lauantai 27. huhtikuuta 2013

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Metsäjätti
Miika Nousiainen
286 s. 
2011
Otava







Miika Nousiainen tuli mieleeni kun katsoin Hyvät ja huonot uutiset ohjelmaa. Tajusin, että minulla on luettavana vielä yksi Nousiainen,  joka vielä sattui olemaan kirjastohyllyssäni. Joten, miksipä ei?

Metsäjätissä on kaksi kertojaa, Pasi ja Janne. Pasi on kotoisin Törmälästä, mutta on muuttanut Helsinkiin. Hän on siellä töissä suuren organisaation, Metsäjätin, pääkonttorissa. Pasin saa tehtäväkseen suorittaa irtisanomiset Törmälän tehtaalla, joka on hänelle kova paikka, onhan siellä töissä vanhoja kavereita. Siinä joutuu väkisinkin pahan jätkän rooliin.

Janne asuu Törmälässä. Hän on töissä Törmälän tehtaalla, eikä elämä ole kohdellut häntä silkkihansikkain. Miten Jannen käy kun YT-neuvottelut alkavat ja irtisanomisia aletaan tehdä?

Kirjassa on mukana myös menneisyys - pojat ovat olleet kouluaikoina ystäviä, ja ovat sitä vieläkin. Mennään siis 80-luvulle asti, jolloin hevi oli todella kova sana ja mukana olivat niin WASP, Iron Maiden, Metallica, Manowar kuin Twisted Sisterskin. Säilyvätkö pojat ystävinä tulevista irtisanomisista huolimatta? 

Janne oli ihana hahmo. Jotenkin pystyin kuvittelemaan lukiessani hänet silmieni eteen, ja se oli mukava tunne. Janne oli sympaattinen ja nöyrä, mutta kuitenkin hänessä oli luonnetta.

Oli Metsäjätissäkin luonnetta. Se puuttui osaltaan yhteiskunnallisiin ongelmiin, isojen, tarpeellisten tehtaiden irtisanomisiin ja siihen kuinka tavalliset työläiset niihin reagoivat. Metsäjätti antoi myös kasvot sille, joka irtisanomisia joutuu tekemään, että he ovat myös aivan tavallisia ihmisiä tavallisten ongelmien kanssa.

Metsäjätti on aiheensa vuoksi hieman ahdistavakin - mutta loppu oli niin onnistunut, sellainen jota salaa toivoinkin, että kirja jätti hyvän ja seesteisen mielen tälle lauantaille.

Nousiainen on taitava kirjoittaja, hän osaa luoda maiseman kuin maiseman realistisella ja mitä mukavimmalla tavalla. Vaikeista asioistakin Nousiainen kirjoittaa omalla lämpimällä, asteen verran humoristisellakin tavalla.

Nyt on kaikki Nousiaiset luettu - jään innolla odottamaan milloin mieheltä tulee lisää tuotantoa.

++++




torstai 25. huhtikuuta 2013

Elina Valkealahti: Kadotettu maisema

Kadotettu maisema
Elina Valkealahti
132 s. 
2012
Books on Demand










Muuttohässäkän jälkeen on ollut rentouttavaa paneutua lukemiseen kunnolla, ja vielä kun sain käsiini näin ihanan kirjan. Posti muisti minua viikon alussa bloggarikamuni Elegian lähettämällä, itse kirjoittamallaan kirjalla Kadotettu maisema. Otin sen heti luvun alle, ja luinkin sitä sitten jokapaikassa. Sisällä, ulkona, autossa ja odottaessani pyykkejä koneesta. Tarina todella vei mukanaan.

Kadotettu maisema kertoo sadunomaisen tarinan eläimistä. Pääosaa näyttelee kirahvi joka on Suuri, siitä syystä ettei se vain lakannut kasvamasta. Se kasvaa yhtä suureksi kuin kotimaassaan Afrikassa kasvavat korkeimmat puut, ja sieltä se tähyilee Afrikan kauniita maisemia. Se on kuitenkin yksinäinen, koska on niin paljon suurempi kuin muut. Kirahvi ystävystyy pienen linnun kanssa, joka lentää eräänä päivänä kirahvin luokse, mutta lintukin lentää aikanaan pois. Tarina jakautuu kahtaalle, se kertoo samalla linnun tarinaa joka etsii kotiaan, ja ikävöi taivaalla lennellessään kirahvia. Löytääkö lintu kodin, ja kohtaavatko ystävykset enää?

Vaikka tarina on sadunomainen, ikäänkuin satu aikuisille, niin siinä on paljon syvällisiä piirteitä jotka tulevat erityisesti esiin eläinten vuoropuheluissa jotka olivat ehdottomasti kirjan parasta antia. Ne lämmittivät mieltä, ja täytyy myöntää, kirjan loppuvaiheessa jopa toivat liikutuksen kyyneleen silmäkulmaan.

Kadotettu maisema on ihanan lämmin kirja. Se on ihana tarina ystävyydestä ja kaipaamisesta, ja miten hyvin Elina Valkealahti sitä kirjassaan käsitteleekin. Mainittakoon vielä erikseen kirjan epilogi, joka on hieno ja tuo kirjaan vielä lisää syvyyttä. Kirja on nopealukuinen, pituutensa vuoksi, mutta ajattelemaan se jättää siksikin aikaa kun kirjaa ei lue. Ja se jättää ajattelemaan pitkäksi aikaa lukemisen jälkeenkin - nytkin kun käsissäni on ollut jo Miika Nousiaisen Metsäjätti, niin olen silti miettinyt Kadotettua maisemaa.

Minusta on kerrassaan ihanaa omistaa tämä kirja. Tulen palaamaan tähän vielä uudestaan, ja voin melkeinpä luvata että tulen lukemaan tätä serkkutytölleni, joka varmasti rakastuu tähän kirjaan yhtä paljon kuin minäkin.

++++

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Kirsti Ellilä: Iiris

Iiris
Kirsti Ellilä
200 s.
2006
Karisto





 Hei täältä muuttopuuhien keskeltä! Elämässäni tapahtuu pieni mutta merkittävä muutos, muutan, en pitkälle mutta muutan kuitenkin. Viime päivät ovat menneet tavaroita kannellessa ja siivotessa, tänään sain viimeinkin kuljetettua viimeiset tavarat. Rankkaa on ollut, sen myönnän, enkä ole edes ehtinyt lukea niin paljon kuin olisin halunnut. Mutta sainpahan kuitenkin loppuun Kirsti Ellilän nuortenkirjan, Iiriksen.

Iiris kertoo Viirusta, yläaste ikäisestä tytöstä joka uskoo olevansa vaihdokas. Hän uskoo että hän on oikeasti maahisten lapsi. Viirulla ei ole ystäviä, eikä hän juuri puhu koulussa kenenkään kanssa. Sitten hänen luokalleen tulee uusi oppilas, Iiris. Iiristä ei yksinkertaisesti voi olla huomaamatta, hän on kaunis ja eläväinen. Jostain syystä Iiris huomaa Viirun ja Pilvin, kaksi luokan luuseria, ja haluaa ystävystyä näiden kanssa. Huomaamattaan Viiru alkaa avautua Iirikselle, niistäkin asioista joista ei ole puhunut kenellekään.

Iiris kuuluu Siskodisko-kirjasarjaan, joita luen ihan mielelläni mutta joista minulla ei ikinä tunnu olevan hirveästi sanottavaa. Iiriksessä kuitenkin on vähän syvällisempi ote, juuri nuo maahiset ja tarinat joita Viiru itselleen kertoo. Ja saatoin ymmärtää toki väärin, mutta minusta tuntui että Viirulla jopa oli tunteita Iiristä kohtaan. Tästä saatan olla väärässä, ja jos olen niin anteeksi annettakoon se minulle, se oli vain minun käsitykseni.

