torstai 29. syyskuuta 2016

Jutta Tynkkynen: Etsivätoimisto Mysteeri ja Pyhän Birman safiiri

Etsivätoimisto Mysteeri ja Pyhän Birman safiiri
Jutta Tynkkynen
206 s. 
2016
Myllylahti












Hyvä lastenkirja piristää aina. Etsivätoimisto Mysteeriin tutustuminen oli poikkeuksellisen piristävää sillä kirja on ikään kuin dekkari alakouluikäisille. Tällainen dekkarihullu kuin minä on innoissaan kun pääsee ratkomaan arvoitusta, myös kun kyse on hieman erilaisesta arvoituksesta kuina aikuisille suunnatuissa dekkareissa. Jutta Tynkkysen kirjassa on mukana rutkasti hyvää mieltä ja sen lisäksi vielä nuorille lukijoille suunnattuja pieniä tehtäviä.

Etsivätoimisto Mysteeri ja Pyhän Birman safiiri kertoo alakoulua käyvist Roosasta ja Timistä jotka päättävät laittaa pystyyn oman etsivätoimistonsa. Mukaan tutkimuksiin he ottavat myös Roosan pikkusiskon Auroran joka tahtoo myös kovasti olla oikea etsivä. He saavatkin pian oikean ja älynystyröitä vaativan tehtävän. Salaperäinen roisto aikoo iskeä kyntensä todella kuuluisaan Pyhän Birman safiiriin ja uhkailee sen saadakseen Monte Cristallon kreiviä.

Etsivätoimisto Mysteeri on suunnattu alakouluikäisille lukijoille, sellaisille jotka osaavat jo lukea itse. Kirja on kuitenkin kirjoitettu aika helppolukuisesti joten lukijan taitavalta aloittelevankin on helppo arvoitusta itse yrittää ratkaista. Jutta Tynkkysen kirjassa on kuitenkin sen verran vauhtia että varmasti vähän vanhempikin lukutoukka kirjan parissa viihtyi - viihdyinhän minäkin hyvin.

Nuorissa lukijoissa löytyy varmasti monia sellaisia jotka haaveilevat etsivän urasta. Erilaisten pulmien ratkaiseminen on aina mukavaa ja tätä kirjaa lukiessa lapset pääsevät paitsi hieman vaivaamaan älynystyröitään Pyhän Birman safiirin arvoituksen kanssa, myös ratkomaan pieniä tehtäviä joita tarinan varrella on. Kaikki tehtävät kuuluvat etsijän työhön ja kirjan juoneen ja ne on sijoiteltu mukavin välein. Kirjaan sisältyvät myös ratkaisut kaikkiin tehtäviin, joten tarinan loputtua voi tarkastaa kuinka hyvin tehtävissä onnistui. Ja uskallanpa luvata: kirjan omistaja saa kirjan lopussa oman Etsivädiplomin.

En ole itse ollut mikään varsinainen etsivä- tai salapoliisitarinoiden ystävä lapsena. Sellaisestakin lukijasta siis kasvoi dekkarien ystävä, mutta olisipa nyt hauska lukea esimerkiksi Viisikoita joita en lapsena lukenut ainuttakaan. Viisikot menevätkin heti lukulistalleni ja otan pari mukaani seuraavalla kerralla kirjastosta. En siis osaa sanoa kuinka paljon Etsivätoimisto Mysteerissä on esimerkiksi Viisikoiden henkeä, mutta voin sanoa että Tynkkysen kirjassa on huumoria, hyvää mieltä ja mukavasti vauhtiakin. Ja mielikuvitusta, sitä kaipaan aina lastenkirjalta!

Viime aikoina on puhuttu paljon siitä kuinka saisimme nuoret pojat lukemaan. Etsivätoimisto Mysteeri on mielestäni yksi todella hyvä keino siihen, sillä tämän kirjan parissa varmasti viihtyisivät myös pojat. Vaikka Etsivätoimiston jäsenistä kaksi on tyttöjä niin Tynkkysen luoma tarina ei silti ole liian tyttömäinen - vaan mielestäni kirja sopii aivan yhtä hyvin tytöille kuin pojillekin. Ja myös meille aikuisille jotka kaipaamme välillä vähän kevyempää ja hauskempaa mysteerin ratkaisua.

