä muutakin. Onneksi Saaralla on ystävä, Pentti, jonka kanssa yhteistä kieltä ei paljon ole, onhan Pentti saksalainen, mutta he puhuvat ilman kieltä, puhuvat ajatuksen voimalla. Mikä kaunis ajatus.

Istun ullakolla ja kuuntelen kattopeltiä rummuttavaa sadekuuroa. Välillä rummutan kämmenillä vastauksen sadepisaroille. Olen oppinut kuuntelemaan sadepisaroita ja niistä on tullut ystäviäni. Olen oppinut rummutuskielen, jota kukaan ulkopuolinen ei voi ymmärtää. Kun rummutus vaimenee, otan esille sakset ja suuren keltaisen pahvikartongin. Aion askarrella auringonkukkia lahjaksi äidille ja isälle, jotka tänään tulevat minua tapaamaan. Äiti ja isä laittavat auringonkukat taskuun ja kantavat niitä aina mukanaan. Auringonkukat muistuttavat minusta, ja kun uusi koti on valmis, muistavat äiti ja isä heti hakea minut siihen asumaan.

Tämä on sellainen kirja joka jättää mietityttämään varmasti jälleen kerran pidemmäksi aikaa, ja taas näitä kirjoja joiden jälkeen on pakko ehkä vähän huokaista (minun huokaisuni eivät tosin kestä pitkää aikaa) ja sitten aloittaa jotain kevyempää. Ystäväni sanoi takakansitekstin luettuaan ettei ikinä varmasti pystyisi lukemaan tällaista kirjaa. Totta, aihe on äärimmäisen rankka ja kuvattukin aika aidosti, mutta silti tässä on jotain joka viettelee mukaansa. Ehkä se on ennenkaikkea Peuran tapa kirjoittaa, runollinen ja vahva. Myös Lapin murteen käyttö on ihanaa, vaikka täytyy myöntää että jotkut sanat vähän välillä jäivät hämärän peittoon, että mitähän tämä tarkoittikaan.

Mutta näitä tällaisia, rankkoja kirjoja, tarvitsee että voi nauttia niistä kevyemmistä. Olen miettinyt, että miten hieno asia kirjat ja kirjallisuus on. Miten on olemassa asia, joka saa mielikuvituksen lentoon, ajan kulumaan ja vie aina uusiin maailmoihin ja maailman kolkkiin. Ja tämän kaiken saa kirjastosta, ihan ilmaiseksi, tai siis vaivaisella parin euron kirjastokortti maksulla. Mitä tekisimmekään ilman kirjoja ja kirjastoja? Tämä kunnioituksena kaikille kirjastonhoitajille ja kirjailijoille. Kiitos.

Peuraa lukiessani kuuntelin vanhaa rockia, Bob Dylania ja nyt parhaillaan kuuntelen Jimi Hendrixin kokoelmaa. Näistä saa fiilistä!

+++++

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Juha Vuorinen: Tolppa-apina & keskiviikkoinen kirjastopäivä.

Tolppa-Apina: Juoppohullun päiväkirja 2
Juha Vuorinen
170 s. 
2008









Hieman raskaaman Pojan jälkeen päätin tarttua johonkin kevyempään, ja mukaan kirjastoreissulle lähti Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjan toinen osa, Tolppa-apina. Tämä olikin nopeasti luettu, tarvittiin vain bussimatka ja reilu puolituntinen kirjaston sangen miellyttävässä lukusalissa.

Puolen tunnin kuluttua Kristian oli oveni takana kädessään muovikassi. Näin heti, ettei siellä ollut pesäpallomailaa, ellei markkinoille ollut tullut teleskooppimailaa. Kristian veti pesäpalloräpylän kassista ja löi sen ylpeänä eteeni ja sanoi: -Siinä! 
-Mikä toi on?
-Pesäpalloräpylä. 
-Miksi vitussa sulla on pesäpalloräpylä? 
-Sähän psit mua hakemaan pesäpallotarvikkeita. 
-Voi vitun pässi, mä pysin sua tuomaan pesäpallomailan! karjaisin. -Miten vitussa sä voit periä räpylällä siltä kusipäältä mun rahoja? 
Kristian alkoi niiskuttaa. -Mailat olivat loppu joten ajattelin tuoda edes räpylän. 

Tässä toisessa osassa Juoppohullun päiväkirjojen päähenkilö Juha päättää hankkia ansiotyön, ja pestautuu taksirengiksi, joita erään asiakkaana olleen naisen mukaan kutsutaan Tolppa-apinoiksi. Työ tuo mukanaan hulvattomia puolia, ja vapaa-aika kuluu hyvin pitkälti viihteellä ystävien, ihanan Kristianin ja persoonallisen Mikaelin seurassa. Kirjan loppupuolella Juha tutustuu Sirpaan, jonka kanssa päätyy yhteen ja saa myöhemissä osissa lapsen.

Kyllä nämä naurattavat. En nyt nauranut varsinaisesti ääneen niinkuin Tuomas Kyrön kirjoja lukiessa, mutta naurahtelin omituisesti julkisella paikalla silti. Vuorinen taitaa persoonallisen huumorin salat, ja mielellänihän minä näitä kirjoja luen uudelleen ja uudelleen. Kirjastohyllyssä odottaa vielä kaksi viimeisintäkin osaa, joten niistäkin kirjoitan lähiaikoina. Mietin, että voisiko Juoppohullun päiväkirja elokuvastakin tehdä jatko-osan, jossa Juha ja Sirpa saisivat lapsen? Minä ainakin katsoisin.

 

++++


Tänään on taas se päivä viikosta kun tieni kävi Joensuun pääkirjastoon. Viime viikolla tämä käynti taisikin jäää välistä, joten sitäkin paremmalla syyllä tänään. Uutuushyllyt eivät tarjonneet oikein mitään, mutta hyllyjen välissä kulkiessani mukaan sattui yhtä jos toista mieltä ylentävää. Tässä muutamia esimerkkejä:

Natascha Kampusch: 3096 päivää (rankka kirja, olen lukenut joskus silloin kun se ilmestyi)
Nick Hornby: Uskollinen äänentoisto (pidän Hornbystä, ja lisäksi tämä käsittelee vielä musiikkia)
Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies (aloitusosa komisario Koskisesta kertovalle sarjalle)
Maria Peura: On rakkautes ääretön (ihana, niin ihana kirja)
Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun (kuten edellisessä, aivan ihana kirja)
Jennifer Weiner: Lainakengissä (en ole pitkään aikaan lukenut tätä)

Eli hyvin monenlaista tälläkertaa. Ja noiden lisäksi muutama muu, kirjastosta on aina lähdettävä ison kassin kanssa, muuten käynti ei ole ollut onnistunut.

Marja Björk: Poika

Poika
Marja Björk
215 s.
2013











Suunnittelin pitkän aikaa nuortenkirja viikolla, että kun saan sen loppuun niin otan käsiini Marja Björkin uutukaisen, Pojan. Ihana äitini osti tämän minulle piristykseksi viime viikolla, mikä olisikaan parempi piristys lukutoukalle kuin viedä kirjakauppaan ja sanoa "Valitsepa jotain, minä maksan". Pitkään siellä hyllyjen välissä harhailin, mutta sitten silmiini osui tämä. Ja se päätös tuli heti!

Poika kertoo transsukupuolisen Marionin, Makken, tarinan. Poika kertoo siitä, kuinka joskus ihminen syntyy väärään ruumiiseen, eikä tunne oloaan siinä kotoisaksi. Kirja avasi minulle paljon transsukupuolisen ihmisen elämästä, vaikka jotain siitä ja niistä tunteista mitä sellainen elämä aiheuttaa, tiedänkin. Makke joutuu elämään pitkään tytön ruumiissa poikana, väistelemään tilanteita joissa joutuu paljastamaan että on oikeasti tyttö. Hän pitää tytöistä, ja ainakin minun ymmärtääkseni hänellä on pitkin elämää ollut useampia tyttöystäviä, ja nämä tytöt ovat ymmärtäneet Makken, myöhemmin henkilöllisyyttä Miroksi vaihtaneen, tilanteen. Kirjassa on, tietenkin, jonkun verran koulukiusaamisesta. Mutta kuitenkin tuntui hyvältä lukea miten hyvin Makke poikaporukoihin otettiin. Kirjahan siis on tositarina, se kertoo Marja Björkin oman pojan tarinan joka on transsukupuolinen. Kirjailijaa on haastateltu moniin lehtiin ja käsittääkseni myös televisioon.

