perjantai 30. syyskuuta 2016

Maaria Päivinen: Kellari

Kellari
Maaria Päivinen
294 s. 
2016
Into









Arvostelukappale kustantajalta


Maaria Päivisen ravisteleva ja kaunis tyyli teki minuun vaikutuksen hänen edellisessä teoksessaan On nälkä, on jano ja Kellari olisi sinkoutunut joka tapauksessa lukulistalleni. Kun kirjan aihe oli vielä jollain pimeällä tavalla minua suuresti kiinnostava, oli Kellari ehdotonta luettavaa tänä syksynä. Voi, mistä näitä kiinnostavia kotimaisia romaaneja tuleekaan, tämä syksy on niiden kannalta ollut kertakaikkiaan mahtavaa aikaa!

Kellari on romaani kaksoiselämää elävästä Vilmasta. Hänen entinen miehensä on jättänyt hänet joten Vilma päättää kostaa ja sulkea tämän äänieristettyyn kellariinsa. Vilman elämää tarkkailee naapurista yksinäinen leskirouva joka toivoo että saisi Vilmasta ja tämän lapsista ystävät - ja perheen.

Paitsi että Maaria Päivisen uudessa romaanissa on todella kiinnostava aihe nousee kirjan toiseksi merkittäväksi asiaksi kieli. Päivisen tapa käyttää kieltä ja kertoa sopii Kellariin kuin nakutettu. On nälkä, on jano ja myöhemmin lukemani Pintanaarmuja paljasti Päivisen minulle jollain tapaa raastavaksi mutta vahvaksi ja ja julman kauniiksi kertojaksi, eikä tämä tyyli ole hävinnyt mihinkään. Kellarissa pinnalle nousevat pakkomielteet sekä mustasukkaisuus sopivat Päivisen tyyliin mahtavasti.

Kellarin päähenkilö Vilma herätti minussa kahdenlaisia tunteita. Tiedän, tietenkin hän tekee väärin sulkiessaan entisen miehensä kellariin mutta samaan aikaan tunnen jonkinlaista sympatiaa häntä kohtaan. Hänen pakkomielteinen käyttäytymisensä ex-miestään sekä lapsiaan kohtaan nosti tunteet pintaan, niin eläväksi Päivinen on Vilman luonut. Jokaisella meistä on omat neuroosimme ja pakkomielteemme, Vilmalle ne ovat nousseet ehkä hieman suuremmiksi.

Kellari ei ole mikään tavanomainen romaani, ei. Se on ihanalla tavalla kummallinen, hienolla tavalla vahva ja Maaria Päivinen kuvaa kirjassaan hienolla tavalla ihmisluonnon erikoisempia puolia. Pakkomielteitä, mustasukkaisuutta ja sitä miten rakkaus ei aina ole helppoa. Kellari ei sovi ihan jokaiselle lukijalle mutta se sopii sellaiselle joka pitää vahvasta kielestä ja ihmismielen pimeämmälle puolelle menevästä kerronnasta. Sinne Päivinen menee, hienosti.

Kellarin yksi hienoimmista puolista on sen loppu. Se jää auki tavalla joka jätti minut pohtimaan kirjaa pitkäksi aikaa. Pohdin sitä varmasti vielä pitkään bloggauksen kirjoittamisen jälkeenkin  - ja olen varma että tulen lukemaan kirjan vielä joskus uudelleen. 

torstai 29. syyskuuta 2016

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja

Väärä vainaja (Erja Revon tutkimuksia)
Tuija Lehtinen
218 s. 
2016
CrimeTime









Arvostelukappale kustantajalta


Olen aiemminkin Lehtisen kirjoista kirjoittaessani todennut hänen olevan minulle The Kirjailija. Sellainen kirjailija jonka kirjoja olen lukenut aivan nuoresta saakka, palannut esimerkiksi Mirkka -sarjaan uudelleen ja uudelleen, ahminut jokaisen häneltä ilmestyvän kirjan vähintään kerran. Ja ihastunut jokaiseen. Kyllä, täällä kirjoittaa Fanityttö-86.

En varmaankaan ollut ainoa jolle oli yllätys huomata että Tuija Lehtiseltä on ilmestymässä dekkari. Hän kirjoittanut tähän asti nuortenkirjoja sekä aikuisille suunnattua viihdekirjallisuutta ja minä olin ainakin todella iloisesti yllättynyt huomatessaan Lehtisen tekevän uuden aluevaltauksen. Ja kyllä, Väärä vainaja ampaisi heti lukupinon kärkeen kun hain kirjan postista.

Väärä vainaja aloittaa uuden dekkarisarjan, Erja Revon tutkimuksia. Sarjan päähenkilö on juuri lopettanut pitkän poliisiuransa ja toivoo jossain vaiheessa pääsevänsä pitkälle moottoripyöräreissulle Keski-Eurooppaan. Repo on räväkkä nainen joka ei osaa jäädä vain pyörittelemään peukaloitaan eläkkeelläkään ja sattuma puuttuu peliin. Erja selvittelee asioita siivotessaan äitinsä kuolinpesää ja on yhtäkkiä varma että hänen edesmenneen kummitätinsä uurnassa on väärän vainajan tuhkat. Missä kummitäti Outi Liinoja on ja kuka ihme on haudattu hänen sijastaan? Outi on myös lupaillut Erjalle perintöä, joten minne sekin on huvennut? Entisenä poliisina hän kiinnostuu tapauksesta ja joutuu huomaamaan ettei rikoksen selvittäminen ole kovin helppoa ilman virkamerkkiä.

Lukutoukan ikisuosikki ei petä dekkarissakaan. Väärän vainajan aloittaminen kieltämättä hieman jännitti - sopiiko Lehtisen tyyli dekkariin? Sopihan se. Vaikka Väärä vainaja on täysin puhdasverinen dekkari on siinä kuitenkin monenlaisia ihmissuhdekoukeroita, jotka tosin kaikki kuuluvat tavalla tai toisella rikoksen selvittämiseen. Jollain tapaa minulle tuli kirjasta mieleen toisen suosikkini Outi Pakkanen, mutta ei kuitenkaan. Väärässä vainajassa on ihmissuhdesolmuja ja kuvioita mutta se on silti aavistuksen enemmän puhdas dekkari kuin Pakkasen kirjat - joista uusin onneksi odottaa minua sohvan kulmalla.

Lehtisen kirjoja lukeneet osaavat varmasti odottaa Väärältä vainajalta myös huumoria. Niin odotin minäkin ja sitä sainkin. Huumori dekkarissa on mielestäni ihan hemmetin hyvä asia, sillä kaikkien rikoksien ja muiden pahuuksien keskellä on ihanaa saada nauraa. Sitten kun jonkun dekkaristin huumori kolahtaa niin tiedän lukevani tuota kirjailijaa jatkossakin. Lehtisen huumorin tiesin kolahtavan, ja kyllä, Väärä vainajakin nauratti. 

Lehtinen kuitenkin on tottunut kuvaamaan ihmissuhdekuvioita ja ihmisiä niin nuorten- kuin aikuistenkirjoissaan, että minä ainakin sain kaikkein suurimman ilon hienoista henkilöhahmoista. Esimerkiksi Erja Repo. Aluksi häntä voisi luulla ihan kovikseksi, mutta alta paljastuu pikku hiljaa pehmeyttä. Sivuhenkilöissäkin on hienoja tyyppejä ja toivon että esimerkiksi Revon entiset poliisikollegat näyttäytyisivät sarjassa jatkossakin.

Ei Väärä vainaja mikään väkivaltainen ja julma dekkari ole, mutta sit tuskin kukaan Lehtiseltä odottikaan. Kirjassa on ennen kaikkea mahtavat henkilöt ja koukuttava juoni. Sellainen kirja Väärä vainaja oli että minä jäin koukkuun tähän sarjaan. Ja nyt jo odotan seuraavaa osaa.

Jutta Tynkkynen: Etsivätoimisto Mysteeri ja Pyhän Birman safiiri

Etsivätoimisto Mysteeri ja Pyhän Birman safiiri
Jutta Tynkkynen
206 s. 
2016
Myllylahti












Hyvä lastenkirja piristää aina. Etsivätoimisto Mysteeriin tutustuminen oli poikkeuksellisen piristävää sillä kirja on ikään kuin dekkari alakouluikäisille. Tällainen dekkarihullu kuin minä on innoissaan kun pääsee ratkomaan arvoitusta, myös kun kyse on hieman erilaisesta arvoituksesta kuina aikuisille suunnatuissa dekkareissa. Jutta Tynkkysen kirjassa on mukana rutkasti hyvää mieltä ja sen lisäksi vielä nuorille lukijoille suunnattuja pieniä tehtäviä.

Etsivätoimisto Mysteeri ja Pyhän Birman safiiri kertoo alakoulua käyvist Roosasta ja Timistä jotka päättävät laittaa pystyyn oman etsivätoimistonsa. Mukaan tutkimuksiin he ottavat myös Roosan pikkusiskon Auroran joka tahtoo myös kovasti olla oikea etsivä. He saavatkin pian oikean ja älynystyröitä vaativan tehtävän. Salaperäinen roisto aikoo iskeä kyntensä todella kuuluisaan Pyhän Birman safiiriin ja uhkailee sen saadakseen Monte Cristallon kreiviä.

Etsivätoimisto Mysteeri on suunnattu alakouluikäisille lukijoille, sellaisille jotka osaavat jo lukea itse. Kirja on kuitenkin kirjoitettu aika helppolukuisesti joten lukijan taitavalta aloittelevankin on helppo arvoitusta itse yrittää ratkaista. Jutta Tynkkysen kirjassa on kuitenkin sen verran vauhtia että varmasti vähän vanhempikin lukutoukka kirjan parissa viihtyi - viihdyinhän minäkin hyvin.

Nuorissa lukijoissa löytyy varmasti monia sellaisia jotka haaveilevat etsivän urasta. Erilaisten pulmien ratkaiseminen on aina mukavaa ja tätä kirjaa lukiessa lapset pääsevät paitsi hieman vaivaamaan älynystyröitään Pyhän Birman safiirin arvoituksen kanssa, myös ratkomaan pieniä tehtäviä joita tarinan varrella on. Kaikki tehtävät kuuluvat etsijän työhön ja kirjan juoneen ja ne on sijoiteltu mukavin välein. Kirjaan sisältyvät myös ratkaisut kaikkiin tehtäviin, joten tarinan loputtua voi tarkastaa kuinka hyvin tehtävissä onnistui. Ja uskallanpa luvata: kirjan omistaja saa kirjan lopussa oman Etsivädiplomin.

En ole itse ollut mikään varsinainen etsivä- tai salapoliisitarinoiden ystävä lapsena. Sellaisestakin lukijasta siis kasvoi dekkarien ystävä, mutta olisipa nyt hauska lukea esimerkiksi Viisikoita joita en lapsena lukenut ainuttakaan. Viisikot menevätkin heti lukulistalleni ja otan pari mukaani seuraavalla kerralla kirjastosta. En siis osaa sanoa kuinka paljon Etsivätoimisto Mysteerissä on esimerkiksi Viisikoiden henkeä, mutta voin sanoa että Tynkkysen kirjassa on huumoria, hyvää mieltä ja mukavasti vauhtiakin. Ja mielikuvitusta, sitä kaipaan aina lastenkirjalta!

Viime aikoina on puhuttu paljon siitä kuinka saisimme nuoret pojat lukemaan. Etsivätoimisto Mysteeri on mielestäni yksi todella hyvä keino siihen, sillä tämän kirjan parissa varmasti viihtyisivät myös pojat. Vaikka Etsivätoimiston jäsenistä kaksi on tyttöjä niin Tynkkysen luoma tarina ei silti ole liian tyttömäinen - vaan mielestäni kirja sopii aivan yhtä hyvin tytöille kuin pojillekin. Ja myös meille aikuisille jotka kaipaamme välillä vähän kevyempää ja hauskempaa mysteerin ratkaisua.

Etsivätoimisto Mysteerin jäsenet olivat niin mukavaa porukkaa että toivon sarjan saavan jatkoa. Aineksia ainakin olisi, sillä Jutta Tynkkynen ilmiselvästi hallitsee niin salapoliisitarinat kuin lapsille kirjoittamisenkin.

P.S. Vinkkinä joensuulaisille ja täällä seudulla liikkuville: Haastattelen Jutta Tynkkystä Joensuun Suomalaisessa kirjakaupassa 22.10. kello 13. Tervetuloa kuuntelemaan lisää Etsivätoimisto Mysteeristä ja lastenkirjallisuudesta!

tiistai 27. syyskuuta 2016

Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika

Viides vuodenaika
Hanna-Riikka Kuisma
446 s. 
2016
Like









Arvostelukappale kustantajalta


Hanna-Riikka Kuismasta on muodostunut ajan kanssa minulle kirjailija jonka uusi kirja on aina ehdottomasti luettava pian. Kuisman tapa kertoa on tehnyt minuun kirja kirjalta suuremman vaikutuksen, hänen vahva ja ravisteleva tyylinsä on kertakaikkiaan mahtava. Viides vuodenaika kiilasi myös lukupinon huipulle ja täytyy sanoa: tämä se vasta ravistelikin. Tämä kirja oli kuin minulle tehty.

