sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Tähtiin kirjoitetun virheen kirjoittajalta.

Kaikki viimeiset sanat
John Green
Suomentanut Helene Bützow
321 s. 
2014
WSOY








Arvostelukappale


Tähtiin kirjoitettu virhe liikautti minua kirjana niin paljon, että minun oli suoraan sanoen aivan pakko pyytää arvostelukappale John Greenin uusimmasta suomennoksesta, Kaikista viimeisistä sanoista. Ja minun oli myös aivan pakko lukea se heti, kun se tipahti postiluukustani, vaikka edellinenkin kirja oli kesken. Oli aivan pakko.

Romaani on jaettu kahteen osaan, ennen ja jälkeen osioihin. Ennen osio kertoo siitä, kuinka yksinäisyyteensä tottunut Miles Halter lähtee turvallisista oloista, vanhempiensa luota, Culver Creekin sisäoppilaitokseen Alabamaan. Milesilla ei juurikaan ollut elämässään sisältöä ennen Culver creekiä, lukuunottamatta pakkomiellettä kuuluisiin viimeisiin sanoihin. Kaikki kuitenkin muuttuu sisäoppilaitoksessa, kun hän saa huonekaverikseen Chipin, joka johdattaa hänet jäynänteon jännittävään maailmaan. Ja tutustuttaa häkellyttävän seksikkääseen, intohimoiseen Alaskaan.

Ja jälkeen. Jälkeen, jolloin mikään ei ole ennallaan.

Kaikki viimeiset sanat on John Greenin esikoisromaani. En osaa sanoa, onko hän kehittynyt kirjailijana Tähtiin kirjoitettuun virheeseen mennessä, ehkäpä, mutta kyllä tämäkin kirja liikautti minua syvältä. John Greenillä on kyky kirjoittaa koskettavista aiheista niin, että se koskettaa lukijaansakin.

On ilahduttavaa, sanon tämän jälleen kerran, että meillä ja maailmalla kirjoitetaan laadukasta kirjallisuutta nuorille, ja nuorille aikuisille. Minun nuoruudessani tämä oli vasta kehittymässä, ja varmasti minua vanhemmilla lukutoukilla oli tilanne vielä aivan toisin. Nykypäivän nuorilla on käsiensä ulottuvissa hurmaavat määrät laatukirjallisuutta, joihin kannattaa vanhempienkin lukijoiden tarttua.

Silti, vaikka kovasti pidinkin Kaikista viimeisistä sanoista, ja Miles oli valloittava hahmo pakkomielteineen, niin silti minun sydämessäni on isompi paikka Tähtiin kirjoitetulle virheelle. Se sai kyyneleeni valumaan, ja minua liikauttaa ajatus, että hyllyssäni on tällähetkellä Tähtiin kirjoitettu virhe elokuvana, ja saan sen lähiaikoina katsoa, omalta kotisohvaltani. Kyynelehtiä aivan rauhassa.

Kirjan hahmot John Green on luonut taidokkaasti jälleen kerran. Miles, kuten jo sanottua, on hurmaava nuori mies. Häneen tutustuisin mielelläni, ja tenttaisinpa häntä tottakai monen kuuluisan henkilön viimeisistä sanoista, niin uskomattomalta hänen harrastuksensa tuntuu. Chip tuntuu myös kekseliäältä ja vauhdikkaalta, ja Alaska kerrassaan ihanalta.

Suosittelen kirjaa lämpimästi, en voi muuta sanoa.  Ja jos et ole lukenut vielä Tähtiin kirjoitettua virhettä, tee se nyt!

lauantai 29. marraskuuta 2014

Te inspiroitte minua!

Minä olen positiivinen ihminen. Niin kuin te, lukijani, olette ehkä huomanneetkin. En juurikaan hauku kirjoja, pyrin aina löytämään jokaisesta kirjasta jotain positiivista. Se on minun tyylini.

Olen myös muuten positiivinen ja iloinen. Pyrin myös olemaan mahdollisimman ystävällinen, ja teen myös ympärilläni oleville ihmisille selväksi sen, miten paljon heitä arvostan. Kerron ystävilleni, kuinka he ovat mukavia, ja kuinka en haluaisi ikinä menettää heitä. He ovat minulle aarteita, ja olen onnellinen heidän olemassa olostaan.

Siksipä minulle tuli kuin tähtenä taivaalta tämä tunnustusjuttu, joka kiertää nyt blogeissa. Siinä kerrotaan blogeja, joista inspiroidutaan. Minä niin ilahduin, kun ihana Amman lukuhetken Amma kertoi inspiroituvansa minun blogistani, näillä sanoilla:

"Lukutoukan kulttuuriblogin Krista, jos kuka, rakastaa kirjoja ja innostuu aina yhtä paljon luettuaan hyvän kirjan tai bongattuaan uuden, kiinnostavan kirjailijan. Kristan blogi on täynnä rakkautta kirjoihin ja hyvää lukutuulta. En näin äkkiseltään muista lukeneeni yhtään kyynistä kirja-arviota hänen kirjoittamanaan. Kiitos Krista valoisuudestasi!"

Melkein liikutuksen kyynel tuli silmääni. <3

Minä jatkan omalta osaltani kierrosta. Eli kolme blogia ja bloggaajaa, jotka inspiroivat minua.

Rakkaudesta kirjoihin

Rakkaudesta kirjoihin blogin Annikaa ei vain voi jättää mainitsematta tässä. Hän on niin sanottu blogikummini, ensimmäinen ihminen joka enemmälti kommentoi blogiini, ja josta sittemmin on tullut mitä parhain ystävä, ja kirjasisko. <3 Hän on myös mahtava kirjavinkkaaja, ja hänen blogiinsa menen, jos tahdon löytää kirjan, joka varmasti potkaisee minuunkin. Ja kirjoittaakin vielä niin hienosti, tuo ihana nainen!