Pidin kirjasta. Se vaati pidemmän ajan lukiessa koska oli aiheena suhteellisen raskas, mutta onneksi mukaan oli mahdutettu myös iloa, ja loppu oli mielestäni erittäin hyvä. Tälläkertaa en pystyny tietenkään samaistumaan kehenkään hahmoon erityisemmin, mutta tunsin suurta lämpöä Makkea kohtaan. Björk oli onnistunut luomaan paperillakin pojastaan upean ihmisen. Olen muistaakseni lukenut kaikki Björkin kirjat, ja kaikissa aiheet ovat raskaita. Björk kirjoittaa kaunistelematta elämästä, joka on välillä raadollistakin. Kiinnostaisi kovasti tietää, mitä Björkin poika tästä kirjasta on mieltä. Tämä kirja on ilo omistaa!


++++½

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Mielensäpahoittaja
Tuomas Kyrö
130 s. 
2012











Tiedän, että olen kirjoittanut jo Mielensäpahoittajasta, tämän blogin ensimmäinen teksti koski sitä. Enkä todellakaan aio tulevaisuudessa kirjoittaa kirjoista uudestaan, jos olen kerran jo ne blogannut. Kuitekin, haluan sanoa muutaman sanan tästä mainiosta kirjasta, näin toisen kerran.

Mielensäpahoittaja on siis 80-vuotias vanha herra, joka pahoittaa herkästi mielensä nykymaailmassa tapahtuvista asioista. Maailmassa tärkeitä asioita ovat se, että halata ei tarvitse paitsi makuuhuoneessa, hanurimusiikki, ja emäntä joka makaa vuodeosastolla.

Kyrö kirjoittaa mainiosti. Juuri Kyrön kirjoitustyylin (niin Mielensäpahoittajissa kuin muissakin kirjoissa) takia kuulun Kyrön faneihin. Huumori on lämmintä ja aitoa, ja sai minutkin tällaisena huonompana aamuna hymyilemään. Televisiosta tulee katsottua aina Hyvät ja huonot uutiset, Tuomas Kyrö on siinäkin niin mainio. Nämä olisivat muuten kirjoja jotka olisi hyvä omistaa itse, voisi kaivaa huonona päivänä esiin ja lukea yhden luvun. Luin tätä ystävälleni ääneen, ja hänkin nauroi. Eikä muuten mikään ihme.

*****+

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Tiina Pystynen: Ystävnä yksinäisyys

Ystävänä yksinäisyys
Tiina Pystynen
166 s. 
1997











Sain tämän sarjakuvakirjan ystävältäni piristämään hieman arkea, ja kyllähän tämä mukavasti hymyn nostatti kasvoille.

Puoliso kuolee, ja kenestä voisikaan paremmin tulla ystävä kuin yksinäisyydestä, kavereiden kesken Ykästä. Ykä on sympaattinen karvainen veijari, jolta leikataan siivet heti alussa pois. Ykä saa kuitenkin kenkää, kun kohtalo puuttuu peliin ja nainen löytää rakkauden ihmisestä.

Pystynen on hauska kuvittaja, mukana on tiettyä lapsenomaisuutta ja ehkä naiviuuttakin, mutta minä en toisaalta ole mikään paras taiteentuntija, joten jätän kuvituksen kategoroimisen vähemmälle. Alastomuutta oli mukana paljon, se ei häirinnyt ollenkaan mutta se oli huomattavissa. Kiitän ystävääni, ihan mukava lisä hyllyyni tämä kirja.

***

Terhi Rannela: Goa, Ganesha ja minä nuortenkirjaviikon päätöksenä.

Goa, Ganesha ja minä
Terhi Rannela
268 s. 
2009








Päätän nämä nuortenkirja viikot Terhi Rannelan toiseen matkakirjaan, Goa, Ganesha ja minä. Olen löytänyt tällä nuortenkirja viikolla muutamia uusia tuttavuuksia, mutta myös saanut nostalgiaryöppyjä lukemalla esimerkiksi Hullu luokka kirjoja ja Katri Mannista. Kuitenkin, ehkä tämä kaksi viikkoa oli vähän liikaa, ihan heti en kyllä nuortenkirjaan tartu.

Goa, Ganesha ja minä on jatkoa Rannelan Amsterdam, Anne F. ja minä kirjalle. Siinä kun ensimmäinen kirja oli kirjoitettu Kertun näkökulmassa, tämän kirjan pääsosassa on 16-vuotias Mira, joka on muotifriikki ja innokas kuvataiteilija, ja Kertun tyttöystävä. Hän elää uusperheessä, ja ottaa varsinkin äitipuolensa Siken kanssa yhteen usein. Mira kokee saavansa lottovoiton, kun Kertun äiti Kaarina kustantaa tytöt ja Kaarinan miesystävän kahden viikon aurinkolomalle Intiaan. Uusi kulttuuri ei ole kuitenkaan mitenkään helppoa sulattaa, varsinkaan kun Mira ei ole tottunut matkailija kuten Kerttu. Eikä lesbouttakaan katsella hyvällä silmällä Intiassa. Matkan aikana näkee kaikenlaista, niin HIV-sairaalan kuin Bollywod elokuvan kuvauksetkin ja Mira saa monta inspiraatiota kuvataidekoulun näyttelyynsä.

Terhi Rannelan tyyli kirjoittaa on hyvä ja lämmin. Se tuli hyvin tutuksi jo tuossa Kertusta kertovassa kirjassa, josta myös pidin. Sarjan kolmannessa osassa pääosassa on Ilari, Miran pyörätuolissa oleva ystävä, ja siinä nuoret ottavat suunnan pohjoiseen ja Norjaan. Näitä lukiessa tulee matkakuume, kerronta vie lukijan todellakin Intian auringon alle kun ulkona paukkuu pakkanen. Terhi Rannela osaa myös taidokkaasti maalata eteen hahmot niin että kuvittelin Miran silmieni edessä elävästi lukiessani, mutta eniten edelleen samaistuin ja pidin Kertusta. Myös Kertun kirjailijaäiti Kaarina on ihastuttava.

Tätä lukiessani spotifystä pauhasi nostalgisesti Arto Muna & Millenium, jonka Viikonlopuksi Helsinkiin kappaletta kuuntelin aina nuorena matkustaessani junalla "viikonlopuksi Helsinkiin". 

****

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Julia Bell: Ahmatti

Ahmatti
Julia Bell
Suomentanut Sirpa Kähkönen
250 s. 
2003








Alavireisyyteni vuoksi tämä kirja ei ollut niitä parhaita vaihtoehtoja tämän hetken lukukokemukseksi, koska Ahmatissa käsitellään vaikeita asioita, jotka ovat minunkin elämääni koskevia. Päätin, että seuraavana (joka kenties on viimeinen kirja nuortenkirja viikollani) luen jotain kevyempää. Luen siis vielä nuortenkirja viikolla yhden tai kaksi kirjaa, riippuen lukunopeudestani.

Ahmatti kertoo syömishäiriöistä, kuten nimestä saattaakin päätellä. Ja nimenomaan bulimiasta. Se kertoo äidistä, jonka taustalla on pitkään jatkunut bulimia, ja joka laihduttaa jatkuvasti. Ahmatti on kirja äidin ja tyttären laihduttamisesta, ja se saa 14-vuotiaan Carmenin (joka minun saamani käsityksen mukaan on kuitenkin kohtalaisen normaalipainoinen tai korkeintaan pyöreähkö) lopulta oksentamaan ruokaansa. Kirjassa käsitellään myös pitkälle mennyttä koulukiusaamista ja sitä mitä siitä voi seurata. Ahmatti ei siis ole kirja ainoastaan nuorten syömishäiriöistä, vaan tälläkertaa se pahin ongelmatapaus on Carmenin äiti. Selviävätkö äiti ja tytär tästä kierteestä?

"Ettekö te voisi tehdä isompia vaatteita", kysyin, kun en kerrankin kyennyt seuraamaan hänen ajatuksenjuoksuaan. "Totta kai me voisimme", hän sanoi. "Mutta me emme halua. Lihavat ihmiset karkottavat asiakkaat. Siis eihän meidän kauppamme, Luojan tähden, ole mikään Evans tai Etam. Meidän vaatteemme ovat laadukkaita, ja laadukkaat naiset vat laihoja. Olen pahoillani, Carmen, mutta se on totuus - tulet sen vielä huomaamaan."

Kirja jättää ison kysymyksen auki, miten Carmenin bulimialle käy. Se jäi vaivaamaan. Myös se, miten Paisleyn (joka kirjan keskivaiheilla kiusasi Carmenia)  ja Carmenin ystävyyden käy, ja miten aitoa se loppujen lopuksi on, jäi hieman vaivaamaan. Kuitenkin, kirjassa on tuore näkökulma nuorten syömishäiriö kirjoihin, tälläkertaa ei syömishäiriöstä tosiaankaan kärsi ainoastaan vain perheen nuori, vaan myös äiti. Synkkä aihe monelta kantilta, mukaan on myös mahdutettu vaikeat perhesuhteet kuin myös huumeiden käyttö, eikä mukaan ole saatu oikeastaan juuri mitään keventävää. Olisinko saanut erilaisen fiiliksen tätä lukiessa jos en olisi ollut muuten masentunut, sitä en tiedä.