Viidennen vuodenajan päähenkilö Luna kärsii dissosiaatiohäiriöstä ja on joutunut kokemaan elämänsä aika hirvittävän paljon pahoja asioita. Tämä kaikki näkyy hänessä ja Lunan onkin vaikea välillä vaikea erottaa mennyttä nykyisestä ja hän kärsii dissosiaatiohäiriölle ominaisista poissaolo kohtauksista. Romaanin alussa Luna herää siskonsa kodista eikä tiedä mitä on tapahtunut - äsken tai menneisyydessä. Terapiassa muisti alkaa hiljalleen palautua vaikka Luna ei olekaan loppujen lopuksi varma kannattaisiko mennyttä muistella. Asuessaan siskonsa kodissa Luna joutuu pelkäämään kun talossa alkaa tapahtua kummia ja hän joutuu miettimään onko asioilla jotain tekemistä menneisyyden kanssa.

Voi että. Jouduin jo kirjaa lukiessani pohtimaan kuinka paljon omaa elämääni raottaisin kirjaa blogatessani. Lopulta päädyin olemaan rohkea sillä tiedän blogini lukijoissa olevan niin rutkasti ihania ja ymmärtäväisiä ihmisiä etten toivottavasti saa kuraa niskaani.

Viides vuodenaika oli nimittäin minulle tavattoman vaikuttava, itkettävä, liikuttava ja ravisteleva romaani. Mielenterveysongelmaisena Lunan vaikeudet tuntuivat tavattoman tutuilta, vielä kun itsellenikin on kerran jos toisenkin puhuttu dissosiaativisestä häiriöstä. Diagnoosiksi sitä en ole tainnut koskaan saada mutta minulla on silti todettu olevan häiriölle tyypillisiä piirteitä - nimen omaan on ollut, sillä elämä ja oikeanlainen lääkitys on saanut ne kuriin. Onneksi, sillä todella tiedän millaisessa painajaisessa kirjan Luna joutui elämään. Aivan niin pahoja oireeni eivät ole olleet kuin Kuisman kirjan päähenkilöllä, mutta jouduin välillä elämään aikamoisten takaumien ja painajaisten keskellä.

Syy miksi kerron tämän on se, että tiedän miten aidosti Hanna-Riikka Kuisma kirjassaan dissosiaativista häiriötä kuvaa. Hänen on täytynyt ottaa asiasta todella hyvin selvää sillä kukaan kirjailija ei ihan tuosta vain pysty sukeltamaan dissohäiriöisen ihmisen nahkoihin niin hienosti kuin Kuisma kirjassaan tekee. Minulle, joka tiedän ainakin jotenkin mitä Luna koki kirjassa, kirja oli niin koskettava että itkin lukiessani moneen kertaan. Itkin siitä henkisestä kivusta mitä Luna joutuu kokemaan, miten häneen sattuu, miten sekaisin hän on.


Mielenterveysongelmista kertovat kirjat tulevat minulla aina toisia lähemmäs, mutta kaikki eivät silti tule yhtä lähelle kuin Viides vuodenaika. Kaikkia aiheesta kertovia kirjoja lukiessani en itke, en elä yhtä lailla päähenkilön kivuissa enkä koe häntä yhtä läheiseksi kuin tämän kirjan päähenkilön. Tästä kaikesta näkee että Kuisma on onnistunut kirjassaan tavattoman hyvin, toisaalta kipeän hyvin ja toisaalta taas... mahtavasti.

Viides vuodenaika ei välttämättä ole kirja heille jotka painiskelevat pahimmassa vaiheessa mielenterveysongelmien kanssa. Silloin kirja saattaa olla liian vahva, liian väkevä ja herättää liikaa tunteita. Mutta sitten kun pahin on ohitse, pahimmat oireet saatu kuriin, silloin Kuisman kirja tarjoaa juuri sellaista vertaistukea joka ainakin minulle kolahti. Varsinkin, sinä joka olet painiskellut dissosiaativisen häiriön kanssa, sinulle tämä kirja on ehdoton.

Kuisman tyyli on suunnattoman vahva, se on hengästyttävä, se on mahtava, se hurmaa ja menee ihon alle. Viides vuodenaika on samaan aikaan mykistävän hieno kaunokirjallinen romaani ja karmivaa psykologista kauhua - viimeistä se on tosin ehkä vain meille joille mielenterveysongelmat ovat arkipäivää. Tämä on kirja jota voi huoletta suositella kelle tahansa. Kelle tahansa joka rakastaa vahvaa kirjallisuutta.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Kathleen Tessaro: Parfyymikeräilijä

Parfyymikeräilijä
Kathleen Tessaro
Suomentanut Hanna Arvonen
399 s. 
2016
HarperCollinsNordic








Arvostelukappale kustantajalta


Sanon heti näin aluksi että jos jostakin kirjasta tulee mieleeni Kate Mortonin teokset, kirjan on täytynyt olla hyvä. Ja kyllä, Parfyymikeräilijä muistutti minua monessakin mielessä Kate Mortonin teoksista ja nyt kun tätä kirjoittaessani olen lukemassa Mortonin uusinta suomennosta, mielikuva on vahvempi. Kathleen Tessaron ja Kate Mortonin kerrontatyyleissä on yhtäläisyyksiä ja jotain samantyylistä on heidän luomissa juonissaankin.

Parfyymikeräilijä kertoo kahden naisen, Evan ja Gracen tarinaa. Tarina alkaa kun Gracelle kerrotaan hänen saavan mittavan perinnön - asiassa vain on yksi mutta. Grace ei ole koskaan tavannut Eva d'Orseyta, eli vainajaa. Hän lähtee Lontoosta Pariisiin selvittämään kuka Eva d'Orsey oli ja mikä heidän yhteytensä on. Alkaa matka parfyymien maailmaan ja samalla alkaa selvitä miten sanoin kuvaamattoman kaunis ja riipivä Evan tarina oli.

Parfyymikeräilijä on historiallinen rakkausromaani, sillä tarinassa edetään aina 1920-luvun New Yorkista 1950-luvun Pariisiin ja Lontooseen. Pääsin siis kirjan avulla näkemään menneiden vuoksikymmenien suuria kaupunkeja joita Kathleen Tessaro kuvaa hienosti. Hän on ottanut kirjassaan huomioon ajan ja paikat, eli kirjan mukana eli menneessä ajassa joka on aina tärkeää. Hanna Arvosen suomennos kulkee hienosti Tessaron kerronnan kanssa käsi kädessä ja Arvonen saa ehodottomasti osansa myös kiitoksistani. Hienoa työtä!

Kahden naisen tarina etenee lomittain pitkän aikaa mutta löytyihän se solmukohta viimein. Kuitenkin olin kirjan ajan kiinnostuneempi Evan tarinasta kuin Gracen elämästä nykyajassa vaikka sekin oli omalla tavallaan kiinnostavaa. Evan tarina ja siihen liittyvät kipukohdat kävivät minun sydämeeni kuitenkin vahvimmin ja odotin kiinnostuneena hänestä kertovia lukuja.

Parfyymikeräilijä on hyvää luettavaa hieman kevyempää romaania etsiville, romanttisten kirjojen ystäville ja heille jotka pitävät Kate Mortonista. Minulle, Kate Morton -fanitytölle, tämä oli ainakin nappiosuma, ehkä jollekin muullekin olisi. Välillä pitää lukea jotain kevyttä, ja kun vielä saa lisäksi fiktiivisen matkan menneiden vuosikymmenten suurkaupunkeihin niin minä en voinut kieltäytyä. 

Teppo Räisänen: Pikkuisen parempi ihminen

Pikkuisen parempi ihminen
Teppo Räisänen
399 s. 
2016
Myllylahti









Arvostelukappale kustantajalta


Yksi kirjallisuuden hienoimpia puolia on se että kirjan kanssa pystyy matkustamaan sellaisiin maailmoihni joihin ei kenties muuten tutustuisi. Sellaisen mahdollisuuden tarjosi Teppo Räisäsen esikoisromaani jonka kanssa tutustuin monen muun asian lisäksi yrittäjyyden maailmaan.

Pikkuisen parempi ihminen kertoo nelikymppisestä mainosmyyjästä Matiaksesta. Hän vihaa työtään mutta pelkää työttömyyttä ja joutuukin pian tilaisuuden eteen jossa on pakko tehdä jotain uutta. Matiaksella onkin uusi ajatus: hän haluaa rakennuttaa Suomeen ensimmäisen maanalaisen hotellin. Unelman tiellä on raha ja hän joutuukin panttaamaan asuntonsa, pyytämään parhaalta ystävältään lainaksi miljoonan ja muuttamaan luonnettaan intihimoisemmaksi.

Pikkuisen paremman ihmisen parhaita puolia on ehdottomasti huumori. Käsikirjoittaja-ohjaaja Teppo Räisäsen huumori ei ehkä ole kaikkien mieleen eikä jokainen välttämättä tirsku minun laillani kirjaa lukiessaan - mutta minuun Räisäsen huumori todella kolahti. Räisäsen huumori on hieman kyynistä ja herkullisen mustaa, juuri sellaista joka minuun kolahtaa. Hän laskee leikkiä yrittäjyydestä sekä perhe-elämästä, jotka ovat minulle molemmat kaukaisia asioita mutta jotka kolahtivat silti. Mitenkähän Räisäsen kirja viihdyttäisi yrittäjää tai perheenäitiä/isää?

Ei huumori ainoa hyvä puoli kirjassa ole. Räisäsen tyyli voitti minut puolelleen sillä huumorin lisäksi mukana ovat herkulliset huomiot niin yrittäjyydestä kuin perhe-elämästäkin. Ne toivat nuo molemmat asiat lähemmäs minua joille kumpikaan maailma ei ole alkuunkaan tuttua. Vaikka Räisäsen luoma kuva yritysmaailmasta ei ole varmasti ainut ja oikea on siinä varmasti vankka totuuspohja: rahaa on yritystä perustaessa aina löydyttävä. Suosittelenkin ehdottomasti Pikkuisen parempaa ihmistä luettavaksi sellaiselle joka on pohtimassa yrityksen perustamista!

Olen iloinen että olen oppinut lukijana sellaiseksi joka poimii luettavaksi kirjoja myös sellaisista aiheista jotka ovat itselle vieraampia. Vaikka aihe tuntuu kaukaisemmalta niin kirjasta voi silti nauttia, sen näytti taas Pikkuisen parempi ihminen. Räisäsen huumori ja terävä tyyli todella toimii ja toivonkin että hänestä kuullaan lisää!

lauantai 24. syyskuuta 2016

Antti Saarnio: Aavepoika Aapeli & Mörkölinna

Aavepoika Aapeli & Mörkölinna
Antti Saarnio
Kuvittanut Cata Ahlbäck
95 s. 
2016
Haamu 








Arvostelukappale kustantajalta


Kun tutustuin Aavepoika Aapeliin tulin ennen kaikkea todella hyvälle tuulelle. Aapeli on kertakaikkiaan mahtava tyyppi jonka tahdon esitellä kirjan välityksellä myös ystävilleni, sillä uskon ystäväpiirissäni olevan monta tyyppiä jotka viehättyvät minun laillani tästä mainiosta kirjasta.

Aapeli on ihan tavallinen maalaiskummituspoika. Sellainen kummitus joka puhuu savon murretta ja jonka suuhun tuo murre sopii kuin valettu. Vaikka Aapelin elämä maalla on ihan mukavaa, hänellä on kuitenkin haave joka saa levottomaksi. Aapeli tahtoo linnankummitukseksi. Aivan todella tahtoo. Hän lähtee matkalle saavuttaakseen unelmansa ja löytääkin ränsistyneen linnan. Linnan herraksi pääseminen ei vain olekaan niin helppoa.

Antti Saarnion lastenkirja on kummitustarina josta tulee hyvälle tuulelle. En usko että pienemmätkään lukijat kirjasta pelästyvät, sillä vaikka kirjassa on jännempiä kohtia on Saarnio kuitenkin kirjoittanut ne tavalla joka naurattaa. Tätä tukee myös Cata Ahlbäckin kuvitus joka minua viehätti - ja nauratti.

Aavepoika Aapelin puhuma savon murre on jo asia josta tulee hyvälle tuulelle ja joka saa hymyilemään kirjan ensilauseista asti. Antti Saarnio on saanut Aapelin murteen kirjoitettua aidoksi ja sellaiseksi, joka kuuluu kuin valettu Aapelin suuhun. Murteeseen liittyy myös se miten Aapelia myöhemmin pilkataan murteen ja vuoksi - ja se miten miten hän tulee maalta. Korostaisin sitä kirjassa ja toivon että kirjaa lukevat lapsetkin huomaavat sen ja muistavat ettei ketään saa kiusata. Ei varsinkaan niin tyhmän asian takia kuin toisen puhuman murteen. 

