torstai 23. helmikuuta 2017

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

Tervetuloa Amerikkaan
Linda Boström Knausgård
Suomentanut Petri Stenman
96 s. 
2017
Like








Arvostelukappale kustantajalta


Tuntuu että Tervetuloa Amerikkaan on kirja jota pitäisi käsitellä varoen. Sillä tavalla varoen kuin aarretta käsitellään, aarretta jota ei saa vahingoittaa. Varovasti pidinkin tätä romaania käsissäni heti kun pääsin sen maailmaan, tajusin Boström Knausgårdin ilmaisuvoiman. Tämä on aarre.

"Me olemme valoisa perhe." Toistelee kirjan perheen äiti, todistaakseen itselleen että näin on. Mutta onko? Tytär on lakannut puhumasta jo kauan aikaa sitten. Hänen veljensä joka on naulannut ovensa kiinni sekä tuo perheen valoisuutta todisteleva äiti ovat tottuneet siihen, isä on kuollut. Perhe on suunnattoman etäällä toisistaan mutta samaan aikaan he kaipaavat toisiaan - puhetta, läheisyyttä, perheen yhteyttä. Kuka on heikko, kuka on kaikkein vahvin?

Viime syksynä olin lumoutunut siitä miten hienon kirjasyksyn me lukijat saimmekaan. Nyt kun elämme helmikuun loppua, olen lukenut niin monta helmeä että olen kenties mennyt laskuissa sekaisin. Helmiä, voimakkaita romaaneja, kirjoja joiden parissa voi nauraa - ja niitäkin joiden kanssa voi itkeä. Monen helmen perään saan käsiini Tervetuloa Amerikkaan, joka mykistää.

Linda Boström Knausgård nimittäin todella mykisti minut. Toki olin kuullut Heliokatastrofista, olin kuullut sen vahvuudesta ja Boström Knausgårdin hienosta tyylistä mutta en silti odottanut mitään tällaista. Kirjaa joka vetää niinä hetkinä kun sitä ei lue puoleensa kuin magneetti eikä muuta voi kuin ottaa sen takaisin käteensä.

Mikä minut mykisti? Ennen kaikkea tämän teoksen päähenkilö, tämä tyttö joka on vetäytynyt hiljaisuuteen. Se toi mieleen oman hiljaisuuteni, ne kipeät ajat kun en hirveästi kommunikoinut maailman kanssa. Tällaiset asiat, kirjat joista löydän omia kipupisteitäni, ne tekevät väkisin kirjasta suuremman lukukokemuksen kuin se muuten olisi (moni varmasti ymmärtää tämän). Uskon kuitenkin että Tervetuloa Amerikkaan ottaa vahvaan syleilyynsä myös ne, joille oma hiljaisuus ei ole niin tuttua.

Luin Savon sanomien arviosta tämän hienon kirjailijan sairastavan maanis-depressiivisyyttä. Ilmankos! Ilmankos tunsin kirjaa lukiessani Linda Boström Knausgårdin kanssa jonkinlaista yhteenkuuluvuutta, tunsin meidän välillämme jonkinlaisen sitten jonka Tervetuloa Amerikkaan välitti tänne minulle saakka. Sillä jonkinlaiset tämän sairauden kipupisteet ovat havaittavissa tässä romaanissa ja ne ennen kaikkea välittyvät pääosaa näyttelevän tytön kautta.

Kaikki ei ole sitä miltä näyttää, se oli yksi Tervetuloa Amerikkaan keskeisistä asioista. Linda Boström Knausgård välittää sen lukijalle tavattoman hyvin, kosketti kipupisteitäni ja herkisti ja vahvisti minua.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Heikki Hietala: Viisto valo

Viisto valo
Heikki Hietala
Suomennos Jaakko Kankaanpää
230 s. 
2017
Sitruuna








Arvostelukappale kustantajalta


Toistelen usein sitä etten ole novellien lukija. Että ei, ne eivät ole minua varten. Väistelen usein kiinnostavienkin kirjailijoiden novellikokoelmia - taas kerran mietin miksi ihmeessä? Näin Viiston valon kanssa että ei ole kyse siitä ettenkö olisi novellien lukija, on kyse siitä ettei aina ole osunut kohdalle riittävän hyviä teoksia. Ihan niin kuin romaanienkin kanssa. Ihan niin kuin minkä tahansa kirjallisuuden genren.