Lukumusiikkina toimi uusi löytöni via spotify, Mikko Herranen. Olen toki mieheen tutustunut jo viime kauden Voice of Finlandia katsoessa, mutta levyä en ole ennen kuunnellut. Enkä löydä Kylmä Maailma levystä kyllä paljoa haukuttavaa.

***

torstai 14. maaliskuuta 2013

Katri Manninen: Bittitiikeri

Bittitiikeri
Katri Manninen
151 s. 
1998











Bittitiikeri on kolmas osa tähän Katri Mannisen kirjoittamaan nuortensarjaan, johon kuuluu kirjat Sikabileet, Megakesä ja neljäs osa, Supersivari. Jokainen kirja on eri henkilön näkökulmasta kirjoitettu, ja tämä Bittitiikeri on kirjoitettu Elisan näkökulmasta.

Elisa on 19-vuotias lukionsa päättänyt tyttö joka on hakenut oikikseen mutta ei pääse sinne. Siitä järkyttyneenä Elisa värjää hiuksensa täysin vaaleiksi, vetää kännit ja menettää humalassa neitsyytensä tuntemattomalle miehelle. Morkkis on valtava. Kuitenkin hyviäkin uutisia tulee, kun Elisa pääsee opiskelemaan Helsingin mediaopistoon. Uudessa koulussa hän tutustuu internetin ihmeelliseen maailmaan, chattiin ja postituslistaan, joissa sanavalmiille Elisalle tuntuu miehiä riittävän. Kaksi kuitenkin kiinnostaa muita enemmän, mutta millaisia nämä olisivat oikeassa elämässä?

Katri Manninen on kirjoittanut tämän kirjan 23-vuotiaana. Olisin luullut että nuorempana, nimittäin kieli on paikoitellen aika lapsellista tai oikeastaan teinimäistä. Toisaalta, mukana on myös paikoitellen aika yksityiskohtaisia seksikohtauksia, näin nuortenkirjalle aika erikoista. Olen lukenut nuorempana nämä kaikki kirjat useampaan kertaan, tämä kirja saa nyt toisen tähden ainoastaan tämän internetissä seikkailun takia, aihe on siksi ihan mielenkiintoinen. Muuten, ei toimi enää. Ehkä silloin nuorempana, jos silloinkaan.

**

Salla Simukka: Toisaalla

Toisaalla
Salla Simukka
223 s. 
2012






Mikä on totta?
Mikä on oikein
Kehen voi luottaa?


Maaliskuu on jo monen vuoden ajan ollut masennus kuukausi, oman historiani tapahtumien vuoksi. Pamahtihan se alavireinen kausi tänäkin vuonna, ehkä lievempänä kuin ennen mutta tuli kuitenkin. Lukuvirekin on ollut vähän hakusessa, mutta sain kuitenkin lopeteltua Salla Simukan Topelius palkinnon (yhdessä Jäljellä kirjan kanssa) voittaneen dystopia teoksen Toisaalla.

Toisaalla on siis jatko-osa, ja samalla täydentävä osa Jäljellä kirjalle, jonka luin jokin aika sitten. Tämä kirja täydentää Jäljellä kirjaa huomattavasti, saa ihan uuden ulottuvuuden tuohon ensimmäiseen kirjaan. Kirjan päähenkilö on Samuel Järvi, joka on koulu luokitukseltaan Numeerikko, ja todellinen nörtti. Hän on saanut koulun loppuun, ja koska töitä ei ole, päivät menevät nukkuessa ja yöt pelatessa. Yllättäen hän saa kummallisen puhelinsoiton ja työtarjouksen, johon tarttuu koska Samuelin elämässä ei paljon tapahdu.

Mitä tapahtui, kun se oli ohi? Ei paljon mitään. Kaikkea. Taivas ei revennyt, ilotulitukset eivät räjäyttäneet värejä pään päälle, sinfoniaorkesteri ei kajauttanut fanfaaria. Ei kaiken ylle satavaa kimaltavaa silppua. Ei edes heikkoja, velvollisuudentuntoisia aplodeja. En tuntenut voitonriemua vaikka olin onnistunut. En tuntenut itseäni sankariksi. Aika ei pysähtynyt. Muut ihmiset eivät kadonneet ympäriltä niin, että vain minä ja Emmi olisimme jääneet seisomaan vastakkain, katsomaan toisiamme silmiin. Kaikki jatkui, liikkui eteenpäin, kuljetti vääjämättömästi elämää johonkin minulle tuntemattomaan suuntaan.

Samuel saakin työpaikan, ohjaajana mysteerisessä The Empty World peliterapiassa, Emmin ohjaajana. Emmin, joka on päähenkilö Jäljellä kirjassa. Samuel rakastuu Emmiin, ja näkee tämän silmissä surun kun tyttö huomaa olevansa yksin maailmassa, tai oikeammin pelimaailmassa. Miten hän saisi Emmin pois pelistä?

En osaa sanoa kummasta kirjasta pidän enemmän, Jäljellä vai Toisaalla. Molemmat ovat omalla tavallaan loistavia, mutta ehkä Jäljellä saa minun kannatukseni, siinä kuvaillaan tyhjää maailmaa niin taitavasti. Mutta toisaalta Jäljellä avaa ne asiat, mitkä jäivät epäselviksi ensimmäistä kirjaa lukiessa, ja Samuelin rakastuminen Emmiin on hellyyttävää ja ihanaa. En suosittelisi kirjaa kuitenkaan ihan nuorimmille lukijoille, vaan ihan rohkeasti uskallan suositella tätä aikuisillekin, Simukan dystooppinen kerronta lähitulevaisuudesta on loistavaa.

****

Pitch Perfect elokuvasta ja asiakaspalvelusta.






Kävin katsomassa tiistaina amerikkalaisen komedia elokuvan Pitch Perfect. Tarvitsinkin sen tuomaa piristystä, koska mielialani on ollut alavireinen jo jonkin aikaa, eikä se oikein vieläkään ota parantuakseen. Lukuvirekään ei ole niitä parhaita, siksi ajattelin hetken kuluttaa ja tarinoida teille, lukijani, tästä elokuvasta.

Elokuva on nuorille suunnattu, selkeästi, enkä suostunut lyömään äitini (jonka kanssa elokuvissa olin) kanssa vetoa siitä, onko hän vanhin elokuva teatterissa. Pääroolissa nähdään Anna Kendrick, joka esittää Becaa. Beca menee yliopistoon vasten tahtoaan, hänen suurin haaveensa on tulla tuottajaksi ja tehdä musiikkia. Hän kuitenkin päätyy lauluryhmään, jonka tavoite on voittaa a capella laulukilpailu. Pahoja kilpailijoita on kuitenkin monia - ja tiellä on muitakin esteitä.

Ryhmä on pahasti kaavoihin kangistunut, sen kappalevalinnat ovat sanalla sanoen Vanhoja. Beca yrittää saada läpi 2010 luvun biisivaihtoehtoja, ja onnistuukin siinä lopulta. Mutta onnistuvatko Bellat silti voittamaan kilpailua?

Elokuva oli juuri tyypillinen kolmen tähden leffa. Ehkä sen puolikkaan saa vielä lisäksi, nimittäin ison plussan toi elokuvaan musiikki. Ilman musiikkia Pitch Perfect olisi voinut olla vähän pitkästyttäväkin. Mukaan mahtui tietenkin myös rakkautta, erilaisia ystävyyssuhteita, ja sitten sitä musiikkia. Beca ei hahmona minua säväyttänyt, vaikka osasikin laulaa. Sen sijaan Läski-Amy (!), joka oli nimennyt itsensä Läski-Amyksi ettei muiden tarvitsisi häntä selän takana haukkua siksi, oli mahtava ja hänestä pidin eniten.

Mukava ja hieman matalaliitoa piristävä elokuva. Mutta ei tätä ehkä toista kertaa katsoisi.

***½


Täytyy kertoa vielä siitä, kuinka sain maailman parasta asiakaspalvelua Kontiolahden kirjastoautolta. Olen siellä vakio kävijä, tulee käytyä melkein kerran viikossa. Kirjastoauto pyörähtää tässä olemassa puoli tuntia aina tiistaisin, ja tiistaina sitten puhelimeni soi. Siellä soitti maailman mukavin kirjastoautosetä Rane, joka informoi minulle ettei kirjastoauto tänään kierrä. Olin häkeltynyt enkä osannut tarpeeksi tästä kiittää puhelimessa. Täytyy ensi viikolla kiittää uudemman kerran mahtavasta palvelusta. Että tällaisia ihmisiä on vielä olemassa!