Vaikka olen viime aikoina lukenut paljon enemmän lastenkirjallisuutta kuin ennen, olen silti edelleen huono arvioimaan mikä kirja sopii minkäkin ikäisille. Luulisin kuitenkin että täditettäväni tykkäisi Aavepoika Aapelista ja hän on 6-vuotias. Luulen ainakin että tulemme lukemaan nuoren herran kanssa kirjaa ja luulen että hän nauraa vähintään yhtä paljon kuin minä kirjaa lukiessani.

Kirjan luettuani mieleeni tuli josko Aavepoika Aapelin tarina voisi jatkua. Näin toivonkin Antti Saarniolta ja Cata Ahlbäckilta josko he jatkaisivat Aapelin ja muiden Mörkölinnalaisten tarinaa, sillä en varmasti olisi ainoa joka jatkoakin mielellään lukisi. Hyväntuulisella ja humoristisella kummitustarinalla on aina paikkansa!


torstai 22. syyskuuta 2016

Kirsti Ellilä: Arpapeliä

Arpapeliä
Kirsti Ellilä
288 s. 
2016
Karisto









Arvostelukappale kustantajalta


Kirsti Ellilä oli minulle tuttu kirjailija niin nuortenkirjallisuudesta kuin aikuisille suunnatuista, kevyemmistä romaaneistakin. Olen pitänyt hänen rennosta tyylistään kaikissa kirjoissa joita olen lukenut ja mikä parasta - olen saanut hänen kirjoittamistaan kirjoista hyvän mielen. Se on aina hyvä asia!

Arpapeliä kertoo viisikymppisestä Miasta joka elää unelmaansa. Hänen värikkääseen elämäänsä kuuluu aviomies Markku, viisi aikuista lasta ja heidän puutalossaan asuvat vuokralaiset. Vuokralaisista eniten kerrotaan Kolumbuksesta, tummasta nuoresta miehestä, johon minä tykästyin kovasti. Mian elämässä on kaikki kohdallaan kunnes hän yhtäkkiä saa satunnaiselta ohikulkijalta lahjaksi raha-arvan ja kaikki muuttuu.

Vaikka Arpapeliä käsittelee suuria ja vakaviakin asioita, on Ellilä kirjoittanut sen tavalla joka tekee kirjan omalla tavallaan kevyeksi - ainakin sellaiseksi että kirjaa on nautinto lukea. Arpapeliä on varsinainen lukusukkula eli kirja, jonka sivuja kääntää yksi toisensa perään ja yhtäkkiä onkin lukenut sata sivua tai jopa koko kirjan. Arpapeliä on omalla tavallaan kevyt, mutten silti sanoisi sitä viihderomaaniksi. Ellilän aiheet ovat suuria ja hän käsittelee niitä hauskasti mutta samalla niin älykkäästi että Arpapeliä on kirja kenelle tahansa kotimaisen kaunokirjallisuuden ystävälle.

Elämänmuutos, yllätyksellisyys, uudet asiat ja suvaitsevaisuus. Nämä olivat minulle Ellilän romaanin suurimmat asiat ja ilahduin kuinka hienosti kirjailija niitä käsittelee. Minulle noista neljästä tärkeimmiksi asioiksi nousivat suvaitsevaisuus sekä elämän yllätyksellisyys, asiat jotka kuuluvat myös omaan elämääni. Tuntuu että nuo asiat jollain tapaa kuuluvat kirjailijan omaankin elämään, niin hienosti hän on sijoittanut romaaninsa suvaitsevaisuudenkin. Tuota asiaa Ellilä ei lukijalle tyrkytä, se tulee vain romaanin osana. Hyvänä osana.

Täytyy myöntää että Arpapeliä on kirja joka ei ehkä jää pysyvästi mieleeni vaan voin lukea sen helposti vuosien päästä uudelleen. Kuitenkin voin huoletta sanoa Ellilän uuden romaanin olleen erittäin hyvä lukukokemus ja voin suositella Arpapeliä luettavaksi niille, jotka pitävät viisaista, hauskoista ja hieman kevyemmistä romaaneista - joissa kuitenkin on sanomaa ja ajatusta.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Péter Gárdos: 117 kirjettä

117 kirjettä
Péter Gárdos 
Suomentanut Juhani Huotari
257 s. 
2016
Siltala








Arvostelukappale kustantajalta



Vaikka 117 kirjettä ei alunperin ollut syksyn lukulistallani, alkoi se kiinnostaa luettuani blogitovereiden kommentteja kirjasta. Onneksi, sanon vain, sillä tämä kirja on ilman muuta yksi syksyn vaikuttavimpia käännösromaaneja.

Unkarilainen Péter Gárdos on tullut tunnetuksi elokuvaohjaajana sekä dokumentaristina, ja nyt hän on pukenut kirjaksi vanhempiensa uskomattoman kauniin rakkaustarina. Sen alkaessa 25-vuotias Miklos on juuri selvinnyt hengissä Belsenin keskitysleiriltä ja hänelle on annettu kuusi kuukautta elinaikaa. Kun Miklos on päässyt Ruotsiin jonne hänet on lähetetty kuntoutumaan, ei nuori mies suostu uskomaan sitä että kuolema on lähellä. Vaikka hänellä on todettu tappava keuhkotauti, virtaa hänessä silti suunnaton elämänhalu ja tahto parantua - mikä tärkeintä, hän haluaa löytää itselleen vaimon. Miklos laatii 117 rakkauskirjettä, jokaiselle Ruotsiin toipumaan päätyneelle unkarilaisnaiselle ja toivoo löytävänsä vaimon heidän joukostaan. Kun Lili vastaa hänen kirjeenseensä, uskoo Miklos löytäneensä rakkauden.

Toinen maailmansota on aihe joka minua jaksaa kiinnostaa. 117 kirjettä sai syttymään ennen kaikkea sen takia että tässä kirjassa aihetta käsitellään aivan toisesta näkökulmasta eikä mukana ole sellaista ahdistusta ja tuskaa kuten monessa muussa holokaustia käsittelevässä kirjassa. Gárdosin tarinassa suurinta osaa näytteleekin rakkaus vaikka totta kai sodan muistot ovat väkevänä siellä taustalla.

Gárdosin vanhempien rakkaustarina on uskomatonta luettavaa. Uskomatonta ja uskomattoman kaunista, josta tiesin jo alussa että tulen kyynelehtimään kirjaa lukiessani. Kyyneliltä en voinutkaan välttyä sillä kirjailija on löytänyt hienon tien kertoa vanhempiensa tarina. Enkä voi millään jättää mainitsematta Juhani Huotarin hienoa työtä kirjan kääntäjänä, hän on löytänyt sen tunteen jota Péter Gárdos on ajanut takaa ja saanut sen käännökseen. Kuten usein sanon: epäonnistunut käännös olisi tehnyt tästäkin kirjasta epäonnistuneemman lukukokemuksen. Nyt 117 kirjettä oli monella tavalla huikeaa luettavaa.

117 kirjettä on kirja jota voi suositella heille jotka ovat jollain tapaa kiinnostuneet toisesta maailmansodasta ja holokaustista. Vaikka aihe ei tippaakaan kiinnostaisi, voin silti uskaltautua suosittelemaan tätä kirjaa. 117 kirjettä on selviytymistarina mutta myös uskomattoman kaunis rakkaustarina jota ei voi lukea liikuttumatta - ainakaan kun muistaa että sen päähenkilöinä ovat todelliset ihmiset.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Markus Ahonen: Sydämenmurskajaiset

Sydämenmurskajaiset
Markus Ahonen
440 s. 
2016
WSOY









Arvostelukappale kustantajalta


Sydämenmurskajaiset kiinnosti minua jo paljon ennen ilmestymistään ja melkein tuli lähdettyä kirjakauppaan ostamaan Isaksson -dekkarisarjan edelliset osat. WSOY julkaisi ne aiemmin tänä vuonna uudelleenjulkaisuina, pokkareina, ja luulen että ne ovat ilman muuta lukulistallani - ellei jopa ostoslistalla.

Vaikka Sydämenmurskajaiset on osa sarjaa, tarkemmin sanottuna neljäs osa rikosylikonstaapeli Markku Isakssonista kertovassa sarjassa voi kirjan hyvin lukea myös itsenäisenä teoksena. Kirjan kerronta etenee kerroksittain, lähtien vuodesta 1987 edeten pikku hiljaa aina vuoteen 2015. Se alkaa kun rakastunut poika lähtee yöuinnille, pohtien kuinka hän ja hänen ensirakkautensa pääsevät ripille ja saavat naimaluvan. Vuonna 2015 Karl Bellman palaa vuosien jälkeen Helsinkiin ja haluaa karistaa vuosien muistot merenlahteen Vuosaaren edustalle. Molempien yöuinnit jäävät viimeisiksi ja paljastuvat pian murhasarjan osiksi jota tutkimaan joutuu Helsingin poliisilaitoksen väkivaltaosaston rikosylikonstaapeli Markku Isaksson. Tutkinta vie hänet moniin yhteiskuntaluokkiin ja monenlaisten ihmisten pariin.

Olipa miellyttävä kokemus, tutustuminen Markus Ahoseen dekkaristina! Vaikka pidänkin laadukkaista käännösdekkareista, ovat sydämeni kuitenkin vieneet nämä suomalaiset dekkaristit. Uusia kirjailijoita löytyy koko ajan eikä sille voi mitään että pettymyksiä tulee toisinaan.  Muistan kuitenkin paremmin nämä Ahosen kirjan lukemisen kaltaiset kokemukset - kokemukset joissa olen ihastunut kirjailijaan heti ensimmäisen luetun kirjan perusteella. Oikeastaan jo ensimmäisten kymmenien sivujen perusteella, sillä Sydämenmurskajaiset kyllä nappaa otteeseensa heti.

Vaikka Sydämenmurskajaisten kerronta etenee vuorottain useammassa aikatasossa ei siitä muodostu ongelmaa. Lukija pidetän huolella mukana siinä mikä aika ja paikka milloinkin on kyseessä enkä minä ainakaan päässyt putoamaan kyydistä missään vaiheessa. Pääsin nimittäin kirjan parissa kauas: Sydämenmurskajaisissa kerrotaan myös Syyriasta, Homsista. Siellä panttivanki opettaa vartijalleen pelin jossa tarvitaan vain musta pallo, punainen pallo ja irtokiviä. Mietin totta kai alkuun miten nämä kaksi juonta yhdistetään, mutta kyllä, senkin Ahonen tekee.

Keskeisenä kysymyksenä Sydämenmurskajaisissa oli minulle se, voiko rakkaus päihittää kuoleman. Se oli yksi asioista joista eniten kirjassa pidin sillä Ahonen antaa lukijalleen tällä tavoin ajateltavaa. Dekkari voi olla pelkkää väkivaltaa tai murhia ja rikosten ratkaisua, mutta Sydämenmuskajaiset oli aavistuksen enemmän. Ahonen laittoi minut ainakin ajattelemaan, pohtimaan tuota kysymystä, menemään syvemmälle - niin kirjassa kuin omassa mielessänikin.

Enkä tietenkään voinut olla pitämättä Markku Isakssonista. Kun on kyse dekkarisarjasta on pääroolia esittävä hahmo aina todella tärkeä. Jos en olisi pitänyt Isakssonista, en välttämättä tulisi lukemaan sarjan aiempia osia. Mutta nyt minua kiinnostaa tuon rikosylikonstaapelin tausta ja aiemmat puuhat ja tulen ehdottomasti jossain vaiheessa tutustumaan sarjan aiempiin käänteisiin.


Sydämenmurskajaiset on kelpo dekkari. Markus Ahosen Helsinki -kuvaus on hienoa ja elävän tuntuista ja sarjan päähenkilö Markku Isaksson on hahmo joka tekee kirjasta (ja varmasti koko sarjasta) omalla tavallaan hienon. Isaksson on paitsi taitava työssään niin myös sillä tavalla mukava että häneen tutustuisin mielelläni oikeastikin.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Paras mahdollinen maailma
Riikka Pulkkinen
358 s. 
2016
Otava









Arvostelukappale kustantajalta



Kirjasyksy on ollut tähän mennessä kertakaikkiaan mahtava. Siitä haukkaa oman palansa Riikka Pulkkisen uusi romaani Paras mahdollinen maailma, joka lienee monelle kirjan ystävälle odotettu kirja. Olen lukenut kaikki tämän hienon kirjailijan teokset ja vaikka kaikkiin en ole päättömästi rakastunut nousi Paras mahdollinen maailma lukupinon huipulle heti kun kirjan sain.

Kuten monessa muussakin Riikka Pulkkisen teoksessa, on Parhaassa mahdollisessa maailmassakin pääroolissa nuori nainen. Roolia näyttelee teatterikoulusta valmistunut Aurelia joka on teatterimaailmassa uransa läpimurron kynnyksellä. Mihin elämä hänet vie? Paitsi että Pulkkinen paneutuu Aurelian uraan on suuressa roolissa myös vapaa Eurooppa. Aurelia on nimittäin syntynyt päivänä jolloin Berliinin muuri murtui ja se vaikuttaa omalla tavallaan hänen elämäänsä. Voiko Aurelia kuitenkaan olla vapaa kun oma perhe aiheuttaa huolia? Isä makaa mykkänä sairaalassa eikä Aurelia suostu vastaamaan äidin soittoihin. Ja sitten on vielä joku joka kulkee nuoren naisen kannoilla tietäen hänen elämästään enemmän kuin Aurelia itse...