Etsivätoimisto Mysteerin jäsenet olivat niin mukavaa porukkaa että toivon sarjan saavan jatkoa. Aineksia ainakin olisi, sillä Jutta Tynkkynen ilmiselvästi hallitsee niin salapoliisitarinat kuin lapsille kirjoittamisenkin.

P.S. Vinkkinä joensuulaisille ja täällä seudulla liikkuville: Haastattelen Jutta Tynkkystä Joensuun Suomalaisessa kirjakaupassa 22.10. kello 13. Tervetuloa kuuntelemaan lisää Etsivätoimisto Mysteeristä ja lastenkirjallisuudesta!

tiistai 27. syyskuuta 2016

Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika

Viides vuodenaika
Hanna-Riikka Kuisma
446 s. 
2016
Like









Arvostelukappale kustantajalta


Hanna-Riikka Kuismasta on muodostunut ajan kanssa minulle kirjailija jonka uusi kirja on aina ehdottomasti luettava pian. Kuisman tapa kertoa on tehnyt minuun kirja kirjalta suuremman vaikutuksen, hänen vahva ja ravisteleva tyylinsä on kertakaikkiaan mahtava. Viides vuodenaika kiilasi myös lukupinon huipulle ja täytyy sanoa: tämä se vasta ravistelikin. Tämä kirja oli kuin minulle tehty.

Viidennen vuodenajan päähenkilö Luna kärsii dissosiaatiohäiriöstä ja on joutunut kokemaan elämänsä aika hirvittävän paljon pahoja asioita. Tämä kaikki näkyy hänessä ja Lunan onkin vaikea välillä vaikea erottaa mennyttä nykyisestä ja hän kärsii dissosiaatiohäiriölle ominaisista poissaolo kohtauksista. Romaanin alussa Luna herää siskonsa kodista eikä tiedä mitä on tapahtunut - äsken tai menneisyydessä. Terapiassa muisti alkaa hiljalleen palautua vaikka Luna ei olekaan loppujen lopuksi varma kannattaisiko mennyttä muistella. Asuessaan siskonsa kodissa Luna joutuu pelkäämään kun talossa alkaa tapahtua kummia ja hän joutuu miettimään onko asioilla jotain tekemistä menneisyyden kanssa.

Voi että. Jouduin jo kirjaa lukiessani pohtimaan kuinka paljon omaa elämääni raottaisin kirjaa blogatessani. Lopulta päädyin olemaan rohkea sillä tiedän blogini lukijoissa olevan niin rutkasti ihania ja ymmärtäväisiä ihmisiä etten toivottavasti saa kuraa niskaani.

Viides vuodenaika oli nimittäin minulle tavattoman vaikuttava, itkettävä, liikuttava ja ravisteleva romaani. Mielenterveysongelmaisena Lunan vaikeudet tuntuivat tavattoman tutuilta, vielä kun itsellenikin on kerran jos toisenkin puhuttu dissosiaativisestä häiriöstä. Diagnoosiksi sitä en ole tainnut koskaan saada mutta minulla on silti todettu olevan häiriölle tyypillisiä piirteitä - nimen omaan on ollut, sillä elämä ja oikeanlainen lääkitys on saanut ne kuriin. Onneksi, sillä todella tiedän millaisessa painajaisessa kirjan Luna joutui elämään. Aivan niin pahoja oireeni eivät ole olleet kuin Kuisman kirjan päähenkilöllä, mutta jouduin välillä elämään aikamoisten takaumien ja painajaisten keskellä.

Syy miksi kerron tämän on se, että tiedän miten aidosti Hanna-Riikka Kuisma kirjassaan dissosiaativista häiriötä kuvaa. Hänen on täytynyt ottaa asiasta todella hyvin selvää sillä kukaan kirjailija ei ihan tuosta vain pysty sukeltamaan dissohäiriöisen ihmisen nahkoihin niin hienosti kuin Kuisma kirjassaan tekee. Minulle, joka tiedän ainakin jotenkin mitä Luna koki kirjassa, kirja oli niin koskettava että itkin lukiessani moneen kertaan. Itkin siitä henkisestä kivusta mitä Luna joutuu kokemaan, miten häneen sattuu, miten sekaisin hän on.