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Rauha S. Virtanen: Tapaamme Seljalla

Tapaamme Seljalla
Rauha S. Virtanen
222 s. 
1957











Aika kului tiistai aamuna kuin siivillä kun luin ihanan Selja-sarjan toista osaa, Tapaamme Seljalla. Näihin kirjoihin palaaminen tuottaa ihanan hyvän ja lempeän mielen.

Tässä toisessa osassa Seljan tytöt (Kris, Margarita, Virva ja Dodo) sekä heidän ystävänsä perustavat Maailmanparantajat nimisen kerhon, jonka tarkoitus on että heistä ihmisen aluista parantaa hieman maailmaa omalta osaltaan ja tietenkin myös ryhmänä yhdessä. Seljan tytöt tutustuvat perheen pihaan yhtäkkiä tupsahtaneeseen amerikansuomalaiseen poikaan, Jerryyn, joka tuntee mystistä kiinnostusta Margaritan elämän vaiheisiin. Kuitenkin poika on eniten kiinnostunut Krisistä, ja tunne ei jää yksipuoliseksi. Tytöt ovat ystävystyneet äitipuolensa Rean kanssa, ja hyväksyneet hänet täysivaltaiseksi perheenjäseneksi, mutta sitten isä pudottaa uuden pommin. Rea saa lapsen. Miten tytöt tähän suhtautuvat? Millaista on saada uusi jäsen perheeseen?

Rakastan näitä kirjoja, niinkuin Seljan tytöt postauksessakin kirjoitin, niin rakastan varsinkin näitä neljää ensimmäistä kirjaa. Kyllähän kaksi uudempaakin ovat hyviä, mutta niissä ei ole aivan yhtä paljon tätä vanhaa aikaa mukana, ja ne ovat aika montaa astetta raskaampia lukea. Näistä ensimmäisistä osista taas tulee pelkästään hyvälle mielelle. Tässä osassa ehkä nousi Kris eniten esille, hänen ja Jerryn suhteen vuoksi. Seuraavassa osassa, Virva Seljan yksityisasia, päästäänkin sitten eniten Virvan, suosikkihahmoni sielunmaisemaan. Teksti on hieman vanhahtavaa, ja sekin tuo osaltaan sitä hyvää mieltä ja hymyä huulille tätä lukiessa. Ihanaa että nämä kirjat ovat olemassa!

****½

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Terhi Rannela: Scarlettin puvussa

Scarlettin puvussa
Terhi Rannela
208 s. 
2011











Tartuin tämän aurinkoisen maanantai päivän kunniaksi Terhi Rannelan tyttökirjaan, Scarlettin puvussa. Olen toki lukenut tämän aiemminkin, joten loppuratkaisu oli tuttu, mutta se ei lukemista (tälläkään kertaa) haitannut.

Viivi Lintunen on luullut olevansa ainoastaan tauolla suhteestaan Aki Virtasen kanssa, kunnes kuulee että tämä on kesän aikana mennyt kihloihin Olivian kanssa. Olivian, jonka Viivi nimeää näkymättömäksi Oliviaksi tämän mitäänsanomattoman ulkonäön mukaan. Akin pitämissä juhlissa Viivi juo itsensä humalaan ja tunnustaa Akille rakkautta. Tämän kuulee Reko, 23-vuotias Harley Davidsonilla ajava poika, joka puhuu Etelä-Pohjanmaan murretta ja jonka pauloihin Viivi lankeaa.

Kirjassa on kaksi vahvaa teemaa. Toinen on Tuulen viemää ja sitä tähdittävä Vivian Leigh. Vivian Leigh on Viivin esikuva, ja kirjassa onkin vahvoja vaikutteita Tuulen viemää elokuvasta. Toinen on vanhojen tanssit, joita Viivi on suunnitellut jo ala-asteelta asti. Miten käy nyt kun Aki, joka oli lupautunut Viivin pariksi jo ylä-asteella, on kadonnut kuvioista?

Myös bloggaaminen on iso osa kirjaa. Viivi pitää tyyliblogia, jonka merkintöjä on kirjassa lukujen välissä. Myös kommentteja on laitettu mukaan, ja nämä tuovat mielestäni mukavaa piristystä kirjaan.

Tykkäsin kirjasta. Tykkään Rannelan tavasta luoda nuoria hahmoja, ja ottaa heidän maailmansa omakseen. Tässä oli kuitenkin aikuisuutta mukana, oli kihlautumista ja Harley Davidsonia, ja se toi mukavaa lisää kirjalle. En tietenkään ole tämänkään kirjan varsinaista kohderyhmää, ehkä tämä olisi purrut vielä paremmin joskus kymmenen vuotta sitten, mutta vieläkin tätä luki mielellään. Ehkä nuo blogin merkinnät toivat vielä lisää sitä piristystä lukukokemukseen. En pystynyt tälläkertaa samaistumaan kehenkään hahmoon, en ole yhtään samanlainen kuin Viivi, en ompele enkä käytä korkoja. Ehkä miinusta toi se, että mielestäni Viivi oli enemmän kuin hitusen turhamainen, ja se kyllä otti välillä hieman päähänkin. Varsinainen prinsessa, mutta sympaattisesti luotu kuitenkin.

***½

Mikael Niemi: Aivot pellolle

Aivot pellolle
Mikael Niemi
Suomentanut Outi Menna
205 s. 
2010










Mikael Niemen Populaarimusiikkia Vittulanjänkhältä kolahti minulle joskus ja kovaa. Siksi tunsin suurta kiinnostusta kun näin kirjastossa tämän kirjan, Aivot pellolle, ja vielä enemmän kiinnostusta tunsin kun luin takakannen. Eikä kirja pettänyt, todellakaan! Tämä varsinkin, vaikka onkin nuortenkirja, varmasti kiinnsotaa myös kaikkia aikuisia. Ihan jo senkin takia että Mikael Niemi on loistava kirjoittaja joka onnistuu kuvaamaan tapahtumat joskus jopa kuvottavankin todentuntuisesti.

Kirjassa nimettömäksi jäävä, 16-vuotias lukiolainen poika joka on hieman syrjäytynyt, päättää tehdä itsensä näkyväksi. Hän on jo nolannut itsensä annettuaan ruusuja ihastukselleen, kaukorakkautensa kohteelle, joten sama se on tehdä itsensä näkyväksi. Pukeutumalla maailman rumimpaan psykedeeliseen siivoustakkiin menneiltä ajoilta. Hän saa kuulla ison kasan erilaisia haukkumanimiä, joista homo tuntuu jostain syystä olevan yleisin. Pian, esiintulonsa ja vihansa ansiosta, poika alkaa kirjoittaa vihaisia runoja. Hän ei tiennyt että hänessä piilee runoilija, mutta tuntee itsekin että runot ovat nerokkaita. Poika löytääkin keinon tuoda runonsa esille, laittaa runot koulun ilmoitustaululle. Sen seurauksena hän löytää uuden ihastuksen.

Joskus synkeän esihistorian alkuvuosina ihminen keksi kielen. Joku saattaa kysyä minkä takia. Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia ihmisten välisestä kommunikoinnista voisi korvata äännähdyksillä. Minulla on nälkä. Anna tänne. Väisty. Odota. Tule. Kuuntele. Minun vuoroni. Kieltä voisi verrata värilaatikkoon jota kukaan ei käytä. On vaikka millä mitalla tarpeettomiksi jääneitä sanoja. Tupenrapina. Portimo. Ryöväri. Räikinä. Uspurpaattori. Siitä huolimatta ne ovat olemassa. Ne sijaitsevat omissa pikku lokeroissaan, valmiina käytettäviksi. Mutta kuinka käy? Kaikki valitsevat harmaan liidun. Aina saman paksun, harmaan liidun. Silloin kun he ovat iloisia. Silloin kun he ovat vihaisia. Harmaata, harmaata, harmaata. Leveitä vetoja maailman yli, iänikuista harmaata moskaa. 

Kirja oli erilaista luettavaa nuortenkirja viikolle, koska aihe oli raskaampi ja varmasti kirja kiinnostaa kaikkia. Koulukiusaaminen ja syrjäytyminen on aina ajankohtainen aihe, ja tässä kirjassa se on kuvattu erittäin hyvin. Vaikka sivuja ei tuon enempää ollut, niin silti kirjaa ei lukenut kovin nopeasti ihan jo syystä että aihe oli sen verran rankka ja väkevästi kuvattu. Myöskin jotkut kohtaukset olivat niin aitoja, että tunsi jopa asteen verran kuvotusta. Mutta se kertoo ainoastaan siitä, että Mikael Niemi on loistava kirjoittaja ja Outi Mennan käännös on kerrassaan onnistunut.