Parhaassa mahdollisessa maailmassa on siis paljon sisältöä eikä Pulkkinen ole ottanut helppoa työtä kirjoittaessaan aiheista jotka eivät varmasti ole olleet kirjailijallekaan helppoja. Parasta minulle kirjassa kuitenkin on että Pullkinen on kirjoittanut haastavista aiheista tavalla, joka ei tee kuitenkaan lukijalle lukemisesta vaikeaa, tai edes kovin haastavaa. Kyllä, Parhaassa mahdollisessa maailmassa on useampi suuri aihe, mutta Riikka Pulkkinen on kuitenkin hienosti punonut näistä kasaan sellaisen teoksen jonka lukeminen on nautinto.

Paras mahdollinen maailma on kirja joka otti omakseen jo ensimmäisistä sivuista alkaen. Tavalla, jolla aikanaan jäin koukkuun hänen kahteen ensimmäiseen romaaninsa, silloin vuosia sitten. Vieras jäi minulle... noh, vieraammaksi, mutta nyt tuntuu että Pulkkinen on palannut juurilleen. Sitä en kiellä että olisin ajoittain kaivannut pientä tiivistämistä. Tämä ei ehkä liene ihme, sillä koska aiheita on paljon niin joissain paikoin pikkuisen pitkästyin. Onneksi ei mennyt aikaakaan kun tarina veti minut taas mukaansa, enkä missään vaiheessa miettinytkään että jättäisin kirjan kesken.

Kuten Savon sanomat sanoo arviossaan on Riikka Pulkkinen tottunut rikkomaan rajoja romaaneillaan. Totta, Paras mahdollinen maailma rikkoo rajoja ja tekee sen juuri niin hienosti kuin hänen edelliset romaaninsakin ovat tehneet. Teille, joiden sydämen särkivät Pulkkisen ensimmäiset romaanit: teille Paras mahdollinen maailma on kirja joka täytyy lukea.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

William Golding: Kärpästen herra

Kärpästen herra
William Golding
Suomentanut Johanna Perkki
336 s. 
2007 (alkuperäinen suomennos 1960)
Otava








Lainattu ystävältä


Kun ystävä suosittelee kirjaa sanoen "tämä on mun mielestä kaikkien aikojen paras kirja" niin kyllähän minunkin täytyy se lukea. Varsinkin kun olen viime aikoina aloittanut matkani kirjallisuuden klassikoiden parissa, joista olen löytänyt suuria helmiä. Ei liene yllättävää? Olen huomannut pelänneeni klassikoita turhaan ja se on ollut niiden lukemisessa suurin ilo.

Kärpästen herran juoni on varmasti monelle tuttu vaikkei se minulle ollut. Kirja kertoo englantilaisista koulupojista jotka pelastautuvat toisen maailmansodan aikana alasammutusta lentokoneesta autiolle saarelle. Vaikka aluksi saarella eläminen poikien kesken tuntuu hauskalta ajatukselta, paljastuvat pojat yksi toisensa perään varsinaisiksi villi-ihmisiksi ja nuorten poikien alunperin ehkä rauhallisen luonteen takaa paljastuu kauhu, pelko ja viha.

En ihmettele miksi ystäväni pitää tätä kaikkien aikojen parhaana kirjana. Vaikka minussa tämä ei aivan yhtä suuria tunteita herättänyt, teki William Goldingin teos minuun suuren vaikutuksen. Koska omassakin historiassa suurta asiaa näyttelee koulukiusaaminen, en voinut olla vertamaatta Kärpästen herran tapahtumia tuohon asiaan. Monista saarella elävistä nuorista pojista paljastuu raakoja koulukiusaajia, jotka eivät pelkää ottaa heikompia kohteekseen. Tai heikompia tai vahvempia, se tuntuu olevan samantekevää. Niin, pojista tulee varsinaisia villi-ihmisiä - vähän kuin joistakin nuorista tulee koulumaailmassakin.

Vaikka Kärpästen herra karmi ja aiheutti väristyksiä, on se kuitenkin ihan hemmetin hieno kirja. Kun jokin kirja saa suuria tunteita heräämään, aiheuttaa väristyksiä (negatiivisiakin), sen täytyy olla hienosti kirjoitettu. William Golding onkin luonut todella hienon juonen joka on todella hienoa psykologista kauhua. Kärpästen herran kauhu on poikien välisissä teoissa, siihen miten ihminen (ja nuori poika) pahimmillaan pystyy. Se on hirveää.

Kärpästen herra on kamala ja silti jotenkin ihana. Sillä kun kirja aiheuttaa suuria tunteita ja menee ihon alle, on sen oltava silloin ihana. Hienot kokemukseni klassikoista jatkuivat tämän kirjan parissa, joten lähetän halaukset ystävälleni joka innosti minut kirjan pariin. Tämä minun todella piti lukea!

Goldingin luoma maailma ja luonteenpiirteet jotka hän on pojille antanut ovat kauheita mutta kiehtovia ja voisin verrata poikia koulukiusaajiin - pahimmasta päästä. Mieleeni tuleekin, että uskaltaisin suositella Kärpästen herraa niille joita on joskus kiusattu koulussa. Ehkä he saisivat jonkinlaista vertaistukea, siitä että Golding on rakentanut tällaiset luonteet hahmoilleen jo 1950-luvulla. Ehdottomasti klassikko joka kannattaa lukea!

Katri Tapola: Toiveretki

Toiveretki
Katri Tapola
Kuvittanut Sanna Pelliccioni
2016
Myllylahti









Arvostelukappale kustantajalta


Katri Tapola, oi Katri Tapola! Ihastuin Tapolaan kirjailijana jo vuosia sitten luettuani hänen romaaninsa Kalpeat tytöt uudelleen ja uudelleen. Siinä on kirja joka teki nyt vuosien jälkeenkin yhtä suuren vaikutuksen ja uudelleen lukemisen myötä tutustuin myös hänen lastenkirjoihinsa. Tänä syksynä ilmestynyt Toiveretki kiinnosti myös ilman muuta ja olen lähestulkoon varma että kirja ihastuttaa yhtä lailla myös lähipiirini lapsilukijoita.

En ole vielä lukenut Katri Tapolan Pientä prinsessasatua ja Pientä prinssisatua joista tuttu Kaisa-prinsessa pääsee Toiveretkessä metsäretkelle. Kaisan kanssa retkelle lähtevät prinssiystävät Pauli ja Salama, oikealle toiveiden metsäretkelle. Kerätään metsän aarteita, kanttarelleja ja puolukoita mutta mukaan mahtuu myös matoja ja ötököitä. Kolmikko näkee tähdenlennon ja pääsee esittämään toiveensa - ja pohtimaan mahtavatko toiveet toteutua.

Toiveretkessä on jotain Katri Tapolan tyylistä johon minä aikoinaan Kalpeissa tytöissä ihastuin. Toki kirja on aivan erilainen, olihan Kalpeat tytöt aikuisille suunnattu - mutta jotain samaa tyylissä silti on. Kenties se on suvaitsevainen ja ymmärtäväinen ote jolla Tapola kirjoittaa, sillä Toiveretkessä on mukana myös monikulttuurisuus. Kun Kaisa tuntee hirvenjäljet ja Pauli ahvenen, on Salamalle kameli tutumpi. Ehkäpä lapsilukijoillekin tänä päivänä suvaitsevaisuus on sen verran normaali asia etteivät he ihmettele sen kummemmin asiaa, vaan pitävät sitä normaalina? Minä ainakin toivon niin.

Katri Tapolan kerrontaan sopii myös Sanna Pelliccionin kuvitus. Pelliccionin kuvitus on jollain tapaa lempeää ja mukavaa ja hahmot ovat selkeästi kuvattuja. Pidin myös siitä, että vaikka kyse on prinsessasta ja prinsseistä, he ovat aivan tavalliset tyttö ja pojat, eikä kuvissa ole glitteriä ja kimallusta. Tapolan kerronta ja Pelliccionin kuvitus siis opettavat kenties lapsille sitäkin, että prinsessat ja prinssit ovat pohjimmiltaan tavallisia ihmisiä.

Olen iloinen että saan antaa tämän kirjan jossain vaiheessa ihanalle kummitytölleni lahjaksi, yhdessä Pienen prinsessasadun kanssa. Toiveretki on kirja johon tulen itseksenikin myöhemmin palaamaan ja olen varma että kirjasta löytyy toisella lukukeralla toisenlaisia ajatuksia. Saati sitten kun sitä lukee lapsen kanssa joka esittää kirjasta kysymyksiä!

En ole varsinainen asiantuntija mitä tulee lastenkirjallisuuteen joten en osaa sanoa mille ikäryhmälle Toiveretki olisi erityisesti suunnatu. Uskon kuitenkin että kirja sopii monenikäisille lukijoille, myös hieman vanhemmille - ja kyllähän tästä lapsenmielinen aikuinenkin nautti hirmuisen paljon.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Kirkkaus
Riitta Jalonen
352 s. 
2016
Tammi









Arvostelukappale kustantajalta


Kirkkaus on saanut runsaasti huomiota kirjablogistaniassa sekä lehdissä. Eikä suotta, ei todellakaan - tässä on nimittäin varmasti yksi vuoden parhaista kotimaisista romaaneista. Kirkkaus tuli lähelle, kosketti ja ahdistikin. Omalla kauniilla tavallaan.

Kirkkaus kertoo Janet Framesta, uusiseelantilaisesta kirjailijasta joka on elänyt 1924-2014. Jalonen kertoo romaanissaan Framesta fiktiivisin keinoin vaikka kirjan pohjalla onkin todellisia asioita ja todellinen nainen.

Janetilla on kirkuvanpunainen tukka ja vahva luonne. Häneltä on kuollut hukkumalla kaksi sisarta ja toisinaan hän olisi itsekin valmis hukuttautumaan mereen. Päässä liikkuvat ajatukset eivät ole aina sitä kauneinta laatua ja ne hyökkäävät Janetin kimppun välillä liian lujaa. Opettajan ura vaihtuukin mielisairaalan sänkyyn ja sähköshokkeihin, eikä mikään pelasta lopulta Janetia niin kuin kirjoittaminen. Päästä ajatus lentämään, saada sanat paperille. Se vapauttaa: hetkeksi maailmasta tulee kaunis. Kirjoittaminen onkin Janetin tie vapauteen, sillä hän nousee kirjoillaan maailmanmaineeseen.

Riitta Jalonen ei ollut minulle entuudestaan tuttu kirjailija mutta Kirkkaus sai minut oikopäätä rakastumaan hänen tyyliinsä. Jalonen kirjoittaa vahvasti ja kauniisti, tavalla joka ryömi suoraan ihoni alle ja suoraan sieluuni. Toi välillä kyyneleet silmiini ja sai ihoni kananlihalle. Kyse ei tosin pelkästään ollut Jalosen tyylistä (joka se jo on vakuuttava) vaan myös Kirkkauden aiheesta. Jotkin asiat Janetin elämässä tuntuvat minulle todella tutuilta ja hänen tarinansa suorastaan pakahdutti.

Se, miten vaikeuksien keskeltä näkee kirkkauden kirjoittamisen kautta. Minulle laajempi käsite on ollut kirjallisuus yleensäkin: toki ole kirjoittanutkin aina mutta isona osana elämässä on ollut myös lukeminen. Kirjat ja kirjallisuus on ehkä ollut jossain määrin pelastajani (ei toki ainoana asiana) ja se onkin yksi syy miksi koen ne niin tavattoman rakkaana asiana. Kerroinkohan liikaa? Jotenkin oli pakko - tämä kirja vain tuli niin lähelle.

Kuten jo edellä sanoin, on Kirkkaus takuuvarmasti yksi vuoden parhaista kirjoista. Kovinkaan moni romaani ei ole tämän vuoden aikana liikauttanut minussa näin suuria voimia liikkeelle, saaden samalla ihastumaan kirjailijan vahvaan ja kauniiseen tyyliin. Riitta Jalonen, sinä olet upea kirjoittaja!

En väitä että Kirkkaus olisi kaikkien romaani. Jos kuitenkin rakastat vahvaa ja pakahduttavaa kerrontaa joka on kirjoitettu merkittävästä aiheesta (ja merkittävästä naisesta) suosittelen Kirkkautta ehdottomasti. Ja olenpa melkein varma että Kirkkaus on listoilla kun tämän vuoden kirjallisuuspalkinnoista puhutaan - eihän tämä voi olla olematta!

perjantai 16. syyskuuta 2016

Marco Vichi: Komisario Bordelli

Komisario Bordelli
Marco Vichi
Suomentanut Enneli Poli
238 s. 
2016
Aviador 








Arvostelukappale kustantajalta



Komisario Bordelli on saanut niin kehuja arvioita muutamalta luottolukijaltani että minuakin kirja alkoi kiinnostaa. Eikä suotta, sillä matka Marco Vichin luotsaamana menneiden vuosikymmenten Italiaan sujui oikein mukavissa merkeissä.