Henkilöistä minulle muodostui mieleisimmäksi Pilvi. Toinen luusereista, joista Iiris kiinnostuu. Pilvi on ylipainoinen, ja syrjitty, mutta kun Viirukin tutustuu häneen paremmin niin hän huomaa että Pilvillä on erinomainen huumorintaju ja... no pisti vähän ärsyttämään suoraan sanoen, kun kirjassa oli kuvailtu "ohoh, hän olikin IHMINEN läskiensä takana" tyylisesti Viirun mietteitä. 

Ehkä tämä kirja ei enää minun ikäisilleni niinkään sovellu, mutta se ei toki ole tarkoituskaan. Kirsti Ellillä on kuitenkin taitava tarinankertoja, joka tuo oman lisänsä tähän kirjaan.

+++

Vielä sananen musiikista. Olen tänään kuunnellut Samae Koskista, hänellä on ihana kappale, Spoon River. Se on rakkauslaulu, menevä sellainen jossa puhutaan myös lukemisesta. Voi että olisin onnellinen jos joku jonakin päivänä omistaisi tuon kappaleen minulle!

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Arto Paasilinna: Hurmaava joukkoitsemurha

Hurmaava joukkoitsemurha
Arto Paasilinna
234 s. 
1990
WSOY










Lukutahtini on viime päivinä ollut vähän hitaampaa, johtuen siitä että eilinenkin meni melkein pelkästään pakatessa ja siirtäessä tavaroita - teen nimittäin pienen lyhyen muuton. Elämäni ei hirveästi muutu, mutta pienesti kuitenkin. Sain kuitenkin eilen loppuun elämäni ensimmäisen Arto Paasilinnan, jota aloittelin viikonloppuna.

Hurmaava joukkoitsemurha kertoo nimensä mukaisesti joukosta ihmisiä jotka aikovat tehdä itsemurhan. Se alkaa siitä, kun eversti Hermanni Kemppainen ja liikemies Onni Rellonen sattuvat juhannuksena yhtä aikaa samaan latoon tekemään itsemurhaa. Miehet päättävät lyöttäytyä yksiin, ja keksivät että Suomessa on varmasti paljon muitakin ihmisiä jotka harkitsevat itsemurhaa. Niinpä he laittavat lehteen ilmoituksen, jossa etsivät itsemurhaa harkitsevia ihmisiä. Vastauksia tulee iso kasa, isompi kuin he olisivat uskoneet. Tekeekö tuo joukko ihmisiä todella itsemurhan?

HAUDOTKO ITSEMURHAA?
Älä hätäile, et ole yksin. 
Meitä on muitakin, joilla on 
samanlaisia ajatuksia, ja jopa
alustavia kokemuksia. Kirjoita
itsestäsi ja elämäntilanteestasi
lyhyt selonteko, ehkä voimme auttaa. 
Liitä kirjeeseen oma nimesi ja osoitteesi, 
otamme yhteyttä. Aineista käsitellään
täysin luottamuksellisesti, eikä 
sitä anneta kenenkään ulkopuolisen 
käyttöön. Seikkailijat, älkää vaivautuko. 
Ystävälliset vastaukset Helsingin pääpostin 
Poste Restanteen nimimerkillä 
"Yritetään yhdessä". 

En oikein ymmärrä miten minulla on mennyt Arto Paasilinna kokonaan ohi. Olen nähnyt Jäniksen vuosi-elokuvan, mutta en ole sitäkään kirjana lukenut. Paasilinna on kirjailijana hyvä, hän kirjoittaa lämpimän humoristisella tavalla vakavasta aiheesta. Vähän ajattelin ennen lukemista, saako tällaisesta aiheesta kirjoittaa pilke silmäkulmassa, mutta hyvin Paasilinna oli tässä onnistunut. Pisteet hänelle. Huumoria ei ole väkisin väännetty, vaan se pilkahtelee välissä mukavasti.

Vähän miinusta tulee yhdestä asiasta. Kirjassa on paljon kohtalaisen keskeisiä henkilöitä, ja heistä kerrotaan paljon. Ne menevät välillä sekaisin, tai sitten ei muista kuka oli kuka, ja minkä niminen. Mutta ei se varsinaisesti lukemista kyllä haitannut, hyvin pysyin siitäkin huolimatta juonessa mukana.

++++

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

11 asiaa haaste sunnuntaiksi.

Olen tähän haasteeseen jo kerran vastannut, mutta kun Mari A minut tähän haastoi niin tottakai päätin lähteä mukaan. Jonossa odottaa pari muutakin mielenkiintoista haastetta, ja vastaan kyllä kaikkiin. Nyt päässäni virisee vain niin hyviä kysymyksiä, että pakko päästä niitä esittämään.

Säännöthän tähän haasteeseen ovat tällaiset:

Haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja, ja auttaa huomaamaan heitä joilla on alle 200 lukijaa. Säännöt ovat tässä:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun tulee keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta:

1. Olen ehdottomasti kesä ja kevät ihminen. Talvesta en pidä lainkaan, enkä oikein syksystäkään. Saan auringosta energiaa.

2. Olen kohtalaisen nopea lukija. Lisäksi olen työttömänä, joten minulla on paljon aikaa lukea.

3. Uusin musiikillinen löytöni on Jukka Takalo. Kuuntelen ihastuneena biisiä "Jokainen on vähän homo".

4. Olen ihastunut.

5. Pidän hirveästi Voice of Finlandissa olevasta Antti Railiosta, mikä mies, mikä ääni! Valloittava, upea, mahtava. Lauri Tähkän sanoin "Antti tulee pääovesta, muut tulee mistä pääsee".

6. En osaa olla hiljaisuudessa. Aina on oltava radio päällä, tv auki tai musiikkia on tultava koneelta.

7. Elämässäni on tapahtumassa pieni mutta merkittävä muutos.

8. Olen täysin kofeiiniaddikti.

9. Olen kertonut tämän ehkä jo joskus, mutta kerrottakoon se vielä kerran. Kannan kirjastoautolta ja kirjastosta valtavia määriä kirjoja! Viimeksi minulla piti olla kanto muulina paras ystäväni joka joutui kantamaan osan kirjoistani kun en niitä itse saanut kuljetettua.

10. Poltan tupakkaa. Paha tapa, pitäisi päästä eroon. Kuitenkin tykkään siitä kun saa istua kesällä parvekkeella, poltella tupakkaa, juoda kahvia ja lukea kirjaa.

11. Tänään ulkona paistaa aurinko ja ensimmäistä kertaa tuntuu että kesä on jo tosi lähellä. Auringossa lämmintä oli 25.

Marin kysymykset minulle olivat seuraavanlaiset:

1. Paras kotimainen tv-ohjelma?

Pikku kakkonen? Sitäkin katson, mutta silti vastaan että Voice of Finland.

3. Lempivuodenaikasi?

Sen mainitsinkin jo, kyllä se kesä on.

4. Leikitään neljän tähden illallista: mitä tarjoat (alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka)?

Nyt lähti paha. Alkupalaksi varmaan jotain tapaksia, ehkä ilmakuivattua kinkkua ja melonia. Pääruuaksi haluan tarjota lihapullia, olen aika hyvä tekemään niitä. Jälkiruoka... jos saisin houkuteltua isäni tekemään juustokakkua. Sitä voisin tarjota.

4. Mihin tosi-tv-ohjelmaan ottaisit osaa: firma, farmi vai BB? Miksi?

En kyllä mihinkään. BB:tä olen muutamalla kaudella katsonut mutta viime kaudella en sitäkään. Mutta en varmasti ikinä lähtisi nolaamaan itseäni mihinkään. Muille on kyllä mukava nauraa, hih.

5. Liikutko julkisilla vai omalla?

Julkisilla, ei ole edes ajokorttia.

6. Kun menet ulos syömään, mihin menet yleisimmin?

Rosso on varmaan se yleisin, jos tahdon mennä syömään kunnolla. Tylsää mutta totta.

7. Mitä asioita haluaisit elämässäsi ehdottomasti vielä tehdä?

Rakastua kunnolla.