****

Hyvää viikonalkua muuten kaikille, oma maanantaini tuntuu taas erittäin hyvältä. Tuntuu hyvältä olla juuri minä, ja elää juuri tätä päivää!

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Amy Bronwen Zemser: Kirjeitä keittiöstä

Kirjeitä keittiöstä
Amy Bronwen Zemser
Suomentanut Leena Perttula
347 s. 
2010











Kirjeitä keittiöstä kirja kuuluu Siskodisko-sarjaan, johon käsitykseni mukaan kuuluu enimmäkseen tyttökirjoja. Ei kuitenkaan ihan perinteisiä tyttökirjoja, vaan vähän erilaisia. Tämäkään ei mikään ihan perinteinen tyttökirja ole, vaan mukana on pientä, tervetullutta särmää.

Kirjeitä keittiöstä kertoo 16-vuotiaasta Elaine Hamiltonista, joka on koko ikänsä halunnut tulla kokiksi. Hän laittaa kotonaan ruokaa, eikä todellakaan mitään tavallisia "juustoa ja makaronia" tyyppisiä ruokia. Elainen intohimo on ranskalainen keittiö, ja hän aiheuttaa kulinaristisia elämyksiä perheenjäsenilleen luomalla erilaisia, ihanalta kuulostavia ruoka-annoksia. Elainella on salaisuus. Hän kirjoittaa kirjeitä huippukokki Julia Childille, eikä koskaan lähetä niitä. Hänellä on niitä kirstullinen, eikä hän ole koskaan kertonut asiasta kenellekään. Tosin kelle hän kertoisikaan kun Elainella ei ole ystäviä?

Kuitenkin Elaine tutustuu tyttöön, joka on ottanut nimensä kuuluisasta fontista, Lucida Sansista. Lucida on erilainen kuin kaikki muut, tämä tahtoo tulla kuuluisaksi, eikä sillä ole väliä millä keinolla. Lucida saakin Elainen mukaan vaikka mihin, eikä hauskoilta sattumuksilta tietenkään voi välttyä. Loppujen lopuksi Elaine osallistuu kokki kilpailuun, jonka palkinto on uskomattoman hyvä. Mutta voiko Elaine voittaa uskomattoman kovan vastuksen?

Kun Elaine Hamilton oli kuusivuotias, hän kertoi äidilleen haluavansa ryhtyä isona kokiksi. Samoihin aikoihin hänen äitinsä yritti ajaa läpi lainsäädäntöä, joka takaisi naisille tasavertaisen palkan. Elaine ei milloinkaan unohtanut äitinsä sanoja. "Voi, Elaine", oli äiti sanonut sulloen papereita salkkuunsa. "Etkö voisi tähdätä korkeammalle? Naisten vapautumisesta on kaksikymmentä vuotta, ja sinä haluat jäädä kotiin ja raataa lieden äärellä, niinkö?" Elaine meni huoneeseensa, otti arkin paperia ja lyijykynän ja kirjoitti kirjeen henkilölle, josta piti enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa: Julia Childille.

Kirja on kevyttä ja helppolukuista lukemista. Itselläni se meni vajaassa päivässä, vaikka sivumäärä olikin pidempi kuin nuortenkirjoissa ehkä yleensä on. Kuitenkin siinä oli hieman sitä tarvittavaa särmää, jota melkeinpä kirjalta vaatii että se voi olla enemmän kuin kahden tähden kirja. Eniten tykkäsin hahmoista Lucida Sansista, hänen persoonallisuudestaan ja julkisuuden tavoittelustaan. Piristävää kirjassa olivat pienet kirjeet, joita Elaine oli kirjoittanut Lucia Childille, ne olivat kerrassaan mukavia. En oikein osaa sanoa minkä ikäisille tämä varsinaisesti oli suunnattu, en tietenkään itse enää ole kohderyhmää, mutta en tiedä saavatko enää Elainen ikäiset, 16-vuotiaat siis, tästä hirveästi irti. Tosin en nyt hirveästi tunne 16-vuotiaiden sielunelämää, joten en osaa välttämättä sanoa asiaan mitään.

Tätä kirjaa lukiessa tuli muuten nälkä, oli sen verran herkullisia kuvauksia Elainen valmistamista aterioista!

***

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt sekä perjantai tarinointia kirjastosta.

Seljan tytöt
Rauha S. Virtanen















Pienen harkinnan jälkeen jatkan tosiaan nuortenkirja viikkoa vielä ensi viikon ajan, ja nyt olenkin kirjastossa lainaamassa annoksen lisää nuortenkirjallisuutta. Kirjastokäynnit kyllä piristävät mukavasti arkipäivää.

Seljan tytöt kirja on melkeinpä jo klassikko, ja itse ainakin enemmän pidän näistä ensimmäisestä ensimmäisestä osasta, joista siis Seljan tytöt on ensimmäinen. Muutapa en ole Rauha S. Virtaselta sitten lukenutkaan, pitäisi joskus ottaa ohjelmaan sekin. Seljan tyttöjen tarina on varmasti hyvin monelle jo tuttu, mutta kerrataan se vielä; sisaruksia on siis neljä, Virva, Kris, Dodo sekä ottotytär Margarita. Tyttöjen isä Rikhard pääsee tässä ensimmäisessä osassa sairaalasta, jossa on keuhkotaudin takia ollut. Rikhard pudottaa kirjan alussa varsinaisen pommin kertoessaan, että on menossa naimisiin sairaalassa tapaamansa sairaanhoitajan, Rea Meren kanssa. Tyttöjen äiti on kuollut kun he olivat lapsia, ja heidän on vaikea aluksi sulattaa uutta äitipuoltaan.

Seljan tytöissä on sellaista tietynlaista naiviuutta, ja juuri siitä näissä pidänkin. Ne ovat kilttejä, mukavia ja ihania luettavia. Ja niihin voi palata aina uudestaan! Kuuntelin pienenä c-kasetiltakin tätä, muistan vieläkin tietyt kohdat miten ne oli luettu ja äännetty, ja muistan lukijan äänen. Ilmeisesti on kuunneltu aika moneen kertaan... Hahmoista pidän eniten Virvasta, kirjallisuuden lahjakkuuden ja sen takia että hän on epävarma itsestään. Myös Dodosta saa uuden ulottuvuuden kun miettii näitä uusia Selja kirjoja ja sitä millainen hän niissä on.


****½

Sananen vielä perjantaistani. Ai niin, hyvää naistenpäivää ihanille lukijoilleni! Näin naistenpäivän kunniaksi pohdin tänään sitä, että minkä takia suurin osa kirjabloggaajista on naisia? En ole vielä löytänyt vastausta kysymykseeni, mutta jos te keksitte niin antakaa ihmeessä minullekin vastaus. :)

Lainaan tänään vähän rankempiakin nuortenkirjoja, esimerkkinä muutama:

Sapphire: Precious - harlemilaistytön tarina
Johanna Nillson: Älä usko, älä toivo, älä rakasta
Julia Bell: Ahmatti
Mikael Niemi: Aivot pellolle
Hanna-Marjut Marttila: Tulikirja

Eli noita on jossain vaiheessa odotettavissa käsittelyyn. Hyvää viikonloppua kaikille!

torstai 7. maaliskuuta 2013

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Punainen kuin veri
Salla Simukka
265 s. 
2013






"Olipa kerran tyttö, 
joka oppi pelkäämään."




Sain sopivasti nuortenkirja viikolleni kirjastoautolta varauksessa jo jonkin aikaa olleen Salla Simukan tuoreimman nuortenkirjan, Punainen kuin veri. Se on kirja, jota ollaan blogeissa paljon luettu, joten idea saattaa olla monille tuttu. Punainen kuin veri aloittaa siis Lumikki Anderssonista kertovan trilleri trilogian, jonka toinen osa, Valkea kuin lumi, ilmestyy käsittääkseni syksyllä.

Punainen kuin veri on jo ulkonäöltään kaunis kirja, ihastelin sitä heti kun käteeni sain. Sen kannen on suunnitellut Laura Lyytinen, ja kansikin on todella kaunis. Lisäksi kirjan sivujen ulkoreunat ovat ihanasti veren punaiset. Todellista taidetta!

Kirjan päähenkilö on siis 17-vuotias Lumikki Anderssen, joka opiskelee ilmaisutaito lukiossa Tampereella. Hän on hakenut sinne siitä syystä, että pääsisi muuttamaan omilleen, pois vanhempiensa luota. Lumikki on yksin, mutta ei koe itseään yksinäiseksi. Hän tahtoo olla näkymätön. Kuitenkin kun hän eräänä päivänä löytää koulun pimiöstä viidensadan euron seteleitä kuivumasta, niin hän ajautuu mukaan kuvioon jonka myötä tutustuu Elisaan, Kasperiin ja Tuukkaan. Nuoret alkavat keskenään selvittää mitä noiden rahojen (30 000 euron) taakse kätkeytyy ja miten ne ovat päätyneet juuri Elisan pihalle.

