maanantai 5. joulukuuta 2016

Jørn Lier Horst: Salamanterin arvoitus

Salamanterin arvoitus
Jørn Lier Horst
Suomentanut Sanna Manninen
123 s. 
2015
Sitruuna kustannus








Arvostelukappale kustantajalta 


Dekkarihullu on dekkarihullu ja totta kai kiinnostun kun vastaani astelee tällainen, vähän nuoremmille lukijoille suunnattu dekkari. Horst ei aiemmin ollut minulle tuttu kirjailija, sillä en ole lukenut myöskään hänen aikuisille lukijoille suunnattuja dekkareitaan - tämän jälkeen tulen ilman muuta tutustumaan myös niihin! Lapsille kirjoittamisen hän kyllä ainakin osaa.

Ystävykset Cecilia, Leo, Une ja Egon-koira huomaavat että seudulla tapahtuu jotain kummallista. Rannalta löytyy ruumis ja samoihin aikoihin pari hämärää tyyppiä majoittuu majataloon jossa Cecilian koti on. Voisiko asioilla olla jokin yhteys? Ystävykset ryhtymät omin päin tutkimaan asiaa ja äkisti kysymyksiä tuntuu olevan pohdittavana enemmänkin.

En ole ainoa jännityskirjallisuuden ystävä blogimaailmassa, vaan meitä kyllä riittää. Itse pidän muutenkin lastenkirjoista, mutta silti Salamanterin arvoitus oli siihen genreenkin jotain uutta ja virkistävää. Syynä on kenties se että Horst kirjoittaa dekkareita myös aikuisille, joten hän osaa luoda jännittävän juonen myös nuoremmille lukijoille. Salamanterin arvoitusta lukiessa sain aivan yhtälailla pohtia ja jännittää loppuratkaisua kuin muissakin dekkareissa.

Tunnustan: en ole koskaan lukenut Viisikoita. En edes lapsena. En ole tuntenut suurta kaipuuta sarjan pariin myöskään aikuisella iällä, vaikka jännityskirjallisuus on muuten alkanutkin kiehtoa. Salamanterin arvoitus kuulema on Enid Blytonin hengessä kirjoitettu, johon minä en tietenkään osaa kirjaa verrata - osaan vain sanoa että Horstin kirjaan luoma henki on hurmaavan vanhahtavaa ja jollain tapaa leppoista. Johtuneeko sitten tapahtumapaikoista, hahmoista vai kenties kokonaisuudesta, mutta nautin kirjan lukemisesta todella paljon.

Salamanterin arvoitus on suunnattu ennen kaikkea 9-13 vuotiaille lukijoille ja luulenpa että se olisi todella hyvää luettavaa myös pojille - ja myös sellaisille pojille jotka eivät ole muuten varsinaisia lukutoukkia. Hortstin luoma tunnelma on sellainen että se vetää puoleensa ensimmäisiltä sivuilta saakka, joten jos vain kirjan aukaisee niin se on menoa...

Tiina Martikainen: Jäätyneet kasvot

Jäätyneet kasvot
Tiina Martikainen
255 s. 
2016
Myllylahti









Arvostelukappale kustantajalta


Lumista itsenäisyyspäivän aattoa Joensuusta - täällä se todella on luminen. Viime yön ja tämän päivän aikana lunta on tullut ainakin kaksikymmentä senttiä eivätkä aura-autot ole todellakaan vielä joka paikkaan ehtineet. Tämä aamu alkoikin kahlatessa lähestulkoon umpihangessa Perheentalolle joten nyt on ihanaa olla sisällä lämpimässä - kirjojen kanssa.

Talvi on myös Tiina Martikaisen toisessa dekkarissa Jäätyneet kasvot. Talvisena yönä Karjalohjalta löydetään ruumis, omakohtitalon ulkoaltaalta. Aviomiehen mukaan vaimo oli ollut menossa kastautumaan altaalle. Tiina Martikaisen edellisestä dekkarista, Kasvot pinnan alla, tuttu Hanna Vainio saa siis jälleen tutkittavaa kun hänet kutsutaan paikalle - tietenkin poliisikoiransa Riinan kanssa. Aluksi Hanna pohtii miksi lohduttomaan tilanteeseen johtanut kaatuminen tuo poliisin paikalle, mutta huomaa pian ettei tapaus olekaan aivan niin yksinkertainen miltä aluksi näytti. Tutkinta etenee ja mutkia tulee matkaan yksi jos toinenkin...