8. CM vai Prisma?

Prisma yleensä.

9. Cokis vai Pepsi?

Pepsi Max.

10. Pärjäätkö Ruotsissa ruotsilla?

En todellakaan. Ruotsini on surkeaa.

11. Millä kielellä pärjäät Virossa?

Englannilla varmaan. On niin pitkä aika kun viimeksi olen käynyt.

Sitten minun 11 kysymystäni:

1. Voice of Finland vai Idols?
2. Tuomas Kyrö vai Miika Nousiainen?
3. Kirjeet vai sähköposti?
4. Fantasia vai tositarina?
5. Rock vai pop?
6. Näytelmä vai elokuva?
7. Cheek vai Elastinen?
8. Tulevaisuus vai menneisyys?
9. Puhdistus vai Stalinin lehmät?
10. Hiljaisuus vai äänet?
11. Komedia vai draama?

En haasta nyt ihan yhtätoista, mutta tässä kuitenkin muutama joille haasteen lähetän. Tämähän on kiertänyt jo hyvin paljon blogeissa, joten uusintakierrokselle lähteköön, ottakaa vastaan tai älkää. :)

Ankin
Annamin
Maijan
Marin  ja
Annikan 

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Sokerisamurai
Juhana Pettersson
316 s.
2013
Into












Sain ajatuksen lukea Sokerisamurai, kun luin tästä kirjasta Taikan blogista, Kirjasfääristä. Jotenkin sain tekstistä innostuksen, ja varasin sen kirjastosta. Jokin aiheessa veti minua niin paljon, että tartuin kirjaan melkein heti saatuani sen kirjastoautolta.

Sokerisamurai kertoo kahden nuoren tytön, Lumin ja Stellan tarinaa. Rakkaustarinaa, kasvutarinaa, ja tarinaa musiikkibisneksen vaaroista. Tytöt ajautuvat musiikkibisnekseen kun Idi Amin, tuottaja, tekee heistä Sugar Samurai yhtyeen. Stella keksii, että tytöt voisivat esittää alaikäistä lesboparia saadakseen lisää huomiota julkisuudessa, kauhistelevaa ja ihailevaa. Stella pyörittää samalla miehiä miten tykkää, Lumin sen sijaan rakastuessa aidosti Stellaan koko ajan enemmän. Rakkaustarina kulkee väärinpäin, molempien tyttöjen kertomana.

Onko tää sitten mun happy end? Soitan bändissä, joka tekee heppoista musiikkia, mutta alkaa kuitenkin menestyä. Sain unelmieni naisen. Rakastan sitä ja se rakastaa mua. Jotkut on tässä vaiheessa vielä ihan pihalla mitä ne haluaa. Tiedän, mitä haluan, ja tiedän mitä olen valmis uhraamaan. Stellan takia olen valmis uhraamaan paljonkin. Stellalle kaikki tää purkkameininki on tosi tärkeää. Se ei halua mitään underground-uskottavuutta vaan isoja yleisöjä ja radiosoittoja. Olen päättänyt että kyllä mä pystyn siihen.

Kertojana toimivat vuorotellen Lumi ja Stella. Kertojat on eritelty selvästi; Lumin kertoessa käytetään puhekieltä, Stellan kertoessa kirjakieltä. Lisäksi kertojat eritellään luvuilla, joten sekaannuksia ei tule. Minua ainakaan missään vaiheessa ei häirinnyt tämä puhe- ja kirjakielen vaihtelu, mutta ymmärrän kyllä jos joitakin lukijoita se voi häiritä.

Stellan hahmo ärsytti. Tyttö on tyypillinen pinnallinen "mulle-kaikki-nyt-heti" tyttö, joka on tottunut saamaan kaiken mitä haluaa, niin vaatteet, miehet kuin kaiken muunkin. Ja pinna palaa heti jos jotakin ei tule! Stella on myös äärettömän narsistinen hahmo, josta kertoo paljon se että eräässä kohtauksessa hän tyydyttää itseään katsellen omaa mainosjulistettaan. Lumin hahmo taas on seesteisempi, vaikkakaan en ymmärrä hänen rakastumistaan Stellaan.

Pidin kirjasta ja luin sitä innolla. Eroottinen vire ja seksi näyttelevät Sokerisamuraissa suurta osaa, mukana on niin lesboseksiä, s/m leikkejä kuin tavallista heteroseksiäkin. Sitä ei voi tämän kirjan ollessa kyseessä sanoa enää erotiikaksi, vaan kyseessä on ihan puhdasta seksiä, jos ei ihan pornoakin. Toisaalta, kyllä tiesin alkaessani lukemaan mitä tuleman pitää. Enkä nähnyt tuota minään ongelmana kirjan suhteen.

En tiedä lukisinko toista kertaa, mutta mielelläni minä Sokerisamurain silti luin. Suosittelisin kirjaa varsinkin niille tytöille, jotka vielä seksuaalisesti etsivät itseään.


+++½

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Tarquin Hall: Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus

Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus
Tarquin Hall
Suomennus Tero Valkonen 2012
360 s. 
2009
Gummerus









Tässä on taas yksi kirja mihin olen saanut innostuksen blogeista. Tätä kirjaa on erinäisissä blogeissa luettu paljon, ja siitä on pidetty, siispä minäkin varasin sen kirjastosta. Tällä viikolla kirjastoauto toikin varaukseni, ja syy siihen miksi tähän kirjaan ensimmäisenä tartuin, oli kerrassaan herkullinen kansi. Niin piristävä, ja mielestäni aika hyvin kirjaa kuvaava.

Vish Puri, kuvaavalta lempinimeltään Pullukka, on Intian Sherlock Holmes. Hän ratkaisee taatusti arvoituksen kuin arvoituksen. Vish Purilla on etsivätoimisto, nimeltään Mitä yksityisimmät etsivät Oy, jossa hän toimii toimitusjohtajana. Tässä kirjasarjan ensimmäisessä osassa Vish Puri saa toimeksiannon ratkaista, kirjan nimen mukaisesti, kadonneen palvelijattaren arvoitusta. Erään perheen palvelijatar on kuuleman mukaan surmattu ja perheen isää epäillään murhaajaksi. Mies vakuuttaa kuitenkin olevansa syytön, ja palkkaa Vish Purin tutkimaan asiaa. Miten perheen muut jäsenet, ja palvelijat liittyvät murhaan? Mitä onkaan oikeasti tapahtunut?

Tykkäsin kirjasta ihan hirveästi. Siinä oli mukana aimo annos huumoria, ja kirja viihdytti minua alusta loppuun mitä suuremmassa määrin. Myös Vish Purin lämmin ja lempeä hahmo sai minut täysin pauloihinsa ja innolla jään odottamaan seuraavaa suomennosta.

Ennemmin kuin perinteiseksi dekkariksi, kuvailisin tätä ehkä salapoliisiromaaniksi. Niilläkin on eroja, eikö niin? Tässä ei ollut niin paljon toimintaa kuin dekkareissa, mutta se ei ainakaan minun lukemistani millään tavalla haitannut.

En ole lukenut paljon Intia aiheista kirjallisuutta, joten sain aimo annoksen Intia tietoutta kirjan mukana, joka oli yksin omaan positiivinen asia. On aina ihanaa oppia uusia asioita eri kulttuureista, kirjassa kritisoitiin paljon esimerkiksi Intian poliisilaitoksen toimintaa, joka vaikuttaa kieltämättä ainakin kirjan perusteella vähintäänkin erikoiselta.

Sanasto kirjan lopussa oli myös ihan hyvä idea, mutta ainakaan minä en jaksanut ihan joka sanaa tarkistaa loppusivuilta. Siitä johtuen jotkut asiat jäivät hieman hämärän peittoon. Vish Purista tuli heti kättelyssä ehdottomasti yksi suosikkihahmoistani, mitä dekkareihin tulee.

++++½

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Kirjastoautolla pitkästä aikaa.