Kirsin kirjanurkka

Jos kaipaan dekkarivinkkiä, menen Kirsin tykö. Hän kirjoittaa syvällisesti ja lämmöllä kirjoista, ja etenkin dekkarien suhteen hänellä on pettämätön vainu. Hän tietää jo vähän tuntemattomammistakin nimistä, kenestä ehkä tulemme vielä kuulemaan. Olen Kirsinkin tavannut pariin otteeseen livenä, ja hän on ihana ihminen. <3

Kingiä, kahvia ja empatiaa

Irenen Kingiä, kahvia ja empatiaa blogi on ollut yksi suosikeistani aina. Muistan, kun kerran Irene tuli uniinikin, tosin vanhana naisena, hihii. Irene on ihmisenä hyvin ihastuttavan oloinen persoona, sekä hänen kirjoitustyylinsä on jotain niin vetovoimaista, etten voi kuin ihastella sitä. Jos ette ole vielä tutustuneet Irenen blogiin, menkää ihmeessä. Siinä on omaääninen bloggari, ja kaunisääninen sellainen!

Toivon että te, joista minä inspiroidun, jakaisitte tätä ihanaa haastetta eteenpäin. <3

Luettuna mahtava, hauska lastenkirja sekä hiukan lukutoukan kirjastoreissusta.

Puluboin ja Ponin kirja
Veera Salmi
Kuvitus Emmi Jormalainen
171 s. 
2012
Otava











Olen törmännyt Puluboihin muutamassa ihastuttavassa lastenkirjablogissa, ja se hurmasi minut heti, vaikken ollut kirjoja lukenutkaan. Niinpä haalin sarjan ensimmäisen kirjan käsiini kirjastosta, ja tänään vietin aamupäivän ihastuttavien Puluboin ja Ponin kanssa.

Puluboin ja ponin krija on pulun ja poniksi haluavan tytön tarina. Yhteinen sellainen. Siinä on mukana vauhtia, vaarallisia tilanteita, räppiä, runoa, satua ja mainoksia. Eli kaikki yhdessä paketissa! Tästä kirjasta ei puutu myöskään huumoria, sillä aikuinenkin lukija sai hymyn huulille ja naurun pirskahtelemaan suustaan useammassakin kohtaa. Tämä kirja hurmasi, otti omakseen.

Emmi Jormalaisen kuvitus sopii kirjaan kuin nenä päähän, on juuri sopivan hassua Veera Salmen kertakaikkiaan mahtavaan tekstiin. En voi yksinkertaisesti ajatella yhtään mitään parannettavaa tässä kirjassa tai lukuelämyksessä, muuta kuin sen, että se sai haluamaan heti lisää! Käsittääkseni sarjasta on tullut kaksi tai useampia osia, minun on pakko lukea myös ne, mahdollisimman pian!

Lasten vanhemmat, ja lapsenmieliset. Älkää ohittako näiden tekijöiden kirjoja! Jos ohitatte, menetätte paljon. <3

--

Koska olen lukutoukka, vaadin koko ajan lisää luettavaa. En ole vielä lukenut kaikkia kirjoja jotka hankin kirjamessuilta, mutta kirjasto silti vietteli minua kovasti, ja kun tänään oli mahdollisuus oikein autokyydin kanssa pääkirjastoon päästä, en voinut yksinkertaisesti vastustaa kiusausta.

Olin valmistautunut toki kirjastoretkeen tekemällä varauksia, koska osa haluamistani kirjoista ei luonnollisestikaan ollut hyllyssä. Kaikki varaukseni, lukuunottamata Finlandia Junior-palkinnon voittajaa Maresia, sainkin tähän päivään mennessä. Niitä olikin 20 kirjaa! Siihen päälle kun laitetaan vielä muutama kirja, jotka kirjaston hyllyistä löysin, olivat lainauspinoni tällaiset
Jotain voitte kuvastakin tietenkin nähdä, mutta koska kamerakännykän laatu on mitä on, annan teille muutamia herkkupaloja vinkkinä, mitä voitte odottaa lähitulevaisuudessa blogissani olevan:

Magdalena Hai: Susikuningatar
Agatha Chriestie: useampikin teos
Jo Nesbo: useampikin teos
Carlos Ruiz Zafón: useampikin teos
Paul Torday: Ventovieras
Jussi Adler-Olsen: Aakkostalo
Markku Karpio: Selviytymispeli
Yan Mo: Viinamaa
Delphine de Vigan: No ja minä & Yötä ei voi vastustaa
Michael Chabon: Telegraph Avenue
Paula Havaste: Tuulen vihat
Sari Pullinen: Kohta kaikki alkaa
Yiyun Li: Kulkurit
Jay Asher: Kolmetoista syytä
 Katherine Pancol: Mimmit

Tällaista on siis odotettavissa. Delhine de Vigan No ja minä teoksesta olen kuullut niin hurjan paljon hyvää, että ehkäpä aloitan tämän luku-urakkani sillä. <3

Heippa!

perjantai 28. marraskuuta 2014

Lukevat leidit kirjamatkalla Intian slummeissa.

Kätkössä kauniin ikuisen
Katherine Boo
Suomentanut Tarja Lipponen
2012
WSOY
 











Yleensä kirjoitan heti kirjasta blogiini, kun olen sen lukenut. Tai jos en ihan heti, niin ainakin hyvin pian. Nyt näin, että siihen todellakin on syynsä. Kun lukee näin paljon kuin minä, tahtovat kirjan tapahtumat kadota mielestä. Varsinkin silloin jos teos ei ole ollut maata ja mieltä järisyttävä, vaan sellainen keskinkertainen lukukokemus, joka ei painaudu mieleen loppuiäksi. Näin kävi tämän Katherine Boon teoksen kanssa.

En voi kertoa siis teille sen enempää juonesta, kuin sen, että Katherine Boo on amerikkalainen toimittaja, joka kirjoittaa teoksessaan Intian slummista, ja elämästä siellä. Hän kiinnostui Intiasta mentyään naimisiin intialaisen miehen kanssa, ja kirjoittaa kirjassaan erään Intian slummin jokapäiväisestä elämästä.

Niin, teos olisi siis voinut olla minua ravisuttava, ja kuten lukupiirissämme tulikin ilmi, montaa naista se olikin ravisuttanut ja vavahduttanut. Ennen kaikkea se, miten Boo ei kirjassaan surkuttele slummin asukkaita, vaan kertoo heidän elämästään realistisesti ja kaunistelematta, kosketti monia.

Lukupiiriläisemme olivat, jälleen kerran, pitäneet kirjasta paljon. Useammalla se oli vielä kesken, mutta ne, jotka olivat kirjan loppuun saakka lukeneet, antoivat poikkeuksetta kiitettäviä arvosanoja. Paitsi minä. Olin jälleen kerran se vastarannankiiski, jota kirja ei erityisemmin koskettanut. Yleensä olen purnannut siitä, ettei kirja ole romaani, jotka minua erityisesti kiinnostavat, mutta nyt Boon kirja oli kyllä puettu romaanin muotoon. Mikä sitten teki minun vastaanottoni negatiiviseksi?