Tiina Martikaisen ensimmäinen dekkari, Kasvot pinnan alla, viehätti minua kovasti. Pidän aina kun dekkarissa on jonkinlainen tuore ote ja Martikaisella sellainen on. En ole nimittäin ennen lukenut että dekkarissa olisi keskeisessä osassa poliisi jonka mukana kulkee myös poliisikoira - tämä viehättää Martikaisen dekkareissa minua kovasti. Kiinnitin huomiota jo Martikaisen ensimmäistä dekkaria lukiessani siihen miten hienosti hän kuvaa poliisin ja poliisikoiran välistä työtä - hän on ilmiselvästi paneutunut aiheeseen, sillä Hannan ja Riinan yhteistyö on samaan aikaan saumatonta ja jollain tapaa aitoa. Riina ei jää huomiotta myöskään Jäätyneissä kasvoissa, vaan Hannan ja Riinan yhteistyö jatkuu samalla tavalla saumattomana ja hienona - joskin heitä vastaan tulee eräs keikka joka on muuttaa heidän koko elämänsä.

Jäätyneet kasvot on siinäkin mielessä hieno dekkari, että siinä mennään hieman syvemmälle Hannan persoonassa ja elämässä. Kasvot pinnan alla oli hyvä dekkari, mutta kovin syvälle se ei Hannassa päässyt - tosin se ei mielestäni olekaan yksittäisen dekkarin tarkoitus. Nyt, sarjan toisen osan myötä, pääsin hieman syvemmälle Hannan elämässä, ja ilahduin kovasti huomatessani pitäväni hahmosta yhä enemmän. Hannassa on jotain aitoa ja lempeää, esimerkiksi hänen ja hänen tyttärensä suhde on mutkattoman ja aidon tuntuinen.

Varsinainen dekkarijuoni Jäätyneissä kasvoissa on ihailtava. Ulla kuvaileekin Martikaisen toista dekkaria älykkääksi, jota se todella on. Vaikka Jäätyneet kasvot alkaa rauhallisesti se kuitenkin kasvaa ja kasvaa, toi eteeni sellaisia koukkuja ja mutkia etten olisi voinut kuvitellakaan. Kuitenkaan kyseessä ei ole kovin väkivaltainen dekkari, vaan juuri sopivan älykäs mutta silti omalla tavallaan viihdyttävä lukunautinto. Pidin Martikaisesta jo ensimmäisen dekkarin perusteella, nyt olen vielä enemmän ihastuksissani.

Tiina Martikaisella on kasassa hyvät elementit rakentaa hieno dekkarisarja - toivonkin saavani lukea pian jatkoa!

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Heikki A. Kovalainen: Mädän elämän alkeet

Mädän elämän alkeet
Heikki A. Kovalainen
2016
Teos










Arvostelukappale kustantajalta



Takakannen lukemalla Mädän elämän alkeet jää melkoiseksi arvoitukseksi. Se kertoo kirjan olevan puhekielellä kirjoitettu ja persoonallinen - ja kiinnostava. Minä olin kirjan aloittaessani tutustunut siihen kustantajan katalogissa, joten minulla oli omat arveluni siitä mitä sisältö voisi olla.

Mädän elämän alkeet alkaa kun minä kertoja, eli Petrus, joutuu laitokseen. Hänen ympärillään on jos jonkinlaista tyyppiä kunnes pienessä keltaisessa talossa Petrus löytää Mikaelin. Ja ennen kuin Petrus huomaakaan, on hänen minä-minä-minä keskeiseen maailmaansa saapunut aurinko.


Lähdetäänpä liikkeelle siitä että mikään helppo kirja Mädän elämän alkeet ei ole. Se sisältää todella paljon pohdiskelua, sitä miten ihmisen (tässä tapauksessa Petruksen) minä kuva rakentuu, särkyy ja alkaa taas kehittyä kokonaiseksi ihmiseksi. Heikki A. Kovalainen on tehnyt hienoa työtä luodessaan Petruksesta niin kiinnostavan, monisäikeisen ja persoonallisen hahmon - joka liikautti jotain minun sisälläni.