Viisto valo veti minua puoleensa kuvauksensa perusteella. Kaikissa Hietalan novelleissa on valo jollain tavalla läsnä, se on niiden yhdistävä tekijä, punainen lanka. Muuten novellit ovat keskenään erilaisia - suorastaan maagisia. Viiston valon takakannessa mainitaan: "kirjailija Heikki Hietalaa kiehtoo elämässä sen rajallisuus ja se, mitä tapahtuu kun aika ja paikka menettävät merkityksensä, kun siirrytään rajan toiselle puolelle.". Tämä hohkaa Viistosta valosta, jokaisesta novellista, joskin se tulee näkyviin eri tavoilla. Spekulatiivinen fiktio olisi varmaankin yhdistävä sana kuvaamaan Viiston valon novelleja ja se jos mikä innosti minua teosta lukiessa.

Toki jotkut novellit nousivat toisten yläpuolelle. Mainittakoon Leirintäalue: osa 1 joka sai minut nauramaan ja hurmaantumaan - se oli sellaista spekulatiivisen fiktion ja kirjallisen ilmaisun juhlaa - ja minulle lukemisen nautintoa. Myös kokoelman ensimmäinen novelli, Huvila, oli sellainen lähtölaukaus jota lukiessani ajattelin nyt luen jotain hyvää. 

Miksi olen ajatellut etten ole novellien lukija? Muutama kokemukseni novellikokoelmien kanssa on sellainen, etten ole oikein päässyt novelliin kiinni kun se jo loppuu. Näiden kokemusten perusteella olenkin ajatellut että minä en vain lukijana sovi yhteistyöhön novellien kanssa. Nyt kun olen pari kertaa uskaltautunut ottamaan novellikokoelman käsiini, huomaan yllättyväni. Kuten nytkin Viiston valon kanssa: on kyse siitä, että Heikki Hietala osaa kirjoittaa novelleja. Hän osaa ottaa lukijan kyytiinsä heti ensimmäisestä lauseesta saakka ja hän osaa kirjoittaa tarinan novellimittaan. Vaikka monet novelleista olivat hurjan hyviä, en oikeastaan kertaakaan jäänyt miettimään: voi kun tämä jatkuisi vielä. Innoissani vaan jatkoin seuraavaan miettien miettien mitä seuraavaksi.

Olen viime aikoina innostunut entistä enemmän scifistä ja fantasiasta ja ylipäätään spekulatiivisesta fiktiosta joten Viisto valo tuli minulle kuin tarjottimella. Sen lisäksi että Hietala avasi minulle useamman kerran oven uskomattomiin maailmoihin jossa jotkin asiat voisivat vaikka tapahtuakin, osa menee tajunnan rajamaille. Sen lisäksi Hietala todisti minulle että kyllä, minäkin olen novellien lukija. Kun vaan löydän hyvän kirjailijan.

Henna Hemulin kirjahylly -blogista on lukenut myös Viiston valon ja piti siitä myös. 

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

Ikuisesti merkitty
Emelie Schepp 
Suomentanut Hanna Arvonen
381 s. 
2017
HarperCrime








Arvostelukappale kustantajalta


Emelie Scheppista ja hänen dekkarisarjan avauksestaan on kirjoitettu jo useammassa kirjablogissa ja se sai hyvin positiivisen arvion myös Helsingin Sanomissa. Suljettuani Ikuisesti merkityn kannet mietin hetken ja totesin: en ihmettele. Ikuisesti merkitty on monelta suunnalta katsottuna ihan hemmetin hyvä kirja.

Emelie Schepp tutututti minut Jana Berzeliukseen, syyttäjään joka pääsee (vai joutuu?) Ikuisesti syytetyssä tiukasti osaksi poliisitutkintaa. Maahanmuuttoviraston johtaja löydetään kuoliaaksi ammuttuna olohuoneestaan ja epäilyten joukossa on hänen vaimonsa. Tutkinnassa on kuitenkin useampikin iso mutta kuten se että talosta löydyy lasten kädenjälkiä - talosta jossa ei lapsia asu. Kun sitten muutamaa päivää myöhemmin rannalta löytyy ase ja aseen luota nuoren pojan ruumis jolla on tapettu myös aiemmin kuollut uhri ollaan yhä syvemmällä rikosten maailmassa. Ja yhä syvemmälle tuohon maailmaan ajautuu myös Jana.