Tässä on mennyt muutama viikko aikaa etten ole käynyt kirjastoautolla laisinkaan, ja varauksia on ennättänyt kertyä iso kasa. Siispä suurten kantamusten kera lähdin sieltä tänäänkin, vielä tavallista suurempien.

Tässä muutamia ihanimpia saapuneista varauksistani:

Katja Kettu: Kätilö
Tarquin Hall: Vish  Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus
Mikael Niemi: Veden viemää
Ally O'Brien: Agentti
Kati Hiekkapelto: Kolibri
Nina Hurma: Yönpunainen höyhen
Haruki Murakami: Kafka rannalla
Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla
Laini Taylor: Karou, savun tytär
Ray Bradbury: Fahrenheight 451
Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Jouduin arpomaan pitkään mistä mahtaisinkaan aloittaa, mutta kansi houkuttelee niin paljon että lukuun lähtee Vish Puri.

Ulkona muuten paistaa taas aurinko! Ihana kevät!

Taina Latvala: Arvostelukappale

Arvostelukappale
Taina Latvala
188 s.
2007
WSOY










En ole pitkään aikaan lukenut novelleja, joten ajattelin nyt kokeilla niitä Taina Latvalan Arvostelukappaleen muodossa. Jotenkin lukufiilikseni oli kirjaa lukiessa hakusessa, joten ihan hyväkin että kyseessä olivat lyhyet novellit.

Arvostelukappale on siis lyhyistä novelleista koostuva, mutta kuitenkin jollain tapaa yhtenäinen nuoren tytön kasvukertomus lapsesta aikuiseksi. Novelleissa tyttö kaipaa kuollutta, ennen kuolemaansa alkoholisoitunutta isäänsä, ja vaeltaa suhteesta suhteeseen. Hahmot ovat sinänsä ihan mielenkiintoisia ja hauskoja, ja ne tuovat oman lisänsä kirjaan.

Sain idean tämän lainaamiseen ihan kannen ja nimen perusteella. Olen kyllä ehkä kuullut siitä aiemminkin, ja onhan tätä blogeissakin luettu. Itse en hirveästi kirjasta pitänyt, ehkä siksi etten ole mikään suuri novellejen ystävä eikä niitä tule kovin paljon luettua.

Päähenkilö oli kyllä mielenkiintoinen, ja poukkoilut miesmaailmassa olivat ihan mukavia. Kuitenkin siitä huolimatta kirja jätti mitäänsanomattoman olon, ja loppu menikin vähän harppomalla että milloinkahan tämä loppuu.

Että juu, ei ihan minun juttuni tälläkertaa.

++

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä

Jäämeri, jäähyväiset ja minä
Terhi Rannela
215 s.
2010
Otava










Kirjastoon pitää taas palauttaa vuori kirjoja, joten valitsin lainakirjoista nyt sellaisen jonka laina-aika alkaa vedellä viimeisiään. Eli tämän Terhi Rannelan matkakirja sarjan viimeisen osan, Jäämeri,jäähyväiset ja minä.

Kirja on kirjoitettu Ilarin, pyörätuolissa olevan liikuntavammaisen pojan näkökulmasta. Kirjassa ovat tiiviisti mukana myös Kerttu, joka oli päähenkilö Anne F, Amsterdam ja minä kirjassa, sekä Kertun tyttöystävä Mira, joka oli päähenkilö Goa, Ganesha ja minä kirjassa. Edellämainitut nuoret lähtevät roadtripille pohjoiseen kuskinaan Ilarin isoveli Valtteri, joka on nettiaddikti ja etsii kaiken wikipediasta.

Ilarille tärkeintä roadtripillä on tavata Heta, nettituttu jonka kanssa on ehtinyt muodostua jo jonkinlainen romanssi. Heta lähteekin nuorten mukaan automatkalle Norjaan. Mutta mikä Hetaa vaivaa, kun ruoka ei tahdo maistua ja hän on kalpea ja laiha? Syömishäiriökö?

Jätkille pienenä vinkkinä: naisen ulkonäköä kannattaa aina kehua, aina. Jos ei ole syytä, syy kannattaa keksiä ihan itse. Kohteliaisuudet ovat tässä kivikovassa maailmassa yllättävän harvinaisia. Tytöt suhtautuvat niihin yhtä innostuneesti kuin kalliisiin käsilaukkuihin tai suosikkilalajansa nimikirjoitukseen. 

Kirja on tosiaan viimeinen tässä sarjassa, ja jostain syystä vähän liikutuinkin kun sain kirjan luettua loppuun, olihan lopussa muutamalla lauseella kerrottu kuinka nuorten kävi loppujen lopuksi. Kokonaisuudessaan pidän tätä Rannelan matkatrilogiasta, vaikkakin tämä viimeinen osa jääkin kolmannelle sijalle näitä kirjoja arvioidessa, ihan siitä syystä että pidän niin paljon Kertusta ja Mirasta jotka pääroolia näyttelivät edellisissä osissa. Ilarikin on kerrassaan piristävä ja mukava, mutta Kerttu on edelleen minun suosikkini.

Mukavan lisän kirjaan toi tekstin välissä olevat matkapäiväkirjan sivut, joissa Kerttukin onneksi pääsi suurempaan rooliin. Kaikki matkalla olijat täyttivät päiväkirjan sivuja vuorotellen, ja mukaan mahtui niin "Miksi?" kysymyksiä kuin tektiviestejä joita kotiin oli laitettu ja kotoa saatu. 

Rannelakin on ehdottomasti minun mielestäni kärkinimiä mitä tulee kotimaisiin LaNu kirjoihin.


+++½

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

100. postaus! Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Nälkävuosi
Aki Ollikainen
139 s.
2012
Siltala









Tämä on jo pienen blogihistoriani sadas postaus, tähän saakka ollaan siis tultu! Tarkalleen 10. joulukuuta tämän blogini perustin, joten kohtalaisen rivakkaa tahtia päivityksiä on tullut. Mutta onhan tuota luettavaakin ollut - kuitenkin suurin osa päivityksistäni koskee kirjoja. Sadas postaus saikin hienon aiheen, Aki Ollikaisen upean kirjan Nälkävuosi.

Kirjoitin edellisessä postauksessani siitä miten haluan seuraavaksi jotain hyvää luettavaa, ja sitä kyllä sain. Kiitos, Aki Ollikainen ja kiitos kaikille bloggaajille jotka ovat tästä niin paljon kirjoittaneet että olen jaksanut tätä kirjastosta jonottaa!

Kirjassa kerrotaan nälkävuosien ajasta, vuodesta 1867. Nälkä vainoaa ihmisiä kaikkialla, ja pakottaa suuret kerjuujoukot kulkemaan kaupungista kaupunkiin. Suurta osaa kirjassa näyttelee Marjan perhe. Marjan mies Juhana menehtyy kirjan alussa, ja Marja lähtee tekemään matkaa Pietariin lapsiensa Mataleenan ja Juhon kanssa. Miten tuolla matkalla käy, kun ruokaa ei löydy ja pakkanen on kova?

Taivas on käärmeensilmän värinen. Ensimmäinen tähti syntyy, ja Marja tuntee miten käärme katsoo häntä ja Juhoa. Marja katsoo takaisin, käärmettä silmästä silmään, mutta sitä ei voi hämätä. Viimein Hakmannin hahmo ilmestyy hitaasti näkyviin lumisen rinteen keskeltä, kumarana ja mustana. Marja toivoo että mies karkottaisi käärmeen, mutta hän ymmärtää ettei Hakmannista ole siihen. Käärme hymyilee.

Samalla kerrotaan Teo ja Lars Renqvististä, jotka elävät Helsingissä huomattavasti paremmissa oloissa, tuntematta nälkää. Ne tuovat tavallaan helpotusta lukemiseen, ja siihen ankeuteen mitä kirja tuo. Lopussa näkyy valon pilkahdus, onneksi.