Mielenterveysongelmista kertovat kirjat tulevat minulla aina toisia lähemmäs, mutta kaikki eivät silti tule yhtä lähelle kuin Viides vuodenaika. Kaikkia aiheesta kertovia kirjoja lukiessani en itke, en elä yhtä lailla päähenkilön kivuissa enkä koe häntä yhtä läheiseksi kuin tämän kirjan päähenkilön. Tästä kaikesta näkee että Kuisma on onnistunut kirjassaan tavattoman hyvin, toisaalta kipeän hyvin ja toisaalta taas... mahtavasti.

Viides vuodenaika ei välttämättä ole kirja heille jotka painiskelevat pahimmassa vaiheessa mielenterveysongelmien kanssa. Silloin kirja saattaa olla liian vahva, liian väkevä ja herättää liikaa tunteita. Mutta sitten kun pahin on ohitse, pahimmat oireet saatu kuriin, silloin Kuisman kirja tarjoaa juuri sellaista vertaistukea joka ainakin minulle kolahti. Varsinkin, sinä joka olet painiskellut dissosiaativisen häiriön kanssa, sinulle tämä kirja on ehdoton.

Kuisman tyyli on suunnattoman vahva, se on hengästyttävä, se on mahtava, se hurmaa ja menee ihon alle. Viides vuodenaika on samaan aikaan mykistävän hieno kaunokirjallinen romaani ja karmivaa psykologista kauhua - viimeistä se on tosin ehkä vain meille joille mielenterveysongelmat ovat arkipäivää. Tämä on kirja jota voi huoletta suositella kelle tahansa. Kelle tahansa joka rakastaa vahvaa kirjallisuutta.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Kathleen Tessaro: Parfyymikeräilijä

Parfyymikeräilijä
Kathleen Tessaro
Suomentanut Hanna Arvonen
399 s. 
2016
HarperCollinsNordic








Arvostelukappale kustantajalta


Sanon heti näin aluksi että jos jostakin kirjasta tulee mieleeni Kate Mortonin teokset, kirjan on täytynyt olla hyvä. Ja kyllä, Parfyymikeräilijä muistutti minua monessakin mielessä Kate Mortonin teoksista ja nyt kun tätä kirjoittaessani olen lukemassa Mortonin uusinta suomennosta, mielikuva on vahvempi. Kathleen Tessaron ja Kate Mortonin kerrontatyyleissä on yhtäläisyyksiä ja jotain samantyylistä on heidän luomissa juonissaankin.

Parfyymikeräilijä kertoo kahden naisen, Evan ja Gracen tarinaa. Tarina alkaa kun Gracelle kerrotaan hänen saavan mittavan perinnön - asiassa vain on yksi mutta. Grace ei ole koskaan tavannut Eva d'Orseyta, eli vainajaa. Hän lähtee Lontoosta Pariisiin selvittämään kuka Eva d'Orsey oli ja mikä heidän yhteytensä on. Alkaa matka parfyymien maailmaan ja samalla alkaa selvitä miten sanoin kuvaamattoman kaunis ja riipivä Evan tarina oli.

Parfyymikeräilijä on historiallinen rakkausromaani, sillä tarinassa edetään aina 1920-luvun New Yorkista 1950-luvun Pariisiin ja Lontooseen. Pääsin siis kirjan avulla näkemään menneiden vuoksikymmenien suuria kaupunkeja joita Kathleen Tessaro kuvaa hienosti. Hän on ottanut kirjassaan huomioon ajan ja paikat, eli kirjan mukana eli menneessä ajassa joka on aina tärkeää. Hanna Arvosen suomennos kulkee hienosti Tessaron kerronnan kanssa käsi kädessä ja Arvonen saa ehodottomasti osansa myös kiitoksistani. Hienoa työtä!

Kahden naisen tarina etenee lomittain pitkän aikaa mutta löytyihän se solmukohta viimein. Kuitenkin olin kirjan ajan kiinnostuneempi Evan tarinasta kuin Gracen elämästä nykyajassa vaikka sekin oli omalla tavallaan kiinnostavaa. Evan tarina ja siihen liittyvät kipukohdat kävivät minun sydämeeni kuitenkin vahvimmin ja odotin kiinnostuneena hänestä kertovia lukuja.

Parfyymikeräilijä on hyvää luettavaa hieman kevyempää romaania etsiville, romanttisten kirjojen ystäville ja heille jotka pitävät Kate Mortonista. Minulle, Kate Morton -fanitytölle, tämä oli ainakin nappiosuma, ehkä jollekin muullekin olisi. Välillä pitää lukea jotain kevyttä, ja kun vielä saa lisäksi fiktiivisen matkan menneiden vuosikymmenten suurkaupunkeihin niin minä en voinut kieltäytyä. 

