maanantai 29. elokuuta 2016

Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Kohtalokas merimatka 
Lone Theils
Suomentanut Kari Koski
380 s. 
2016
Aula & co








Arvostelukappale kustantajalta


Tiedättekö sen tunteen kun ihastuu kirjaan sen ensimmäisiltä sivuilta saakka? Kun heti alusta saakka tietää että tässä on minun kirjani, tämän parissa viihdyn hyvin? Rakastan sitä tunnetta. Sellaisen tunteen valtaan minut sai Lone Theilsin dekkari Kohtalokas merimatka, joka piti otteessaan ihan viimeisille sivuille saakka.

Kohtalokas merimatka aloittaa toimittaja Nora Sandista kertovan dekkarisarjan ja täytyy sanoa että sarjan päähenkilö on kiehtova. Sisukas, terävä ja lisäksi tavattoman sympaattinen tanskalainen nuori nainen, joka toimii lehden Lontoon kirjeenvaihtajana. Kohtalokas merimatka alkaa kun Nora löytää englantilaisen pikkukylän antiikkikaupasta vanhan matkalaukun ja sen sisältä löytyy nuorten tyttöjen valokuvia. Eikä turhaan: paljastuu, että eräässä kuvassa on kaksi tanskalaista tyttöä jotka katosivat jäljettömiin risteilyllä matkalla Englantiin vuonna 1985. Nora ei voi hillitä itseään ja ryhtyy tutkimaan tapausta tarkemmin ja huomaa pian olevansa sekaantunut pahamaineisen elinkautisvangin tekosiin. Ja sitten Nora pakeneekin henkensä edestä...

Kohtalokkaassa merimatkassa oli heti ensisivuilta jotain sellaista joka veti minut puoleensa. Lone Theils aloittaa kirjan (ja samalla dekkarisarjan) tavalla, joka ei jätä lukijaa odottelemaan vaan juoni ja tapahtumat alkavat heti. Nora esitellään lukijalle kiinnostavalla tavalla, eikä suotta - uuden dekkarisarjan hahmon pitääkin herättää lukijan kiinnostus. Kuten jo edellä kirjoitin, Nora on todella hyvin rakennettu hahmo. Hän herätti minun sympatiani ja välillä hänen sotkunsa rakkauselämässä saavat hymyilemään, välillä pyörittelemään päätää. Rakkauselämän sotkeminen ei liene nuorille naisille mitenkään epätavallista, joten luulen monien nuorten lukijoiden saavan Norasta jonkinlaista vertaistukeakin. Monelta kantilta katsoen Nora onkin todella inhimillinen - ja onhan se aina piristävää nähdä sarjan päähenkilönä nainen.

Kirjan idea on kokonaisuudessaan hyvä. Luen paljon dekkareita ja se on minulle rakas genre, joten olen oppinut kohtalaisen kriittiseksi niiden suhteen. Kuitenkin Kohtalokkaan merimatkan ajatus on todella toimiva ja monelta kannalta hyvä. Kirjasta löytyy niin piinaavaa psykologista jännitystä kuin  myös toimintaakin, joka painottuu kirjan loppupuolelle. Kirja nimittäin ehdottomasti kannattaa lukea loppuun: Lone Theils on varannut loppuun sellaiset yllätyspaukut ja rytinät, että luin viimeiset kymmenet sivut silmät selälläni ja ahmien.

Lone Theilsin kerronta ja Kari Kosken suomennos toimii hienosti yhteen: kirjasta on muodostunut sujuva ja miellyttävälukuinen kokonaisuus joka sopii hyvin kirjan koukuttavaan juoneen. Onneksi Aula & co on löytänyt Kosken kaltaisen suomentajan näin hyvälle dekkarille, sillä se on sen ehdottomasti ansainnut. Nyt en voi kuin toivoa että myös toinen osa Nora Sandista kertovasta sarjasta suomennettaisiin pian, täällä ainakin sitä kovasti odotetaan...