Mädän elämän alkeet kiinnosti minua katalogissa ennen kaikkea laitoselämän takia. Mielisairaalaympäristöt kiinnostavat aina, siis lähestulkoon poikkeuksetta. Tälläkään kerralla en tehnyt poikkeusta ja loppujen lopuksi oli hienoa että luin Kovalaisen esikoisromaanin. On totta, etten saanut teoksesta täysin otetta ja joskus oli hankala pysyä Petruksen ajatuksissa kärryillä mutta jaksoin yrittää. Sitten kun sain kiinni Petruksen tajunnanvirrasta, koin hienoja hetkiä. Kovalainen on tosiaan luonut hienon persoonan.

Pidin toki laitosympäristöstäkin, se saa aina jotenkin sydämen sykähtelemään mutta syy miksi jollain tapaa Mädän elämän alkeet sytytti, on Petrus. Hän on persoonallinen, erikoinen ja omalla tavallaan ihastuttava nuori mies, joka ei pelkää sanoa mitä sylki suuhun tuo. Juuri tuosta syystä minua hieman pelottaisi keskustella hänen kanssaan todellisessa elämässä, sillä hänenlaisteen tyyppien kanssa ei koskaan tiedä millaiseen keskusteluun sitä päätyisikään.

Voin sanoa että odotan kiinnostuksella mitä Heikki A. Kovalainen kirjoittaa seuraavaksi. Ja voin sanoa, että tulen myös lukemaan sen.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Alain Mabanckou: Pikku Pippuri

Pikku Pippuri
Alain Mabanckou
Suomentanut Saana Rusi
191 s. 
2016
Fabriikki kustannus








Arvostelukappale kustantajalta


Pikku Pippuri ei suinkaan ole ruokakirja vaikka kirjan kannesta ja nimestä saattaisi ehkä niin kuvitella. Kyseessä on romaani, todella hieno ja herkullisella tavalla absurdi romaani joka vei minut 1970-luvun Kongoon.

Pikku Pippurin elämä saa alkunsa orpokodissa jossa elämä ei varsinaisesti ole juhlaa - vallankumouksen tullessa kaikki muuttuu ja Pikku Pippuri päättää myös muuttaa omaa elämäänsä, hän ottaa ja karkaa satamakaupunki Pointe-Noireen. Onni ja sattuma johdattavat hänet mahtavan leidin, Mama Fiat 500: sekä hänen kymmenen tyttönsä luokse ja elämä hymyilee - kunnes taas kaikki suistuu raiteiltaan.

Pikku Pippurin elämä ei tosiaan ole ruusuilla tanssimista. Alain Mabanckou on kirjoittanut tämän nuoren miehen kasvutarinan kuitenkin pilke silmäkulmassa eikä kerro kuitenkaan hänen elämästään liian raskaasti - mukana on huumorin pilkahduksia, absurdimaisia elämyksiä, jotka saavat hymyilemään Pippurin vastoinkäymisistä huolimatta.

Pikku Pippuri ei ole kuitenkaan ainoastaan kasvutarina, vaan se on myös kurkistus Kongon historiaan. Uudet kulttuurit kiinnostavat minua aina ja Kongo ja maan historia oli jotain joka tuli tutuksi vasta tämän kirjan myötä. Mabanckou kertoo Pikku Pippurin kasvutarinan ohella Kongosta ja maassa 1970-luvulla tapahtuneesta vallankumouksesta, mutta ei tee tätäkään liian raskaasti - historialliset seikat tulevat juonen ohella, siihen omalla tavallaan kuuluvina.

Pikku Pippuri ei ole samalla tavalla haastavaa luettavaa kuin jotkut kirjat joita olen päätynyt tämän syksyn aikana lukemaan. Se on kuitenkin kirja joka vaatii oman hetkensä ja hiljaisuuden - jonka kanssa en aina kirjaa lue. Onneksi tajusin antaa Pikku Pippurille hiljaisuuden, itseni kokonaan, näin pääsin Mabanckoukin kuvaamaan maailmaan.