Mai totesi Kirjasähkökäyrä -blogissaan uuden dekkaritähden syttyneen. En voi kuin yhtyä tähän mielipiteeseen sillä Emilie Scheppillä on selkeästi hallussaan kyky luoda vetävä, koukuttava dekkari. Jännityksen lisäksi Ikuisesti merkitystä löydyy kaipaamaani persoonallisuutta ja tuoreutta jonka lasken hyveeksi varsinkin meille joille dekkarit ovat tuttuja. Vaikka pidän myös dekkareissa sellaisesta "tutusta ja turvallisesta" niin ei sitäkään jaksa loputtomiin. Tarvitaan myös tällaista kuin Emilie Schepp joka on persoonallinen.

Persoonallisuutta Ikuisesti merkittyyn tuo jo Jana Berzelius. En voi sanoa ainakaan välittömästi ihastuneeni Janaan hahmona, hän on nuori ja todella älykäs mutta kovin, kovin kylmä. Janaa ei nimittäin hätkähdytä oikeastaan mikään mikä vastaan tulee. Mutta Ikuisesti merkityn edetessä Janastakin löytyy inhimillisyyttä, sellaisia piirteitä jotka saivat minut lämpenemään enemmän tälle hahmolle. Sekin kertoo paljon Ikuisesti merkitystä: Schepp on luonut sarjan päähenkilöstä sellaisen joka avautuu lukijalle pikku hiljaa ja uskon sarjan edetessä Janan puhkeavan vielä omalla tavallaan "kukkaansa", varsinkin meitä lukijoita ajatellen.

Ja sitten Scheppin rakentama juoni. Siitä ei koukkuja puutu. Ei puutu vauhtiakaan, enkä aivan herkimmille lukijoille lähtisi Ikuisesti merkittyä suosittelemaankaan: mutta meille dekkariketuille, meille tämä kirja on tullut kuin lahjana... taivaalta? Vaikka niin. Sain yllättyä kirjan edetessä useaan kertaan joka on minulle ja varmasti monelle muullekin dekkariketulle hyvä asia. Yllättävyys ja hätkähdyttävät ratkaisut, sen Schepp näköjään osaa.

Käännös on kertakaikkiaan onnistunut. Hanna Arvonen on tullut tutuksi minulle jo useammasta käännöskirjasta ja hänestä on hiljalleen muodostumassa nimi jonka näkeminen suomentajana ilahduttaa kovasti. On mukavaa että on sellaisia "takuukääntäjiä" joihin luottaa ja joiden suomennokset tekevät lukukokemuksesta todella hyvän. Arvonen on yksi sellaisista!

Kuten jo aiemmin mainitsin, Ikuisesti merkitty on meille dekkariketuille, lukijoille jotka emme kaihda vauhtia ja nopeita käänteitä dekkarilta. Miten mahtavaa onkaan tietää että tämä on sarjan aloitus - odotan jo jatkoa!

tiistai 21. helmikuuta 2017

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Maailman luonnollisin asia
Mikko Rimminen
393 s. 
2017
Teos









Arvostelukappale kustantajalta


Fanityttö-86 täällä taas, hei. Olen ihaillut tavattomasti Mikko Rimmistä siitä lähtien kun luin Nenäpäivän ja faniuteni saavutti huippunsa kun rakastuin Pussikaljaromaaniin. Hippa ei tuottanu pettymystä ja tässä sitä ollaan, kirjoittamassa Rimmisen uusimmasta romaanista. Käteni hieman vapisevat näppäimistöllä sillä kirja oli jotain hurjaa. Jotain hurjan erikoista ja jotain hurjan upeaa. Löydänkö sanoja?

Mistä Maailman luonnollisin asia kertoo? Se kertoo Ernstistä, Berliinissä asuvasta miehestä joka käy töissä jonkinlaisessa virastossa. Erns on jokamies, tavallinen tyyppi joka sattuu vain eräänä päivänä törmäämään työpaikkansa kellarissa sijaitsevaan eräänlaiseen kuutioon. Ernstin elämässä alkaa yhtäkkiä tapahtua.

En ole ehkä ainoa Maailman luonnollisimman asian lukija joka kirjan aloitettuaan miettii "mitähän kettua?". Niin ajattelin, mietin että mitähän se Mikko tällä kertaa on keksinyt. Onneksi oli hyvää aikaa lukea ja päätin ottaa kunnolla ajan kanssa selvää mistä tässä on nyt kyse.

