torstai 29. toukokuuta 2014

Kesäinen paluu Rebekka-sarjan pariin.

Rebekka - Konnankoukkuja ja koiruuksia
Tuija Lehtinen
215 s. 
2009 
Otava












Minulla on nyt vähän lukemisen kanssa ongelmia. Mikään kirja ei tunnu toimivan, ei sitten ollenkaan. Onneksi löysin kirjastopinosta tämän Tuija Lehtisen Rebekka-sarjan kirjan, joka lähti vetämään heti.

Rebekka ei ole minään kesänä nähnyt niin paljon sammakoita kuin nyt. Hän miettii, pitäisikö niitä suudella ja saada aikaan prinssi - mutta toisaalta, mitäpä prinssillä tekisi. On kesä ennen kasiluokkaa, ja Rebekka on pestautunut kesäteatteriin, joten puuhaa riittää. Ja paitsi sammakkoja, on myös poikia maisemissa, sillä Rebekkaa seuraavat Jerry ja Saska, jotka kyräilevät samalla toisiaan.

Minä jälleen kerran sanon, miten pidänkään näistä Tuija Lehtisen nuortenkirjoista. Rebekka-sarjaa hieman välttelin pitkään, en tiedä oikein edes itsekään mistä syystä. Ehkä jotenkin kirjan kannet eivät vetäneet puoleensa. Mutta kun olen Rebekkaan tutustunut, niin olen sitä mieltä että hän on oikein mukava ja tutustumisen arvoinen tyttö. Jolle kannatti antaa mahdollisuus.

Joskus voisin pitää Tuija Lehtis-maratonin. Lukea pelkkää Lehtistä, niin nuorten- kuin aikuistenkin kirjoja. Se voisikin olla toteuttamisen arvoista! Tai lukea vaikka viikon pelkkää Lehtistä. Miten en olekaan ennen tällaista keksinyt? Tällä tuotteliaalla ja upealla kirjailijalla on niin laaja tuotanto, että siitä saisi teemaviikon helposti.

Mutta jos kaipaat joskus kepoista ja kesäistä luettavaa, suosittelen Rebekka-sarjaa. Ja jos haluaa tehdä nostalgiahypyn, kirjastosta kannattaa poimia Mirkka-sarjaa. Mutta Tuija Lehtinen, se on nimi joka kannattaa painaa kirjastokäyntejä varten mieleen. Ja myös kirjakauppakäyntejä, sillä tältä naiselta tulee uusi nuortenkirja nyt kesäkuussa!

★★★½

tiistai 27. toukokuuta 2014

Voi, voinko sanoa etä inhosin kirjaa?

Vielä joskus kerromme kaiken
Daniela Krien
Suomentanut Ilona Nykyri
200 s. 
2014
Gummerus






Arvostelukappale




Kiinnostuin tästä kirjasta kun näin sen Gummeruksen katalogissa, ja siksi pyysin sen arvostelukappaleeksi. Kirja oli mukavan ohut, joten paksun Adler-Olsenin jälkeen se tuntui sopivalta luettavalta.

Vielä joskus kerromme kaiken kertoo kesästä 1990, ajasta kun DDR lakkaa olemasta. 17-vuotta kirjan aikana täyttävä Maria viettää kesäänsä poikaystävänsä vanhempien maatilalla Etelä-Saksassa. Naapuritilalla asuu kuitenkin kohtalokas Henner yksin hevostensa ja koiriensa kanssa, ja sinne Maria ajan myötä eksyy. Syntyy rakkaustarina - vai onko kaikki pelkkää himoa?

Minun täytyy tunnustaa - minä en saanut tästä mitään irti. Kirja oli pelkkä läpiluenta, joka olisi ehkä jäänyt kesken ellei kirja olisi ollut arvostelukappale.

Aihehan oli sellainen jolla olisi voinut revitellä paljonkin. Olisi voinut astua tuleen ja antaa mennä - mutta. Kirja jäi jotenkin keskitiehen, teksti jaaritteli ja pikkutarkkaa kerrontaa oli minun makuuni aivan liikaa.

Hahmotkaan eivät olleet minusta mielenkiintoisia, en saanut oikein Mariastakaan irti niin paljoa kuin olisin ehkä halunnut. Vaikka tottakai hänestä kerrotaan paljon.

Tätä kirjaa on rakastettu paljon blogeissa - ja se saakin minut miettimään. Enkö ole tarpeeksi älykäs ymmärtämään tämän kirjan hienoutta? Vai missä on vika? Tuudittaudun nyt siihen uskoon, että makuja on niin monta kuin on lukijoitakin, eikä kaikkien tarvitse pitää kaikesta.

Ei mulla muuta.

★★½

maanantai 26. toukokuuta 2014

Olin kapinallinen, enkä aloittanutkaan dekkarisarjaa alusta.