Myönnettäköön että tämä on ehkä ensimmäinen historiallinen romaani jota olen lukenut. Enkä kokenut minkäänlaista vastenmielisyyttä, päinvastoin. Nälkävuodet eivät aiheena ole minulle mitään hirveän tuttuja, ei ole nämä asiat jääneet historiantunneilta hirveän hyvin päähän, mutta kiinnostuksella silti aiheesta luin. Ollikainen on kirjoittanut kirjassaan inhimillisesti ja ihmisläheisesti, kaunistelematta ja realistisesti, muttei kuitenkaan liian raaollisesti. Kirjailijan kielestä mainittakoon sen verran, että lumoonnuin siihen jo heti alussa. Eli plussaa siitäkin.

Hahmoista suosikikseni nousi pieni Mataleena, jonka kärsimyksen mukana yritin parhaani mukaan elää täysillä. Tämä oli hyvä lukukokemus, ehkei tämä jääkään viimeiseksi historialliseksi romaaniksi mitä tulen lukemaan?

++++

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Virve Sammalkorpi: Sinkkuleikki

Sinkkuleikki
Virve Sammalkorpi
199 s. 
2000
Karisto










Tänään on ollut kevyt päivä, hauskaa teatteria edusti Munaako herra ministeri josta jo kirjoitin, ja vastaavasti kevyttä sinkkukirjallisuutta edustaa Virve Sammalkorven chick lit kirja Sinkkuleikki.

Päivi on ihan niin kuin kuka tahansa 31 vuotias nainen. Naimisissa onnellisesti hyvän miehen kanssa jota rakastaa - vai rakastaako? Aviomies Ville on muodostunut tärkeäksi ihmiseksi, rakkaaksi, ja lähimmäksi ystäväksi, mutta jokin on silti jumittunut paikoilleen. Niinpä Päivi päättää ottaa aikalisän ja muuttaa asumaan muualle. Hän löytää pienen yksiön Hikipään, vanhemman kirjallisuuden tutkijan, charmantin miehen vuokralaisena.

Kevät tuoksuu toivolta, kirjoitin käsikirjoitukseeni. Siihen tekstintekeleeseen, johon en saanut muotoa, vaikka kuinka hikoilin sen kimpussa työpäivien jälkeen. Kaisa ja Mervi olivat alkaneet kutsua minua runotytöksi, mistä minä en pitänyt lainkaan. Rujo tyttö olisi kuvannut minua paremmin.

Päivi seikkailee Helsingin yöelämässä, ja hänen elämässään riittää Pekkoja, Seppoja, Jareja ja Hannuja. Mutta yksi ravistelee häntä kunnolla - Hikipään pojanpoika Arto. Mutta mikä Arto loppujen lopuksi on miehiään? Kannattaako häntä odottaa? Päivin kuvioissa pyörii myös Matti, joka on palavan rakastunut Päiviin, mutta Päivi tuntuu pitävän Mattia vuoteenlämmittäjänään vain tavan vuoksi.

Hahmona Päivi on raivostuttava, suoraan sanottuna. Hän kohtelee muita hahmoja, kuten esimerkiksi Villeä ja Mattia ihan miten haluaa, ja nämä kaksi miestä saavatkin täydet sympatiani. Päivi taas sai minut raivon partaalle.

Takakannessa sanotaan että Suomi on viimeinkin saanut oman Bridget Jonesinsa. Vähän liioiteltua, sanoisin. Ehkä tämä on ensimmäisiä chick lit kirjoja Suomessa, mutta tasoltaan tämä on kaukana Bridgetistä. Muutenkin, Päivistä puuttuu Bridgetin sympaattisuus ja ihanuus.

Kirja ei varsinaisesti mikään hirveän hyvä ole. Tunteita hahmot herättävät, suuria sellaisia, ja se on tietenkin aina hyvä. Kieli ei ole kökköä, mutta ei sitä voi alkaa kehuakaan. Voisi melkein sanoa että aika mitäänsanomaton kirja. En oikein uskalla lähteä suosittelemaan kenellekään - paitsi sellaisille jotka haluavat hirveästi lukea kaiken chick litin mitä on olemassa.

Nyt tarvitsen oikeasti jotain hyvää luettavaa!

++

Joensuun kaupunginteatterin näytelmä Munaako herra ministeri.













Lauantai iltapäiväni kului erittäin viihdyttävissä merkeissä, sillä kävin nauttimassa jälleen kerran hyvin osaavista roolisuorituksista Joensuun kaupunginteatterissa. Tänään näytelmä jota kävin katsomassa oli farssi, nimeltään Munaako herra ministeri. Olin tuttavaltani kuullut että näytelmä olisi hauska, ja siinä saisi nauraa, ja minähän kyllä nauroinkin.

Juonta ainakin riitti. Näytelmä alkoi siitä kun elinkeinoministeri Reino Viljanen  viettää romanttista iltaa Jane Virran, oppositiopuolue sihteerin kanssa hotelli Vaakunan sviitissä numero 648 vaikka Viljasen pitäisi olla eduskunnassa pohtimassa välikysymystä. Sviitistä löytyy yhtäkkiä miehen ruumis, jääneenä ikkunan väliin. Apuun hälytetään ministeri Viljasen sihteeri, Jukka-Pekka Petäjä, ja paikalla nähdään myös usein hotellin johtajaa sekä huonepalvelun tarjoilijaa. Ruumiista ja sen kätkemisestä (löytymisestä olisi seurannut liian monia kysymyksiä) seuraa kasa hulvattomia tapahtumia, joille yleisö nauroi vatsa kippurassa.

Käsikirjoitus oli brittiläistä perää, tekijä on Ray Cooney. Käsikirjoitus on erinomainen, ja suomennuksessakin on tehty hyviä jippoja koska mukaan on saatu Kataista, Urpilaista ja Paavo Väyrystä. Omat suosikkini hahmoista olivat Jukka-Pekka Petäjä (Markku Maasilta) sekä huonepalvelun tarjoilija Paavo Väyrynen (Seppo Timonen), mutta kaikki näyttelijät irrottelivat todella hauskasti.

Kyllä Joensuussa osataan!

++++

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi sekä Voice of Finlandista.

Kuin jokin päättyisi
Julian Barnes 
Suomentanut Kersti Juva
155 s. 
2011

Jostain syystä ainakaan omassa bloggerissani ei kuvien laittaminen toimi, joten joudun nyt jättämään tämän postauksen ilman kuvaa. Mutta jos tämän kirjan kansi ei ole jollekin tuttu, niin se löytyy kyllä googlesta. Se ei ole mikään ihmeellinen, kauempaa katsottuna varsinkaan, läheltä huomaa pieniä, ovatkohan ne nyt voikukan, siemeniä lentelemässä ilmassa.

Kirja menestyi kirjabloggaajien Globalia 2012 kisassa, tuntuu ihan hirveältä sanoa mutta minä en henkilökohtaisesti ymmärrä millä perustein. Ehkä joku syttyy tähän enemmän, makuasioista ei voi kiistellä, niistä voi vain väitellä rakentavasti. Itse sytyin kirjaan vasta ihan lopussa. Kirjaa onkin monissa blogeissa suorastaan suitsutettu.

Kirjan kertojana toimii Anthony Webster, jota Tonyksi kutsutaan. Ensimmäinen osa kertoo Tonyn nuoruudesta, jota hän muistelee. Siinä kerrotaan kolmesta kaveruksesta, joista Adrian muodostuu Tonylle tärkeimmäksi. Ensimmäisessä osassa, niin kuin myös toisessakin, kerrotaan myös Veronicasta, Tonyn ensimmäisestä tyttöystävästä keskittyen paljon Tonyn vierailuun Veronican vanhempien luona.

Kirjan toinen osa on erilainen. Siinä mennään enemmän jännityksen puolelle, kun Tony saa tietää saavansa mystisen perinnön Veronican äidiltä, josta siis erosi jo kouluaikoina.  Minkä takia perintö on saatu, ja mitä kuuluu Veronican elämään nyt?