Rinnakkaistodellisuudet, ihmismielen rajojen ulkopuolelle hyppääminen. Vau.

Varustauduin isolla kahvikupilla ja pienillä eväillä sohvannurkkaan ja aloin lukea. Seuraavan kerran kun havahduin Maailman luonnollisimman asian parista oli aikaa vierähtänyt tunti ja kahvi jäähtynyt. Mitä tästä voimme päätellä? Rimminen oli ottanut minut vertaiskuvainnollisesti syleilyynsä, hän oli avannut minulle oven tämän kirjan maailmaan. Maailmaan joka oli erikoinen, sillä tavalla erikoinen että hymyilen yhä sitä muistellessani ja pudistelen ihailevasti päätäni. Fanityttö-86 ei ollut taaskaan väärässä odottaessaan tältä kirjalta paljon.

Maailman luonnollisin asia on erilaista Rimmistä ja olen tavattoman onnellinen että hän on päättänyt ottaa askeleen tuntemattomaan, hypätä aitojen yli ja ottaa minut lukijana sinne mukaan. Varmasti kaikki tämän kirjan lukijat eivät tuota aitaa ylitä mutta ne joille tämä aukeaa - nautitte!

En edes väitä että Maailman luonnollisin asia olisi kaikkineen auennut minulle täydellisesti, että olisin ymmärtänyt jokaisen pienimmän yksityiskohdankin. Rimmisen ajatus ja kynä kulkee hirmuista vauhtia (tai sormet näppäimistöllä) ja tällainen lukijareppana jää toisinaan pohtimaan että mitähän nyt...? Kaikkea en jäänyt pitkiksi ajoiksi pohtimaan eikä se kokonaisuutta haitannut, pysyin kyydissä hienosti.

Fanityttöyteni on vankkumatonta, ihailen Maailman luonnollisimman asian jälkeen Mikko Rimmistä vielä enemmän. Rimmisen taiturointi kielen kanssa on mahtavaa ja kun hän on nyt uskaltanut vielä ottaa tämän hypyn tuntemattomaan, rinnakkaistodellisuuteen... Sanani ovat lopussa.

Maailman luonnollisin asia on osa #satasuomalaista2017 -haastetta.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo #hyllynlämmittäjä

Aikamatkustajan vaimo
Audrey Niffenegger
Suomentanut Paula Korhonen
652 s. 
2005
Gummerus











Aikamatkustajan vaimo sopi täydellisesti #hyllynlämmittäjä haasteeseen sillä se on nököttänyt hyllyssäni jo pidemmän aikaa. Löysin Niffeneggerin romaanin jo jokin aika sitten antikvariaatista, oikeastaan tietämättömänä siitä miten paljon kirjasta onkaan pidetty. Kirjan nimi oli toki tuttu ja se vetikin minua puoleensa - kirjan mahtavan kannen lisäksi. Vasta sittemmin olen saanut lukea miten paljon tähän romaaniin on rakastuttu ja luettuani Aikamatkustajan vaimon en ihmettele lainkaan. Tässä on todella taikaa!

Aikamatkustajan vaimo kertyy Henrystä jonka geeneissä on mystinen häiriö: hän nimittäin pystyy liikkumaan ajassa. Henry tempautuu ajassa niin menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin ja aiheuttaa toisinaan hieman hämminkiä, kummallisia tilanteita joista syntyy niin iloa kuin sotkujakin - ja myös tilanteita joissa sydän on särkyä. Aikamatkustajan vaimo kertoo Henryn ja hänen vaimonsa Claren tarinan joka alkaa Claren lapsuudesta pariskunnan tavatessa - kummallisella tavalla.

Aikamatkustajan vaimo on lukuromaani josta nautin alusta loppuun. Olen tainnut aiemminkin sanoa: suhtaudun hieman arastellen paksuihin romaaneihin. Usein mietin että mitä jos tämä ei kannakaan loppuun saakka, entä jos innostun alussa mutta sitten innostus tarinaa kohtaan laimenee... Läheskään aina näin ei paksujen kirjojen kanssa käy, tämä on vain yksi kummallinen ennakkoajatukseni joita välillä pohdin. Onneksi sentään aika usein tartun kiinnostaviin, paksuihin kirjoihin, sillä niistä löytyy aivan yhtä lailla aarteita kuin ohuemmistakin kirjoista. Aikamatkustajan vaimo oli varsinainen aarre, enkä ihmettele että monet ovat nimenneet sen yhdeksi lempikirjoistaan.