Jussi Adler-Olsen
Pullopostia
Suomentanut Katriina Huttunen
551 s. 
2014
Gummerus











Tänään voisi olla huono päivä. Voisi, kyllä. Eurovaaliehdokastani ei valittu, Suomi hävisi jääkiekon MM-finaalin ja ulkona on kylmä ja sataa. Mutta hähää, eipäs olekaan. Minä olen iloinen tänään! Äänestämäni puolue (vihreät) sai paikan, Hopea ei ole häpeä, ja on ihanaa että on välillä viileämpää. Ja luonto tarvitsee vettä! Lisäksi sain eilen loppuun mainion Jussi Adler-Olsenin uusimman dekkarin.

Adler-Olsenin dekkarithan kertovat Osasto Q:sta, joka ratkoo jo hautautuneita, ratkaisemattomia rikoksia. Nyt he saavat eteensä järkyttävän jutun: poliisilaitokselle on unohtanut pullo, jonka sisällä on viesti. Eikä mikä tahansa viesti, vaan ilmiselvä avunpyyntö. Onko pyyntö pelkkää pilaa, vai totisinta totta? Tottahan se on. Ja tapauksia on lisääkin. Osasto Q käy selvittelemään pullopostin arvoitusta, joka paljastaa että pulassa olivat vuonna 1996 nuoret lapset, jotka kuuluivat Jehovan todistajiin. Ja niin - tämä on jatkunut.

Minä jotenkin hämärästi kuvitellin että olin lukenut aiemmin Adler-Olsenia. Varmaankin siksi että molemmat teokset nököttävät hyllyssäni. Kuitenkin, en ole tarttunut niihin, vaan siellä ne ovat saaneet odotella. Nyt kuitenkin, kun sain kirjastosta tämän uusimman, en malttanut olla aloittamatta siitä.

Alussa olin hieman hakoteillä, että keitäs nämä henkilöt oikein ovatkaan ja mitä tapahtuu. Kuitenkin, kirja imaisi mukaansa tehokkaasti, enkä osannut sitä oikein enää käsistäni laskea, en edes jääkiekon loppuottelun aikana, silloin oli vieläpä jännimmät paikat meneillään.

Pullopostissa paneudutaan tiukasti erilaisiin lahkoihin. Kirjaa lukiessa hämmästelin hirveästi, kuinka paljon erilaisia uskontokuntia onkaan olemassa! Ja kuinka erikoisia! Jokainen kuitenkin uskokoon miten tahtoo, se on minun periaatteeni. Adler-Olsen ei kuitenkaan puutu eri uskontokuntiin mitenkään erityisen tuomitsevasti, vaan se kuuluu ainoastaan yhtenä osana juonta tähän dekkariin.

Tämä dekkari ei ollut sellainen jossa lukija etsii murhaajaa. Lukija tietää kuka on pahis, mutta Osasto Q etsii häntä, tietysti. Lukijalle jää kuitenkin rutkasti jännitettävää, eikä kirjan kanssa tarvitse tylsistyä missään vaiheessa.

Eikä huumoriakaan puutu! Osasto Q:n pomon Carlin apulainen Assad (joka on muuten äärimmäisen salaperäinen), on varsinainen huumoripommi, jonka letkauksille minä ainakin nauroin. Muutenkin kirja sisältää mustahkoa huumoria, joka kolahtaa minulle. Jännitystä ja huumoria, mitä sitä ihminen muuta kaipaa!

Täydellisestä lukukokemuksesta jäi kuitenkin puuttumaan jotain. Pituuteen suhteutettuna olisin ehkä kaivannut vielä jotain lisää.

★★★½

perjantai 23. toukokuuta 2014

Lukutoukka rakastui kirjaan kirjoista.

Tuulisen saaren kirjakauppias
Gabrielle Zevin
Suomentanut Tero Valkonen
239 s. 
2014
Gummerus

Ilmestyy viikolla 24. 






Ennakkokappale


Sain ihanan ennakkokappaleen! Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppiaan, joka vaikutti heti katalogia lukiessani mielenkiintoiselta ja ihanalta kirjalta. Kirjaa ei vielä kaupoissa näy, vaan se löytyy siis kirjakauppojen hyllyiltä viikolla 24.

Alice Island nimisellä saarella asuu A.J, leskeksi jäänyt mies. Hän on ehkä tyypillinen leskimies, vähän kärttyisä, vähän erikoinen, vaikka ei olekaan vielä mikään kurttuinen vanhus. Päinvastoin, hän on vasta hieman yli nelikymmen vuotias.

A.J:n elämä heittää yhtäkkiä kärrynpyörää, kun hänen elämäänsä ilmestyy kaksi ihmisolentoa: Amelia ja Maya. Amelia, kaunis kustannustoimittaja, ja Maya... niin, vähän pienempi nainen. Ja A.J:n sydän sulaa.

Minä vain niin rakastuin tähän kirjaan. Se on kirja rakkaudesta, vaikka se ei ole varsinaisesti pelkkä rakkausromaani. Se on Hemulin mukaan kirja rakkauksista. Joka on aivan totta. Tähän pieneen kirjaan mahtuu monta rakkaussuhdetta, ja ne ovat erittäin kauniisti kuvattuja.