Komisario Bordellissa tosiaan päästään 1960-luvun Firenzeen. Vichi kuvaa noita maisemia todella taitavasti ja jo se on kirjaa lukiessa oma ilonsa. Toinen ilo on ilman muta komisario Bordelli itse, jonka seurassa minä en ainakaan onnistunut rikoksia ratkaisemaan käden käänteessä. Vichi pitkittää jännitystä viimeisille sivuille saakka joka on dekkarissa hieno asia. Sarjan ensimmäisessä suomennoksessa komisario Bordelli viettää kesäänsä Firenzessä, joka on tyhjillään ihmisten lähdettyä lomalla. Eräänä yönä hän sitten saa puhelun ja päätyy ratkomaan vanhassa huvilassa sattunutta murhaa. Ehdokkaita syyllisissä riittää, eikä minun päättelykykyni ainakaan riittänyt siihen että syyllisen selvittänyt...

Komisario Bordelli aloittaa dekkarisarjan jota on kuulema ilmestynyt jo kahdeksan osaa. Toivonpa tosiaan että Aviador jatkaisi sarjan suomentamista, sillä tässä kirjassa oli todella hieno tunnelma! Rikoksen selvittely on leppoisaa ja omalla erikoisella tavallaan hyväntuulista, tai ainakin sellainen tunnelma minulle kirjaa lukiessani tuli. Väkivaltaa ei ole liikaa joten kirja sopii todella hyvin myös hieman herkemmälle lukijalle - sellaiselle joka kuitenkin pitää rikosten ratkaisemisesta.

Vichin kirjassa on tietenkin olennaisena osana myös Italia, jota kirjailija kuvaa hienosti. Vaikka tietnekin dekkarielementit ovat kirjan pääroolissa on taustalla koko ajan 60-luvun Firenze, josta Bordelli nauttii kaikin voimin - onhan kaupunki loma-ajan kunniaksi lähestulkoon tyhjillään. Italian ystäville Vichin kirja onkin mainiot aluettavaa, italainen komisario ja vuosikymmenten takainen Firenze, Vich maiseman- ja tunnelmankuvaus toimii.


Komisario Bordelli on leppoisa ja jollain tapaa lempeä dekkari, joka tuo mieleeni Agatha Christien ja Alan Bradleyn. Keskeisen roolin Vinchin kirjassa saa itse komisario, hieman yli viisikymmenvuotias hieman erakkomainen herra, joka eksyy välillä muistelemaan menneitä. Bordelli on kuitenkin työssään taitava ja rikoskin ratkeaa. Läheskään aina ei dekkarista tule näin hyvälle tuulelle, joten todella toivon että Aviador suomentaisi myös sarjan jatko-osat!

torstai 15. syyskuuta 2016

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Korpisoturi
Laura Gustafsson
257 s. 
2016
Into









Arvostelukappale kustantajalta


Laura Gustafsson on kirjailija joka on kiinnostanut minua jo pitkään, aina Huorasadun ilmestymisestä saakka. Hänen kirjojensa aiheet ovat vain olleet niin väkeviä ja vahvoja että olen ehkä hieman arastellut niihin tarttumista. Korpisoturin aihe oli kuitenkin sellainen etten yksinkertaisesti voinut jättää kirjaa lukematta.

Ahma on kolmevitonen mies joka päättää muuttaa itärajalle odottamaan maailmanloppua. Tai oikeammin hän varautuu TEOTWAWKI:in, (the end of the world as we know it). Sillä sellainen on tulossa, eikö meistä jokainen sen tiedä? Korpisoturissa se tulee nopeammin kuin Ahma osaa odottaa sillä äkkiä tulee yhteiskunnallinen romahdus. Kaikki yhteydet katkeavat ja on jäljellä ainoastaan ihmisten välinen puheyhteys. Ei ole jäljellä internetiä josta etsiä tietoa, voi vain luottaa ihmisten välityksellä liikkuviin huhuihin. Luotettavaa, eikö totta? Koska Ahma on varautunut maailmanloppuun, hänellä on varastot - muut ihmiset sen sijaan ovat pulassa. Yllättäen hän kuitenkin ajautuu erään lauman jäseneksi, sillä vaikka Ahma yleensä ottaen vihaa ihmisiä ei yksinäisyys loputtomiin ole iloinen asia.

Maailmanloppu on asia joka minua kiinnostaa aina. Vaikka se kiinnostaa ja rakastan ystävieni kesken aiheesta keskustelua en kuitenkaan ole lukenut kovin montaa maailmanlopusta kirjoitettua romaaneja. Jos mieleen tulee jokin hyvä, antakaa ihmeessä vinkkejä! Laura Gustafsson kirjoittaa aiheesta todella hienosti. Hänen tyylinsä on todella persoonallinen ja se sopii tällaiseen aiheeseen. Jo se, millaisen tyypin Gustafsson on Ahmasta luonut on kertakaikkiaan mahtavaa. Pitäisikö häntä vihata vai rakastaa? Päädyin viha-rakkaussuhteeseen, tunsin molempia vuorotellen ja hieman yhtäaikaa. Ahma on tavallaan ihana ja aivan mahtava ihminen, mutta kuitenkin aivan tolkuttoman ärsyttävä. Kun kirjan päähenkilö herättää heti alussa näin voimakkaat tunteet, ei kirja voi olla huono. Eikä Korpisoturi todellakaan ollut!

Kaikesta näkee että Laura Gustafsson on pohtinut maailmanloppua ja sitä miten siihen pitäisi varautua. Tällaisesta aiheesta kirjoittaminen vaatiikin paneutumista, sillä Korpisoturissa kerrotaan tarkkaan miten Ahma varautuu itärajalle lähtiessään. Voimmeko siis ottaa tästä oppia ja pohtia jokainen keskenämme miten itse varaudumme maailmanloppuun? Pitäisiköhän minun alkaa kerätä omaa varastoa kaappiin, ihan vain varmuuden vuoksi. Tosin, Stephen Kingin opastamana voisin myös kaivautua perunoihin, joten niitäkin varmaan olisi hyvä varastoida...

Olen varma että hyvä ystäväni innostuu Korpisoturista. Luulen että tulemme keskustelemaan kirjasta moneen otteeseen ja myöhään yöhön, sillä maailmanloppu vain yksinkertaisesti on aihe josta ei voi lyhyesti jutella. Löytyykö teitä muita joita tämä aihe kiehtoo? Toivon etten ole ainoa tälla tavalla vinksahtanut.

Gustafsson kirjoittaa mahtavasti. Kuten jo edellä sanoin, hänen tyylinsä sopii tällaiseen aiheeseen, sillä hän on vahvojen aiheiden nainen. Olen lukenut hänestä monia haastatteluja ja olin ihastunut häneen kirjailijana jo ennen kuin luin yhtäkään hänen kirjaansa. Korpisoturin luettuani tunne vain vahvistui ja aion ehdottomasti lukea ainakin Huorasadun. Jos uskallan...

Vaikka Korpisoturissa on tietyllä tapaa suuri aihe, on se myös hirvittävän hauska. En tiedä löytävätkö kaikki lukijat hauskuuden, mutta minusta Ahma oli omalla tavallaan hauska - tai sitten minulla on vain omituinen huumorintaju. Jos olet kiinnostunut vahvasta ja persoonallisesta (ja hienosta) kerronnasta ja olet yhtään kiinnostunut maailmanlopusta - Korpisoturi kannattaa laittaa lukulistalle!

Niina Hakalahti: Aavasaksa

Aavasaksa
Niina Hakalahti
271 s.
2010 
Tammi









Lainattu kirjastosta


Niina Hakalahti tuli minulle tutuksi vuosia sitten kun luimme chick lit -lukupiirissä hänen romaaninsa Hengenahdistusta. Jo tuolloin ihastuin Hakalahden tyyliin ja pidin myös kovasti hänen uusimmasta romaanistaan, Sydänystävästä.

Vaikka Aavasaksa ei ole perheromaani, se kertoo silti eräästä perheestä - tai oikeammin perheen jäsenistä. On sisarukset Seppo ja Sarita ja heidän äitinsä Marita. Marita puuttuu sisarusten elämään tavalla jos toisella. Sepon elämässä ei hänen mielestään ole mikään hyvin, vaikka Seppo itse on elämäänsä ihan tyytyväinen. Ainakin ennen kuin hän kiltteyttään myöntyi työkaverin pyyntöön ja majoitti kotiinsa tämän häädetyn poikaystävän... Maritan mielestä Saritan elämässä Italiassa on kaikki hyvin, mutta Sarita joutuu miettimään menneisyyttään ja haaveitaan uudemman kerran tullessaan lomalle Suomeen. 

Aloitanko siitä että Aavasaksa ärsytti minua? Vaikka itsekin olen kiltti ihminen ja annan periksi joskus liiankin helposti niin silti. Silti minua ärsytti välillä suunnattomasti Sepon kiltteys ja se, että hän antaa joka tilanteessa periksi. Hän ei sano äidilleen vastaan ja hän antaa Aleksin majailla kattonsa alla - ja tehdä mitä tahansa. Mutta uskon että se on Hakalahden tarkoituskin. Ampua Sepon kiltteys yli, saada lukija tavallaan ärsyyntymään ja ymmärtämään se, ettei liian kiltti saa olla. Minä ainakin ymmärsin sen näin. Ärsyynnyin lukiessani, välillä ravistellen päätä, välillä lyöden nyrkillä sohvaa, mutta kun mietin lukemaani ymmärrän sen. Ymmärrän kirjailijan syyt.


Niina Hakalahden tyyli on samaan aikaan suunnattoman hauska ja tavallaan kuitenkin... jos ei kauhea, niin jollain tapaa surullinen. Yhdellä sanalla sanoen tragikoominen. Samalla kun hän kertoo terävästi ja hauskasti suurista aiheista, kuten tässä tapaa kiltteydestä ja mielekkäästä elämästä on hän myös ampunut yli kirjan hahmojen kanssa. Hän on luonut hahmojen luonteenpiirteistä niin väkevät, että lukijan tunteet väkisinkin heräävät lukiessa. Minä reagoin väkevimmin Seppoon, mutta kyllä tunteet olivat pinnassa myös Marita-äidistä lukiessa. En voinut olla ajattelematta että onneksi minun äitini ei ole tuollainen, sillä tapa jolla Marita suhtautuu Seppoonn kamala. Tämäkin on Hakalahdelta varmasti tarkkaan harkittu asia, jolla herätää lukijan tunteet.

Samaan aikaan kun Aavasaksa omalla tavallaan ärsytti, se myös ihastutti ja nauratti. Enkä osaa edes laittaa tuota tietynlaista ärsyyntymistä miinukseksi lukukokemuksessa, sillä on vain hienoa kun kirja herättää tunteita. Tietysti, jos tunteet ovat puhtaasti negatiivisia, on se ikävää mutta tuollainen ärsyyntyminen on omalla tavallaan hauskaa. Kaiken kaikkian Niina Hakalahden huumori toimii ja hänen tapansa ottaa kantaa esimerkiksi perhesuhteisiin on kertakaikkiaan hieno.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Muriel Barbery: Haltiaelämää

Haltiaelämää
Muriel Barbery
Suometanut Lotta Toivanen
270 s. 
2016
Gummerus








Arvostelukappale kustantajalta


Olen kuullut Muriel Barberyn edellisestä suomennoksesta, Siilin eleganssista, ainoastaan kehuvia kommentteja. Kirjaan on poikkeuksetta rakastuttu. Minullakin Siilin eleganssi odottaa hyllyssä, mutta sitä ennen otin luettavaksi Barberyn uusimman kirjan Haltiaelämää.

Barbery kertoo kirjassaan lumoavan, aivan omanlaisensa tarinan. Hän kertoo tarinan Mariasta joka eräänä päivänä oivaltaa kuulevansa aivan omalla tavallaan metsän oksien ja lehtien laulun ja että hän pystyy puhumaan metsän eläinten kanssa. Hän kertoo myös Clarasta, kymmenvuotiaasta tytöstä joka asuu satojen kilometrien päässä Mariasta. Clara soittaa pianoa tavalla joka on yliluonnollisen kaunista. Molemmilla tytöillä on yliluonnollinen lahja, jotka johdattavat heidät yhteyteen suurten voimien kanssa - kohtaavatko tytöt toisensa, voivatko he yhdessä muuttaa maailmaa?

En ole lukenut Siilin eleganssia mutta siitä lukeneena voin sanoa että Haltiaelämää on aivan erilaista Barberya. Nyt Barbery kirjoittaa maagista realismia, hän kirjoittaa yliluonnollisista asioista ja on luonu sellaisen tunnelman jota lukiessa tuntuu että itkin leijailisi toisessa maailmassa. Vaikka Haltiaelämää loikin aivan omanlaisensa, kiehtovan tunnelman, minusta jotenkin tuntuu että pitäisin enemmän kehuja saaneesta Siilin eleganssista.