Seteli valoa vasten. Vesileima oli, samoin valoa vasten täydentyvä kuvio. Myös turvalanka ja hologrammi olivat paikoillaan. Jos setelit eivät olleet aitoja, ne olivat erittäin hyvin tehtyjä väärennyksiä. Vedostusaltaiden neste oli rusehtavaa. Lumikki kokeili sitä sormellaan. Vettä. Hän katsoi pimiön lattiaa, jossa näkyi punaruskeita tahroja. Hän katsoi setelin kulmaa, jossa oli samaa punaruskeaa. Samassa hän tiesi, mikä häivähti pimiössä häiritsevänä. Vanhan veren haju.
Kirja on sopiva sekoitus trilleriä/jännityskirjallisuutta sekä nuortenkirjaa. Ihmissuhdedraamaa Lumikin menneisyydestä on hieman saatu mukaan, ehkä siihen tulee lisää valotusta seuraavissa osissa. Myös Elisan ja Lumikin orastava ystävyys voisi kenties näkyä myös tulevissa osissa, en tiedä. Jännityksellä jään odottamaan.

Tämä on erilaista Simukkaa. En ole montaa kertaa lukenut nuorille suunnattuja trillereitä (tosin kyllä tätä aikuisetkin varmasti mielellään lukevat), ja pidin tästä kovasti. Kirja veti mukaansa heti, enkä meinannut malttaa lopettaa. Varsinkin kun päästiin kirjan loppuosan todelliseen "toimintaan", niin en malttanut laskea kirjaa käsistäni. Onneksi ei tarvinnutkaan, kun ei ollut menoa mihinkään. Luin jännityksellä, jännitin että selviääkö Lumikki elossa, vaikka se nyt oli tietenkin tiedossa jo etukäteen kun kirjasarjan aloitusosa on kyseessä.  Todella piristävä vaihtelu nuortenkirjoihin, hyvä Salla Simukka!


*****

Runo kirjoista.

Seuraavanlainen pieni runo syntyi pienessä mielessäni kun olin tuolla lumituiskussa tupakalla. Jaan sen teidän kanssanne pieneksi päivän piristykseksi. :)

Kirjastokissa
kirjamaailmaan eksyksissä

Seilaa kirjan sivuilla
aloittaa päivän uudella luvulla

On lukeminen tie uusiin maailmoihin
Se lennättää mielen yläilmoihin

Joskus menee sekaisin kirjat ja todellisuus
on aina uudessa kirjassa uusi mahdollisuus.


keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Tuija Lehtinen: Laura, sua kaipaan & 8-pallo elokuva.

Laura, sua kaipaan
Tuija Lehtinen
207 s. 
2006










Onneksi käsissäni oli eilisen 8-pallo kokemuksen jälkeen tällainen hyvänmielen kirja, nimittäin sitä todellakin tarvittiin! 8-pallosta kirjoitan lisää hieman myöhemmin. Tuija Lehtistä olen lukenut niin kauan kuin muistan, aloitin Mirkka-sarjasta, lisäksi olen tietenkin lukenut yksittäiset romaanit joista suosikkini on Vanilijasyndooma, Laura-kirjat on luettu kaikki, mutta suosikkejani ovat silti Sara-sarjan kirjat. Nyt olen myös alkanut lukea tuota uusint sarjaa, Rebekkaa, josta olen lukenut vasta ensimmäisen osan.

Laura, sua kaipaan on Laura sarjan viimeinen osa. Kirjasarjan alussa Laura meni seitsemännelle luokalle, ja nyt Laura on viimeisellä luokalla lukiossa, Akun tehtaassa, ja kirjoitukset ovat edessä. Laura on alkanut seurustella Nikon, pitkäaikaisen tanssiparinsa kanssa ja on onnellinen. Koiviston uusperhe on myös muuttanut uuteen kotiin jossa on paljon enemmän tilaa, jota tarvitaan koska perheessä on uusi jäsen, pieni Heini vauva. Kuitenkin Lauran muuten auvoista oloa varjostaa pohdinta siitä, mitä hän haluaisi tehdä tulevaisuudessa. Kaikilla muilla tuntuvat tulevaisuuden suunnitelmat olevan selvillä, mutta Laura on vielä täysin hakoteillä.

Tämä oli toinen muutto Lauran elämässä. Ensimmäistä hän ei oikeastaan muistanutkaan. Vanhemmat olivat eronneet, kun Laura ja isoveli Sakke olivat pieniä. Äiti oli tavannut jonkin ajan kuluttua Antin, jota Laura oli alusta lähtien kutsunut isäksi. He olivat muuttaneet Antin omistamaan huoneistoon, jonka kolme huonetta ja keittiö olivat Mikon ja Teemun synnyttyä käyneet pian ahtaiksi. Sakke oli muuttanut kotoa jo nelisen vuotta sitten ja silloin Laura oli saanut oman huoneen. Äiti ja isä sen sijaan olivat edelleen nukkuneet olhuoneen vuodesohvalla poikien jakaessa toisen makuuhuoneen. Ahdasta oli ollut mutta tottakai siihen oli tottunut. Heinin synnyttyä helmikuussa oli ahtauteen taas havahtunut.

 Kirja on aika täydellinen päätös tälle kirjasarjalle. Kaikki kääntyy, tottakai, parhain päin, ja Lauran elämä saa toivotun suunnan. Kysymysmerkkejä ei oikeastaan jää juuri mitään, ja se on hyvä. Lauran hahmo on kirjasarjassa hyvin kehittynyt, muuttunut kokoajan kokonaisemmaksi. Myös muiden hahmojen, kuten Lauran ystävän Sinin, mukaantulo oli omasta mielestäni mukava lisä. Onneksi näihin voi aina palata!

****


Sitten elokuvakokemukseen. Kävin eilen katsomassa 8-pallon, kotimaisen elokuvan joka siis perustuu Marko Kilven Elävien kirjoihin dekkariin. Elokuvan on ohjannut Aku Louhimies, joka on ohjannut esimerkiksi Vuosaari elokuvan, jonka myös haluaisin nähdä.

Näyttelijäsuoritukset olivat loistavat. Jessica Grabowsky vakuutti Piken roolissa, hän oli siinä erittäin hyvä. Eniten kuitenkin pidin Eero Ahon esittämästä Lallista, joka oli roolissaan mahtava. En itse kirjaa lukiessani kuvitellut Lallia niin komeaksi (!), mutta yllätys oli positiivinen.

Itse elokuvaan. Aikaa on kulunut siitä kun luin Elävien kirjoihin-kirjan, enkä muistanut kaikkea siitä. En muistanut kirjassa olleen kohtausta missä ihmistä, elävää ihmistä, porattiin porakoneella. En muistanut myöskään kohtausta jossa Lalli raiskaa aineissa olevan Piken. Sydämeni hakkasi koko elokuvan ajan ahdistuneena kolossaan, poskelle putosi kyynel muutamassa väkivalta kohtauksessa, peitin silmäni poraamiskohtauksessa ja repesin äänekkääseen itkuun raiskauskohtauksessa. Ja lähdin pois ennen loppua, en pystynyt itkultani olemaan elokuvan loppuun asti.

En sano ollenkaan että elokuva olisi ollut huono ja sen takia olisin lähtenyt kesken pois. Mutta minä vaan olen niin herkkä, että minuun vaikuttavat tuollaiset asiat ehkä poikkeuksellisen paljon. Jo historianikin takia. Päinvastoin, elokuva oli hyvin tehty, vaikuttavasti, ja siinä oli hyvät näyttelijät.


***½

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Kaisa Ikola: Se on moro, Hullu luokka

Se on moro, Hullu luokka
Kaisa Ikola
181 s. 
2000











Kaipasin minua hieman ahdistaneen Seljalta maailman ääreen kirjan jälkeen jotain kevyttä luettavaa, ja nappasin kirjastohyllystä Se on moro, Hullu luokka kirjan. Se menikin melkein yhdeltä istumalta, muutamaa pientä taukoa lukuunottamatta. Ihan mukavana välipalana kyllä.

Se on moro, Hullu luokka on Kaisa Ikolan Hullu luokka-sarjan kymmenes ja viimeinen kirja. Kaksi ensimmäistä Kaisa Ikola on siis kirjoittanut yhdessä Minna Kulmalan kanssa, mutta omasta mielestäni ainakin nämä sarjan loppuosat ovat parempia. Edelleenkin, kuten aiemmassa Hullu luokka postauksessani kirjoitin, olen sitä mieltä etteivät nämä mitään kirjallisia huippuja ole. Mutta onhan Ikola kirjoittanut nämä yläaste ikäisenä, joten ehkäpä mitään kirjallisia huippuja ei tarvitse odottaakaan.