Kyllä, Pikku Pippuria voi suositella lämpimästi. Hyvän kirjallisuuden ystäville, vieraiden kulttuurien ystäville, taidokkaan suomennoksen ystäville. Heille, jotka tahtovat ihastua kirjaan.

Kai Ekholm: Tähtisilmä

Tähtisilmä
Kai Ekholm
207 s. 
2016
Atena









Arvostelukappale kustantajalta


Kai Ekholmin dekkari Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava oli ilmestymisvuonnaan kirja joka hiipi hitaasti ja vaivihkaa mieleeni. Huomattuani kirjan ja kirjailijan nimen alkoi tuntua että kyllä, minun on luettava tämä, ja tieni kävi kirjakauppaan. En joutunut pettymään, sillä ihastuin Kai Ekholmin älykkääseen tyyliin punoa jännitystä.

Tähtisilmäkin oli ilman muuta lukulistallani. Se on odottanut oikeaa hetkeä, sopivaa lukutunnelmaa, ja tulihan se - viimein. Onneksi, sillä Tähtisilmä oli niin hyvää luettavaa että soin sille mielelläni täydellisen lukuflown.

Kai Ekholm tutustutti minut edellisessä dekkarissaan etsivätoimisto Kaljuun ja Kiharaan. Sama parivaljakko on läsnä Tähtisilmässäkin, poliisin apuna. He saavat tutkittavakseen ratkaisemattomaksi jääneen rikoksen vuodelta 1995 jolloin eräs perhe tekee itsemurhan hyppäämällä kuolemaan Suomenlinnassa. Kalju ja Kihara palaavat ajassa taakse päin ja yrittävät selvittää mitä vuosia sitten tapahtui ja miten tapahtumiin liittyy se, että mielisairaalassa asuva vanha mies osaa piirtää valokuvan kuolleesta perheestä.

Tähtisilmä on varsinainen lukusukkula - eli siis minun kohdallani dekkari jonka lukemisesta todella nautin. Ekholmin tyyli on samaan aikaan viihdyttävä ja älykäs, hän ei aliarvioi lukijaa vaan on sijoittanut kirjan juoneen ovelia koukkuja joilla pysyin helposti valppaana. Kuitenkin samaan aikaan Tähtisilmässä on omanlaisensa keveys, juuri sellainen joka saa ahmimaan kirjaa. Luvun toisensa perään - ja vielä yhden.

Kaljun ja Kiharan yhteispeli toimii hienolla tavalla hyvin yhteen ja se välittyi myös minulle kirjan sivuilta. Se tekee osaltaan Tähtisilmästä nautinnon, sillä kyllähän dekkarissa ja etenkin dekkarisarjassa päähenkilöillä on hirvittävän suuri merkitys. Ihastuin kaksikkoon jo Ekholmin ensimmäisen dekkarin perusteella ja olin todella iloinen että hän päätti jatkaa Kaljusta ja Kiharasta kirjoittamista.

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika kirjoittaa osuvasti Tähtisilmän olevan omalla tavallaan veijariromaani. Voi kyllä, yhdyn tähän. Kuten edellä kirjoitin, on Tähtisilmä viihdyttävä, enkä löytäisi parempaa sanaa kuvaamaan sitä kuin veijariromaani - vai ennemmin veijaridekkari? Vaikka kaiken keskellä on rikos, voin kuitenkin kuvitella Ekholmin silmänurkassa olleen pilkkeen kun hän on kirjoittanut Kaljusta ja Kiharasta...

Tähtisilmä on hyvä dekkari monenlaiseen hetkeen. Älykäs veijaridekkari jota ei malta laskea käsistään - se on yhteenvetoni.

torstai 1. joulukuuta 2016

Jessica Schiefauer: Ester & Isak

Ester & Isak
Jessica Schiefauer
Suomentanut Säde Loponen
279 s. 
2016
Karisto








Arvostelukappale kustantajalta


Luin Jessica Schiefauerin nuortenromaanin Pojat pian sen ilmestymisen jälkeen ja mietin lukemaani pitkään kirjan kansien sulkemisen jälkeen. Pojissa oli oma vetovoimansa - ehkä juuri sen erikoisuuden ja persoonallisuutensa tähden. Jessica Schiefauer todisti Pojilla olevansa taitava kertoja, joten hänen uusi suomennoksensa Ester & Isak hyppäsi ilman muuta lukulistalleni.