Mutta kirja ei ole kirjoitettu pelkästään rakkauksista. Se on kirjoitettu myös kirjoista, ja niistähän tämä lukija tykkää. Kaikki lukijat eivät pidä kirjoista joissa kerrotaan kirjoista, mutta minä kuulun niihin jotka aina kaipaavat kirjoja kirjoihin. Kuulostipa hassulta!

Kirja on kerrassaan loistava pieni kirja, joka on nopealukuinen, mutta ei suinkaan yksinoikoinen. Tarinaan kuuluu monia mutkia, ja loppu, no loppu. Eihän siinä voinut kuin hieman kyynelehtiä. Eli Tuulisen saaren kirjakauppias oli siinäkin mielessä onnistunut kirja, että yllätyin lukiessani. 

Pakko kertoa: olen tänään taas hyvällä tuulella. Pakko kertoa tämä siksi, koska eilen elämä näytti pee puoltaan, itketti ja harmistutti lujaa, vaikka Suomi menikin ja voitti. Tänään elämä tuntuu taas hyvältä, kahvi maistuu hyvältä, Aamulypsyn perjantaibiisi Klamydian Pala rauhaa kuulostaa hyvältä, ja tuntuu hyvältä että näen siskoni viikonloppuna. <3

Pieni avautuminen siihen väliin! Yllä mainittu Hemulin kirjahyllyn Henna on kirjan jo ehtinyt lukea, ja uskonpa että monet muutkin bloggaajat tulevat tämän lukemaan. Toivon ainakin niin.

★★★★½

torstai 22. toukokuuta 2014

Onko tämä nyt sitä dick litiä? (Ja kirjastoreissu)

Jobikirja
Ari Wahlsten
315 s. 
2014
Gummerus











Tein tällaisen löydön kerran kun kävin kirjastossa. Tuore kirja, nökötti siellä uutuushyllyssä ihan minua odottamassa. En ole lukenut Kosteiden mestojen balladia, mutta takakannen perusteella kirja kiinnosti minua kovasti. Että eikun vaan kirjapinojen seuraksi kotiin, ja nyt se sai sitten paikkansa kädessäni, yhdeksi päiväksi.

Kirjan juonihan on yksinkertainen. Aaron Waldenilta pyydetään ansioluetteloa työvoimatoimistoon, ja niinpä hän yksinkertaisesti tekee listan kaikista töistä mitä on elämänsä aikana tehnyt. Ja työpaikkojahan riittää, vaikkei ikää vielä (kai?) kovin paljon olekaan. Kirjassa käydään läpi Waldenin värikäs työhistoria, ryyditettynä viinalla ja seksillä.

Kyllä minä sanoisin, että tämä on sitä dick litiä, kotoisammin sanottuna jormaproosaa. Jormaproosaa, josta minä niin paljon pidän. Uppoaa Bukowskit ja Vuoriset, joiden kunnioitettuun seuraan minä Wahlstenin nostan.

Kyllähän Jobikirja nauratti. Oli nautintoa lukea Ari Wahlstenin alter egon Aaron Waldenin seikkailuista työ- ja baarimaailmassa, eikähän sitä voi vakavalla naamalla lukea. Aion ehdottomasti suositella kirjaa myös niille ystävilleni, jotka eivät juurikaan kirjoja lue, mutta joita arvelen Wahlstenin maailman voivan viihdyttää.

Aion ehdottomasti lukea myös Kosteiden mestojen balladin, niin kovaa Jobikirja kolahti.... Ja ehkä vähän Bukowskia.


★★★★

Niin. Kävinpä taas sitten kirjastossa. Syitä oli kaksi: ensinnäkin, kirjastoon oli saapunut varauksia, ja toiseksi, kaikki kirjastot Joensuun seudulla menevät viikoksi kiinni. VIIKOKSI! Entä jos lukeminen loppuukin! Täytyyhän sitä varautua. Mitä löytyi?

Jussi-Adler Olsen: Pullopostia
Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
Deon Meyer: Metsästäjän sydän
Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviö
Louisa M. Alcott: Pikku naisia
Kate Atkinson: Eikö vieläkään ole hyviä uutisia?
Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma
Jari Järvelä: Tyttö ja pommi
Tuija Lehtinen: Poika nimeltä Iines
Tuija Lehtinen: Siivet varpaiden vlissä
Elizabeth Noble: Lukupiiri
Fredrik T. Olsson: Ketjureaktio
Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas

Sellaisia lukuelämyksiä siis luvassa tulevina maailman aikoina. Tänään on pilvistä, mutta antaa mielessä auringon paistaa!

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Lukija jäi kaipaamaan rytinää ja rätinää.

Kuolema kulkee kulisseissa
Peter James
Suomentanut Maikki Soro
459 s. 
2014
Minerva







Arvostelukappale



Luin ensimmäisen Peter Jamesini. Syy, miksi pyysin Minervalta tätä Peter Jamesin tuoreinta suomennosta arvostelukappaleeksi, oli se, että olin kuullut dekkarivinkkaajiltani paljon hyvää tästä kirjasta ja kirjailijasta, joka on ilmeisesti hyvinkin suosittu.