Kuten aiemmin kirjoitin, on Muriel Barbery luonut aivan omanlaisensa tarinan jonka tunnelma on kiehtova, ellei jopa lumoava. Maagisen realismin ystävänä en lainkaan pahastunut tarinan yliluonnollisuudesta vaan pidin sitä hienona asiana. Kysymykseni onkin, onko Muriel Barbery sittenkin parempi realistisemman tekstin kirjoittajana vai onko hänen omaa alaansa tällainen yliluonnollisuus? Aion ottaa siitä selvää ja luen pian Siilin eleganssin. Silloin selviää onko Barbery "minun kirjailijani". Toivon että olisi ja rakastuisin tuohon kirjaan oikopäätä. Niin kun ei käynyt Haltiaelämän kanssa.

Tunnelmoin Barberyn tekstin ja Lotta Toivasen suomennoksen (joka on hieno, hän on löytänyt todella kirjailijan luoman tunnelman!) ja luin kirjan mielelläni. Nautinkin lukemisesta ja paikoin eläydyin tarinaan, mutta en silti rakastunut kirjaan tavalla jolla todella hyvään kirjaan rakastutaan. Mutta aion ottaa Barberystä selvää, aion ehdottomasti lukea Siilin eleganssin.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Linnea Alho: Todistaja

Todistaja
Linnea Alho
411 s. 
2016
WSOY






Ennakkokappale kustantajalta


Todistajan ennakkokappale kolahti yllättäen postiluukusta ja kyllähän kirja takakantensa perusteella alkoi varovasti kiinnostaa.  En silti voinut etukäteen arvata millaiselle matkalle Todistaja minut vie, sillä jos olen oikein käsittänyt, on Todistajalla totuuspohja.


On Keijo Alho, joka varttuu kansalaissodan aikana ja pääsee jatkosodassa rintamalta paperitöihin. Naimisiin mentyään hän pitää rakastajatarta. Eräänä päivänä hän vaipuu psykoosiin ja ampuu häntä pidättämään tulleen poliisin. Sitten on Anne. Anne, joka syntyy erilaiseen maailmaan kuin Keijo, maailmaan jossa Berliinin muuri murtuu ja Pikku Kakkonen tulee arkisin televisiosta. Anne harrastaa ratsastusta, kasvaa nuoreksi naiseksi ja löytää baareihin. Poikiakin löytyy, mutta omaa paikkaa ei silti. Anne tuntee jatkuvasti olevansa ulkopuolinen. Kaiken pitäisi olla kohdallaan mutta kun ei ole. Johtuuko se Fransista, poliisista joka kuoli vuosia sitten liian nuorena?

Todistaja on kokonaisuutena erittäin kiinnostava teos joka toden totta herättää ajattelemaan. Se, että kirjan lähtökohtana ovat tositapahtumat, että Keijo Alho on on todella elänyt, tekee kirjasta elävämmän, todemman, vaikuttavamman. Linnea Alho sanoo kirjan alkusanoissaan että kirjan kirjoittaminen oli hänelle todella maaginen matka. En epäile ollenkaan!

Linnea Alho on todella rohkea kirjailija kun on uskaltanut kirjoittaa tällaisen romaanin. Jäin miettimään kirjailijan omaa roolia kirjassa: onko hän Anne? Jos näin on, kunnioitan häntä entistä enemmän. Hän on sijoittanut itsensä hahmoon josta kirjoittaa rohkeasti ja todella hienosti, pelkäämättä tuoda esiin vaikeitakin asioita. Oli Anne Linnea Alho tai ei, on tämä joka tapauksessa kiinnostavin puoli Todistajassa.

Keijo Alhon tarinakin on toki mielenkiintoinen ja se on omalla tavallaan kirjan kantava voima. Silti löysin Annesta niin paljon minua itseäni etten voinut olla samaistumatta häneen. Annessa on epävarmuutta ja hänellä on varjoja, mutta samaan aikaan hän on todella rohkea ja vahva nainen.

Samaan aikaan kun ihailin Annea hahmona, samaan aikaan nautin kuitenkin myös Alhon historian kuvauksesta. Sillä toki, kun hän kertoo Keijo Alhon menneisyydestä, täytyy Alhon kuvata myös historiaa. Kirja ottaakin omalaisensa katsauksen Suomen lähihistoriaan josta Linnea Alho selvästi tietää.

Todistaja kannattaa lukea jo sen takia, että kirjan lähtökohtana ovat tositapahtumat. Eikä pelkästään sen vuoksi, vaan myös siksi että Linnea Alho on lahjakas kirjoittaja joka saa koko tarinan elämään - sen takia Todistaja kannattaa ainakin lukea. Niin, eihän hyviä kirjoja kannata jättää lukematta.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija

Havukka-ahon ajattelija
Veikko Huovinen
211 s. 
1968 (7. painos)
WSOY









Saatu oman hyllyn aarteeksi


Viime kesän piti olla minun kohdallani varsinainen klassikkokesä, mutten kuitenkaan tullut lukeneeksi kaikkia niitä klassikkoja joita olin suunnitellut. Luin kuitenkin pari sellaista jotka eivät alkuperäiseen suunnitelmaan kuuluneet, ja nyt tuntuu ihanalta ajatukselta jatkaa tutustumista klassikoihin.

Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija on aivan syystäkin klassikko. Tutustuin Huovisen esikoisromaaniin elokuvan kautta, kun isäni jokin aika sitten kaivoi elokuvan omista, ihanan loppumattomista varastoistaan. Sieltä löytyy helmi jos toinenkin, mutten silti aivan jokaisesta isäni varastoista löydetystä elokuvasta riemastu niin paljon kuin Havukka-ahon ajattelijasta. Senhän me jokainen tiedämme etteivät kaikki kirjat toimi elokuvana mutta tämä toimi. Tietenkään en ollut ennen elokuvan katsomista lukenut kirjaa, mutta jotenkin elokuvan lempeä tunnelma, hyvät näyttelijät ja maisemat joissa elokuva on kuvattu - jotenkin ne tekivät suuren vaikutuksen. Ja innostivat tietenkin lukemaan myös kirjan...

No, kirjan pariin pääsin ennen kuin huomasinkaan. Pääsin tutkimaan kirjallisuutta harrastavan kummini kirjahyllyjä ja sieltä löytyi aarre jos toinenkin. Lähes jokaisen kirjan kohdalla kysyin "saanko tämän oikeasti?", ja mukaani tarttui myös tämä Huovisen esikoisromaani. Painos on WSOY:n vuonna 1968 ilmestynyt Kirjallisuutta kouluille versio, kertakaikkiaan nostalgisen näköinenkin teos. Pian kummilta samaani kirjakasan saamisen jälkeen tartuin Havukka-ahon ajattelijaan.

Jos olin pitänyt ajattelijasta elokuvana, niin kirjaan ihastuin vielä enemmän. Vaikka elokuvaversio olikin todella hyvä, totuus on että kirja antaa vielä enemmän. Kirjan kanssa pääsin vielä paremmin tutuiksi Konsta Pylkkäsen kanssa, joka tietenkin oli painunut elokuvasta mieleeni Kai Lehtisenä. Myös kirjan maisemat tuntuivat lukiessa eläviltä, olihan ne kerran jo elokuvassa nähnyt (hienoina, todella mahtavina!). Jotenkin luontokuvaus oli siitä huolimatta kirjassa vielä elävämpää ja huumori pääsi aivan toisenlaisiin oikeuksiin kuin elokuvassa - vaikka toki sitäkin katsoessa nauroin useampaan otteeseen.

Havukka-ahon ajattelijassa oli minulle kaksi suurta asiaa: Suomen luonto ja korpifilosofi Konsta Pylkkänen. Ja näiden kahden yhdistelmä. Se, millaisen huumorin Veikko Huovinen lukijalleen tuo Konsta Pylkkäsen kautta, millaisen tyypin hän on päähenkilöstään tehnyt. Inhimillisen, lämpimän ja hyväntahtoisen. Sellaisen jonka sutkautuksille ja mietteille ei vain voi olla hymyilemättä.

Tänä syksynä Havukka-ahon ajattelija saa ensi-iltansa Joensuun kaupunginteatterin lavalla. En olisi siis paremmin voinut ajoittaa elokuvan katsomista ja kirjan lukemista - tietenkin teatteriesityksenkin menen katsomaan. Pääroolia näyttelee Lassi Uimonen joka jää tämän näytelmän jälkeen eläkkeelle tehtyään pitkän uran Joensuun kaupunginteatterissa. Tämän näytelmän näkeminen on ehdottomasti syksyn kohokohtia!

Kyllä, Havukka-ahon ajattelija on taas sellainen klassikko joka kannatti lukea. 


 

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Henriette Sola: Italialainen nimipäiväkirja

Italialainen nimipäiväkirja
Henriette Sola
319 s. 
2016
Arktinen banaani









Arvostelukappale 



Italainen nimipäiväkirja on Henriette Solan esikoisromaani jossa tulee vahvasti esiin hänen oma harrastuksensa. Sola harrastaa käsientulkintaa ja on ottanut sen myös kirjansa päähenkilön elämään mukaan. Italainen nimipäiväkirja on Italiaan sijoittuvaa chick litiä, genreä joka on minulle erityisen rakas.

Italialainen nimipäiväkirja alkaa kun Sarah päättää tehdä täydellisen muutoksen elämässään. Työ Lontoon pörssissä saa jäädä taakse, samoin pitkästyttävä poikaystävä, kun nuori nainen lähtee Italiaan. Italiassa Sarah lähtee isoäitinsä jalanjäljille, kiertäväksi kädestäkatsojaksi. Kesä 1975 on kuuma, mutta ei pelkästään auringon vuoksi. Sarah matkustaa serkkunsa hevosvankkureilla serkkunsa Tomason kyydissä ympäri Italiaa ja voitte uskoa - kirjan nimenä oleva Italialainen nimipäiväkalenteri pitää kyllä paikkaansa. Nimittäin siinä mielessä, että Sarah käy läpi eräänalaista nimipäiväkalenteria, mitä miehiin tulee. Hän törmää toinen toistaan hurmaavampiin miehiin ja vaikka suunnitelmissa oli etsiä matkan aikana itseään niin... no, se suunnitelma aina siirtyy hieman. On kuitenkin eräs mies jota Sarah ei voi unohtaa, salaperäinen Paimen. Joku siis on saanut pysyvämmän paikan hänen sydämessään...

Koska chick lit on minulle hyvin tuttu ja rakas genre jota olen lukenut paljon, olen oppinut odottamaan tiettyjä asioita genren kirjoilta. Odotan chick litiltä ennen kaikkea romantiikkaa ja huumoria ja... No, romantiikkaa Italaisessa nimipäiväkalenterissa kyllä oli, reilusti. Jossain vaiheessa yritin laskea kuinka moneen mieheen Sarah kirjan aikana törmää, mutta menin jo laskuissa sekaisin. Se on totta kai kirjan ideakin, hän etsii matkansa aikana itseään ja törmääkin sen sijaan hurmuriin toisensa perään. Onneksi Sarahilla on syvempiäkin tunteita, muuten olisin kyllästynyt hänen kevytkenkäisyyteensä.

Sitten se huumori. Chick litissä huumori tosiaan on olennaisena osana ja kyllähän minä Italaisesta nimipäiväkalenteristakin huumorin löysin. Kirjan lukemisen jälkeen jäin tosin miettimään löysinkö huumorin väärästä paikasta, sellaisesta joka olisi tarkoitettu vakavaksi kerronnaksi. Nimittäin minun mielestäni kaikkein hauskinta kirjassa oli se miten Sarahin elämään tuli mies toisensa perään, enkä oikein osannut ottaa sitä vakavasti. Minulle tuollainen elämä ei ole tuttua, joten siinä lienee syy miksi hihittelin Sarahin edes ottamuksille - sitä en tiedä onko se sellaiseksi tarkoitettu.

Henriette Sola tosiaan harrastaa itse käsientulkintaa, jonka on tuonut mukaan Italialaiseen nimipäiväkirjaan. Se onkin kirjassa kohtalaisen suuressa roolissa, joka tuo kirjaan aivan oman mausteensa. Se onkin Solan kirjassa se "uusi" juttu, sellainen jota ei muissa chick lit romaaneissa ole ollut - ainakaan minä en ole törmännyt. Se tuo myös Sarahin hahmoon oman lisänsä, jotain sellaista jota ilman hän ei olisi ollut ehkä niin kiinnostava.

Italialaisessa nimipäiväkirjassa tärkeimmiksi asioiksi nousevat kuitenkin romantiikka ja Italia. Näistä saadaan aikaan viihdyttävä yhdistelmä joka toimii silloin kun kaipaa jotain kevyttä. Minunlaiseni chick lit -kettu, jolle genre on hyvin tuttu, jäi odottamaan ehkä vielä jotain enemmän. Mutta toivon Henriette Solan silti jatkavan genren parissa, sillä aineksia hänessä tähän lajiin on!

perjantai 9. syyskuuta 2016

Yu Hua: Elämänkaari

Elämänkaari
Yu Hua
Suomentanut Rauno Sainio
250 s. 
2016
Aula & Co









Arvostelukappale kustantajalta


Kiina. Maa josta olen kyllä lukenut ja saanut jonkin verran tietoa - mutta silti aivan liian vähän. Kiinasta löytyisi kirjallisuutta suomennettunakin aivan varmasti roppakaupalla, mutta minä olen tutustunut vain muutamaan kirjailijaan - joiden joukossa on monta joista olen pitänyt paljon. Vaikka suurin osa lukemistani kirjoista onkin ollut romaaneja, olen kuitenkin niiden avulla saanut tietää Kiinasta asioita jotka ovat olleet minulle täysin hämärän peitossa. Koulussa toki niitä asioita käsiteltiin, mutta... niin noh. Todellinen kiinnostus vieraisiin kulttuureihin on herännyt vasta viime vuosien aikana ja muutkin Aasian maat tuntuvat vasta nyt oikeasti kiinnostavilta.