Ainakin se häiritsi, että kirjassa oli ihmisiä, suoraansanoen vilisemällä. En edes päässyt selville siitä, kuka on mies ja kuka nainen, ja nämä tiedot tulivat ihan puun takaa kun ne jossain vaiheessa tulivat ilmi. Kaikkien ihmisten kohdalla eivät ollenkaan.

En päässyt Boon avulla oikeastaan kunnolla sukeltamaan tuohon slummien maailmaan. En tietenkään olisi kaivannutkaan mitään surkuttelevaa, "voi teitä raukkoja" tyyliä, mutta en liikuttunut oikeastaan kertaakaan lukiessani, jota olisin melkeinpä hieman odottanut.

Ja se, vahvin syy, miksei tämä kirja sytyttänyt, oli se ettei kirja ole kaunokirjallisesti mikään "teos". Se on toimittajan kirjoittama, ja se valitettavasti näkyy. Jos minulta tahtoo saada kirjasta kiitettävän arvosanan, on sen oltava myös hienosti kirjoitettu, se on tosi asia. Ja tämä ei sitä, valitettavasti, ollut.

Kiteytettynä voin sanoa: keskustelu oli Lukevissa leideissä jälleen kerran vilkasta, ja kirjasta oli pidetty paljon. Minuun ei vain elämä Intian slummeissa jättänyt lähtemätöntä jälkeä, pintaraapaisun vain.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Satuhetki kera Minivampyyrien.

Salaperäisten minivampyyrien joulu
Henry Aho
Kuvitus Harri István Mäki
2014
Paasilinna








Arvostelukappale



Joskus kannattaa tosiaankin olla kirjabloggaaja! Kirjamessuilla (niin, taas palaan samaan aiheeseen) ollessamme parin bloggarikollegan kanssa Boknäsin päivystyspisteellämme, siihen putkahti itse Henry Aho, joka kyseli olemmeko kiinnostuneita lastenkirjallisuudesta. Tokihan me kaikki olimme, me lukutoukat kun olemme kaikkiruokainen laji, ja Henry sitten toi meille kaikille Salaperäisten minivampyyrien joulu-kirjat. Nyt tuli sitten satu olo, ja otin kirjan hyllystä. Täytyihän tämä ennen joulua lukea, sillä tämä pääsee jouluna pakettiin, hihii.

Et muuten voikaan arvata, mitä Teuvan kirjaston kellarissa piileekään! Siellä asustaa pieni, mutta sitäkin tiiviimpi minivampyyriyhteiskunta. Et olisi osannut arvata, ethän? Kolmekymmentä vampyyria siella elää elämäänsä, salaa ihmisten rinnalla. Ruokaa ei toki kirjastossa juurikaan ole, mutta aina voi nakerrella kirjojen kansia. Mutta nyt joulu on tulossa, ja vampyyrit tahtoisivat saada jouluksi herkkupöydän. Viisi urhoollista vampyyria osoittautuu vapaaehtoisiksi etsimään juhlaruokaa Teuvan oi niin vaaralliseen yöhön.

En ole hetkeen lukenut lastenkirjaa. Enkä ainakaan näin hyvää lastenkirjaa! Kirjoitin hykerrellen Facebookiin kesken lukukokemuksen, miten hykertelinkään tätä lukiessani. Minivampyyrit toivat palasen joulua luokseni, ja pystyin eläytymään täysin heidän jouluseikkailuihinsa. Minivampyyrit ovat muuten hyvin sympaattista sakkia, ottaisin mielelläni heistä muutaman kotinurkkiini asumaan!

Aion antaa kirjan eteenpäin kahdeksan vuotiaalle serkkutytölleni, joka varmasti tulee pitämään kirjasta. Tästä riittää nuoremmillekin vaikkapa iltasatuhetkiksi useammallekin kerralle, eikä kirja ole liian jännittäväkään, etteivätkö pienemmätkin lukijat voisi kirjaa kuunnella. Mutta kyllä vanhempikin lukija, jopa tällainen ihan aikuinen kuten minä, tästä nauttii. Ahon huumori naurattaa minuakin, tosin olenhan lapsenmielinen. Ja István-Mäen piirrokset ovat hauskoja, ja toimivat juuri tässä kirjassa hyvin.

Suosittelen kirjaa vaikkapa pukinkonttiin, sopii monenikäiselle lapselle, ja kestää varmasti useammankin lukukerran! Ja miksei aikuisellekin, vampyyrifanille, hihi. 

Minivampyyreista on kuulema tulossa näytelmäkin, olisipa lystiä nähdä tämä lavalla! Ehkä joskus Joensuussakin...

Tutustuminen rikosylikomisario Kylmäkorpeen.

Kylmäkorpi: Elä ja anna loisten kuolla
Jasu Rinneoja
272 s. 
2013
Texthouse









Arvostelukappale


Sain jo jokin aika sitten Reuna kustannukselta arvostelukappaleena Jasu Rinneojan Kylmäkorpi kirjan. Se on jotenkin jäänyt hyllyyni - niin kuin monet muutkin laadukkaat kirjat. Mutta luin kirjamessujen jälkifiiliksissä Rinneojan Myrkyttäjän, koska olin juuri tavannut kirjailijan. Tykkäsin Myrkyttäjästä kovasti, joten päätin nyt lääkitä dekkarinälkääni tutustumalla rikosylikomisario Kylmäkorpeen.

Kylmäkorpi työtovereineen saa töitä, kun asunnosta löytyy ruumis. Ruumis, joka on ammuttu. Paikalla on vain uhrin hätääntynyt sisar, joka on sattumalta osunut paikalle. Tähän soppaan onkin sekoittunut niin punainen Corvette kuin nuorimies nimeltä Jesus Stonehillkin, eikä Kylmäkorpea saakaan ihan helpolla huijatuksi...

Se, mihin ihastuin Myrkyttäjässä, oli nimenomaan Rinneojan tapa kirjoittaa dialogia. Se sama kyky on tässä kirjassa mukana, joten kirjan mukana jaksoi matkustaa hyvin. Dialogit olivat miellyttävää luettavaa, ja huumorinpilkahduksia riitti paljon. Minä tykkään!