Rikosylikomisario Roy Gracen elämä tuntuu mukavalta: se kulkee leppoisasti eteenpäin, ja vaimokin on viimeisillään raskaana.Yhtäkkiä Gracella on kuitenkin kädet täynnä työtä: kanalan lantakasan alta löytyy ihmistorso! Lisäksi Brighton on saamassa merkittävän vieraan, nimittäin legendaksi noussut rock tähti Gaia on tulossa filmaamaan paikkakunnalle elokuvaa. Gaia tarvitsee kaiken suojeluksen poliiseiltakin, sillä hänen avustajansa on juuri yritetty murhata USA:ssa, vaikka kohteen pitikin olla Gaia itse.

Niin, tämä siis oli ensimmäinen Peter Jamesini. Päällimmäiseksi olotilaksi jäi se, että Roy Grace on äärimmäisen mukava hahmo. Tuli väkisinkin mieleen yhtymäkohtia kotimaiseen dekkarihenkilöön: nimittäin tuohon ihanaan ja sympaattiseen komisario Koskiseen, joka on mahtava tyyppi. Eli ei siis varmaankaan ihme, että kovasti Roy Gracesta pidin.

Mutta sille en voi valitettavasti mitään että juoni hieman tahmasteli. Viihdyin kyllä kirjan parissa, sitä en voi kieltää, mutta paksuutta oli kuitenkin tuo 450 sivua, ja kun kirja oikein kunnolla imaisi mukaansa vasta sadan viimeisen sivun paikkeilla, niin en voinut pitää kirjasta täysillä.

Loppu oli kyllä kunnon ryminää, ja nautin siitä täysillä. Ehkä odotinkin tältä enemmän toimintaa kuin jahkailua, ja siksi pienesti petyin ja jouduin lukemaan kaikenlaista muuta välillä?

Ei, ei saa käsittää väärin. Tämä ei ollut huono kirja. Juoni kolahti sinänsä minuun, mutta ehkä sitä actionia olisi saanut olla hieman enemmän.

Mutta ei ollut viimeinen Peter Jamesini, ei missään tapauksessa!

★★★½

tiistai 20. toukokuuta 2014

Avautumisen aiheuttava kirja sekä 100 lukijan rajapyykki rikki!

Veronika päättää kuolla
Paulo Coelho
Suomentanut Sanna Pernu
238 s. 
2002
Bazar











Ihanaa, aurinko paistaa taas! Eilen olikin ihanaa lukea parvekkeella, vaikka parvekkeellani onkin iltapäivän ja alkuillan aikaan melkein tukahduttavan kuuma. Mutta ei se haittaa, koska kesä on täällä, ja kaikki vihertää ihanasti.

Toinen ihana asia on se, että blogini rekisteröityneissä lukijoissa on mennyt sata rikki, miten hienoa! Olen tästä vilpittömän onnellinen, ja toivotan kaikki uudet lukijat sydämestäni tervetulleeksi. Tämän voi niin mukavan asian kunniaksi ajattelin lähiviikkoina järjestää blogihistoriani ensimmäiset arpajaiset, kunhan keksin sopivia kirjoja joita arpoisin.

Olen lukemassa Peter Jamesin dekkaria Kuolema kulkee kulisseissa, mutta koska eilen ei ollut dekkariolo, päätin ottaa hyllystäni Paulo Coelhon kirjan, tämän Veronika pättää kuolla, jonka olen toki lukenut aikaisemminkin, mutta ei... ei siihen kyllästy.

Kirja kertoo nuoresta ja kauniista Veronikasta. Hänellä on ystäviä ja miehiä ympärillään, vakituinen työ ja rakastava perhe. Veronikan elämästä kuitenkin puuttuu jotain. Siksi hän päättää kuolla, marraskuun 11. päivän aamuna vuonna 1997. Veronika ottaa yliannostuksen unilääkkeitä, mutta herää läheisessä mielisairaalassa. Lääkäri kertoo hänelle, että Veronikan sydän on vaurioitunut eikä hänellä ole kuin muutama päivä elinaikaa.

Niin. Minähän siis olen lukenut tämän kirjan ennenkin. On jopa mahdollista, että olen lukenut tämän useampaankin kertaan. Enkä turhaan, Veronika päättää kuolla sai liikuttumaan minut vieläkin. Miksi tämä kävi niin paljon sydämeeni?

Tunnustan: en ole elänyt helppoa elämää. Olen painiskellut mielenterveysongelmien kanssa, joita tässäkin kirjassa laajasti käsitellään, ja tavallaan painiskelen niiden kanssa vieläkin. Mutta ehkä olette, ihanat lukijani, huomanneet, että olen nykyään aika pitkälti onnellinen otus. Pyrin positiivisuuteen, koska otteeni elämästä on viimeisten kahden vuoden aikana muuttunut aika täydellisesti. Mitä on tapahtunut? Ehkä olen vain... kasvanut? Vahvistunut? Muuttunut?