Minä pidän aikamatkustusta käsittelevistä asioista. Pidän tavattomasti. Se on ajatuksena kiehtova ja mietin aina toisinaan mihin aikaan haluaisin itse matkustaa jos se olisi mahdollista (vastauksena, ei, en tiedä vieläkään. Mielipiteeni vaihtelee alituiseen.). Ei siis ihme että Niffeneggerin romaanin nimi jo houkutteli, vaikken olisi etukäteen tiennyt kirjasta yhtään mitään.

Aikamatkustajan vaimo on kaunis rakkaustarina, se on sillä tavalla kaunis ettei se ole tippaakaan siirappinen. Paikoin humoristinen, hymyn huulille tuova, lämmin ja inhimillinen. Rakkaustarina jota voi huoletta suositella kaikkien luettavaksi, myös sellaisten joita ei romantiikka kirjallisuudessa niinkään kiinnosta. Minua kiinnostaa fiktiivinen romantiikka tavattomasti ja kun tässä kirjassa oli mukaan saatu vielä Henryn geenien tuoma aikamatkustus... Oi että. Tämä meni heittämällä lempikirjojeni listalle ja jää hyllyyni aarteiden joukkoon.

Jos et ole vielä lukenut Aikamatkustajan vaimoa, lue tämä ihmeessä. Jos hyvät lukuromaanit ollenkaan ovat sinun makuusi niin saatat hyvinkin rakastua.





 

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki

Hylättyjen lasten kaupunki
Briitta Hepo-oja
202 s. 
2017
Myllylahti









Arvostelukappale kustantajalta


Pidin Briitta Hepo-ojan kaksi vuotta sitten ilmestyneestä Siilin kuolemasta tavattoman paljon, kirjan samanaikaiset herkkyys ja voimakkuus palasivat mieleeni palattuani bloggaukseeni kirjasta. Pidin Siilin kuolemassa herkkyyden lisäksi Hepo-ojan tyylistä kirjoittaa ja hihkaisinkin innosta huomattuani Myllylahden katalogissa Hylättyjen lasten kaupungin.

Siilin kuolema oli nuortenkirja mutta nyt Hepo-oja suuntaa kirjansa hieman nuoremmille. Vai suuntaako, sillä mielestäni Hylättyjen lasten kaupunki on aivan yhtä paljon lastenkirja kuin meille kaikille, maagisen realismin ja salaperäisyyden ystäville.

Hylättyjen lasten kaupunki alkaa kun Mikon äiti jättää poikansa metsänlaitaan. Äiti on ollut aina hieman ailahteleva mutta nyt hän on päättänyt asettaa parisuhteen poikansa edelle. Mikko ei oikein tiedä mitä tehdä ja lähtee harhailemaan metsään - ja löytää sieltä kummallisen kaupungin. Kaupungin jossa ei ole ollenkaan aikuisia, vaan toinen toistaan persoonallisempia lapsia. Huntuihin pukeutunut Karpalo ja hieman vihamielisen oloinen Pekka ovat vain esimerkkejä hylättyjen lasten kaupungin asukkaista, joiden kanssa Mikko onneksi hiljalleen ystävystyy. Kaikkein vankimmaksi ystävyyssuhteeksi muodostuu kuitenkin ystävyys Olan kanssa, pienen pojan joka ilmestyy kaupungin laidalle. Olasta tuleekin Mikolle pikkuveli.

Hylättyjen lasten kaupunki on syvällinen ja jollain tapaa koskettava kirja samaan aikaan kun se on tällaisen maagiseen realismiin haksahtaneelle lukutoukalle jotain mitä ei voi laskea käsistään. Sillä hylättyjen lasten kaupunki ei ole vain paikka jossa lapset elävät ilman vanhempia, vaan kaupungissa myös tapahtuu outoja: vieraskirjakin on kirottu. Kaiken lisäksi kaupungin lähellä on saari jossa asuu hirviö, hirviö jonka nimeä ei saa sanoa ääneen.