Dekkari, jossa on huumoria. Se on sellainen asia, johon ei kovin usein törmääkään, varsinkaan kun puhutaan hyvästä huumorista, joka minuun kolahtaisi. Kyllähän monissa dekkareissa ainakin yritetään pelata huumorinkin voimin, mutta läheskään aina nuo yritykset eivät tämän lukutoukan makuun vain toimi. Mutta Rinneojan huumori toimii. Kiitos siitä.

Hahmot ovat tässäkin kirjassa hyvin rakennettuja, ja mielenkiintoisia. Kritiikkinä voisin kyllä sanoa sen, että hahmoja oli aika paljon, ja heistä kaikista tuli paljon tietoa. No, kun jaksoi keskittyä, niin sekään ei haitannut. Joissakin kirjoissa se oikeasti haittaa - mutta tässä dekkarissa kuitenkin pysyin kärryillä kuka oli kuka, ja missä mennään. Joten tätäkään en siis suurena haittapuolena näe.

Kylmäkorpi, tuo piippuaan poltteleva rikosylikomisario, oli hahmoista kaikista kiinnostavin, rauhallinen, mutta kuitenkin suoran toiminnan mies. Hänestä haluan ehdottomasti kuulla lisää, ja suosittelen muillekin dekkarin ystäville, että tähän mieheen kannattaa tutustua!

lauantai 22. marraskuuta 2014

Lukujumin parannus vanhalla lempparilla.

Kevytkenkäinen kummitus
Sophie Kinsella
Suomentanut Aila Herronen
585 s. (Pokkari)
2010
WSOY











Viime aikoina minua on vaivannut pieni luku- ja bloggausjumi. Tuntui, ettei mikään kirja maistu, ja jätin kesken monta, varmasti hyvää teosta joihin kyllä tulen myöhemmin palaamaan. Sitten muistin, mitä bloggariystäväni taannoin sanoi: hän palaa vanhoihin suosikkeihin lukujumin yllättäessä. Niinpä kävin ihan toisella tavalla läpi kirjahyllyäni, ja nappasin Sophie Kinsellan Kevytkenkäisen kummituksen, jonka olen lukenut ennenkin, ja pitänyt siitä paljon.

Laran elämässä ei kaikki ole aivan kohdallaan. Laran paras ystävä, joka on myös hänen yhtiökumppaninsa, on häipynyt Goalle, ja poikaystävä on jättänyt hänet. Mutta ei siinä vielä kaikki: Lara saa yhtäkkiä seurakseen isotäti-Sadien, joka on kuollut 105-vuotiaana, ja joka ei halua haudan lepoon ilman rakasta kaulakoruaan. Hautajaisissa Lara on ainoa joka Sadien näkee ja kuulee, eikä Sadie halua jättää Laraa rauhaan, vaan vaatii tytön elämään juhlia, miehiä ja samppanjaa.

Lara haluaa löytää Sadien kaulakorun, ja ryhtyy salapoliisiksi. Hän kohtaa Sadien ansiosta uuden miehen, mutta myös monia hauskoja, nolostuttavia tilanteita.

Muistin heti ensimmäisiltä sivuilta asti, miksi pidän eniten Kinsellan kirjoista juuri Kevytkenkäisestä kummituksesta. Luin kesällä uusimman Kinsellan, Hääyöaikeen, mutta se ei ollut kyllä mitään verrattuna tämän kirjan kuplivaan huumoriin, ja hauskoihin tilanteisiin. Niin kuin eräs tuttuni tätä kirjaa kommentoi: tämä on sitä hyvää, fiksua hömppää. Jota Kevytkenkäinen kummitus todellakin on!

Mutta kyllä täytyy tuumata sen verran, että Sadie on välillä äärimmäisen ärsyttävä. Ne tilanteet, joihin hän Laran johdattaa, ovat toki hauskoja, mutta kun miettii sitä, että itse joutuisi noihin tilanteisiin Laran asemassa, saavat melkein kirkumaan kirjalle "ole nyt jo hiljaa" tai "lopeta". Ai miten niin muka eläydyn joskus kirjoihin liikaa? Khih.

Kinsella kirjoittaa vauhdikkaasti, ja ujuttaa kirjoihinsa sitä hyvää huumoria siinä missä romantiikkaakin. Romantiikkaa oli mukana tässäkin kirjassa, sillä kohtaahan Lara Sadien ansiosta erään miehen, mutta se ei ollut ainoa juoni. Eli kirja ei todellakaan ole sitä perinteistä chick litiä, vaan mukana on myös tuollaista maagista realismia. Eli melkeinpä unelmakirjani!

Ja se loppu! Kinsella ei selitellyt, ei jaaritellut, ei jatkanut kirjaa loputtomiin. Vaan jätti lukijan harkintaan, mitä jatkossa tapahtuu. Juuri hyvä näin.

Niin, lukujumini Sophie Kinsella karkotti todella onnistuneesti. Ahmin kirjaa, enkä malttanut tehdä juuri mitään muuta kuin lukea. Eli juuri sitä, mitä hyvän kirjan lukeminen parhaimmillaan on! Eikä lukujumi palannut tämänkään kirjan jälkeen, vaan hyvin maistuu lukeminen vieläkin. Onneksi tämä vakava, vakava sairaus on ohimenevä!


keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Vimmaista tositeeveetä raksamaailmasta.

Ruutukymppi
Tuomas Vimma
348 s. 
2013
Gummerus












Yleensähän minä bloggaan heti lukemani kirjan. Mutta nyt olen kärsinyt jonkinmoisesta luku- ja kirjoitusjumista, ja on tuntunut vaikealta saada pieniäkin pätkiä tekstiä ruudulle. Eilen olin lisäksi niin väsynyt, että olisin vain halunnut syödä vatsan täyteen männynneulasia ja kaivautua talviunille. Onneksi hyvät yöunet pelastivat, ja tänään olen taas oma, iloinen itseni. Ja jaksan blogata Ruutukympinkin.

Ruutukymppi on jatkoa Tuomas Vimman Raksa romaanille. Siitä tuttu Sami työskentelee edelleen koko ajan kasvavassa Hyperborea yrityksessä, ja Sami alkaa olla pikkuhiljaa kyllästynyt suureen työmäärään ja pitkiin työpäiviin. Viimeinen pisara maljassa on kuvioihin ilmestynyt arkkitehti van der Dick, joka hurmaa Samin pomon Danikan, eikä Danikaa enää kiinnosta mikään muu. Sami päättää tehdä irtioton, ja hän lähtee mukaan television reality sarjaan Uskomaton urakka, jossa remontoidaan ja sisusttaan asuntoja. Mutta eipä Sami olisi osannut arvata mihin on päänsä pistänyt.