Mutta niin. Minäkin olen Veronikan lailla halunnut kuolla. Ja olen yrittänytkin sitä. Ja kerran, kerran oli todella lähellä. Ette voi kuvitellakaan miten onnellinen olen siitä, etten onnistunut, ja istun nyt tässä kirjoittamassa teille. Ja että elän!

Tätä aihetta liippaavat kirjat käyvät siis poikkeuksetta sydämeeni. Paulo Coelholta en ole vielä lukenut mitään muuta, mutta aion kyllä kokeilla.

Kirjassa kerrotaan myös muiden mielisairaalan asukkaiden tarinaa. Siinä kerrotaan myös arveluttavista hoitomuodoista, jotka saavat minut kohottelemaan kulmiani. Ei kai sähköshokkeja enää käytetä?

Tästä nyt tuli lähinnä omaan elämääni liippaavaa purkautumista: mutta sanonpa tämän; vaikka et Coelhon ystävä olisikaan, niin tämä on vaikuttava kirja joka kannattaa lukea.

★★★★


maanantai 19. toukokuuta 2014

Kirjan matkassa 1400-luvulle.

Synnintekijä
Milja Kaunisto
308 s. 
2013
Gummerus












Sain arvostelukappaleena jokin aika sitten Milja Kauniston Kalmantanssin, ja päätin että luen ensin Kauniston ensimmäisen kerran, Synnintekijän. Sukelsin minulle aika tuntemattomaan aikaan, 1400-luvulle, mutta mitenkäs sen koinkaan? Lukekaapa ihanat aurinkoeläimet eteenpäin!

Synnintekijä kertoo miehestä, Olavi Maununpojasta, joka opiskelee papiksi Pariisissa. Kirjassa nousee pääosaan aika siveetön meininki: onhan kirjan nimikin Synnintekijä. Mahdollisuuksia tuohon synnin tekemiseen tulee Olavi Maununpojalle ovissa ja ikkunoista, eikä itsekuri aina riitä niiden torjumiseen.

En kerro juonesta nyt yhtään enempää, etten vaan spoilaa ketään lukijaa. Olen yleensäkin ylivarovainen näissä spoilaamisjutuissa, haluan herättää lukijan kiinnostuksen olennaiseen, niin kuin eräs bloggarikollegani asian hyvin muotoili: haluan antaa sokerimurusia muurahaisille, että ne löytäisivät sokeriastialle, siis nimenomaiselle kirjalle.

Ja toivon että Synnintekijä löytää lukijansa. Myös sellaiset lukijat, jotka eivät yleensä lue historiallista kirjallisuutta. Sillä minäkin yllätin itseni. En ole ikinä lukenut kirjaa näin kaukaa historiasta, siksi vierastinkin Synnintekijään koskemista. Mutta yllätys, minä pidin tästä!

Synnintekijä on monipuolinen. Jännittävä, eroottinen ja viihteellinen. Se ei kuitenkaan ole täyttä pornoa, vaikka väliin mahtuu hyvinkin eroottisia kohtauksia. Nekin ovat kuitenkin kirjallisesti taidolla tehtyjä, eikä lukijalle, ainakaan minulle, jäänyt likainen olo.

Olen onnellinen kun tartuin Synnintekijään. Ja olen onnellinen että hyllyssäni odottaa vielä Kalmantanssi, ja että kolmas osakin on vielä tuloillaan.

Kiitos kirjailijalle hienosta kirjasta!


★★★★

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Miksi tehdä muuta kun voi lukea? Joten, lukumaraton!






Koska olen maratonhullu, ja viimeisimmästä maratonista ehti vierähtää... no, liian pitkä aika minulle, niin päätin tyhjän päivän kunniaksi virittäytyä huomiselle lukumaratonille. Aloitan jo tänä iltana, eli ihan koht sillään, Tiina Raevaaran Laukaisu kirjalla.

Tälläkertaa en juurikaan taida suosia kirjaston kirjoja, vaan lähinnä luen omasta hyllystäni, myös kirjoja joita olen jo aiemmin lukenut, mutta joihin tahdon palata. Tällaisia ovat esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu sekä Antti Heikkisen Pihkatappi.

Toivottavasti tulee kivaa, ja lukufiilis on hyvä. Enkä unohda teitä lukijoita, enkä myöskään facebook seuraajia, vaan päivittelen kuulumisia aina kun asiaa on. :)

Klo 8.12.

Eilen meni aika myöhään, osittain ystävien kanssa viestiessä ja osittain vähän lukiessakin. Tiina Raevaaran Laukaisu ei vaan lähtenyt osaltani liikkeelle, joten kun olin yrittänyt lukea viidenkymmenen sivun verran, vaihdoin Muumien Taikatalveen. Sitä sitten lueskelin, ja tänä aamuna herätessäni kukon pieraisun aikaan luin sen loppuun. Ihastuttava kirja näin kevään korvalla.

Nyt väsyttää. Olen nukkunut liian vähän, mitä tulee siihen mitä yleensä nukun, ja ajattelinkin ottaa pienet aamutorkut ennen kuin jatkan lukemista. Maraton tulee jatkumaan Vera Valan Kosto ikuisessa kaupungissa dekkarilla.