Teppo Räisänen: Pikkuisen parempi ihminen

Pikkuisen parempi ihminen
Teppo Räisänen
399 s. 
2016
Myllylahti









Arvostelukappale kustantajalta


Yksi kirjallisuuden hienoimpia puolia on se että kirjan kanssa pystyy matkustamaan sellaisiin maailmoihni joihin ei kenties muuten tutustuisi. Sellaisen mahdollisuuden tarjosi Teppo Räisäsen esikoisromaani jonka kanssa tutustuin monen muun asian lisäksi yrittäjyyden maailmaan.

Pikkuisen parempi ihminen kertoo nelikymppisestä mainosmyyjästä Matiaksesta. Hän vihaa työtään mutta pelkää työttömyyttä ja joutuukin pian tilaisuuden eteen jossa on pakko tehdä jotain uutta. Matiaksella onkin uusi ajatus: hän haluaa rakennuttaa Suomeen ensimmäisen maanalaisen hotellin. Unelman tiellä on raha ja hän joutuukin panttaamaan asuntonsa, pyytämään parhaalta ystävältään lainaksi miljoonan ja muuttamaan luonnettaan intihimoisemmaksi.

Pikkuisen paremman ihmisen parhaita puolia on ehdottomasti huumori. Käsikirjoittaja-ohjaaja Teppo Räisäsen huumori ei ehkä ole kaikkien mieleen eikä jokainen välttämättä tirsku minun laillani kirjaa lukiessaan - mutta minuun Räisäsen huumori todella kolahti. Räisäsen huumori on hieman kyynistä ja herkullisen mustaa, juuri sellaista joka minuun kolahtaa. Hän laskee leikkiä yrittäjyydestä sekä perhe-elämästä, jotka ovat minulle molemmat kaukaisia asioita mutta jotka kolahtivat silti. Mitenkähän Räisäsen kirja viihdyttäisi yrittäjää tai perheenäitiä/isää?

Ei huumori ainoa hyvä puoli kirjassa ole. Räisäsen tyyli voitti minut puolelleen sillä huumorin lisäksi mukana ovat herkulliset huomiot niin yrittäjyydestä kuin perhe-elämästäkin. Ne toivat nuo molemmat asiat lähemmäs minua joille kumpikaan maailma ei ole alkuunkaan tuttua. Vaikka Räisäsen luoma kuva yritysmaailmasta ei ole varmasti ainut ja oikea on siinä varmasti vankka totuuspohja: rahaa on yritystä perustaessa aina löydyttävä. Suosittelenkin ehdottomasti Pikkuisen parempaa ihmistä luettavaksi sellaiselle joka on pohtimassa yrityksen perustamista!

Olen iloinen että olen oppinut lukijana sellaiseksi joka poimii luettavaksi kirjoja myös sellaisista aiheista jotka ovat itselle vieraampia. Vaikka aihe tuntuu kaukaisemmalta niin kirjasta voi silti nauttia, sen näytti taas Pikkuisen parempi ihminen. Räisäsen huumori ja terävä tyyli todella toimii ja toivonkin että hänestä kuullaan lisää!

lauantai 24. syyskuuta 2016

Antti Saarnio: Aavepoika Aapeli & Mörkölinna

Aavepoika Aapeli & Mörkölinna
Antti Saarnio
Kuvittanut Cata Ahlbäck
95 s. 
2016
Haamu 








Arvostelukappale kustantajalta


Kun tutustuin Aavepoika Aapeliin tulin ennen kaikkea todella hyvälle tuulelle. Aapeli on kertakaikkiaan mahtava tyyppi jonka tahdon esitellä kirjan välityksellä myös ystävilleni, sillä uskon ystäväpiirissäni olevan monta tyyppiä jotka viehättyvät minun laillani tästä mainiosta kirjasta.

Aapeli on ihan tavallinen maalaiskummituspoika. Sellainen kummitus joka puhuu savon murretta ja jonka suuhun tuo murre sopii kuin valettu. Vaikka Aapelin elämä maalla on ihan mukavaa, hänellä on kuitenkin haave joka saa levottomaksi. Aapeli tahtoo linnankummitukseksi. Aivan todella tahtoo. Hän lähtee matkalle saavuttaakseen unelmansa ja löytääkin ränsistyneen linnan. Linnan herraksi pääseminen ei vain olekaan niin helppoa.