Täytyy tunnustaa että Ruutukymppi on lojunut hyllyssäni aivan liian kauan. Sain sen viime jouluna joululahjaksi, mutta kuten moni muukin lahjakirjani, se on vain jäänyt kaiken muun taakse. Mutta kyllä jokainen tulee luetuksi, aivan varmasti! Se, mistä sain ajatuksen lukea Ruutukympin nyt, tuli siitä, kun sain arvostelukappaleena Vimman uusimman kirjan, Firman mies. Ja tämä täytyi tietenkin lukea ensin.

Pidin Raksasta. Se tuli minulle hieman yllätyksenä, se että pidin kirjasta. Olen joskus aloittanut Vimman Helsinki 12 teosta, mutta se ei minulle kolahtanut, ja olinkin jo hyllyttänyt koko kirjailijan johonkin "tätä en lue" hyllyyn mielessäni, kun luin parikin bloggausta Raksasta, jotka alkoivat kiinnostaa. Niinpä haalin sen kirjastosta käsiini, ja tykkäsin siitä. Ja siksi sisällytin Ruutukympinkin joululahjalistalleni viime vuonna.

Ruutukymppi on ehkäpä vielä parempi kuin Raksa. Siinä missä Raksassa mennään rakennustyömailla, jotka eivät varsinaisesti minun aluettani ole, Ruutukympissä päästään rakentamisen lisäksi television tekemiseen, josta oli aika hauskaa lukea. Vimma kuvaa hyvin sitä, mitä television tekeminen (toivottavasti!) pahimmillaan voi olla. Ja Vimma kirjoittaa hauskasti! Eihän tätä voi hymyilemättä lukea.

Sami on huipputyyppi! Sellainen mies, johon tahtoisin mielelläni tutustua. Hän vaikuttaa rehdiltä, mutta silti rennolta tyypiltä, jonka kanssa juttu varmasti luistaisi. Ja uskon, että varmasti juttu luistaisi Tuomas Vimmankin kanssa, niin sujuvasti hän kirjoittaakin. Toivottavasti pääsisin joskus kuuntelemaan häntä.

Ehkä se, miksi Helsinki 12 työnsi minut aikanaan luotaan, oli Vimman käyttämä slangi. Se ei ole tietenkään minulle, täältä "maalta" olevalle, se oma juttu, ja tuntui vähän vieraalta lukea kirjaa jossa se on merkittävä osa sisältöä. Ruutukympissä se ei kuitenkaan häiritse yhtään, vaikka slangia käytetään aika paljon. On mukana jopa sanoja, joita en ymmärrä. Mutta ei se mitään.

Luulen, että tämäkin, kuten Juoppikset, voisivat olla sellaisia kirjoja joista pitäisivät nekin jotka eivät juuri lue. Etenkin miehet. Naiset, lahjokaa miehiänne Vimmalla!

lauantai 15. marraskuuta 2014

Kun Juoppohullun päiväkirja saa kyyneleet silmiin.

Dokumentti (Juoppohullun päiväkirja osa 5)
Juha Vuorinen
310 s. 
2014
Diktaattori












Viimeinkin, viimeinkin se on täällä. Uusin Juoppohullun päiväkirja. Kuulin siitä puhuttavan Radio Suomipopilla, missä Juha Vuorinen lähettää pullopostia Maltalta Aamulypsyyn, ja pitihän kirja toki ennakkotilata Diktaattorilta. Vielä sitä ei taida kaupasta saada.

Aikaa on kulunut edellisen Juoppiksen, Vaippaihottuman, ajoista. Nyt Sirpan ja Juhan ensimmäinen lapsi, Justiina, on menossa kouluun, ja kuopus, Toivo, on tarhassa. Näiden vuosien varrelle on mahtunut paljon tapahtumia, eikä Juha ole onnistunut pysymään pullosta erossa. Noin kolmen kuukauden välein on tullut retkahdus, ja Juhalla on ollut enemmän tai vähemmän pitkä putki. Nyt, kun voi olla että viimeistä Juoppista viedään, on aika vakavoitua. Juhan äiti on vakavasti sairas, ja edessä on tilanne että Juhasta voi tulla täysin orpo. Juhan pitäisi päästä alkoholista täysin eroon, tai muuten hän voi menettää perheensä. Onnistuuko se?

Tätä kirjaa ennen luin Intian slummeja käsittelevän Kätkössä kauniin ikuisen-kirjan. Bloggaan siitä myöhemmin, koska se oli lukupiiri kirjamme, ja haluan bloggaukseen mukaan ihanien lukupiiri naistemme mielipiteitä. Ajattelin Dokumentin tuovan Intian slummejen jälkeen hieman huumoria elämääni, ja hämmästyinkin, kun jouduin tämän kirjan kanssa kyynelehtimään kerta toisensa jälkeen. Vuorinen yllätti minut siis täydellisesti!

Juoppohullun päiväkirjat jakavat mielipiteitä rajusti. Tiedän, etteivät kovinkaan monet bloggarikollegani arvosta näitä kirjoja laisinkaan, vaan saattavat pitää ns. roskakirjallisuutena. Minä en! Minusta Vuorinen on äärimmäisen hauska, ja olenkin elänyt innolla Juhan elämässä mukana näiden viiden kirjan ajan.

Lisäksi täytyy mainita se, että Juoppohullun päiväkirjat saavat varmasti sellaiset ihmiset lukemaan, joita ei lukeminen muuten kovin paljoa innosta. Aihe ja huumori vetävät esimerkiksi sellaisia miehiä puoleensa, joita ei kaunokirjallisuus muuten voisi ehkäpä vähempää kiinnostaa. Ja minä tuen kirjallisuutta, joka saa ihmiset lukemaan!

Silti, vaikka kyyneleet olivat silmissäni useampaan kertaan tätä lukiessani, niin mukana oli silti Vuoriselle tuttu huumorikin. Olen aina pitänyt erityisesti Kristianista, ja olenkin lukenut innoissani myös Kristianista kertovan sarjan (johon on kuulema siihenkin tulossa jatkoa!). Eli, kirja itketti ja nauratti.