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Annika Brusila: Kalliolla

Kalliolla
Annika Brusila
230 s. 
2016
Kustannus HD









Arvostelukappale kirjailijalta


Kalliolla oli kirja johon rakastuin aivan yllättäen. Ennen kirjailijan yhteydenottoa en ollut kuullutkaan tästä romaanista ja vaikka sen perusteella kirjasta kiinnostuinkin, en tiennyt mitä odottaa. Ja sitten, kun eilen nukkumaan mennessä avasin Kalliolla kannet ja aloin lukea - huhhuh. Rakastuin oikopäätä. En olisi malttanut nukahtaa lainkaan, niin täydellisesti Brusilan teksti vei mennessään. Onneksi tänään oli hyvää aikaa lukea, antautua kirjalle täydellisesti.

Kalliolla on eräänlainen perheromaani. Tai no, onhan se perheromaani, mutta se ei suinkaan ole valoisa ja hyväntuulinen teos vaan kirjan aihe sai minut paikoin ahdistumaan kovasti. Kirjan pääroolia näyttelee Viola, joka on saanut kestää elämältä ja perheeltään paljon. Vaikka Viola oma perhe onkin ihana: hänellä on hyvä aviomies ja hän saa kirjan alussa suloiset kaksoset. Tuo kestäminen tulee muualta, sillä Viola vanhemmat eivät ole mitään unelmien isovanhempia. Viljan äiti vaatii että häntä kutsutaan momoksi, jotta se olisi nuorekasta, isä taas on vaari. Momo ja vaari ryyppäävät, noh, paljon. Varsinkin momon alkoholinkäyttö repeää käsistä usein täydellisesti, eikä Momon ja vaarin yhteiselokaan ole mikään unelma avioliitto. Tämä kaikki tekee Viola ja hänen siskojensa elämästä ajoittain varsinaista painajaista, eikä liene ihme että Violan hermot ovat välillä todella kirellä. Vilja elääkin hillittömän naurun ja itkun rajalla, eikä aina ole selvää kumpi tulisi tarpeeseen.

Ei minullekaan Annika Brusilan kirjaa lukiessani aina ollut selvää haluaisinko itkeä vai nauraa. Vai kumpaakin, samaan aikaan? Itkin, siis oikeasti purskahdin itkuun, useamman kerran lukiessani kirjaa, eikä itku ole nytkään kaukana kun kirjoitan tätä bloggausta. Vaikka Kalliolla ei käsittele minulle läheisiä aiheita, eikä minulla ole ollut ikinä erityisen mutkaista suhdetta vanhempiini, onnistui Kalliolla silti livahtamaan syvälle sieluuni. Tapa jolla Brusila kirjoittaa on samalla suunnattoman herkkä ja uskomattoman raju, ihan niin kuin päähenkilö Viola. Löysinkin Violasta paljon itseäni, sillä Violassa on minulle tuttu herkkyys, hän itkee herkästi, suuttuu herkästi, mutta leppyy ja rakastaa voimalla. Mutta sitten kun Viola suuttuu niin padot aukeavat...

Mutta kyllä Kalliolla naurattaakin. Vaikka kirjan aihe on rankka ja vaikea on todella hienoa millaista huumoria Brusila on tekstiin saanut. Varsinkin Violan, Kallen ja heidän tytärtensä keskinäinen huumori on todella hienosti oivallettua ja jollain tapaa niin aitoa, että välillä kuulin heidän naurunsa korvissani. Violan ja Kallen keskinäiset vitsit ovat juuri sellaisia, mille kaksi toistaan rakastavaa ihmistä nauraa. Muutenkin yksi kirjan vahvimmista asioista on Violan ja Kallen suhde: ymmärsin kirjan edetessä hyvin että se oli Violalle elintärkeä.

Annika Brusila kirjoittaa hienosti. Kalliolla on kirjoitettu sujuvasti ja rytmikkäästi, juuri sillä tavalla mikä sopii tällaiseen romaaniin. Violan tarinaan eivät olisi sopineet taiteelliseet ja todella älykkäät lauseet, vaan tähän kirjaan sopii juuri Brusilan kieli. Kieli, jota on miellyttävää lukea, joka on hyvin kirjoitettu ja joka on myös omalla tavallaan kovin kaunista. Brusilan vahvuutena ovat dialogit, joita hän käyttää romaanissaan hyväkseen ja joissa on voimaa.