Elämänkaari kertoo yhden miehen muodonmuutoksesta. Fugui kertoo elämäntarinansa kansanlauluja keräämään lähteneelle miehelle ja hänen tarinansa on kiinnostavaa kuultavaa. Osittain karua, mutta silti kiinnostavaa. Fuguilla on historia rikkaan maanomistajan perijästä joka ei silloin ollut luonteeltaan mikään mukava mies. Mutta kun hän oli tuhlannut perheen omaisuuden uhkapeliluolissa ja ilotaloissa oli hänen aika muuttua. Nuori ja myrtynyt Fugui alkoi viljellä maata ja muuttui vaatimattomaksi talonpojaksi jolla oli hyvä sydän. Samaan aikaan kun Fuguin elämä muuttui, muuttui myös Kiina. Sisällissota, Suuri harppaus, nälänhätä ja kulttuurivallankumous, suuria asioita jotka kuuluvat osaltaan kirjan juoneen ja nivoutuvat myös Fuguin elämäntarinaan.

Huhhuh. Elämänkaari oli melkoista luettavaa. Kuten ehkä kirjan juonesta voi päätellä, ei Yu Huan romaani ole mitään aivan helppoa luettavaa jo siitä syystä että aiheet ovat niin suuret. Jo itsessään Fuguin elämässä tapahtuu isoja asioita, kun siihen vielä yhdistää Kiinassa tapahtuvat mullistukset saadaan aikaan aika mieletön kirja. Ja kuitenkin, vaikka aiheet ovat suuret ja Fuguin tarina on paikoin rankkaa luettavaa, kertoo Yu Hua tarinaa sellaisella tavalla että sitä on miellyttävää ja omalla, erikoisella tavallaan nautinollista lukea.

Vaikka Kiina on minulle tuttu joistakin tietokirjoista ja romaaneista, Elämänkaaressa tulee esille sellaisia asioita jotka ovat minulle uusia. Monessa kirjassa esille tuleva yhden lapsen politiikka ei nouse suureksi aiheeksi Elämänkaaressa, vaan enemmän Yu Hua käsittelee Kiinan historiaa, esimerkiksi sisällissotaa. Jo se omalla tavallaan tekee kirjasta rankan ja kun siihen vielä lisätään Fuguin tarina joka on omalla tavallaan rankka, sain luettavakseni vaativan kirjan. Vaativan, joka oli kuitenkin nautinnollinen.

Elämänkaari on hienoa luettavaa sellaiselle jota vieraat kulttuurit ja etenkin Kiina kiinnostavat. Fugui ei ehkä ole mikään tavallinen kiinalainen mies, mutta hänen avulaan Yu Hua esittelee Kiinasta sellaisen puolen joka ei ihan jokaisessa romaanissa tule esiin. Elämänkaari ei muutenkaan ole mikään ihan tavallinen elämäntarina, vaan jo kirjan (ja kirjan päähenkilön) erilaisuus on syy miksi kirja kannattaa lukea.

torstai 8. syyskuuta 2016

Kauko Röyhkä: Lapinpoika

Lapinpoika
Kauko Röyhkä
367 s. 
2016
Like









Arvostelukappale kustantajalta


Tänään on tärkeä päivä. Nimittäin, tänään 8.9. vietetään lukutaidon päivää - joka on meille kaikille lukutoukille päivä jolloin on hyvä nostaa kirja sen kunniaksi että osaamme lukea. Se ei tässä maailmassa ole mikään itsestäänselvyys, vaikka se itselle saattaa joskus siltä tuntua. Nautitaan siis erityisesti tänään kirjoista ja lukemisesta!

Lukemisesta nautin myös lukiessani Kauko Röyhkän uutta romaania Lapinpoika. Suhtauduin kirjaan hieman varauksella, sillä ystäväni jota voisin kutsua luottolukijakseni, ei ollut pitänyt kirjasta. Lapinpoikaa lukiessani sain kuitenkin huomata että vaikka kirjamaku muuten olisi kuinka yhtenevä, niin kyllä niitä eroavaisuuksiakin kuitenkin tulee.

Lapinpoika alkaa pohjoisesta, vuodesta 1973. Se kertoo Simosta joka asuu erakkoenonsa hoivissa hiljaisessa pitäjässä - eläen aika surullista elämää. Eräänä aamuna kaikki muuttuu. Kylään saapuu kolme hippityttöä Helsingistä ja Simo voittaa itsensä kun lähtee tervehtimään heitä. Se saakin hänen elämänsä muuttumaan peruuttamattomalla tavalla.

Vaikka ihailen Kauko Röyhkää muusikkona ja kirjailijana tavattoman paljon, en voi silti sanoa että olisin pitänyt kaikista hänen kirjoistaan. Hänen tuotannostaan kuitenkin löytyy kirjoja jotka olen lukenut useamman kerran ja yksi niistä on Miss Farkku-Suomi. Kirjasta tehty elokuvakin miellytti, siihen on saatu samanlaista henkeä minkä koin kirjaa lukiessani. Siksi olikin ilo huomata että Lapinpojassa on jotain samaa kuin esimerkiksi Miss Farkku-Suomessa ja Röyhkän edellisessä kirjassa Poika Mancini - siinä siis on jotain sellaista josta pidin kovasti.

En osaa eritellä tarkemmin mitkä ovat nuo yhdistävät tekijät. Luulen kuitenkin että vahvimpana minulle tuli mieleen kirjan henki, se minkä Röyhkä on muutamaan viime kirjaansa saanut. Juuri sellainen henki, johon minä olen ihastunut. Hyvä herra kirjailija, nyt olet minun silmiini juuri oikealla tiellä - minä arvostan!

Isoin asia Lapinpojassa on tietysti Simo. Ihana, sympaattinen Simo. Simo saa varmasti monen lukijan sympatiat heti kirjan alussa, hänen eläessä hieman surullista elämää erakkoenonsa kanssa, yksin pienessä pitäjässä metsän keskellä. Se, miten tarina jatkuu - no, sympatiani pysyivät edelleen hänen puolellaan, vaikka tarina saikin erilaiset ulottuvuudet.

Lapinpoika on hieno kasvutarina. Se, kun sain seurata Simon kasvua aikuiseksi ja sitä kuinka hän joutuu tekemään elämässä valintoja jotka eivät todellakaan ole helppoja. Se miten hän koki ikävää, rakastui ja menetti. Röyhkän kirjassa on suuria aiheita ja suuria tunteita, mutta koko kirjan mukana seuraa rakkaus ja kaipaus. Monelle meistä tuttuja tunteita, joten Simon tunteiden seuraaminen ja mukana eläminen on helppoa.

Mikään rakkaustarina Lapinpoika ei silti ole, vaan se on hieno kertomus eräästä lapinpojasta jonka elämä yhtäkkiä muuttuu. Eihän kukaan meistä voi tietää minä päivänä kohtalo on koputtamassa oveen, että huhuu, nyt asiat muuttuvat, joten Röyhkä herättää lukijaa myös miettimään. Lapinpojassa on röyhkämäinen tyyli, tuttu ja mahtava, joka itsessään tekee tästä hienon teoksen.

Elisabeth Harrower: Tietyissä piireissä

Tietyissä piireissä
Elisabeth Harrower
Suomentanut Laura Vesanto
223 s. 
2016
Fabriikki kustannus








Arvostelukappale kustantajalta


Tietyissä piireissä on kirja jota Elisabeth Harrower ei alunperin edes halunnut julkaistavan. Kirja piti julkaista alkukielellä vuonna 1971 mutta kirjailija ilmoitti juuri ennen julkaisupäivää ettei kirjaa julkaista. Hän antoi luvan julkaisuun vasta kaksi vuotta sitten ja nyt (onneksi!) kirja saatiin myös meille Suomeen.


Tietyissä piireissä on erittäin kiinnostava, psykologinen tarina eräästä etuoikeutetusta perheestä. Kirja kertoo Sydneyn hienostoalueella elävästä Howardien perheestä, jonka elämään yhtäkkiä ilmestyvät orposisarukset Anna ja Stephen. Heille yltäkylläinen elämä tulee yllätyksenä, ovathan sisarukset tottuneet aivan erilaiseen elämään. Perheen poika Russell on juuri palannut sodasta ja hän on juuri se joka tuo Howardien perheeseen Annan ja Stephenin. Russelilla on myös sisar Zoe, yltäkylläiseen elämään tottunut tyttö joka ei todellakaan ole tottunut siihen että kukaan kyseenalaistaisi hänen mielipidettään. Annan ja Stephenin tulo perheeseen ei ole helppo asia Zoelle, mutta kyllä muidenkin perheenjäsenten elo muuttuu.

Tietyissä piireissä on kolmas Fabriikki kustannukselta ilmestyvä käännösromaani. Laura Restepon romaania en ole vielä lukenut vaikka sekin odottaa hyllyssä, mutta Deborah Levyn Uiden kotiin oli todella kiinnostava teos joka ansaitsi tulla käännetyksi. Kuten Omppu sanoi bloggauksessaan, on todella mahtavaa että käännetään myös tällaisia kirjoja jotka eivät välttämättä ampaise suoraan TOP-listojen kärkeen. Toivottavasti lukijat kuitenkin tämänkin kirjan löytävät!

Vielä enemmän kuin Levyn romaaniin, ihastutti minua Tietyissä piireissä. Elisabeth Harrowerin kirjaan luoma tunnelma oli minun silmiini kertakaikkiaan ainutlaatuinen, sellainen joka vei mennessään nopeasti. Aivan ensimmäisiltä sivuilta saakka en kirjan tunnelmaan päässyt mutta taas kerran nähtiin se, että on oltava kärsivällinen - Tietyissä piireissä otti omakseen muutaman kymmenen sivun jälkeen. Tunnelman lisäksi minua kiehtoi Harrowerin romaanissa hänen luomansa hahmot. Otin jollain tapaa orpotyttö Annan omakseni, sillä hänen tarinansa oli minulle kirjan parasta antia.

Tietyissä piireissä ei missään tapauksessa ole kevyt kirja, vaan se haastoi minua ja otti oman aikansa. Kirjaan piti keskittyä ajatuksen kanssa, sen vaati Elisabeth Harrower minulta. Mikäs siinä, hyvään romaaniin keskittyy mielellään ja mikä nautinto siitä loppujen lopuksi tulikaan. Juuri se nautinto mikä tulee kun lukee hyvää kirjaa ja sitten pääsee sen maailmaan - ensi takeltelun jälkeen.

Vaikka Tietyissä piireissä ei missään vaihessa näyttäytynyt minulle "kevyenä" romaanina niin loppua kohti se sai surullisempia, synkempiä, sävyjä. Tämä oli varmasti kirjailijalta tarkkaan harkittu päätös ja mitä pidempään kirjaa jälkikäteen pohdin, teki se pelkästään hyvää kirjalle. Lopusta huolimatta en sano että Tietyissä piireissä olisi rankka tai synkkä kirja, mutta sen sanon että tämä kuitenkin antoi ajateltavaa. En sanoisi Elisabeth Harrowerin kirjoittaneen kuitenkaan kevyttä kirjaa, vaan sopivan painavaa tekstiä joka antaa ajateltavaa, antaa eläytyä ja tuo omanlaisensa nautinnon.

Kaikkein eniten kuitenkin Tietyissä piireissä on hieno romaani monella tapaa kiinnostavasta perheestä. Howardien perheestä löytyy monta kiinnostavaa hahmoa, joista Elisabeth Harrower on saanut ihastuttavan paljon irti. Jos hienosti kuvatut henkilöhahmot, rakkaustarinat ja elämän kääntöpuolet kiinnostavat niin Tietyissä piireissä kannattaa lukea. Etsikää kirjalle sopiva hetki, sellainen jolloin ehditte lukea pidemmän ajan - tämä vie helposti mukanaan.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu

Ylipainolisämaksu
Kaisa Haatanen
158 s. 
2016
Johnny Kniga









Arvostelukappale kustantajalta


Tiedättehän mottoni "onnea on kun on hyvä kirja kesken"? No, onnea on myös kun on aloittamassa kirjaa jonka jo etukäteen arvaa hyväksi. Onnea on myös aloittaa blogikirjoitus kirjasta johon on ihastunut todella kovasti. Sellaiset ovat kirjanörtin suuret onnet!