11.45.

Parin tunnin aamu unien jälkeen aloin sittenkin pohtia mitä lukisin. En valinnutkaan Vera Valaa, vaan tällä viikolla kirjastosta hakemani Hanna Haurun Paperinarujumalat.

Paparinarujumalat kertoo Lainasta, joka kesken työpäivän saa puhelun Jumalalta. Lainan on perustettava uskonnollinen liike ja hankittava siihen 800 jäsentä, tai aprillipäivänä tuleva maailmanloppu vie koko maailman mukanaan.

Paperinarujumalat on pieni kirja, vajaat sata sivua. Se on myös äärettömän nopea luettava, minulla taisi mennä sen kanssa parikymmentä minuuttia. Ehkä kirja olisi vaatinut parempaa syventymistä, jos olisi halunnut saada siitä täyden ilon irti, mutta ei minulle jäänyt kirjasta paha maku suuhun laisinkaan.

Hyvin kirjoitettu kirja oli. Nyt ajattelin hoitaa novellikammoani Sari Pöyliön novelleilla. 

14.15
Kuulkaa rakkaat ystävät, lukutoukat ja seuraavat. Maratonfiilikseni katosi esiin hiipivän auringon myötä, ja päätän tälläkertaa jättää leikin kesken. Enhän minä lukemista loppupäivän osalta unohda, mutta ehkä otan pienet torkut ja lähden ulos. Kiitos tsemppauksista, olette ihania. <3

maanantai 12. toukokuuta 2014

Osaako lukija ennustaa kuinka chick lit kirjassa käy?

Linssit huurussa
Sari Luhtanen
292 s. 
2014
Tammi








Arvostelukappale




Lukutoukka toivottaa harmaasta Joensuusta, kahvikupin ääreltä, hyvää huomenta!

Pitkästä aikaa, blogihiljaisuuteni on vaivannut minua itseänikin. Olen lukenut, joo, kyllä, mutta en ole saanut blogattua. Henkilökohtainen elämäni on vaivannut minua hieman, ja olinpa tuossa hieman kipeänäkin. Eli väsymystä, väsymystä. Nyt elämä voittaa, ja olen tavoilleni uskollisena pullollaan energiaa ja positiivisuutta. Eli täältä tullaan, uusi viikko ja elämä, pitäkää varanne!

Blogihiljaisuuteni aikana luin J.K. Johanssonin Palokaski-sarjan toisen osan, Nooran. Siitä en ehkä kirjoita erillistä bloggausta, mutta sanonpa sen verran, että oli kirjailijaryhmä jälleen kerran kirjoittanut mainion dekkarin. Viihdyttävän, aivot vapaalle päästävän dekkarin, jonka parissa minä viihdyin erittäin hyvin.

Mutta itse asiaan, Sari Luhtasen uusimpaan kirjaan:

Linssit huurussa kertoo Rikistä, valokuvaajasta. Riki on erityisesti erikoistunut dramaattisiin hääkuviin, ja onpa hän suoraan sanottuna lyönyt sillä rahoiksikin. Hän asuu Pariisiissa, ja vaeltelee ympäri Eurooppaa kuvauskeikkojen perässä. Niin - ja kun miehiä on maailma täynnä, niin miksi pitäisikään Rikin tyytyä vain yhteen ainoaan?

Rikin maailma kuitenkin menee sekaisin hänen ollessaan Sisiliassa kuvausreissulla. Hän ottaa elämänsä kuvan, muttei pääsekään pois maasta vallitsevan myrskyn takia. Riki ajautuu viettämään kiihkeän yön naimisissa olevan miehen kanssa, jota ei usko koskaan enää tapaavasa. Kohtalo on kuitenkin päättänyt toisin.

Nyt täytyy heti alkuun sanoa: Sari Luhtanen on ehdottomasti yksi Suomen parhaita viihdekirjailijoita. Varsinkin hänen kirjoittamaansa chick litiä ei kovinkaan moni kirjoita, muutamia mainitakseni sanoisin Kira Poutasen, loistavan Laura Paloheimon ja uuden kyvyn, hurmaavan Nina Within (jolta tulee uusi Stella-kirja syksyllä!). Viihdekirjailijoita on enemmänkin, mutta nimenomaan chick lit kirjailijoita ei turhan montaa ole. Sari Luhtasen kirjat, aivan jokainen, ovat olleet taattua laatua jonka parissa tiedän aivan varmasti viihtyväni.

Hänen aiemmista kirjoistaan olen pitänyt erityisesti Kaikkea kaunista kirjasta, mutta nyt tästä Linssit huurussa kirjasta tuli uusi suosikkini. Tämä on nimittäin niitä kirjoja joista en ainakaan ihan heti tule luopumaan - sillä aion lukea tämän uudelleenkin.