Vaikkei Dokumentti ole kaunokirjallisesti mikään maailman hienoin teos, on se silti kirja paikallaan. Ja Vuorinen on mies paikallaan.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Itkettävä ja naurattava tositarina naisvankilasta.

Orange is the new black - Vuosi vankilassa
Piper Kerman
Suomentanut Oona Timonen 
461 s. 
2014
Otava







Arvostelukappale



Tämä kirjakin on messulöytö. En voi sanoa että messuostos, koska minulle annettiin tämä arvostelukappaleena, vaikka olisin mielelläni voinut maksaakin kirjasta. Ihanaa, kiitoksia siis tästä! Otin kirjan lukuun nyt, koska tv-sarja (josta myöhemmin lisää) kiinnostaa, ja saan sen itselleni lainaan varmaankin lähiaikoina.

Orange is the new black on tositarina. Piper Kerman kertoo tarinan siitä, miten hän joutuu vuodeksi naisvankilaan kärsimään tuomiota huumerahojen salakuljetuksesta, joka on tapahtunut yksitoista vuotta sitten. Hän kertoo, millaista on sopeutua vankilan elämään, ja millaisia ihmiskohtaloita muurien sisällä on. Ja kuinka läheiset suhtautuvat siihen, kun Piper yhtäkkiä joutuu telkien taakse?

Kuten bloggarikollegani sanoi, tämä ei varsinaisesti kaunokirjallisesti ole täydellinen, eikä edes kovin hieno teos. Ei toki huonokaan, mutta en saanut mitään hienoja väreitä upeasta kielestä. Mutta tarinana Orange is the new black on erittäin mielenkiintoinen ja kiehtova - kuinka valkoinen, aivan tavallinen nainen pärjää naisvankilassa.

Niin kuin kirjan takakansi lupaa, tämä tositarina itkettää ja naurattaa. Minäkin olin pariinkin kertaan liikutuksen kyynel silmässäni, kun vankilassa tapahtui jotain, mikä oli poikkeuksellisen surullista tai iloista. Kerman on myös viljellyt tarinaansa huumoria, hauskoja sattumuksia vankilaelämästä, joita ei välttämättä tarinassa arvaisi olevankaan. Eli, kirja myös hymyilytti.

Kirjan sivuilla törmää ihaniin henkilöihin - siis vankeihin. Telkien takana lymyilee upean tuntuisia persoonallisuuksia, joihin Piper Kermanilla on ollut kunnia tutustua vankila vuotensa aikana. Hän suhtautui tietenkin ennakkoluuloisesti vankitovereihinsa kun hän asteli vankilan seinien sisäpuolelle, mutta... niin, hän löysi ystäviä.

Netflix on tehnyt Orange is the new blackista siis myös tv-sarjan. Minulle tämä olikin alunperin tuttu tv-sarjana, tai tiesin vain sarjan olemassa olosta, eli tuli vähän puun takaa kun huomasin että tämähän löytyy kirjanakin. Isäni on ostanut tämän sarjan, ja onkin jo katsonut sen. Hän piti siitä, ja nyt minulla on mahdollisuus saada tämä itselleni katsottavaksi. Olen kuullut sarjastakin paljon hyvää, ja aion sen myös katsoa.

Suosittelen Orange is the new blackia niille, jotka ovat kiinnostuneita erilaisesta tositarinasta. Minä pidin tästä paljon, ja aionkin kierrättää kirjaa eteenpäin.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Romanttista tragikomediaa Lapista.

Jääräpää
Mikko-Pekka Heikkinen
301 s. 
2014
Johnny Kniga









Arvostelukappale


Tässä on jälleen kirja, jonka olisin tyystin ohittanut ilman blogeja ja bloggaajia. Norkun kehujen myötä kuitenkin kiinnostuin Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpäästä, ja otinkin sen heti lukuun kun se postiluukusta kolahti.

Jääräpää kertoo pariskunnasta; Aslasta ja Katjasta. Asla on etnisen muodin suunnittelija, joka yrittää työntää verenperintöään pois romanttisten komedioiden, kuten Notting Hillin, avulla. Katja taas on Helsingistä Muonioon tullut virkamies, joka on päätynyt Muonion kunnanjohtajaksi. Taustalla häilyy myös Katjan appiukko Piera, joka vastustaa kuntaliitosta, ja palvoo Black Sabbathia. Eiköhän näistä aineksista synny hyvä kirja?

Kyllä syntyy. Mikko-Pekka Heikkisen tarinankerronta vie mukanaan, ja saa lukijalleen aidon tuntuisen olotilan pimeääkin pimeämmästä talvesta ja Muonion pakkasista.

Huumoria löytyy myös. Täytyy tunnustaa, että vaikken varsinaisesti ääneen nauranutkaan kirjan aikana, niin hymähtelin kyllä, niin hauskasti henkilöt oli rakennettu, ja dialogit toimivat ainakin tähän lukijaan. Pisteet siitä kirjailijalle.

Minuun vetosi erityisesti tuo Katjan appiukon Pieran Black Sabbath fanitus - olenhan entinen hevityttö. Jotenkin Heikkinen on kuvannut kaiken niin aidontuntuisesti - sen, miten heviä täytyy soittaa kovalla, sen, miten intohimoisesti Piera suhtautuu omaan genreensä. Ihan niin kuin minä ennen vanhaan!

Kannattaapa käydä lukemassa myös Ilonan mietteet kirjasta, hän nimittäin asuu Lapissa, ja suhtautuu siis kirjaan eri tavalla kuin minä, Itä-Suomen asukki. Ilonan mielipiteitä oli mukava lukea, vaikka kaikessa eivät ajatuksemme kohtaakaan.

Minä uskaltaisin suositella tätä rakkaustarinaa ja huumoria kaipaaville, sellaisille, jotka eivät kuitenkaan ihan hömppään uskalla koskea. Kannattaa uskaltaa lähteä tälle matkalle Lappiin!

perjantai 7. marraskuuta 2014

Ensikosketukseni steampunkiin.

Kerjäläisprinsessa
Magdalena Hai
188 s. 
2012
Karisto












Muistaakseni joskus jotakin lukumaratoniani varten lainasin kirjastosta tämän Magdalena Hain nuortenkirjan, mutta se jäi lukematta tai muuten liian vähälle huomiolle. Nyt kuitenkin, kun tämän Henry ja Gigi trilogian kolmas osa, Susikuningatar on ilmestynyt, ja sitä on kovasti kehuttu, niin minäkin innostuin. Ostin siis kirjamessuilta kaksi ensimmäistä osaa, ja nyt tuntuu, että kyllä se kolmaskin on saatava.