Antti Saarnion lastenkirja on kummitustarina josta tulee hyvälle tuulelle. En usko että pienemmätkään lukijat kirjasta pelästyvät, sillä vaikka kirjassa on jännempiä kohtia on Saarnio kuitenkin kirjoittanut ne tavalla joka naurattaa. Tätä tukee myös Cata Ahlbäckin kuvitus joka minua viehätti - ja nauratti.

Aavepoika Aapelin puhuma savon murre on jo asia josta tulee hyvälle tuulelle ja joka saa hymyilemään kirjan ensilauseista asti. Antti Saarnio on saanut Aapelin murteen kirjoitettua aidoksi ja sellaiseksi, joka kuuluu kuin valettu Aapelin suuhun. Murteeseen liittyy myös se miten Aapelia myöhemmin pilkataan murteen ja vuoksi - ja se miten miten hän tulee maalta. Korostaisin sitä kirjassa ja toivon että kirjaa lukevat lapsetkin huomaavat sen ja muistavat ettei ketään saa kiusata. Ei varsinkaan niin tyhmän asian takia kuin toisen puhuman murteen. 

Vaikka olen viime aikoina lukenut paljon enemmän lastenkirjallisuutta kuin ennen, olen silti edelleen huono arvioimaan mikä kirja sopii minkäkin ikäisille. Luulisin kuitenkin että täditettäväni tykkäisi Aavepoika Aapelista ja hän on 6-vuotias. Luulen ainakin että tulemme lukemaan nuoren herran kanssa kirjaa ja luulen että hän nauraa vähintään yhtä paljon kuin minä kirjaa lukiessani.

Kirjan luettuani mieleeni tuli josko Aavepoika Aapelin tarina voisi jatkua. Näin toivonkin Antti Saarniolta ja Cata Ahlbäckilta josko he jatkaisivat Aapelin ja muiden Mörkölinnalaisten tarinaa, sillä en varmasti olisi ainoa joka jatkoakin mielellään lukisi. Hyväntuulisella ja humoristisella kummitustarinalla on aina paikkansa!


torstai 22. syyskuuta 2016

Kirsti Ellilä: Arpapeliä

Arpapeliä
Kirsti Ellilä
288 s. 
2016
Karisto









Arvostelukappale kustantajalta


Kirsti Ellilä oli minulle tuttu kirjailija niin nuortenkirjallisuudesta kuin aikuisille suunnatuista, kevyemmistä romaaneistakin. Olen pitänyt hänen rennosta tyylistään kaikissa kirjoissa joita olen lukenut ja mikä parasta - olen saanut hänen kirjoittamistaan kirjoista hyvän mielen. Se on aina hyvä asia!

Arpapeliä kertoo viisikymppisestä Miasta joka elää unelmaansa. Hänen värikkääseen elämäänsä kuuluu aviomies Markku, viisi aikuista lasta ja heidän puutalossaan asuvat vuokralaiset. Vuokralaisista eniten kerrotaan Kolumbuksesta, tummasta nuoresta miehestä, johon minä tykästyin kovasti. Mian elämässä on kaikki kohdallaan kunnes hän yhtäkkiä saa satunnaiselta ohikulkijalta lahjaksi raha-arvan ja kaikki muuttuu.

Vaikka Arpapeliä käsittelee suuria ja vakaviakin asioita, on Ellilä kirjoittanut sen tavalla joka tekee kirjan omalla tavallaan kevyeksi - ainakin sellaiseksi että kirjaa on nautinto lukea. Arpapeliä on varsinainen lukusukkula eli kirja, jonka sivuja kääntää yksi toisensa perään ja yhtäkkiä onkin lukenut sata sivua tai jopa koko kirjan. Arpapeliä on omalla tavallaan kevyt, mutten silti sanoisi sitä viihderomaaniksi. Ellilän aiheet ovat suuria ja hän käsittelee niitä hauskasti mutta samalla niin älykkäästi että Arpapeliä on kirja kenelle tahansa kotimaisen kaunokirjallisuuden ystävälle.