Kaikista niistä suitsutuksista huolimatta minä en vain syttynyt. Ja se oli suuri pettymys ehkä juuri siitä syystä että odotin tältä kirjalta ihan hirvittävän paljon - ehkä juuri siksi petyinkin niin paljon. Odotti paljon ja kun sitten ei saa oikein otetta mistään, joutuu palailemaan kirjassa takaisin päin eikä saa oikeaa fiilistä lukemiseen, niin putoaa rankemmin kuin jos ei olisi odottanut mitään.

Vasta ihan lopussa sytyi. Siis ihan vasta parikymmentä sivua ennen loppua. Silloin alkoi juoni muuttua jotenkin kiinnostavasti ja sellaiseksi että se veti mukanaan täysin. Jäin miettimään vahvasti että oliko jotenkin kyse lukufiiliksestä etten pitänyt? Pitäisinkö jos lukisin tämän jollain muulla fiiliksellä? Tosin tämä olo mikä kirjasta jäi, ei kyllä houkuttele tarttumaan toista kertaa kirjaan. 

++½

Tätä kirjoittaessani katson Voice of Finlandia. Seuraan paljon musiikkiohjelmia, VoF:n lisäksi American Idolia. Voice of Finland on mielestäni mahtava ohjelma, siinä ei lytätä täysin ketään, annetaan ehkä vähän rakentavaa kritiikkiä mutta pääasiallinen tarkoitus on löytää jokaisesta esityksestä jotain hyvää.

Oman suosikkini löysin heti ensimmäisessä lähetyksessä. Se on Antti Railio. Iso, pitkätukkainen ja iso ääninen hevimies Seinäjoelta. Siinä mies ja ääni kohtaavat, iso mies ja iso ääni, upeaa. Tähän asti mies on laulanut rokkia ja heviä, mutta tänään meno muuttui. Olen sitä mieltä että mies niittasi voittonsa vetäisemällä Leif Wagnerin Romanssin. Minulta valuivat kyyneleet silmistä kun Railio lauloi tunteella, niin tunteella.

Toivon sydämestäni että Antti voittaa koko kisan.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Juha Vuorinen: Raskausarpia

Raskausarpia (Juoppuhullun päiväkirja osa 3)
Juha Vuorinen
331 s. 
2003






Halusin lukea jotain kevyempää Laura Saven raskaan kirjan jälkeen, joten tuntui enemmän kuin osuvalta ottaa käteen Juoppohullun päiväkirjan kolmas osa, Raskausarpia. Juha Vuorinen onnistui jälleen naurattamaan minua monta kertaa, vaikka olen tämän kirjan useammin kuin kerran ennemmin lukenutkin.

Tässä kolmannessa osassa Juha joutuu täysin uuden tilanteen eteen, kun hänen avovaimonsa Sirpa on ilmoittanut olevansa raskaana, ja isä on joko Juha tai pyhä henki. Juha jää pohtimaan tätä kysymystä... Kirjassa on riemukkaita kohtia jotka saavat nauramaan, nopeaa kerrontaa raskaana olevan naisen kanssa elämisestä, sekä tietenkin Juoppiksille tavanomaista komiikkaa kolmen kaveruksen, Juhan, Kristianin ja Mikaelin kesken.

Mä sain anopilta lähes koko vaatekerran. Alusvaatteita, paitoja, housuja, takin, pipon, kaulaliinan ja yksiosaisen yöpuvun. En ollut uskoa silmiäni. Se oli samanlainen kuin Superhessun taisteluasu. En tiedä mistä gayshopista se oli hahnkittu, sillä perseen kohdalla oli luukku. raija huomasi mun tutkivan kiinnostuneena yökkärin takaosaa. 
-Ei tarvitse riisua koko yöpukua jos tulee kakkahätä, selitti Raija. 
-Mä nukun öisin, en paskanna. 
-Niin mutta jos tulee kiire. 
-Raija, jos mulle tulee yöllä paskahätä, se tarkoittaa täydellistä hätätilaa ja silloin mä revin jo vessaan juostessa kaikki vaatteet perseen tieltä kappaleiksi. 
Raija iski vastaiskun. 
-Sitten sun kannattaa nukkua aina luukku auki. Annapas se yöpuku tänne niin äiti ottaa siitä ne napit kokonaan pois... 
Mä tartuin yökkäriin kuin vauva peittoonsa. 
-No et varmana ota!
Sirpa nauroi masu hytkyen. 

Hienoinen taitekohta tulee Lanzaroten matkasta, jonne Juha matkustaa Kristianin kanssa kahdestaan. Siellä Juha tapaa Mervin, jossa on kummallisen tuttuja piirteitä, eikä pysty vastustamaan kiusausta vaan ajattelee mulkullaan. Miten käy Juhan ja Sirpan suhteen, pystyykö Juha elämään tiedon kanssa että on pettänyt Sirpaa?

Niin kuin jo kirjoitin, niin kirja sai nauramaan ties monennellako lukukerralla. Kuitenkin minua tässä osassa kiusaa jokin. Ehkä se on se, että en pidä Juhan hairahduksesta Merviin, ja se kiusaa joka kerralla lukiessa. Tässä osassa on tuon Lanzarote sekoilun takia tavanomaista enemmän ihan puhdasta pornoa, etten jotenkin syttynyt siitäkään. Kyllähän seksistä saa kirjoittaa, en vastusta, ja näissä niin sanotuissa mieskirjallisuuden kirjoissa sitä on paljonkin, mutta liika on liikaa.

Vaikka tämä hauska kirja onkin, ja Kristian on yksi hulvattomimmista fiktiivisistä hahmoista mitä tällä erää tiedän, niin on tämä kirja Juoppohullun päiväkirjojen ehdoton heikoin lenkki.

++½

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Laura Save: Paljain jaloin

Paljain jaloin
Laura Save
380 s. 
2013









"Tämä on elämäni mustin päivä."



Paljain jaloin kirjaan on kirjastossamme pitkät varausjonot. Siksi keksinkin, että toivon tätä kirjaa syntymäpäivälahjaksi, ja kummitätini sen minulle antoikin. Aloitin lukemisen jo lauantaina, mutta lukutahtini on ollut kirjan sisällön takia hidas, kyynelsilmin olen lukenut tätä pienissä paloissa, ajoittain hyvinkin vahvasti ahdistuen.

Paljain jaloin on omaelämänkerrallinen, kirjailijan päiväkirjamerkintöihin ja muistoihin pohjautuva kirja. Kirjan kansiliepeessä kerrotaan että kirjailija Laura Save menehtyi ennen kuin sai tietää kirjan julkaisemisesta. Surullista, niin kovin surullista. Laura saa tietää raa'an tuloksen magneettikuvien tuloksesta, kierukkavammaepäily onkin osteonarkooma, reisiluuhun pesiytynyt luusyöpä. Seuraa taistelu syöpää vastaan, sytostaattihoitoja, sädehoitoja, hiustenlähtöä ja lopulta totuttelua ajatukseen tulevasta kuolemasta.

Tämä elämä on arvaamatta mennyt todella pelottavaksi. Sanokaa minulle: mitä minä oikein teen?

Kirja ei ole pelkkää voivottelua sairaudesta. Siinä on ihanaa, lämminhenkistä ystävystymistä kohtalontovereiden kanssa, siinä on myös rakkautta Lauran ja hänen vaimonsa Sofian välillä, sekä äititunteita pientä Otso poikaa kohtaan. Siinä on myös kerrontaa siitä, miten syöpä lähentää Lauraa ja hänen vanhempiaan.

Olen kulkenut pitkän matkan. En ole enää se sama Laura, joka luuli voivansa hallita elämää. en olisi koskaan uskonut että kohdalleni osuu tällaista. Vaikka olen aina pelännyt sairastuvani syöpään, en kuitenkaan jotenkin tosissani ajatellut että sellainen on mahdollista. Syöpähän on se, josta luetaan kirjoista. Siihen sairastuu joku urhea sankaritar, joka taistelee loppuun saakka ja paranee, kun läheiset jo luulevat että toivo on menetetty.