Kirjan alussa Loiva keksii että 9B voisi perustaa kahvilan koululle luokkaretkirahaston kartuttamiseksi. Kahvilan nimeksi tulee Nisu Café, ja kahvilan pullat paistetaan itse. Tästä ei tietenkään kommelluksitta selvitä... 9B on jo monessa sarjan osassa pohtinut luokkaretkeä, ja sitä miten siihen saisi rahaa ja nyt viimeinkin tulee sen aika. Valvojaksi on valikoitunut yhteiskuntaopin sijaisena moneen kertaan ollut Sputnik, joka on vastentahtoisesti suostunut tehtävään. Tampere menee sekaisin kun Loiva, Herbert, Miina, Anna ja Emilia sekä muut luokkalaiset valloittavat kaupungin. Lisäksi vielä 9B saa järjestettäväkseen kevätjuhlan.

Kyllähän näissä kirjoissa on ihan hyvää huumoria, ja välillä ihan mainioita dialogeja. Nauramaan nämä eivät silti saa, toisin kuin joskus nuorena. Liian paljon ikää vai liian monta kertaa luettu? En tiedä, mutta kyllä hahmoista eniten pidän Loivasta, jotenkin hurmaavasti tehty poika. <3

**½

Rauha S. Virtanen: Seljalta maailman ääreen

Seljalta maailman ääreen
Rauha S. Virtanen
302 s. 
2001











Tein eilen päätöksen venyttää nuortenkirja viikkoni reilun kahden viikon mittaiseksi, kesti nimittäin aiottua kauemmin lukea tämä toiseksi viimeinen Selja-sarjan kirja. Ja lisäksi sain eilen tekstiviestejä kirjastojärjestelmästä, tänään kirjastoautolle tulee muutamia varauksia, niiden joukossa Selja-kirjoja (noita alku osia), sekä mikä ihaninta, Salla Simukan Punainen kuin veri! Odotan kovasti että saan tuon kirjan käsiini.

Tätä Seljalta maailman ääreen kirjaa luin kyyneleet silmissä ja ajoittain ahdistuenkin. En ole ennen elänyt näin tunteella tätä kirjaa, vaikka olenkin lukenut tämän useamman kerran. Jotenkin nyt, varsinkin tänä aamuna lukiessani, oli tunteet enemmän kuin vain hieman pinnassa. Tässä, siis toiseksi viimeisessä Selja kirjassa, ollaan osittain Chilessä ja osittain Suomessa. Kirjan päähenkilöksi kohoaa Rikun ja Rean nuorin lapsi, 14-vuotias Tuli. Eletään syksyä 1973, jolloin Chilessä eletään keskellä sotilasvallankaappausta, ja Suomessa osallistutaan Pinochetin juntan vastaiseen toimintaan. Chilessä ovat Seljan tytöistä Dodo, Kris ja Margarita miehineen, Virva ja Tuli taas osallistuvat Chilen tapahtumiin kotoa Tampereelta käsin. Dodo nousee myös keskeiseen rooliin tässä kirjassa, koska hän on löytänyt Chilestä miehen, Raulín, ja alkaa synnyttää sotilasvallankaappauksen alettua Krisin kuljetettua hänet sairaalaan.

Erona noihin 1950-1960 luvuilla ilmestyneihin Selja kirjoihin tässä on se, että mukaan on mahdutettu paljon politiikkaa juuri Chilen käsittelystä johtuen. Tämä, sekä myös viimeinen osa, Seljan Tuli ja Lumi, ovat myös ainakin omasta mielestäni suunnattuja vanhemmille lukijoille, mukana on niin monta raskaampaa aihetta.

Olen aina pitänyt Selja kirjoista. En muista milloin luin näitä ensimmäisen kerran, mutta esimerkiksi äitini on lukenut näitä nuorena ja muistaakseni hänellä on vieläkin tallella yksi vanha kirja, Virva Seljan yksityisasia. Ehkä pidän kuitenkin vielä enemmän noista vanhemmista kirjoista, neljästä ensimmäisestä osasta, eniten pidän niissä siitä tietystä naiviudesta ja kiltteydestä. Kuten jo aiemminkin mainitsin, niin ihan oikeasti jotenkin ahdistuin tätä kirjaa lukiessani, johtuiko se sitten siitä miten kerrottiin Stadionilla tapahtuneista kidutuksista, tai ihmisten mielivaltaisesta ampumisesta. Samaistuin eniten Tuliin, pystyin kuvittelemaan hänet elävästi kasvojeni edessä.

***

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Salla Simukka: Kipinä

Kipinä
Salla Simukka
203 s. 
2006







Nuortenkirja viikko jatkuu, taas Salla Simukan merkeissä. Tälläkertaa käsittelyyn otin Simukan Moona & Tapio-sarjan avaus osan, Kipinän. Moona & Tapio sarjassa on muistaakseni viisi osaa, ja olen lukenut ne kaikki. Tykkään näistä kirjoista paljon, näissä on sitä tietynlaista aitoutta ja näitä on mukava lukea.

Kirja on kerrottu suurimmaksi osaksi Tapion näkökulmasta, mutta mukana on Moonan leiripäiväkirja merkintöjä. Tapio menee Prometheus-leirille, eli Protulle, jossa Moona on apparina, eli ohjaajana. Nuoret tutustuvat toisiinsa leirin aikana pikkuhiljaa, luullen molemmat välillä että toinen on ihastunut toiseen. Kuitenkin asia saadaan selvitettyä, ja leirin lopussa kaksikko on jo ystävystynyt ja he lupaavat pitää yhteyttä toisiinsa. Spoilasinko? Anteeksi. Mutta jotenkin tuli automaattisesti kerrottua. Prometheus-leiri on siis riparin vaihtoehto, jotkut käyvät molemmatkin. Kirjassa käydään läpi monenlaisia syvällisiä aiheita, kuten itsemurhaa, maailmaa viidenkymmenen vuoden kuluttua sekä Jumalaan uskomista. Se mikä eniten viehätti, oli Simukalle tyypillinen lämmin kerronta Moonan ja Tapion alkavasta ystävyydestä.

 Olen alkanut pitää Tapiosta, vaikka aluksi ajattelin, ettei häneen saa minkäänlaista kontaktia. Huomaan, että hänen kanssaan tulee juteltua enemmän kahdestaan kuin muiden leiriläisten. Kummallinen poika Tapio minusta vieläkin on. Niin paljon omassa maailmassaan ja sitten äkkiä läsnä, vierellä. Ei olisi pitänyt sanoa hänelle niin pahasti, mutta eipä sitä enää takaisinkaan saa. Tapio ei ehkä oikein pidä minua apparina. Tai pitää, mutta hänelle se ei ole mikään iso juttu. Minusta tuntuu, että hän taitaa nähdä ihmiset jotenkin hurjan selvästi. Tai sitten se vain vaikuttaa siltä, kun hän katselee ja tarkkailee ihmisiä ja pysyy itse paljon vaiti.

Pidän Simukan tavasta kirjoittaa, hän on ehkä suosikkini nuortenkirjailijoista. En ole vielä saanut käsiini Punainen kuin veri kirjaa, mutta toivon saavani sen pian kirjastosta. Samaistuin Moonaan eniten, hän oli erittäin mielenkiintoinen hahmo ja paremmin häneen tutustuu myöhemmissä sarjan osissa. Tapio on myös hahmona hyvin rakennettu, pidän Tapion tavasta olla se tarkkaileva osapuoli, joka pistää merkille asioita ympäristöstäään.

****

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Marja-Leena Lempinen: Punainen lumme sekä vähän muutakin.

Punainen Lumme
Marja-Leena Lempinen
232 s.
2008






"Kumpi meistä on vahvempi - 
minä vai ne ikävät muistot joita kannan mielessäni?"


Otin vaihteeksi nuortenkirja viikolle käsittelyyn astetta raskaamman kirjan, Punaisen lumpeen jonka olen lukenut moneen otteeseen aiemminkin. Kirjan aihe on läheinen minulle, ne jotka ovat lukeneet tämän kirjan voitte arvatakin jotain, mutta en lähde asiaa tälläkertaa sen enempää ruotimaan koska kyse on todella arasta aiheesta minulle. Jokatapauksessa, kirja siis kolahtaa minulle ja kovaa senkin takia. Kyyneleet oli silmissä taas kerran moneen kertaan kun tätä luin.