Jännä juttu muuten - en osaa ikinä dekkareita lukiessani ratkoa rikoksia. En melkein ikinä onnistu ratkaisemaan murhaajaa tai rikosta ennen kuin se suurin piirtein kädestä pitäen näytetään minulle. Mutta lukiessani hömppäkirjoja, tiedän jo todella pian, miten lopussa tulee käymään. Ja nytkin, olin oikeassa! Minulla ei siis mitä ilmeisemmin ole rikoksen tajua (olisin siis huono poliisi, ah ja voih, mitä maailma menettääkään), mutta romantiikan tajua minulla on. Eli mikä minusta voisi tulla?

(Ihan vaan sivuhuomautuksena, räkätän täällä ääneen. Kuuntelen tässä blogatessani Radio Suomipopin Aamulypsyä, ja yksinkertaisesti nyt on taas juontajilla sellaiset jutut ettei näitä voi nauramatta kuunnella. Minun aamuni ovat Radio Suomipopista ja kahvista tehdyt. <3)

Mutta ei Linssit huurussa ole sitä ihan "pahinta" hömppää. Siinä on sisältöä, ja syvällisyyttäkin, ja uskallan suositella sitä sellaisillekin lukijoille jotka eivät yleensä chick litiä lue. Mitään ei voi menettää jos ei kokeile!

★★★★½

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Ehdottomasti paras Seppo Jokinen.

Mustat sydämet
Seppo Jokinen
337 s. 
2014
CrimeTime









Arvostelukappale


Taisin viimeisimmässä bloggauksessani valitella sitä, miten koko päiväni oli täysin pilalla. No joo, on niitä päiviä, koska niitäkin päiviä täytyy olla, mutta sitten on näitä, jolloin herää hyvin levänneenä, ulkona paistaa aurinko eikä edes tuule, ja sitten pääsee kahvikupin kera istumaan koneen ääreen ja kirjoittamaan loistavasta kirjasta. Voisiko edes parempaa toivoa? Eipä, eipä voi.

Mustat sydämet on muistaakseni yhdeksästoista Sakari Koskisesta kirjoitettu kirja. Tässä osassa Koskinen on lähtenyt kolmen kollegansa kanssa maapallon toiselle puolelle juoksemaan maratonia, mutta kuinkas käykään? Tietenkin Koskinen joutuu sielläkin ratkomaan rikosvyyhtiä, joka on tapahtunut aussinsuomalaiselle yhteisölle. Ja tietenkin nämä lonkerot yltävät Suomeen asti...

Minä voin valehtelematta sanoa että tämä oli paras koskaan lukemani Seppo Jokisen kirja (meinasin kirjoittaa Koskisen, onnistuin näköjään sotkemaan Sakari Koskisen ja kirjailijan itsensä). Mukana on niin hurmaavaa huumoria, että ainakin tämä lukija kiherteli itsekseen moneen kertaan. Onhan aiemmissakin Koskisissa ollut huumorinpilkahduksia, mutta tässä koetellaan nauruhermoja todenteolla.

Myös juoni on mukavan erilainen. Tietenkin yleensä Koskis kirjoissa Sakari on ollut Tampereella, mutta nyt päähenkilö matkaa toiselle puolelle maailmaa. Piristävä poikkeus, kertakaikkiaan. Ja niin kuin aiemmin mainitsin, mihinpä se koira karvoihin pääsee, kun sielläkin lähtee rikoksia ratkomaan. Tietenkin.

Ehkä minulla oli omat ennakkokäsitykseni kirjasta, kun kuulin että se sijoittuu pääosin Sydneyhin. Mutta ne ennakkokäsitykset kyllä kaikkosivat heti alussa. Yksi kirjan hienoimmista asioista ovat nämä austraaliansuomalaiset, joiden puhe on todella persoonallista, siinä kun sekoitellaan suomea ja englantia. Mutta jostain syystä ymmärsin melkein kaiken mitä heidän suustaan pääsi!

Olisin odottanut enemmän Koskisen rakkauselämää. Niitähän lupailtiin hieman edellisessä kirjassa, Vihan sukua, mutta nyt tietenkin, kun Koskinen vaelsi eri puolella maailmaa niin niihin ei päästy käsiksi. Niin toivoisin että Sakari löytäisi rakkauden!

Kukaan bloggari ei ole vielä kirjaa lukenut - mutta toivon todella että luette, kollegat. Sen uskon että tämä kirja tulee kyllä olemaan luettu, onhan se kirjakaupoissakin jo top kympissä, myydyimmiss kirjoissa. Tämä oli... parhautta!

★★★★★

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Novellikammoinen kohtasi Kitchenin.

Kitchen
Banana Yoshimoto
Suomentanut Kai Nieminen
174 s. 
1995
Otava











On hyviä päiviä, on onnellisia päiviä. Niitä minulla on kaikkein eniten. Sitten on niitä huonoja päiviä, ja sitten on päiviä, jolloin haluaisi vaan nukkua koko päivän pois, että se olisi ohi. Eilen oli sellainen. Siksi en jaksanut eilen luettuani blogata Kitchenistä, vaan odotin tätä uutta aamua, ja että tänään olisi parempi olo. Onko? Ehkä, en ole vielä aivan varma.