Ester & Isak pitää sisällään yhden vuoden. Yhden vuoden kahden nuoren, Esterin ja Isakin elämässä, jolloin moni asia muuttuu heidän elämässään. On kesä, jolloin kaksi nuorta rakastuu, järjetömästi ja voimalla. On kesä jolloin kaikki alkaa, loppuu ja syttyy uudelleen. On kesä jolloin rannalla tapahtuu jotain kauheaa.

Luettuani Pojat se jätti minut pohtimaan kuinka paljon oikeastaan kirjasta pidin. Kuten mainitsin, siinä oli oma tenhonsa ja oma vetovoimansa, mutta en silti ihastunut kirjaan päättömästi. En ihastunut siihen yhtä päättömästi kuin Esteriin & Isakiin ihastuin.

Aloitin Schiefaurin uuden kirjan jo kertaalleen ennen lukemista. Tunnustan: en ensimmäisellä kirjalla syttynyt kirjaan alkuunkaan ja jätinkin sen hyllyyni odottamaan parempaa hetkeä. Onneksi tartuin kirjaan paremmalla ajalla, parempana hetkenä ja annoin sille uuden tilaisuuden. Sillä nyt, kun aika oli "oikea", kun ehdin pudottautua tämän nuortenkirjan maailmaan kerralla, rakastuin.

Usein ajattelen nuortenkirjojen olevan sellaista niin sanotusti kevyempää luettavaa, kirjoja jotka sopivat jokaiseen hetkeen. Ester & Isak ei kuitenkaan ole sellaine. Se on psykologisesti todella vahva, kiehtova ja ehkä jopa rankkakin nuortenkirja, jota en ihan heti lähtisi kovin nuorelle lukijalle suosittelemaan. Mutta nuorille aikuisille, jotka kaipaavat jo hieman vaativampaa kirjallisuutta, vahvempaa tarinaa, heille Ester & Isak on takuuvarmasti hyvä kirja.

Ester & Isak on toki rakkaustarina. Se ei kuitenkaan ole mikään höttöinen tarina kahden nuoren suhteesta, vaan heidän suhteessaan on mutka jos toinenkin. Esterin ja Isakin suhteen kuvaus riipaisi minua syvältä ja voin uskoa että se riipaisee myös nuorten ikätoveria, joka ehkä parhaillaan on keskellä elämänsä ensimmäisiä seurustelusuhteita. Schiefauer kuvaa sitä, millaisiin muotoihin viaton ensirakkaus voi kasvaa ja sitä, millaiseksi se ei saisi kasvaa.

Mutta kirja ei ole kuitenkaan pelkkä rakkaustarina. Ainakin minä luin kirjaa osittain tiiviinä psykologisena jännärinä, kirjana joka varmasti sopisi kenen tahansa aikuisen luettavaksi joka pitää jännityksestä kirjallisuudessa. Usein vain aikuiset tahtovat kavahtaa kirjoja joissa pääroolia näyttelevät nuoret - joka on niin väärin! Tässä on nimittäin yksi esimerkki kirjasta joka on jo kirjoitettu tavalla, joka varmasti kiehtoisi myös monia aikuisia - muitakin kuin tätä lukutoukkaa.

Kyllä, Ester & Isak on ehdottomasti voimakkain nuortenkirja jonka olen tänä vuonna lukenut. Huh, tämä jää hyllyyn rakkaana kirjana!

Mats Strandberg: Risteily

Risteily
Mats Strandberg
Suomentanut Stella Vuoma
517 s. 
2016
Like








Arvostelukappale kustantajalta


Joulukuun ensimmäinen päivä, marraskuu on taakse jäänyttä elämää! Tänä vuonna olen tästä asiasta tavallista onnellisempi, sillä marraskuu oli monella tapaa tavallista haastavampi. Nyt, lehden kääntyessä joulukuulle, mieli on heti onnellisempi - ikään kuin lupa alkaa odottaa joulua olisi nyt virallisesti myönnetty. Joulu ja kaikki siihen liittyvä on jo nurkan takana ja kuten varmasti monella muullakin, itselläni joulukuuhun kuuluu ilo ja onni. Luulen että tänäkin vuonna tämä kuukausi on täynnä valoa, värejä ja iloa - ja tietenkin hyviä lukuelämyksiä.