Yksi suuri asia Brusilan romaanissa on kansi. Kansi on tärkeä asia, sen perusteella minä usein tartun kirjaan kirjastossa tai kirjakaupassa ja tämän kirjan kyllä ottaisin käsiini ehdottomasti. Kalliolla kannen on suunnitellut Ville Pirinen, ja se on todella hienoa työtä. Synkähkö, kyllä, mutta sopii kirjaan täydellisesti. Kannen suunnittelijalle iso halaus!

Toivon niin kovasti että Kalliolla löytäisi lukijansa. Te, jotka ette kavahda hieman rankempaa tarinaa, te jotka ette pelkää lukiessanne itkeä. Te, jotka pystytte nauramaan rankemmillekin aiheille ja te jotka olette valmiita lukunautintoon. Lukekaa Kalliolla, lukekaa!

Kalle Veirto: The next one

Nuortenkirja ylipäätään on aina säännöllisin väliajoin on innostavaa ja piristävää luettavaa. The next one oli erityisen piristävä nuortenkirja aiheensa ja kirjaan luodun positiivisen asenteen tähden jossa Veirto oli onnistunut todella hyvin.

The next one kertoo Pasi K. Rannasta, joka oli aivan tavallinen ysiluokkalainen. Kunnes hän joutuu sattumalta ja erään sekaannuksen kautta luovalle luokalle ja yhtäkkiä alkaakin tapahtua. Luokka saa tehtävän jota kautta Pasi joutuu pohtimaan millä tavoin hän voisi käyttää luovuuttaan ja yhdessä syksyssä hänestä tulee jääkiekon asiantuntija. Hän ryhtyy verkkokommentaattoriksi ja kaiken huipuksi jääkiekkoselostajaksi ja projekti tuntuu menevän nappiin - vai meneekö sittenkään? Lähipiiri on Pasista ylpeä, mutta tyttöystäväehdokkaan kanssa on vähän niin ja näin.

Kalle Veirto on julkaissut todella monia lapsille ja nuorille suunnattuja teoksia ja löytyypä häneltä myös aikuisille suunnattuja, urheiluaiheisiin painottuvia kirjoja. Minulle The next one oli ensimmäinen luettu Veirton kirjoittama kirja ja tykästyin kovasti kirjan tyyliin. Eniten minua The next onessa ihastutti kirjailijan kirjaan luoma positiivinen henki jonka luulen innostavan myös kirjaa lukevia nuoria kokeilemaan rohkeasti luovia asioita. Veirto painottaa kirjassaan kautta rantain sitä, että aina kannattaa yrittää eikä kannata pelätä sitä että tulisi pettymään.

Kirjassa Pasikin aluksi pelkää ettei onnistuisi tehtävässään, mutta miten käykään. Pasista tuleekin tunnettu verkkokommentaattori jonka kommentteja ja mielipiteitä arvostetaan: eikä hän ennen projektia tiennyt jääkiekosta juuri mitään. Kaikki ei tietenkään mene ihan suunnitelmien mukaan, mutta eihän elämässä niin käy ikinä.

The next one on ilahduttavasti sellainen kirja jota voisin mielelläni suositella etenkin nuorille pojille. Luulen että kirjan hengestä pitäisivät myös urheilusta pitävät tytöt, mutta luulen että Veirto on kirjoittanut The next onen etenkin pojille. Tällaisia kirjoja ehdottomasti pitääkin olla, on tärkeää että on näitäkin kirjoja jotka rohkaisevat ja innostavat myös poikia tarttumaan kirjaan. The next onen aihekin on sellainen joka houkuttelee lukemaan myös niitä poikia jotka eivät välttämättä kirjaan tartu: urheilu ja etenkin jääkiekko on kirjassa hauskasti ja aidon tuntuisesti kuvattu.

Minulle, vähän vanhemmallekin lukutoukalle, The next one sopi, sillä on mukavaa mennä vähän mukavuusalueen ulkopuolelle ja tarttua urheiluaihetta käsittelevään kirjaan. Sitä paitsi, kun kirjailija kirjoittaa nuorille näin innostavasti ja positiivisesti, oli kirja todella myönteinen yllätys. Suosittelen etenkin nuorille, niin tytöille kuin pojillekin luettavaksi, kirja kannattaa poimia kirjakaupasta mukaan vaikka lahjaksi.