Lähipiirissäni on sairastettu syöpä. Toivuttu siitä, kiitän onneani, mutta silti. Kirja auttoi minua ymmärtämään syöpää paremmin, ja jätti ajattelemaan että miten minä silloin monia vuosia sitten olen siihen suhtautunut, en ole varmaan ymmärtänyt tarpeeksi hyvin, olenko edes tukenut tarpeeksi. Ja taas olen täällä kyyneleet silmissä!

Tästä kirjasta ei voi kirjoittaa tarpeeksi hyvin. Tuntuu että sanottavaa olisi ihan hirveästi, mutta toisaalta ei ole tarpeeksi hyviä sanoja. Kirjaan on saatu sellainen ihana lämpö, ja kuitenkin realistinen ote tuohon kamalaan sairauteen, että oksat pois. Myös tietynlaista mustaa huumoria on mukana, Save laskee ajoittain jopa sarkastisesti leikkiä syövällään.

Tietenkin kirjassa on mukana termistöä jotka eivät ole minulle tuttuja, mutta se ei jäänyt häiritsemään. Ja sitäpaitsi tärkeimmät asiat oli kyllä selitetty hyvin, enkä jäänyt oikeasti miettimään kuin paria kohtaa. Se, mikä oli ihanaa, oli miten kirjailija osasi iloita niistä pienistä asioista. Se, mikä juuri täytyykin tehdä kun edessä on niin sanottu kuolemantuomio. Hän ei vaipunut täyteen synkkyyteen, ei ainakaan kirjan mukaan, vaan osasi iloita siitä elämästä mitä sillä hetkellä elää.

Rakastin tätä kirjaa. Yksinkertaisesti rakastin.

+++++ ja vielä yksi kirjailijan muistolle +

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja

Tuntematon Selja
Rauha S. Virtanen 
234 s. 
1964













Toinen matkalukemiseni oli Rauha S. Virtasta. Taas kerran, miten ihanaa. Nyt onkin nämä vanhemmat Seljat luettu taas kerran, ja lisäksi olen lukenut ja blogannut Seljalta maailman ääreen kirjan. Joten jäljellä on ainoastaan sarjan viimeinen kirja, Seljan Tuli ja Lumi. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, täytyy vain sanoa.

Tässä neljännessä osassa pääosan saa Dodo. Juuri kun perhe on toipunut Margaritan tunteita herättävästä kihlauksesta ja sen purusta, nousee Dodo kapinaan. Hän ei halua olla enää pikkuinen! Dodo haluaa laihduttaa, ja pukeutua vain ja ainoastaan mustaan, ruskeaan ja tummanvihreään. Lisäksi Dodo keksii Selja Salamaan, Riku Seljan mystisen muusan, joka kirjoittelee Rikulle Helsingistä kirjasitaatteja viliseviä kirjeitä. Dodo onnistuu lähettämään kirjeet Helsinkiin muuttaneen Ulla ystävättärensä kautta. Mutta miten käy kun Riku haluaa kutsua Selja Salamaan vierailulle? Ja miten etenee Virvan ja Jussi Raunion romanssi?

Tätä Seljaa en ole lukenut niin moneen kertaan, enkä ole tainnut ikinä pienenä äänikirjana kuunnella, liekö edes olemassa tästä äänikirjaa. Joten niin tuttu ei tarina ole, vaikka toki muistinkin loppuratkaisun ja juonen kulunkin aika hyvin. Silti kirja oli mukavaa ja mukaansa tempaavaa lukemista matkalle, ja jälleen kerran pystyin kuvittelemaan Seljan tytöt silmieni eteen. Näin muuten reissussa ollessani pojan, joka toi heti mieleeni tämän Virvan ihastuksen kohteen, boheemin Jussi Raunion. Jännittävää miten fiktiivisistä hahmoista luo omat mielikuvat, ja sitten vastaan käveleekin ihminen joka vastaa täysin tätä mielikuvaa. Tapahtuuko teille koskaan tällaista, lukijani?

+++½

Roope Lipasti: Rajanaapuri, kirjahankinnoista sekä matkustuspohdintoja.

Rajanaapuri
Roope Lipasti
231 s. 
2012











Aidan toisella puolella ruohon on aina... leikkaamatta.  

Matkustaminen on aina mukavaa. Silloinkin kun varsinkin tulomatkalla laukut painaa enimmäkseen kirjoista, jalat tuntuvat väsyneiltä shoppailusta ja matka tuntuu kestävän liian kauan. No, kokonaisuutena minun pieni minilomani oli onnistunut, oli mukavaa kohdata ihmisiä jotka tuntuivat ainakin jollain tapaa hengenheimolaisilta ja tietenkin shopata. Ja onhan sukulaisten kanssa vietetty aika aina mukavaa. Tälläkertaa onnistuin shoppaamaan muutakin kuin kirjoja, tosin se ei ole ollut minulle ikinä mikään ongelma. (Nyt, jos käyttäisin blogitekteissäni hymiöitä niin laittaisin sellaisen. Mutta näissä teksteissä niitä en käytä!)

Minulla se on aina ollut niin, että kun olen lähdössä johonkin, jonne on hieman pidempi matkustus aika, niin mietin eniten että mitä kirjoja otan mukaan. Jotkut suunnittelevat kovasti mitä vaatteita ottavat, mutta minulla on lempivaatteet joita käytän, ja jotka lähtivät nytkin mukaan. Sen sijaan tarkasti piti miettiä mitä kirjoja lähti mukaan, ja niin kuin aina, niin niitä lähti liikaa. En vain osaa päättää, ja aina ajattelen että ehdin lukea enemmän kuin oikeasti luen. No, saivatpahan nekin käydä reissuamassa, tosin vain laukun pohjalla.

Mutta sitten itse kirjaan:

Luin siis matkan kuluessa tämän Roope Lipastin kirjan. Tähän sain idean jostain blogista, taisi olla Norkun Nenä kirjassa blogista tällä kertaa. Huomasin nyt käydessäni tuota tekstiä kurkkimassa että hups, meillä on aika paljon samoja mielipiteitä tästä kirjasta. Mutta ehkä tämä Kyrömäisyys on todellakin huomattavissa, eikä ainoastaan minun mielikuvituksessani. No, palaan siihen myöhemmin.

Mutta en minä itseäni kovin yksinäiseksi tunne, onhan minulla ajatukseni, vaikken voikaan jakaa niitä kenenkään kanssa, paitsi tietenkin naapurin. 

Rajanaapurit kertoo kahdesta naapuruksesta, jotka, vastoin minun käsitystäni elävät sulassa sovussa. Kertojana toimii keski-ikäinen historianopettaja, joka viettää rentouttavaa kesälomaansa teini-ikäisten oppilaidensa parista. Vaimokin on aikoinaan kertojalla ollut, mutta se on nyt poissa kuvioista, syykin selviää yhdessä vaiheessa kirjaa. Kovasti Lipasti sitä kyllä pitkittää, itse uteliaana odotin että mitä vaimolle oli tapahtunut. Naapuri sen sijaan on kuusilapsisen perheen isä, jolla on kertojan mukaan erittäin kaunis vaimo. Kertoja seurailee milloin ikkunasta, milloin kiikarilla ja milloin paikalle mennen naapurin touhuja, tämä nimittäion rakentaa pihalleen yhtä ja toista. Kirjan teemana onkin se, miten naapuri alkaa kasata pihalleen saunaa ja lampea. Saadaanko näitä koskaan aikaiseksi? Ja ihastuuko kertoja naapurin vaimoon?