Odotukseni olivat Hylättyjen lasten kaupungin suhteen todella korkealla, sen voin sanoa. Voin sanoa myös täydestä sydämestäni sen etten joutunut pettymään, en lainkaan. Briitta Hepo-oja osaa kirjoittaa taianomaisesti, niin maagisesti että todella pääsin tuohon salaperäiseen kaupunkiin noiden ihanien lasten kanssa. Se on taito jota arvostan, varsinkin tällaisen spefikirjallisuuden kanssa. Samaan aikaan kun Hylättyjen lasten kaupunki oli jotain johon kirjailija on todella käyttänyt mielikuvitustaan on se kuitenkin myös paikka joka muuttui toden tuntuiseksi kirjaa lukiessani.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, ei Hylättyjen lasten kaupunki ainoastaan lapsille ole (kirjaa suositellaan yli 8-vuotiaille ja tuossa olen samaa mieltä). Se toimii yhtä lailla myös nuortenkirjana ja uskon meistä aikuisista lukijoista löytyvän runsaasti sellaisia joille Hylättyjen lasten kaupunkia voin suositella hymyssä suin.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Mikael Bergstrand: Omenalaakson guru

Omenalaakson guru
Mikael Bergstrand
Suomentanut Sanna Manninen
428 s. 
2017
Bazar








Arvostelukappale kustantajalta


Mikael Bergstrand on tuonut minulle paljon hyvää mieltä. Sarja jonka Omenalaakson guru päättää, on sellaista hyvänmielen kirjallisuutta jota aina välillä tarvitaan, jota ilman en voi olla. Siitä huolimatta että tämä trilogian päätösosakin on humoristinen romaani joka tuo hyvän mielen, on siinä kuitenkin syvällisiä ja tärkeitä pointteja jotka tekivät siitä vielä "suuremman" lukuelämyksen.

Bergstrandin lukijoille Omenalaakson gurussa päärooleissa olevat Göran ja Yogi ovat tuttuja tyyppejä. Göran on keski-ikäinen ruotsalainen mies jonka elämä ei ole aivan mallillaan. Vuoden kestänyt parisuhde alkaa sekin rakoilla kun naisystävä syyttää Görania sitoutumiskammoiseksi. Alkoholi maistuu, rahaa ei pahemmin ole eikä töitäkään löydy. Onneksi on Yogi, aina positiivinen intialainen ystävä joka saapuu yllättäen Ruotsiin tarkoituksenaan edistää tekstiilinvientibisnestään. Miehet päätyvät asuttamaan Göranin äidin uuden miesystävän taloa, Göranin toimiessa talonvahtina. Yogi saa pian paljon ystäviä mutta kaikkia ulkomaalainen vieras ei oikein miellytä.

Siitä huolimatta että kyseessä on sarja, toimii Omenalaakson guru muiden osien lailla aivan varmasti myös itsenäisenä romaanina. Minä tutustuin Göraniin jo sarjan aloitusosan, Delhin kauneimpien käsien, kautta ja se mistä ennen kaikkea tuossa kirjassa pidin oli Göran. Se, miten Göran tuossa sarjan aloitusosassa kasvaa ihmisenä, miten keski-ikäisestä kaavoihin kangistuneesta miehestä tuli vaikeitakin tilanteita kaihtamaton herrasmies. Mutta mitä on tapahtunut? Tuntuu että Omenalaakson gurun alussa ollaan lähestulkoon siinä pisteessä mistä Delhin kauneimmat kädet lähti. Voi Göran, voi Göran... Mutta tälläkin kertaa: Yogin seura tekee Göranille ihmeitä ja suuri osa tämän surkeudesta karisee intialaisen ystävän seurassa.

Eli samaan aikaan kun Omenalaakson guru on positiivinen, hyvää mieltä tuova feelgood-romaani, se on myös kirja ystävyyden voimasta ja siitä mitä kaikkea hyvä ystävä voi elämään tuoda. On se ihmeellinen juttu, tuo ystävyys! Siinä missä sarjan aloitusosassa minuun teki vaikutuksen Göran, nyt hymyn kasvoille toi Yogi. Tuo mahtava, iloinen ja positiivinen mies jonka kanssa istahtaisin rupattelemaan milloin tahansa.

Haikeiden jäähyväisten jälkeen toivon kaikkea hyvää Göranille ja Yogille, teihin oli mahtavaa tutustua! Ja sinä, lukutoukka - jos kaipaat palasta hyvää mieltä ja vierasta kulttuuria, suosittelen tätä sarjaa.