The Next one, Kalle Veirto, 145 s., 2016, Karisto, Arvostelukappale kustantajalta

lauantai 27. elokuuta 2016

Laura Alinen: Demoni sisälläni

Demoni sisälläni
Laura Alinen
280 s. 
2016
Scarabe









Arvostelukappale kustantajalta


Tällaisena tuulisena ja sateisena päivänä ei liene mitään muuta parempaa kuin lukeminen. Ei tarvitsekaan ajatella "nyt varmaan pitäisi olla ulkona", vaan saa ihan luvan kanssa istahtaa sohvan nurkkaan hetkeksi jos toiseksikin hyvän kirjan kanssa. Luettavana on tällähetkellä Emma Clinen todella hieno romaani Tytöt, mutta siitä en kerro nyt.

Sen sijaan kerron Laura Alisen esikoisromaanista Demoni sisälläni, jonka julkkareita on vietetty eilen, 26.8.. Sain kirjan käsiini jo hieman ennen julkaisupäivää ja luin sen muutama päivä sitten - ihastuen sen persoonallisuuteen omalla tavallaan kammottavaan juoneen. Demoni sisälläni on psykologista kauhua, eli se edustaa genreä johon olen tutustunut vasta hiljattain ja josta olen oppinut pitämään.

Oikeastaan romaanin tapahtumat alkavat jo 1800-luvun loppupuolella, jolloin eräässä maalaiskylässä tapahtui perhetragedia. Parikymmentä henkeä sai surmansa yhden yön aikana ja tuon yön jälkeen hirsikartano oli pitkään asumattomana. Sen jälkeen kylän yllä onkin leijunut paha henki ja lähiseudun asukkaat puhuvat kirotusta kylästä. Vanha tragedia piinaa perheitä jotka erehtyvät muuttamaan kartanoon ja asukkaat voivat löytää ullakolta edellisen asukkaan joka janoaa kostoa kokemiensa vääryyksien tähden.

Laura Alisen kirjallinen ilmaisu ei saata olla täysin loppuunhiottua ja muutaman kerran olisin voinut korjata kerronnassa jotain kohtaa niin pyh pah. Demoni sisälläni on kuitenkin pääosin hyvin miellyttävää ja joustavasti eteen päin kulkevaa luettavaa, joka tukee kiinnostavaa tarinaa hienosti. En ole muutenkaan mikään hirveä kielellinen natsi joka etsisi romaaneista nalkuttamista, niin enpä sitten jaksanut jäädä jumittamaan noihin kohtiin joissa olisin ehkä sanonut jotain toisella tavalla - pää asia että nautin kerronnasta kokonaisuudessaan ja etenkin kirjan juonesta.

Psykologinen kauhu on asia joka on hiipinyt kirjalliseen maailmaani vasta aika hiljattain. Ehkä aiemmin ajattelin ettei kauhu ole kuitenkaan minun genreni, että se tunkisi uniini ja olisi muutenkin liian karmivaa. Onneksi uskalsin kokeilla. Varsinaiset veri-lentää-kirjat eivät vieläkään ole minun juttuni, mutta tällaiset teokset joissa kauhu on psykologisempaa ja tunkee pään sisälle, tämä on minun palani kakkua.

Demoni sisälläni on juuri tätä genreä. Laura Alisen luoma tarina oli omalla hienolla ja persoonallisella tavallaan karmiva, ja sai minut toden teolla miettimään omaa demonia sisälläni. Mutta se voi olla kirjan tarkoituskin, hiipiä lukijan mieleen ja saada hänet miettimään näitä asioita. Mitä syvemmälle pään sisälle romaani sukeltaa, sitä suuremman vaikutuksen se on tehnyt. Ja Demoni sisälläni todella teki minuun vaikutuksen.

Laura Alisen luoma juoni on hienolla tavalla erikoinen ja tarinan välissä olevat Kuoleman sielujen säännöt tuovat kirjaan oman hienon ja kauhean lisänsä. Kuoleman sielujen sääntöjä on aina muutaman luvun välein ja hiljalleen opin odottamaan kovasti milloin seuraavat tulisivat.