Elämänmuutos, yllätyksellisyys, uudet asiat ja suvaitsevaisuus. Nämä olivat minulle Ellilän romaanin suurimmat asiat ja ilahduin kuinka hienosti kirjailija niitä käsittelee. Minulle noista neljästä tärkeimmiksi asioiksi nousivat suvaitsevaisuus sekä elämän yllätyksellisyys, asiat jotka kuuluvat myös omaan elämääni. Tuntuu että nuo asiat jollain tapaa kuuluvat kirjailijan omaankin elämään, niin hienosti hän on sijoittanut romaaninsa suvaitsevaisuudenkin. Tuota asiaa Ellilä ei lukijalle tyrkytä, se tulee vain romaanin osana. Hyvänä osana.

Täytyy myöntää että Arpapeliä on kirja joka ei ehkä jää pysyvästi mieleeni vaan voin lukea sen helposti vuosien päästä uudelleen. Kuitenkin voin huoletta sanoa Ellilän uuden romaanin olleen erittäin hyvä lukukokemus ja voin suositella Arpapeliä luettavaksi niille, jotka pitävät viisaista, hauskoista ja hieman kevyemmistä romaaneista - joissa kuitenkin on sanomaa ja ajatusta.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Péter Gárdos: 117 kirjettä

117 kirjettä
Péter Gárdos 
Suomentanut Juhani Huotari
257 s. 
2016
Siltala








Arvostelukappale kustantajalta



Vaikka 117 kirjettä ei alunperin ollut syksyn lukulistallani, alkoi se kiinnostaa luettuani blogitovereiden kommentteja kirjasta. Onneksi, sanon vain, sillä tämä kirja on ilman muuta yksi syksyn vaikuttavimpia käännösromaaneja.

Unkarilainen Péter Gárdos on tullut tunnetuksi elokuvaohjaajana sekä dokumentaristina, ja nyt hän on pukenut kirjaksi vanhempiensa uskomattoman kauniin rakkaustarina. Sen alkaessa 25-vuotias Miklos on juuri selvinnyt hengissä Belsenin keskitysleiriltä ja hänelle on annettu kuusi kuukautta elinaikaa. Kun Miklos on päässyt Ruotsiin jonne hänet on lähetetty kuntoutumaan, ei nuori mies suostu uskomaan sitä että kuolema on lähellä. Vaikka hänellä on todettu tappava keuhkotauti, virtaa hänessä silti suunnaton elämänhalu ja tahto parantua - mikä tärkeintä, hän haluaa löytää itselleen vaimon. Miklos laatii 117 rakkauskirjettä, jokaiselle Ruotsiin toipumaan päätyneelle unkarilaisnaiselle ja toivoo löytävänsä vaimon heidän joukostaan. Kun Lili vastaa hänen kirjeenseensä, uskoo Miklos löytäneensä rakkauden.

Toinen maailmansota on aihe joka minua jaksaa kiinnostaa. 117 kirjettä sai syttymään ennen kaikkea sen takia että tässä kirjassa aihetta käsitellään aivan toisesta näkökulmasta eikä mukana ole sellaista ahdistusta ja tuskaa kuten monessa muussa holokaustia käsittelevässä kirjassa. Gárdosin tarinassa suurinta osaa näytteleekin rakkaus vaikka totta kai sodan muistot ovat väkevänä siellä taustalla.

Gárdosin vanhempien rakkaustarina on uskomatonta luettavaa. Uskomatonta ja uskomattoman kaunista, josta tiesin jo alussa että tulen kyynelehtimään kirjaa lukiessani. Kyyneliltä en voinutkaan välttyä sillä kirjailija on löytänyt hienon tien kertoa vanhempiensa tarina. Enkä voi millään jättää mainitsematta Juhani Huotarin hienoa työtä kirjan kääntäjänä, hän on löytänyt sen tunteen jota Péter Gárdos on ajanut takaa ja saanut sen käännökseen. Kuten usein sanon: epäonnistunut käännös olisi tehnyt tästäkin kirjasta epäonnistuneemman lukukokemuksen. Nyt 117 kirjettä oli monella tavalla huikeaa luettavaa.

117 kirjettä on kirja jota voi suositella heille jotka ovat jollain tapaa kiinnostuneet toisesta maailmansodasta ja holokaustista. Vaikka aihe ei tippaakaan kiinnostaisi, voin silti uskaltautua suosittelemaan tätä kirjaa. 117 kirjettä on selviytymistarina mutta myös uskomattoman kaunis rakkaustarina jota ei voi lukea liikuttumatta - ainakaan kun muistaa että sen päähenkilöinä ovat todelliset ihmiset.