Kirjan päähenkilöt ovat nuoret Gigi ja Henry. Gigi on Umbrovian kuninkaan tytär, ja asuu perheensä kanssa Grönlannin Keloburgin kaupungissa, kovin kaukana kotoa. Gigin perhe asuu köyhien seassa, ilman että kukaan tietää heidän olevan kuninkaallisia. Gigin paras ystävä on Henry, resuinen kerjäläispoika. Niin - ja mitä sitten tapahtuu? Lukekaa! Kirjan takakansi ei paljoa kerro, joten en kerro minäkään.

Steampunk, jota tämä Magdalena Hain trilogia edustaa, oli minulle täysin uusi käsite. Täytyi vähän googletella, että saisin siitä paremman käsityksen. Mutta toden totta, on Magdalena Hai saanut tähän kirjaansa oikein hyvin tuota steampunk henkeä, kirjahan yhdistelee oikein taitavasti fantasiaa ja tieteiskirjallisuutta, 1800-luvun hengessä. Kirjan lopussa on muuten myös kerrottu aika kattavasti steampunkista, ja kirjan juurista.

Nyt vain pohdin, miten jaksan pitää hetken tauon ennen kuin aloitan trilogian toista osaa. Tekisi nimittäin mieli lukea se heti perään, mutta jospa jaksaisin odottaa hetken ja lukea jotain muuta välissä. Kirjamessujen takia kirjahyllyni pursuaa taas lukemattomia kirjoja!

Olisikohan tämä Magdalena Hain teos kuitenkin enemmän lastenkirja kuin nuortenkirja? Sellaisen käsityksen olen blogeista saanut, joissa olen käynyt lukemassa Hain teoksista. Esimerkiksi Morre pohti kovasti kumpaa genreä tämä olisi, ja päätyi siihen, ettei ihan nuoremmille lukijoille, mutta +10 vuotiaille jo kyllä. En minäkään tätä juuri lukemaan oppivalle antaisi. Mutta kyllä tästä vanhempikin lukija sai ihan kiksit!

Yksi syy miksi innostuin kirjasta niin kovasti, oli Hain kieli. Se oli elävää ja kaunista, ja saa varmasti monen ikäiset lukemaan kirjoja innolla. Miten olenkin onnistunut jättämään nämä ihanat kirjat väliin? Mutta niin, maailmaan mahtuu niin kovin paljon kirjoja, joista on lukematta aivan liian monta.

Jos haluat lukea vähän erikoisemman lastenkirjan (eikä haittaa vaikka olisit vanhempikin lukija), suosittelen Magdalena Haita.

torstai 6. marraskuuta 2014

Ruumiita, ruumiita, ruumiita.

Ruumis nro 19
Belinda Bauer
Suomentanut Natasha Vilokkinen
426 s. 
2014
Karisto











Belinda Bauer on minulle kirjailijana uusi nimi. Tai niin luulin, kun vasta kirjan luettuani huomasin että kirjahyllyssäni onkin kirjailijan toinenkin teos, Kadonneet lapset. Aina kirjahyllystä vaan löytyy yllätyksiä itsellenikin! Tämän kirjan kuitenkin sain ihanalta kirjasiskoltani Annikalta kirjamessuilla, ja otinpa tämän nyt lääkitsemään kutkuttavaa dekkarinnälkääni.

Auto-onnettomuudessa ollut mies menehtyy kooma-osastolla, ja päätyy testamenttinsa vuoksi leikeltäväksi lääketieteen laitokselle. Hänet nimetään ruumiiksi nro 19, ja häntä on avaamassa anatomian opiskelija Patrick Fort. Kuolinsyy jää ihmetyttämään Patrickia, mutta kukaan ei ota häntä vakavissaan koska hän on hieman erikoinen, ja kärsii Aspergerin syndroomasta. Patrick kuitenkin jatkaa omia tutkimuksiaan, ja huomaa yhtäkkiä joutuneensa ajojahdin kohteeksi. Ja loppujen lopuksi suurimmat salaisuudet löytyvätkin omasta perheestä...

Vaihdoin Annikan kanssa siis kirjoja kirjamessuilla. Ruumis nro 19:sta pyysin siitä syystä, että Annika oli sitä kovasti blogissaan kehunut, ja koska luotan rakkaan kirjasiskoni makuun varsinkin dekkareiden suhteen, päätin minäkin lukea tämän hetimiten. Ja aivan totta, ei ollut Annikaiseni väärässä. Tämä kirja oli rautaa!

En meinannut malttaa laskea tätä huimaa jännäriä käsistäni. Minäkin olen mukana lukuhaasteessa, jossa siis luetaan marraskuun ajan kolmekymmentä sivua kaunokirjallisuutta joka päivä. Tunnustettakoon, että eilen taisi mennä lähemmäs kolmesataa sivua, niin kiinni olin tässä kirjassa. Ajattelin sänkyyn mennessäni lukea vain pienen hetken, kuten yleensä, koska aina uni vie mukanaan. Nyt en kuitenkaan malttanut laskea kirjaa käsistäni, vaan luin sen yhdellä hujauksella sängyssä makoillessani loppuun. Niin ei käy kovin usein, vaan kirjan täytyy olla todella hyvä ja koukuttava.

Sitä Ruumis nro 19 oli. Koukuttava.

Täydet sympatiani saa ihastuttava Patrick. Aspergerin oireyhtymä oli erittäin hyvin kuvattu, ja vaikkei minulla lähempää kokemusta taudista olekaan, niin uskon että kuvaus oli hyvin lähellä aitoa. En tietenkään kerro miten lopussa käy, mutta sanonpa vain, että olin siihen erittäin tyytyväinen.

On onni, että hyllyssäni on vielä toinenkin Bauerin kirja, joka on ehkä pian luvussakin. Tämä menee kiertoon läheisilleni, jotka ovat dekkarifaneja. Hyviä kirjoja antaa mielellään eteenpäin. <3

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Ihastuttava Sinikka Nopola!