Marraskuuhunkin mahtui useampi hyvä lukuelämys kuten Risteily. Minulla oli odotukseni Risteilyn suhteen, olinhan kuullut luottolukijoiltani että tiedossa olisi jotain hyvää. Mutta että näin hyvää - viisisataa sivua ja olin koukussa valehtelematta koko ajan.

Ihan ensimmäiseksi: älä ota Risteilyä matkalukemiseksi, jos olet lähdössä Ruotsin laivalle. Tai laivaristeilylle yli päätään. Saatat nimittäin joutua paniikkiin ja katsella vainoharhaisesti muita matkustajia. Minäkin nimittäin katson tavallista tarkemmin kanssamatkustajia kun seuraavan kerran lähden laivalle.

Risteilylle lähtiessä tunnelma on aina hyvä ja iloinen ja niin se on myös Charismalle astuvilla matkustajilla. Matkustajat nousevat iloisina laivaan Tukholmassa odottaen mukavaa matkaa - odotukset ovat monella suuria. Laivaan nousee myös kummallisen tuntuinen nainen poikansa kanssa, joissa kanssamatkustajat aavistavat jotain outoa. Mutta eivätpä muut matkustajat arvaa mihin näiden kahden laivalla olo johtaa... Poika nimittäin käynnistää tapahtumaketjun joka muuttaa koko risteilyn - ja kenties samalla koko ihmiskunnan historian. Hrr.

Oli aika kun en lukenut kauhua lainkaan. Genre kuitenkin hiipi maailmaani ikään kuin vahingossa, suositusten kautta ja huomasin rakastavani hyvää kauhukirjallisuutta. En edelleenkään pysty todellakaan katsomaan kauhuelokuvia, muta jotenkin kirjallisuuden kanssa moni sellainen genre toimii jota en elokuvissa kestä. Hyvä kauhuromaani aina toisinaan, voisiko parempaa olla.

Ja Risteily todella on hyvää kauhua. Eikä se ainoastaan ole hyvää kauhua, vaan se on myös taitavasti kirjoitettu romaani jossa on todella hyvää ihmiskuvausta. Tapa jolla Mats Strandberg kuvaa luomiaan hahmojaan ja heidän taustojaan - se on kertakaikkiaan mahtavaa luettavaa. Strandbergin hahmoihin on helppo kiintyä ja heitä on helppo inhota, hän on nimittäin luonut sellaisen hahmogallerian että molempiin ääripäihin löytyy tyyppejä.

Eikä vain Mats Strandbergin luoma tarina, vaan myös Stella Vuoman suomennos. Jotta hyvä käännöskirjallisuus olisi oikeasti hyvää luettavaa, täytyy käännöksenkin olla hyvä. Ja Risteilyssä, kyllähän se on. Stella Vuoma on selkeästi löytänyt jonkinlaisen yhteyden Strandbergin kanssa, hän on selkeästi elänyt oman Risteilynsä, hän on tehnyt loistavaa työtä. Nautin, nautin jo hyvän suomennoksenkin vuoksi.

Kirjan takakannessa mainitaan Risteilyn King-henkisyys. Vaikka matkani Kuninkaan kanssa on vielä alkutaipaleellaan, niin yhdyn tähän täysin. Strandbergin maalaamassa kauhussa on paljon samaa kuin Kingin kauhuromaaneissa - se sama koukku, joka kestää viidensadan sivun verran kepoisasti. Kertaakaan en pitkästynyt, ahmin luvun toisensa perään voimatta jättää kirjaa lepäämään. Tätä on hyvä kirjallisuus!

Pus, lukutoukka toivottaa hyvää joulukuun ensimmäistä päivää ja vinkkaa Kirjabloggaajien joulukalenterin 1. luukusta <3