Ihan kelle tahansa kirjojen ystävälle en uskaltaisi Demonia sisälläni suositella, mutta jos psykologinen kauhu viehättää niin miksipä et tarttuisi tähän kirjaan? Saatat vaikka yllättyä iloisesti.

torstai 25. elokuuta 2016

Joyce Maynard: Vuori talon takana

Vuori talon takana
Joyce Maynard
Suomentanut Eeva Parviainen
399 s. 
2016
HarperCollins Nordic








Arvostelukappale kustantajalta


Alkaa jo todella olla syksy, ainakin täällä Joensuussa on ollut muutamana päivänä todella viileää - ja sateistakin. Minä en pahastu viileämmästä ilmasta lainkaan ja ehkä juuri sen takia nautinkin nykyään syksystä vuodenaikana todella paljon. Viileämmät ilmat ja kauniit värit - ja tietysti ihanat, toinen toistaan kiinnostavammat uudet kirjat, joita tuntuu ilmestyvän mahtavalla tahdilla. Syksy, tule vaan, minä olen valmis.

Joyce Maynardin Vuori talon takana ei tämän syksyn uutuuksiin kuulu, mutta se sattui vasta nyt silmiini. Kirjassa kiinnosti heti sen kaunis kansi mutta kirjan kuvauskin veti puoleensa. Perheromaani yhdistettynä trilleriin, ajattelin että tämä voisi hyvinkin olla minun kirjani - ja olihan se.

Eletään vuotta 1979 ja sen kuumaa kesää. Kaliforniassa Rachelin ja hänen siskonsa Patty kodin lähellä sijaitsee vuori, jolta löytyy yksi toisensa jälkeen useita nuoria tyttöjä surmattuna. Murhaajan henkilöllisyyttä yrittää selvitellä kaupungin rikosetsivä, sisarten isä, eivätkä Rachel ja Patty voi olla keskenään pohtimatta murhaajan henkilöllisyyttä. Isä riutuu hiljalleen kun murhaajaa ei löydy ja äiti vaipuu masennukseen - ja lisää tyttöjä surmataan. Rachel päättää ottaa ohjat käsiinsä ja selvittää kuka murhaaja on, eikä siitä seuraa mitään hyvää.

Vuori talon takana on kiehtova kirja. Psykologinen jännitys yhdistettynä lämmöllä kuvattuihin perhesiteisiin on yhdistelmä joka teki kirjasta hienon kokonaisuuden. Kirja on mielestäni hyvin rakennettu: sitä voi lukea myös jollain tapaa herkempikin lukija, sillä jännitys on psykologista eikä missään vaiheessa veri lennä. Vaikka juonessa on koko ajan mukana jännite, kuvaa Maynard koko kirjan ajan myös Rachelin perhesuhteita ja tekee sen lämmöllä. Rachel välittää perheestään ja ilmiselvästi rakastaa varsinkin siskoaan, joka tuo kirjaan omanlaisensa syvyyden, lämmön ja herkkyyden.

Vuonna 1979 liikkui Marinin piirikunnassa sarjamurhaaja, joka tunnettiin nimellä Trailside killer. Tämän Joyce Maynard mainitsee kirjan kiitoksissa, mutta kertoo samalla että Vuori talon takana on fiktiivinen romaani, eivätkä kirjan tapahtumat perustu tositapahtumiin. Tämä tieto ei oikeastaan muuttanut lainkaan käsitystäni kirjasta - toki on mielenkiintoista että tuollainen yhteys on, mutta tämä Maynardin romaani jäi mieleeni hyvänä, fiktiivisenä teoksena.

Nyt kun lukemisesta on kulunut muutama päivä, on hyvä pohtia jälkikäteen mitä ajattelin Vuoresta talon takana. Kaiken kaikkiaan Maynard on luonut kirjaan hienon psykologisen jännitteen joka kestää aivan loppuun saakka - vaikka kirja muuttuukin ratkaisevasti lopussa. Muutama bloggarikollegani on kirjoittanut etteivät he pitäneet kirjan lopusta, mutta minusta se teki kirjan rakenteesta mielenkiintoisen ja antoi Rachelin tarinalle lopun. Perhetarina tuo kirjalle lämpöä ja pehmeyttä, enkä osaisikaan ajatella tätä kirjaa pelkkänä psykologisena trillerinä. Juoni ei ehkä olisi riittänyt sellaiseen, vaan Rachelin perheen tarina oli kirjalle pakollinen.