Ylipainolisämaksu on Kaisa Haatasen toinen kirja. Hänen esikoisromaanistaan tuttu Tytti on päähenkilö myös Ylipainolisämaksussa, ja nyt Tytti kertoo matkustamisesta ja siihen liittyvistä asioista. Hän kertoo eri matkustuskohteista, ihanista ja kamalista. Hän kertoo myös matkaseuralaisista - bilettäjäkaverista, niuhottajasta, ihanasta ja kamalasta perheestä ja tietysti äidistä. Onneksi matkaseuralaisena on ollut myös poikaystäviä, joiden kanssa matkustaminen on hieman erilaista - nuoruuden sulhasen äiti ei sen sijaan ehkä ole unelmaseuralainen matkustaessa. Mistä tulee nimi ylipainolisämaksu? No, kyllähän kaikki matkustaneet tietävät että se vain pitää maksaa aina silloin kun siihen tilanteeseen joutuu. Sen tietää myös Tytti.

Meikkipussin pohjalta ihastutti. Se sai minut ihastumaan Kaisa Haataseen kirjailijana ja tietysti mahtavaan Tyttiin. Vaikka Meikkipussi ei ollutkaan ehkä suunnattu minun ikäisilleni lukijoille, nauraa rätkätin kirjan kanssa moneen otteeseen. Johtuneeko tuosta ikäkysymyksestä vai mistä, niin Ylipainolisämaksu se vasta minun sydämeni veikin.

Vaikka viimeisestä ulkomaanmatkastani onkin aikaa, löytyy kokemusta matkustelusta silti. Jotkut tilanteet joihin Tytti kirjassa joutuu tuntuvat tutuilta ja niille joista ei ole kokemusta - ne pystyin kuvittelemaan hyvin. Suurin osa omista matkakokemuksistani on kuitenkin loppujen lopuksi hyvin positiivisia, joten parhaiten pystyin nauramaan niille asioille, joissa pystyin vain kuvittelemaan Tytin eri tilanteisiin. Joillekin Ylipainolisämaksu on varmasti jollain tapaa omien muistojen verestämistä ja vertaistuen hakemista, mutta minulle tämä oli ennen kaikkea tolkuttoman hauska kirja. Paluu Tytin seuraan.

Kaisa Haatanen on aivan hemmetin hauska kirjailija ja hänen luomansa Tytti on ihana tyyppi. Taas, Ylipainolisämaksua lukiessani, en voinut olla miettimättä kuinka paljon Tytissä on kirjailijaa itseään. Mietin sitä vieläkin tätä kirjoittaessani ja tulen varmasti palaamaan aiheeseen mielessäni moneen otteeseen. Ylipainolisämaksun luettuani toivon todella kovasti että Tytissä olisi ainakin jonkin verran totuuspohjaa, sillä kirjassa on luku jossa Tytti on Doctor Who Expossa, Englannissa. Minä, Doctor Who -fani, lähestulkoon pompin sohvalla lukua lukiessani ja itkin melkein kateuden kyyneleitä kun ajattelin että Tytti, tai Kaisa Haatanen, on päässyt tuohon mahtavaan tapahtumaan. Psst, Tytin lempitohtori on David Tennant. Hän on toki ihana, mutta Matt Smith on vielä ihanampi. Että sellaista.

Ylipainolisämaksu on kyllä viiden tähden kirja. Se tulee pysymään hyllyssäni, sillä tämä on kirja johon voin palata silloin kun on paha mieli ja haluaisi lukea jotain hauskaa. Ylipainolisämaksua voi nimittäin hyvin lukea vain yhden luvun verran (ehkä tulen palaamaan tuohon Doctor Who Expo -lukuun aika usein) ja sitten siirtyä jonkin muun kirjan pariin. Uskon että Ylipainolisämaksu on myös hyvää lääkettä lukujumiin, silloin kun tuntuu ettei mikään muu kirja auta, niin tämä kyllä varmasti tepsii. Tästä tuleekin varmasti yksi turvakirjoistani, yksi naurukirjoistani, joka on lääkettä siihen kun maailma on ilkeä. Kaisa Haatanen ja Tytti auttavat.

Uskon että he auttavat teitäkin, jos vaan annatte itsellenne luvan tarttua tähän kirjaan ja ottaa annoksen nauruterapiaa.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Jasu Rinneoja: Erakon arvoitus

Erakon arvoitus
Jasu Rinneoja
200 s. 
2016
Reuna









Arvostelukappale kustantajalta


Jasu Rinneoja oli minulle entuudestaan tuttu kirjailija, ennen kaikkea hänen Kylmäkorpi -dekkarisarjastaan. Olen pitänyt sarjasta, sen päähenkilöstä sekä Rinneojan mukavasta, leppoisasta tyylistä kovasti. Ilahduinkin kovasti kun huomasin hänen julkaisevan Erakon arvoituksen, nuortenkirjan jossa olisi myös hieman jännitystä mukana. Tutun kirjailijan uusi aluevaltaus kun kiinnostaa aina kovasti!

Erakon arvoitus alkaa kun 16-vuotias Taneli joutuu kesäksi maalle isovanhempiensa luokse, ennen kaikkea auttamaan vaariaan Verneriä. Joutuminen yhtäkkiä maalaisympäristöön on kaupunkilaispojalle aikamoinen järkytys, mutta sopeutuminen alkaa hiljalleen. Tähän on avuksi naapurissa asuva, samanikäinen Pekka, jonka kanssa Taneli ystävystyy nopeasti. Ystävyys joutuu kyllä pian koetukselle kun nuoret ihastuvat samaan tyttöön... Tyttöjen lisäksi maalla kuitenkin kiinnostaa toinenkin asia. Nimittäin Tanelia kiinnostaa kovasti pellonreunassa tuijottava omituinen erakko, jonka nähdessään kaikki vaivaantuvat välittömästi. Pekka on ainoa joka suostuu puhumaan erakosta, mutta hänkin käskee pysymään miehestä kaukana. Siitäkös Tanelin kiinnostus lisääntyy, ja sitten onkin seikkailu aluillaan.

Nuortenkirjallisuus ei ole mikään helppo laji. Aikuisten kirjoittaessa nuorille ei varmasti ole helppoa löytää sitä oikeaa henkeä, oikeaa otetta josta myös nuoret pitävä. Siis minunlaisteni aikuisten lukutoukkien lisäksi, joille nuortenkirjallisuus on rakas genreä. Uskon kuitenkin että Jasu Rinneoja on löytänyt Erakon arvoitukseen sellaisen tyylin joka miellyttää myös nuoria.

Rinneojan tyylihän oli minulle tuttua jo ennestään hänen dekkareistaan ja uskalsin toivoa että sama tyyli olisi myös Erakon arvoiuksessa. Ja olihan se. Rinneoja kirjoittaa leppoisasti, tavalla josta uskon että myös poikien olisi helppo pitää. Se onkin yksi tärkein asia tässä kirjassa: se, että tämä olisi hyvä kirja myös pojille. Kirjan päähenkilön ollessa 16-vuotias poika jolla on ongelmia koulussa, jo se on mielestäni asia joka voisi saada pojat tarttumaan kirjaan. Kun tähän vielä lisätään Erakon arvoituksen seikkailu henki, on kirja todella hyvää luettavaa myös pojille. Se ei tietenkään estä tyttöjä kirjaan tarttumasta, sillä onhan tässä ripaus romantiikkaakin joka ehkä kiinnostaa vuorostaan tyttöjä. Minua, vanhempaa lukijaa miellytti kokonaisuus ja se, että tulin kirjasta tolkuttoman hyvälle tuulelle.

Se onkin Jasu Rinneojan tyylissä mielestäni keskeinen asia. Se, että hänen kirjoistaan tulee hyvälle tuulelle. Oli kyseessä sitten dekkari tai tällainen nuortenkirja, on hänen tyylissään jotain lämmintä ja mukavaa, sellaista että sitä lukiessa hymyilee hyvin. Tällaisia kirjoja ja kirjailijoita pitäisi olla paljon (mieleeni kyllä tulee heti muutama), joista tulee hyvä mieli. Sillä sekin on toisinaan enemmän kuin tärkeää.

Erakon arvoituksessa on monta suurta asiaa. Yksi sellainen on ehdottomasti isovanhempien ja Tanelin välille kasvava suhde: se lämpö ja ystävyys minkä Rinneoja on onnistunut Tanelin ja Verneri-vaarin keskelle luomaan, se on todella hienoa. Isovanhempien ja lapsenlapsien väliset suhteet ovat aina tärkeitä - oli kyse sitten kirjallisuudesta tai elävästä elämästä.

Sitten on kaupunkilaispojan sopeutuminen maalle. Voisiko Tanelia sanoa jopa ongelmanuoreksi? Ehkä hän ei sieltä pahimmasta päästä ole, mutta on hän tainnut aiheuttaa vanhemilleen harmaan hiuksen jos toisenkin. Kuitenkin se, miten hän tarinan edetessä sopeutuu maalle, jättää puhelimen huoneeseensa päiväksi eikä roiku netissä, ystävystyy Pekan kanssa ja pitää maatalon töistä - se on mahtavaa.

Sitten on vielä Erakon arvoituksen seikkailupuoli. Erakko on tietenkin hyvin tärkeä ja iso asia kirjan juonessa ja muodostuu Tanelillekin isommaksi asiaksi kuin hän olisi osannut arvella. Hienosti on Rinneoja luonut tämän seikkailujuonen kirjaan ja sen, miten se kasvaa loppua kohti. Kyllä sain melkein liikutuksen kyyneleet silmääni ihan lopussa - kyyneleet ja saman aikaan hymyn huulilleni. Hyvä yhdistelmä!

Erakon arvoitus on hyvän mielen kirjallisuutta myös meille aikuisille, mutta kannattaa vinkata kirjasta lähipiirin nuorille jos itseä ei nuortenkirjallisuus kiinnosta. Jospa vaikka tämä kirja saisi jonkun pojan innostumaan lukemisesta... Ainakin Erakon arvoitus olisi hyvä lähtökohta.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Miika Nousiainen: Juurihoito

Juurihoito
Miika Nousiainen
332 s. 
2016
Otava









Arvostelukappale kustantajalta


 Miika Nousiainen. Kirjailija joka otti minut omakseen esikoisromaanillaan ja jonka matkassa olen kulkenut tiiviisti siitä lähtien. Vadelmavenepakolainen on tähän mennessä ollut minulle kaikinpuolin rakkain, tärkein ja hienoin Nousiaisen romaani, mutta se on kohdannut voittajansa. Reissuni hammaslääkärin tuolille, Juurihoitoon, oli joka suhteessa mieletön kokemus.

Älkää pelätkö, ei Juurihoito ole pelkkä hammaslääkäriromaani. Keskeisenä tapahtumapaikkana kirjassa toki hammaslääkärin tuoli on, onhan kirjan yksi keskeisistä henkilöistä hammaslääkäri. Pääroolia näyttelee kuitenkin Pekka, eronnut copywriter joka päätyy hammaslääkärin tuoliin. Heti alussa Pekasta kerrotaan kirjan juonelle keskeinen asia: hänellä ei ole isää. Pekan käydessä hammaslääkärissä hänelle selviää että lääkäri on hänen veljensä ja he päätyvät unohtumattomalle matkalle etsimään isäänsä.

Hammaslääkäripelostani huolimatta en kavahtanut Nousiaisen kirjan aihetta, joka on onni. Olisin nimittäin menettänyt jotain paljon enemmän kuin vain pelkkää hammaslääkärikuvausta jos olisin jättänyt kirjan lukematta - Juurihoidossa on jotain suurta. Tapa, jolla Miika Nousiainen naurattaa, siinä on jotain niin lämmintä ja sympaattista ettei niin kirjan hahmoista kuin itse kirjailijastakaan voi olla pitämättä. Vaikka kirjan aiheet ovat pohjimmiltaan vakavia, asioita joiden ei välttämättä pitäisi naurattaa, saa Nousiainen kuitenkin ne oivalluksillaan muovattua hauskoiksi.

Kirjan tapahtumien yksityiskohdat, pienet oivallukset ja kertakaikkiaan herkullinen dialogi tekevät Juurihoidosta hauskan. Samaan aikaan kun kirja on tavattoman liikuttava, syvälle sieluun menevä, itkuhermoja koskettava - samaan aikaan tirskuin naurusta milloin kenenkin hahmon sanoille, teoille tai vaikka vain Nousiaisen kuvaamalle paikalle. Tähän ei kuka tahansa kirjailija pysty.

Ja sitten on Miika Nousiaisen tyyli kertoa. Se on kertakaikkiaan hieno. Minulle Maaninkavaara ja Metsäjätti ovat jääneet hieman keskinkertaisiksi kirjoiksi vaikka olen nekin mielelläni lukenut. Nyt Juurihoidosta löysin sen minulle Vadelmavenepakolaisesta tutun kirjailijan, sen kirjailijan johon minä silloin vuosia sitten lujasti ihastuin. Tämä oli onni.

Juurihoitoa ei kannata jättää väliin hammaslääkäripelon takia sillä suuremmat aiheet ovat kirjassa keskeissä roolissa. Mutta jos ei pelkää sitä että kirjaa lukiessa joutuu nauramaan kerran jos toisenkin ja liikuttua myös muutaman kerran, suosittelen Juurihoitoa lämpimästi. Siis Miika Nousiaisen kirjaa. Hammaslääkärikäynti on jokaisen omissa käsissä.