Kirja oli ihana. Se oli lämpimällä tavalla kerrottu, hauska, maanläheinen. Niin kuin jo aiemmin mainitsin, niin minulle tuli jo alkupuolella kirjaa mieleen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajat, niin samanhenkisessä maailmassa tässä mentiin. Tai no, ehkei samanhenkisessä maailmassa, mutta jotain lämpimässä huumorissa oli samaa. Matkustus aika kului mitä mukavimmin tämän kirjan parissa, vaikken ääneen nauranutkaan niin hymyilin lämpimästi naapurin ja kertojan toilauksille. Ovatkohan naapurisuhteet useinkin tällaisia? Lipasti on aiemmin kirjoittanut lastenkirjoja, tämä on hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa. Jään innolla odottamaan lisää, ja ihan varmasti luen kyllä seuraavankin kirjan. Tämä on muuten jo pokkarina, melkein ostin itsellenikin mutta tarjonta oli niin runsasta että jätin hankkimatta.

Samaistuttavia hahmoja tässä kirjassa ei tälläkertaa ollut. Ehkä silti pidin tuosta naapurista eniten, hän oli jotenkin niin toimelias ja jotenkin... sählä? Koko ajan tekemässä jotain, rakentamassa, touhuamassa. Ja hänen tapansa hoitaa kuusilapsista perhettään tuntui niin mukavalta. Tämä oli mukava kirja. Voin suositella lämpimästi ihan kenelle tahansa!

++++½


Sitten vielä sananen kirjahankinnoistani, joita tein runsaalla kädellä. Seuraavia kirjoja tuli hankituksi:

Cecelia Ahern: P.S. Rakastan sinua
Jussi Adler Olsen: Vanki
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana
Marjaneh Bakhtiari: Toista maata
Herman Koch: Illallinen

Seuraavat kirjat sain lahjaksi:

Eve Hietamies: Yösyöttö
Eve Hietamies: Tarhapäivä
Eve Hietamies: Puolinainen
Laura Save: Paljain jaloin

Ja seuraavat olen saanut kierrätettyinä:

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja
Dirie Miller: Aavikon kukka
Petri Karra: Haarautuvan rakkauden talo
Maxence Fermine: Lumi
Charled Bukowski: Hollywood

Hih, eli lukeminen ei todellakaan pääse ihan heti loppumaan.




keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Nicola Kraus & Emma McLaughlin: Nanny - lastenhoitajan päiväkirja

Nanny - Lastenhoitajan päiväkirja
Nicola Kraus & Emma McLaughlin
Suomentanut Outi Knuuttila
333 s. 
2002 










Kaipailin vaihteeksi jotain vähän kevyempää - ja hyllystä löytyikin siihen tarpeeseen oiva kirja: Nanny - lastenhoitajan päiväkirja. En ole nähnyt vielä tämän pohjalta tehtyä elokuvaa, mutta kiinnostaisi kyllä kovasti. Jossain vaiheessa lukemista tosin tajusin että olen lukenut tämän aikaisemminkin, mutta  tunteita se jaksoi nostattaa toisellakin lukukerralla.

Nanny päätyy X:ien perheeseen lastenhoitajaksi, hoitamaan nelivuotiasta Grayeria. Kun hän solmii työsuhteen niin hän ei tiedä mihin joutuu. Tekemään ostoksia, hoitamaan Grayeria paljon enemmän kuin on sovittu, sekä etsimään herra X:n rakastajattaren alushousuja. Nanny kuitenkin kiintyy Grayeriin, eikä halua lopettaa hoitosuhdetta.

Kirja ihastutti, viihdytti ja raivostutti. Mutta luulen että kirjoittajilla on tarkoituskin herättää raivon tunteita, sen verran kärjistetysti ja terävästi rouva X:ää on kuvailtu. Voi niitä inhon tunteita joita tämä kyseinen hahmo sai minussa aikaan! En ole pitkään aikaan reagoinut yhteenkään fiktiiviseen hahmoon yhtä voimakkaasti, saattaa olla että kasvoillani oli suuria inhon irvistyksiä tätä lukiessani. Kaikki sympatiani Nannylle, ja tämän myötä lastenhoitajille ylipäätään!

Kyllä tämän chick lit kategoriaan laskisin, sillä Nanny kohtaa Grayeria hoitaessaan H.N:n eli Harvardin Namupalan, jonka kanssa pikkuhiljaa syntyy suhde. Piristävää on kyllä lukea välillä vähän erilaistakin sinkkukirjallisuutta, tässä oli paljon muutakin kuin niitä perinteisiä ihmissuhteita mukana.

+++½

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Charles Bukowski: Postitoimisto

Postitoimisto
Charles Bukowski
Suomentanut Kristiina Rikman
218 s. 
1971










Aamulla oli aamu ja olin edelleen hengissä. Taidampa kirjoittaa romaanin, ajattelin. Ja niin minä kirjoitin.

Tämä oli ensimmäinen Bukowskini ikinä, uskokaa tai älkää. Yleensäkin, kaikenlaiset klassikot ovat osaltani jääneet aika vähälle, mutta nyt, yleisestä suosituksesta johtuen päätin tarttua Bukowskiin ja lainasin niitä kirjastosta useammankin. Eli luettavaa tältäkin alueelta löytyy vähäksi aikaa.

Postitoimisto on Bukowskin esikoisromaani, siksi tästä olikin hyvä aloittaa. Se pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin ajasta jolloin tämä itse on työskennellyt losangelelaisessa postissa. Postitoimiston päähenkilö on Henry Chinaski, Bukowskin alter ego. Chinaski on alkoholisoitunut, renttu, ja naisiin menevä. Joku kertoo Chinaskille kadulla että postitoimistossa työ olisi mukavaa, ja Chinaski ottaa siitä onkeensa ja päättää lähteä töihin postitoimistoon. Kattia kanssa, se ei ole mukavaa, mutta siellä Chinaski pysyy useista huomautuksista ja varoituksista huolimatta. Siinä sivussa naiset vaihtelevat, ja saa Chinaski lapsenkin, kauniin tyttären.

Ihmisten äänet kuulostivat samalta, missä hyvänsä postia kantoi niin aina jauhettiin yhtä ja samaa. "Te olette myöhässä, eikö vain?" "Missä vakituinen kantaja on?" "Terve Setä Samuli!" "Posteljooni! Posteljooni! Tämä ei kuulu tänne!" Kadut ovat tulvillaan hulluja ja tolloja. Useimmat asuivat mukavissa taloissa eivätkä näyttäneet käyvän töissä ja se pani miettimään miten ne rahansa hankki. Yksi jätkä ei antanut millään panna postia laatikkoonsa. Se seisoi ajotiellä ja vahti kun posti tuli parin kolmen korttelin päässä ja venttasi niin kauan että sai postin kouraansa.

Bukowski on kirjoittanut Juoppohullun päiväkirjan ennenkuin Juha Vuorisella oli kykyä edes ajatella tällaisia asioita. Sanotaanhan että Vuorinen tahtoisi olla Suomen Bukowski, mutta kyllä sanottakoon se että vaikka Vuorisesta niin paljon tykkäänkin, niin paljon on vielä Bukowskin satiiriin matkaa. Postitoimistossa on mukana niin teräviä huomioita arjesta, ja tuosta elämästä mitä juoksuttavat viina ja naiset. Jäin ehkä kaipaamaan tapahtumia. Vaikka niitä olikin, niin jotain mullistavaa olisi saanut tapahtua että kirjaan olisi saatu vähän enemmän juonta. Vai onko monimutkaisen juonen puuttuminen ihan tarkoituksellista? En tiedä.

Myös ihan liian pitkät valituskirjelmät mitä postitoimisto on Chinaskille lähettänyt, olivat mielestäni liikaa. Ne kävivät oikeasti tylsäksi luettavaksi, eivätkä olleet sisällöllisesti mitenkään tärkeitä kirjalle.

Tämä ei kuitenkaan ollut missään tapauksessa viimeinen lukemani Bukowski. Eikä ensimmäiseksikään lainkaan huono sellainen.

+++½