Vuori talon takana oli hyvä kirja, ja vaikka se ei nyt jälkikäteen ajateltuna herätä minussa suuria tunteita niin nautin todella kirjan lukemisesta. Ja eikös se ole kaikkein tärkeintä?

Raija Oranen: Ackté!

Ackté 
Raija Oranen
443 s. 
2016
Teos









Arvostelukappale kustantajalta


Raija Oranen oli minulle toki ennen Acktén lukemistakin tuttu nimi. Hän on todella tunnettu ja suosittu kirjailija ja minulla ennestään tuttu hänen luomistaan televisiosarjoista, Puhtaat valkeat lakanat sekä Ruusun aika, joihin molempiin aikoinaan ihastuin todella kovasti. Varsinkin Ruusun aika on jäänyt vahvasti mieleeni, muistan hahmot ja sarjan hengen vielä nyt vuosien päästäkin.

Orasen kirjoja en kuitenkaan ennen Acktéa ollut lukenut, enkä oikein itsekään osaa sanoa siihen syytä. Tämän uuden teoksen aihe kuitenkin houkutteli kovasti ja ajattelin kokeilla ihastuisinko Oraseen monen muun suomalaisen lukijan lailla.

Monet varmaan voivat jo kirjan nimestä arvata, että Orasen uusimman kirjan päähenkilönä on tunnettu suomalainen oopperalaulaja Aino Ackté. Kirja alkaa 1800-luvun lopusta, Pariisista, kun nuori laulajatar on lähtenyt maailmalle haaveenaan menestyä. Pariisi on hurmaava kaupunki ja se hurmaa myös Ainon - hurmaava on myös taiteilija Alber Edefelt jonka kanssa Aino ystävystyy. Matka kuuluisuuteen ei ole kuitenkaan pelkillä ruusuilla tanssimista ja tielle tulee mutkia. Nuori laulaja on päättänyt menestyä ja aviomies ja kaksi lasta saavat odottaa Helsingissä.

Aino Ackté oli minulle nimenä jotensakin tuttu mutten ennen kirjan lukemista tiennyt hänen oopperaurastaan juuri mitään. Siksi Orasen kirjan lukeminen olikin hieno elämys, sillä hyvän historiallisen viihteen lisäksi sain paljon tietoa yhdestä maamme historian merkittävästä tähdestä. Vaikka Oranen kirjoittaa kevyesti, suunnattoman nautittavasti ja viihdyttävästi on takana kuitenkin faktapohjaista tietoa. Kirjan lukemisesta siis tavallaan oppii - aivan kuin huomaamatta.

Ackté kertoi minulle tietysti Aino Acktén elämästä ja urasta, mutta samalla 1900-luvun alun Euroopasta ja elämästä silloin kun kuljettiin kohti ensimmäistä maailmansotaa. Suomessa elettiin aikaa ennen itsenäistymistä, sillä toki Acktéssa kerrotaan myös Suomen tapahtumista. En voikaan olla vertaamatta tätä kirjaa Enni Mustosen romaaneihin, sillä Orasen ja Mustosen tyyleissä on jotain samaa. Molemmat ovat todella laadukasta historiallista viihdettä, joka samaan aikaan tuo tietoa lähihistorasta - ja tuo samalla suunnattoman lukunautinnon.

Aino Ackté on Orasen romaanin perusteella ihastuttava nainen. Hän on paitsi erittäin lahjakas laulajatar mutta myös samaan aikaan suunnattoman herkkä ja syvästi tunteva nainen. Samaan aikaan kun Aino on herkkä, on hän kuitenkin vahva persoona joka on valmis ylittämään isommatkin esteet kuuluisuuden tieltä. Tapa jolla Raija Oranen Aino Acktéa kuvaa, on kertakaikkiaan mahtava.