Banana Yoshimoton Kitchen on kokoelma kolmesta tarinasta. Kaksi niistä on tavallaan yhteydessä toisiinsa, niissä on samat henkilöt, ja aihe on kirjan nimen mukainen, Kitchen. Kolmas on aivan erillinen. Tarinoissa olennaisessa osassa on hapuileva rakkaus - erilaisissa muodoissaan.

En tiennyt Kitchenin olevan periaatteessa novellikokoelma aloitellessani lukemista. Vaikka kyseessä onkin lukupiirikirjamme, niin olisin ehkä viimeiseen asti pantannut lukemista, kunnes olisi ollut ihan pakko. Olen siis toivottoman novellikammoinen! En vain osaa lukea niitä, koska en osaa hyppiä tarinasta toiseen. Minun pitäisikin varmaankin lukea novellit niin, että luen yhden kerrallaan. Ja pidän tauon, luen vaikka välissä jotain muuta. Se voisikin toimia?

Mutta Kitchen - vaikka se onkin novellikokoelma, tavallaan, niin se toimi. Yllättävän hyvin. Minä pääsin tarinoihin mukaan, eivätkä ne loppuneet ollenkaan liian aikaisin, kuten mielestäni novellit joskus ovat loppuneet. Ehkä minun pitäisikin suhtautua novelleihin avarakatseisemmin?

Ei Kitchen aivan sinne suosikkeihini yllä, mutta ei se ollenkaan huono kirja silti ole. Yoshimoton tarinat ovat raikas tuulahdus Japanista, johon sijoittuvaa kirjallisuutta luen mielelläni.

+ + + ½

lauantai 3. toukokuuta 2014

Döden, döden, döden.

Ehtoolehdon pakolaiset
Minna Lindgren 
334 s. 
2014
Teos









Arvostelukappale


Olen viime aikoina saanut hirvittävästi hyvää luettavaa, niin postissa kuin kirjastostakin. Tulee oikein valinnan vaikeus, että mitähän sitä tässä lukisi. Kuitenkin, kun postiluukusta kolahti Minna Lindgrenin Ehtoolehdon pakolaiset, niin tiesin heti mitä tulen seuraavaksi lukemaan. Tätä on odotettu!

Palvelutalo Ehtoolehdon elämä käy yhtäkkiä yhdeksi helvetiksi: alkaa putkiremontti! Eikä mikään tavallinen putkiremontti, vaan sellainen, jossa remonttimiehet tulevat seinistä läpi. Sen johdosta yli 90-vuotiaat vanhuksemme Anna-Liisa, Irma ja Siiri joutuvat muuttamaan pois. Syntyy riemukkaita tilanteita, kun nuo ihanat mummot, kahden muun vanhuksen kanssa, päättävät hankkia kimppakämpän Hakaniemestä. Ja tietenkin, kaiken muun ohessa se selvittelevät, mikä tuo remonttifirma oikein on.

Voi että minä nautin. Minä nautin niin paljon, vähintään yhtä paljon kuin Kuolema Ehtoolehdossa kirjaa lukiessani. Pääosassa olevat vanhukset ovat niin hauskoja ja sympaattisia, että minä väkisinkin toivoin että saisin jonkun heistä omaksi mummokseni (ei sillä että omissa mummoissani olisi mitään vikaa). Mutta nuo vaan ovat niin sympaattisia, ihania, hauskoja vanhuksia!

Keskustelimme toisaalla vähän aikaa sitten, että onko meneillään jonkinlainen vanhusbuumi? Viime aikoina on kirjoitettu aika paljon vanhuksista, näiden Ehtoolehto-kirjojen lisäksiki. Mainitsen nyt tässä ainoastaan Mielensäpahoittajat, jotka ovat lemppareitani Minna Lindgrenin kirjojen ohella, mutta keskustelun kuluessa tuli ilmi paljon muitakin. Mutta tämä on minusta hyvä buumi, olen tykännyt lukemistani "vanhuskirjoista" kovasti.

Ehtoolehdon pakolaiset onkin näemmä yksi varatuimmista kirjoista tällähetkellä, ja onhan siihen Joensuun kirjastossakin 44 varausta. Ei toki lähellekään Taivaslaulun lukemia, mutta näköjään suosiota tällä kirjalla on. Eikä suotta, sillä tämä on mahtavaa luettavaa!

Ehtoolehdon pakolaiset myös puuttuu vanhusten kohteluun. Siinä kritisoidaan kautta rantain esimerkiksi kotihoitoa, josta kyllä annetaan aivan hirvittävä kuva. Eikä varmasti yhtään suotta, sitä en lähde epäilemään. On hyvä puuttua fiktiivisen romaanin avulla tällaisiin asioihin, joissa ilmiselvästi on Suomessa vikaa. (Älkää kivittäkö jos olen väärässä, minulla ei ole omakohtaista kokemusta)

Kukaan bloggarikollegoistani ei ole vielä lukenut tätä - mutta lukekaa! Minna Lindgren on kirjoittanut jälleen kerrassaan hurmaavan kirjan!

+ + + + +