Punainen lumme kertoo Ellasta, 16-vuotiaasta lukiolaisesta, joka on 14-vuotiaana mennyt pahasti rikki. Hän on siihen asti elänyt hyvin suojattua ja helppoa elämää, mutta sitten Ilpo, sukulaismies, rikkoi hänet tekemällä Ellalle väärin. En saanut ihan selville kirjasta, menikö tämä ihan perinteiseen yhdyntään asti, mutta seksistä kuitenkin oli kysymys. Ella on kantanut sisällään tätä kipeää muistoa monen vuoden ajan, ja aika ajoin se muistuttaa tuomalla painajaisia hänen uniinsa. Kun Ella joutuu valokuvaajaksi tekeytyvän miehen ahdistelemaksi, tulevat kaikki kipeät muistot pintaan ja Ella joutuu psykoosiin. Tästä alkaa paraneminen, joka voi edetä ainoastaan kovin hitaasti.

Varasto oli hämärä, kapea tila, täynnä kaikenlaista tarpeellista ja kai tarpeetontakin tavaraa. Keskellä tilaa riippuvan kattovalaisimen säde ei kantanut kopperon perälle saakka. Ella oli jostain syystä aina inhonnut välinevaraston tunkkaista hajua, pölyn ja jumppamattoiin pesiytyneen hien pistävää lemua, joka tunkeutui sieraimiin. Hän oli juuri raahaamassa pallokoria peränurkan vapaaseen tilaan, kun aivan varoittamatta päähän alkoi tulvia omituisia kuvia. Ne olivat kuin pätkiä jostain filmistä, sekavia välähdyksiä, vailla mitään selkeää järjestystä. Hän näki pitkän rivin karheista laudoista tehtyjä hyllyjä täynnä pahvilaatikoita ja muuta tavaraa, nurkassa lojui säkkipinoja ja paksuun ruskeaan paperiin käärittyjä pakkauksia. Hyllyjen välissä kulki leveä käytävä, ja ylhäällä olevista ikkunoista tulvi tilaan hämärää pölynsekaista valoa. Katossa paloi rivi loistelamppuja. Tuoksui viileältä, kostealta illalta ja pölyltä.. pölyltä... Sitten tuli puhetta. -Ella hei. Anna kun minä silitän vähän sinun selkää... tällä tavalla vain, ihan hiljaa ja lempeästi. En minä mitään pahaa sinulle halua. 

Marja-Leena Lempinen sukeltaa nuoren naisen maailmaan satuttavan todellisesti, ja saa kipeästä aiheesta irti todella paljon. Ella joutuu kirjassa viettämään kolme kuukautta kriisikeskuksessa, senkin kuvaus on hyvin todellista. Pidin Ellan hahmosta, vaikka en jotenkin tällä kertaa osannut maalata mielikuviini kuvaa Ellasta, hän jäi jotenkin hahmottomaksi mielessäni. Luontokuvaukset taas olivat tarkkoja ja ihania, niitä pystyin kuvittelemaan eteeni vaivatta. Sekin oli yksi hieno puoli tässä kirjassa, se miten kuvataan luontoa taidokkaasti ja Ellan kykyä keskustella lintujen kanssa kun hän on rikkinäinen. En ole lukenut muuta Marja-Leena Lempiseltä, mutta täytyisi varmaan lukea, tykkään hänen kerronnastaan kovasti.

****

Kirjassa oli myös eräs runo, joka kosketti minua kovasti. Vaikka itsekin kirjoitan runoja, en ole koskaan ollut niitä hyvä analysoimaan. Tämä Arja Tiaisen runo on koskettanut minua ennenkin, ja tässä on ainoastaan pätkä siitä. Minusta tämä oli sen arvoinen että haluan laittaa sen tähän:

Anna mä nyt kerrankin selitän

Joka ei ole vielä minä
sen on mahdotonta olla me. 
Se ei voi kiintyä toiseen
kun se ei ole kiintynyt itseensä. 
Se ei voi käsittää suuria ympyröitä 
kun se sekoaa pienissäkin. 
Sitä pitää lähestyä sen omilla ehdoilla.
Kaikki muu pelästyttää ja suistaa sen raiteilta. 
Kun se vihdoin sanoo nimensä ja minä
se on saavutus ja semmoisenaan vaikea läksy.
Se toistelee nimeään ja innostuu siitä. 
Sen pitää saada tottua olemaan joku. 
Ei se muuten pi näkemään joitakin ja muita.

- Arja Tiainen

Tänään muuten tulee yksi lempiohjelmistani televisiosta, olettekos te, lukijani koskaan katsoneet ykköseltä tulevaa Toisenlaiset frendit - ohjelmaa? Se kertoo, olikohan se nyt kuudesta, kehitysvammaisesta nuoresta aikuisesta, ja heidän elämästään. Ohjelmassa on ihan tavallista elämää, ja kertoja on itsekin kehitysvammainen joten se tuo ohjelmaan oman lisänsä. Aitoa viihdettä parhaimmillaan, tykkään siitä suunnattomasti. <3

Siis televisiosta ykkönen kello 18.15. tänään, tiistaina tulee uusintana joskus kello 16 jälkeen!

Salla Simukka: Jäljellä

Jäljellä
Salla Simukka
221 s. 
2012











Nuortenkirja viikko jatkuu ja jatkuu. Nyt luvussa oli Salla Simukan Jäljellä, dystopia kirja josta siis on myös tehty jatko-osa, Toisaalla, joka myös odottaa minua kirjastopinossa. Olen lukenut nämä molemmat kirjat, mutta tuntui jotenkin tärkeältä ottaa nämä mukaan nuortenkirja viikolle, onhan Salla Simukka kuitenkin yksi lempikirjailijoistani, ja nuortenkirjailijoista puhuttaessa hän menee ehkäpä kärkeen. Kovia kilpailijoita toki on.

Jäljellä kertoo 15-vuotiaasta Emmistä, joka on luokiteltu koulussa Potentiaaliksi, hän ei siis tiedä mihin sijoittuisi ja mikä hänestä tulisi isona. Häntä ei varsinaisesti kiusata koulussa, mutta tuntuu että Emmi on kaikille näkymätön, jopa perheelleen. Siksi hän päättää karata kotoa, ihan jo sen vuoksi että perhe huomaisi hänen olemassa olonsa kunnolla. Emmi karkaa pieneen leikkimökkiin, ja kun hän herää seuraavana aamuna, hän huomaa että maailma on tyhjä. Missään ei ole ketään? Mitä tämä merkitsee, onko tapahtunut jokin luonnonmullistus ja kaikki ihmiset on viety pois? Miksi Emmi ei ole herännyt siihen?

Hän odotti kolmen päivän ajan, että jotain tapahtuisi. Hän odotti, että häntä tultaisiin hakemaan. Hän odotti, että ihmiset palaisivat takaisin koteihinsa. Hän odotti, että katastrofi iskisi. Hän odotti, että televisio, radio, netti tai kännykkä alkaisi toimia. Kun satoi, hän kävi sateen jälkeen kirjoittamassa avunpyyntönsä uudelleen katuun. Hän nukkui ja söi, söi ja nukkui. hän luki vanhaa satukirjaansa, kunnes osasi suurimman osan saduista ulkoa. Hän käänteli kirjan kellastuneita sivuja varovasti, peläten koko ajan niiden hapertuvan käsiin. Hän ei halunnut lukea tai nähdä mitään liian ahdistavaa. Hän halusi sulkeutua täysin maailmalta, kun maailmassa ei kerran ollut enää ketään.

Emmi löytää Onervan, joka on luullut myös olevansa yksin maailmassa. He tapaavat myös Atron, ja päättävät kolmisin lähteä Helsinkiin katsomaan löytyisikö sieltä vihjeitä siihen mitä on tapahtunut. Emmi alkaa matkan alkaessa saada omituisia viestejä, jotka ovat lauseita eri saduista. Kuka Emmille yrittää viestittää, ja miksi nämä lauseet katoavat heti lukemisen jälkeen? Helsingissä kolmikko löytää Suomenlinnan yhteisön, joka koostuu pelkästään nuorista. Mutta pystyvätkö he alistumaan yhteisön säännöille?

Oli erilaista lukea Jäljellä, kun oli lukenut paljon asioita selittävän kirjan Toisaalla. Nyt kirja jotenkin antoi paljon enemmän kun osasi ajatella asioita eri tavalla. Simukka on onnistunut saamaan kirjaansa myös pienen määrän romantiikkaa, joka omasta mielestäni ainakin piristää kirjaa mukavasti. Myös dystooppinen kerronta on vetävää.

Henkilöistä eniten pidin Onervasta, hän oli samaistuttava ja räväkkä. Jotenkin kyllä samaistuin myös Emmiin, siihen että hän on Potentiaali eikä tiedä mikä hänestä tulee isona. Ihana kirja, että minä pidänkin Simukasta niin paljon. <3

*****