Ackté on romaani jota voin suositella jokaiselle historiallisen viihteen ystävälle. Raija Oranen kirjoittaa kevyesti painavasta asiasta ja hienosta ihmisestä. Samalla Oranen kuvaa hienosti aikaa joka on ollut Suomelle, myös maailmalle todella merkittävä ja tärkeä ja joka saa kirjaan omanlaisensa säväyksen.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Cecilia Samartin: Mofongo

 Mofongo
Cecilia Samartin
Suomentanut Seppo Raudaskoski 
365 s.  
2016
Bazar








Lainattu kirjastosta


Cecilia Samartin on kirjailija jota luetaan paljon, meillä Suomessa sekä maailmalla. Minulta tutustuminen tähän kirjailijaan on jotenkin jäänyt vaikka aiheet ovat omalla tavallaan olleetkin kiehtovia ja minulle sopivia. Nyt kun löysin kirjaston uutuushyllystä Mofongon, päätin kokeilla olisiko tässä todella minun kirjailijani.

Kahdeksanvuotias Sebastian tahtoisi olla kuuluisa jalkapalloilija. Hän unelmoi siitä usein, unelmoi siitä että voisi olla nopeampi juoksemaan kuin kukaan muu ja laukaista upean maalin toisensa perään. Mutta ei, ei hän voi. Hänellä on sydänvika jonka vuoksi hän jää syrjään toisten pelin ajaksi, vain katselemaan muiden iloa. Sebastianin oloa ei lainkaan helpota se, että hän saa koulussa kimppuunsa kiusaajan. Mutta se helpottaa, että koulun jälkeen hän pääsee isoäitinsä, Abuelo Lolan luokse jossa hän voi rentoutua täysin. Siellä mieli lepää. Kun vielä Abuelo Lola ryhtyy taas laittamaan ruokaa ja saa sillä koko perheen yhteen, kaikki tuntuu kuin unelmalta - mutta ymmärtääkö perhe isoäidin äkillistä piristymistä?

Cecilia Samartin oli todella upea kirjailijatuttavuus. Raskaampien romaanien ja dekkareiden välissä on ihanaa vajota tällaiseen aikuiseen satuun, lempeän ja kauniin kerronnan keskelle. Samartin kertoo kauniin tarinan yhdestä perheestä ja suvusta, keskittäen kerronnan nuoren pojan ja isoäidin ystävyyteen. Tuo ystävyys sai tällaisen herkkiksen useaan kertaan liikuttumaan, sillä se on jotain niin kaunista ja herkkää, ettei kuka tahansa kirjailija tällaista suhdetta olisi pystynyt luomaan.

Muutkin suvun hahmot ovat taidokkaasti luodut ja kirjan yksi hienoimmista seikoista onkin perheen keskinäiset suhteet. Ei, kaikki eivät pidä toisistaan palavasti, mutta ei kai missään perheessä näin ole. Löytyy ristiriitoja ja kiistoja, mutta se on varmasti tuttua missä tahansa perhepiirissä. Siksi juuri Mofongo tuntuukin aidolta ja lämpimältä teokselta ja tarinaan on helppo eläytyä.

Ja ruoka. Samartinin ruokakuvaukset eivät todellakaan ole vähintä Mofongon hienouksissa, sillä ne saavat veden kielelle. Perheen juuret tulevat Puerto Ricosta ja niitä ruokia Abuelo Lola perheelle valmistaa - en ollut koskaan edes kuullut noista ruuista, saati sitten maistanut, mutta voi miten houkuttelevia olivat kuvaukset ruokailuhetkistä ja ruuista. Useissa perheissä juuri ruokailu on se mikä tuo perheen yhteen ja Mofongo toikin mieleeni lapsuuden ruokahetket joissa käytiin läpi päivän kuulumiset, koko perheen kanssa. Tämä jatkuu toisinaan edelleen: on varsinaista juhlaa kun siskoni, jotka asuvat kauempana, pääsevät perheinensä Joensuuhun ja pääsemme saman pöydän ääreen. Onneksi myös meidän perheestämme löytyy taitava kokki ja pöytä on aina täynnä herkkuja.

Minun täytyy ehdottomasti tutustua myös Samartinin muihin kirjoihin. Minuun vetosi hänen lämmin ja lempeä kerrontansa ja hahmot joiden luomiseen hän on selvästi uppoutunut. Suosittelen Mofongoa viileisiin syysiltoihin joita ainakin meillä täällä Joensuussa jo on, sillä tämä kirja lämmittää.