Eilan, Rampen ja Likan parhaat
Sinikka Nopola
436 s. 
2014
WSOY









Arvostelukappale



WSOY  ja Tammi järjestivät meille bloggareille kirjamessulauantaina kirjailijabrunssin, jossa yksi Ella Kannisen haastattelemista kirjailijoista oli Sinikka Nopola. Onneksi olikin, sillä muuten tämä herkkupala olisi saattanut luisua ohitseni! Nappasinkin kirjan mukaani messuilta arvostelukappaleena, joita brunssilta saimme.

Eilan, Rampen ja Likan parhaissa Nopola on koonnut viiden "hämäläisteoksensa" parhaat yksin kansiin. Nopola revittelee Tampereen murteella huolettomasti, ja saa lukijansa varmasti hymähtelemään, ellei nauramaankin. Teoksen alussa Likka on sinkku, ja kuvataanpa teoksen varrella myös Likan lapsuutta, ja kasvamista aikuiseksi. Myös Eilan ja Rampen liitosta on hyviä otoksia, ja näytteitä siitä, millainen avioliitto voi parhaimmillaan (ja pahimmillaan) olla.

Kuten kirjailijabrunssillakin tuli ilmi, saattaa olla, että Nopolaa pidetään enimmäkseen lastenkirjailijana, joidenkin lukijoiden mielestä. Niin minunkin. Hän on ollut minulle tuttu Heinähatusta ja Vilttitossusta, sekä Risto Räppääjistä. Oikeastaan nämä aikuisten kirjat tulivat minulle ikäänkuin puun takaa. Mutta onneksi tulivat eteeni!

Minua teos nauratti kovasti. Hämäläismurre on hyvin aidontuntuista, ja sillä tosiaan revitellään säälimättömästi. Myös muu huumori, perheen sisäinen huumori ja tarina, toimii hyvin. Hahmoista suosikikseni nousi Likka, joka on persoonana varsin hulvaton. Mutta eivät Rampe ja Eila tästä kauaksi jää.

Olen lapsesta saakka pitänyt Sinikka Nopolasta. Heinähatut ja Vilttitossut tulivat enemmän kuin tutuksi lapsena, ja ne ovat viihdyttäneet myös vanhemmalla iällä. Ei siis ihmekään, että Nopolan huumori puree myös näin vanhemmalla iällä.

On muuten todellakin onni, että pääsin kuulemaan tuon lyhyen Nopolan haastattelun, jonka perusteella kiinnostuin kirjailijasta ja tästä kirjasta. Sillä vaikka olisinkin tiennyt tämän olevan ns. aikuisten kirja, niin lyhyet tekstit olisivat voineet säikäyttää minut. Nyt kuitenkin päätin lähteä kokeilemaan, ja totesin ettei ollut mitään syytä pelätä ennakkoon. Tekstit toimivat vähän samaan tyyliin kuin Mielensäpahoittajat, pieninä paloina mutta kuitenkin osana tarinaa.

Suosittelen kaamosmasennuksesta kärsiville, oli oiva piristys!

maanantai 3. marraskuuta 2014

Kirjanörtin maailmoja järisyttävä lukuelämys.

On nälkä, on jano
Maaria Päivinen
256 s. 
2014
Into 












Kirjamessujen aikaan suoraansanoen kiertelin kuin kissa kuumaa puuroa tätä kirjaa. Maaria Päivisen On nälkä, on jano, tuntui tulevan vastaani jossain muodossa joka välissä, milloin bloggaajakollegan käsissä, milloin Into kustannuksen pisteellä. Silloin vielä pidättäytyin, sillä "en minä tiedä... pitäisinköhän tästä... onkohan tämä liian väkevää?". Kun Robustoksen pisteellä näin kirjan, ja hinta oli vaivaiset kaksikymmentä euroa, ei tämä kirjanörtti voinut vastustaa. Tämä oli ostettava.

Emilie Silvia Grassin elämä suistuu raiteilta. Herra Blumen katoaa hänen elämästään, ja jättää hänen elämäänsä parinkymmenen sentin tyhjiön ja kaipuu. Mitä tekee Emilie? Ryhtyy sutenööriksi nimeltä E. Hän purkaa ikäväänsä ja ahdistustaan miesuhreihinsa - mutta voiko ikävää koskaan kunnolla sulattaa?

Maaria Päivisen teoksella oli kunnia päästä ensimmäisten kirjojen joukkoon, jonka valitsin kirjamessuhankinta pinoista. Se vain jotenkin veti puoleensa, niin etukantensa kuin vaikuttavan takakantensakin perusteella. Mutta mitä tapahtui kun avasin kirjan ja luin ensimmäiset lauseet?

Minä olin lumoissani. Jonkun olisi pitänyt kuvata ilmeeni (tässä jälleen nähdään miten pitäisi olla mies talossa), koska olin niin innostunut. Onko olemassa joku, näin mahtavasti kirjoittava, nuorehko naisihminen suomalaisen kirjallisuuden joukossa, jota minä en ole huomannut? Kieli oli kuin minun korvilleni ja silmilleni tehtyä. Se kolahti heti.

Tarina on toki väkevä, näkeehän sen heti kirjan kuvauksestakin. Eikä kirjan lukeminen todellakaan ole mikään pala kakkua, niin kuin kirjaystävälleni totesinkin. Se on päinvastoin haastavaa, ja minunkin täytyi jopa sammuttaa radio lukiessani. Aika usein minulla on televisiokin auki kun luen, mutta kirja kyllä melkeinpä vaati hiljaisuuden. Kaikki kunnia siitä Päiviselle, hän sai minut keskittymään täysillä teokseensa.

On nälkä, on jano, ei kuitenkaan alkanut ahdistaa minua. Teoksen aiheet olivat toki sellaiset, että ne voisivat alkaa herkempää lukijaa ahdistaa, mutta minä suhtauduin vain tunteen palolla, mikä kohdistui tuohon ihanaan kieleen. Vajosin siihen aivan täydellisesti. En silti voi suositella kirjaa kaikkein herkimmälle lukijalle, se voi, ehkä jopa järkyttää.

En ehkä myös suosittele kaikkein perinteisimmän kielen ihailijoille Maaria Päivistä. Kieli on mielestäni aika modernia, ja Päivinen leikittelee Suomen kielellä mennen tullen. Rohkeasti, äärimmäisen rohkeasti.

Jos haluat olla erilainen, jos haluat kokeilla rohkeasti jotain uutta. Kokeile tätä kirjaa!