tiistai 30. syyskuuta 2014

Lukutoukka kävi kirjaostoksilla (ja kirjastossa).




Tunnustan, olen viime aikoina lukenut todella paljon arvostelukappaleita. Syy siihen on yksinkertaisesti se, että syyskuussa on ilmestynyt huiman paljon mielenkiintoisia kirjoja, joista osan olen pyytänyt itselleni, ja osan olen saanut yllätyspaketteina. Tämä ei kuitenkaan suinkaan tarkoita sitä, ettei tämä lukutoukka koskaan itse käyttäisi rahaa kirjoihin, tai lainaisi niitä kirjastosta.

Päätimme tempaista bloggariystävieni kanssa, ja pitää kirjanosto kuukauden. Se ei suinkaan tarkoittanut sitä, että olisi pitänyt ostaa huiman paljon kirjoja joka viikko, vaan sitä, että ostaisimme edes yhden kirjan tässä kuussa. Se saattoi olla antikvariaatista, pokkari, tai ihan täyshintainen kovakantinen kirja. Minä otin ilon irti ja lähdin kirjakauppaan jo kuun alussa.






Tämähän sieltä lähti mukaan. Päätin, että kun kerran kirja ostetaan, niin sitten täytyy saada lukemista koko rahan edestä. Totuus Harry Quebertin tapauksesta sisälsikin tuon 800 sivua, ja sen viime viikolla luinkin, ja ehdin blogatakin.

Minä siis myös ostan kirjoja, en ole korruptoitunut kirjahamsteri. :) Ja tänään tein hyvän teon, vein suuren keon arvostelukappaleeksi saamiani uutuuskirjoja ihanaan lukupiiriimme, ja annoin ne ilmaiseksi kiertoon. Tosin, oma lehmä ojassa, kirjamessut lähestyvät ja tiedän raahaavani sieltä kassillisen kirjoja - pakko saada kirjahyllyyn tilaa!

Mutta koska aina ei ole varaa ostaa kirjojaty, joskus täytyy käyttää kirjastoa. Tai täytyy ja täytyy, minulle kirjastoon meneminen on aina yhtä nautintoa, Joensuun pääkirjasto on ihana paikka. Ja myöskin lähikirjastoni, Niinivaaran kirjasto. Hyllyjen välissä seikkaileminen on parasta. Tosin tällä kertaa suurin osa lainaamistani kirjoista oli varauksia. Nekin tulivat todella nopeasti, jo seuraavana päivänä siitä kun olin kirjat varannut, alkoi puhelin piipittää saapuneista varauksista. Mitä sitten löytyi?

David Nicholls: Varamies
Tuija Lehtinen: Morsiuskamari
Maritta Lintunen: Hulluruohola
Essi Kummu: Lasteni tarina
Mikko Kalajoki: Kolme tärkeintä asiaa
Pasi Ahtiainen: Jokakelin mies
Sisko Latvus: Kaksi sateenkaarta
Veera Salmi: Puluboin ja ponin kirja
Siri Kolu: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku
Jari Järvelä: Särkyvää
Sini Ezer: Aavikkohaukka
Julie Berry: Kunnes kerron totuuden
Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta
Jessica Suni: Hoito

Joo, kyllä, lukeminen ei hetkeen lopu. En voi muuta kuin olla kiitollinen kirjaston olemassa olosta!

lauantai 27. syyskuuta 2014

Aivan huikea järkäle.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Joël Dicker 
Suomentanut Anna-Maija Viitanen
809 s. 
2014
Tammi











Lukutahtini ei ole suinkaan hidastunut, eikä lukujumikaan vaivaa, vaikka minua ei ole näkynytkään blogissani muutamaan päivään. Syytän tästä blogitauosta juuri lopettamaani järkälettä, Totuus Harry Quebertin tapauksesta teosta. Ja olipas siinä vasta teos! Ei voi muuta sanoa.

Juonessa  tässä kirjassa löytyy: nuori kirjailijalupaus (tai oikeammin jo tähti) Marcus Goldman sairastuu tuohon tunnettuun kirjailijantautiin, eli valkoisen paperin kammoon. Hän ei onnistukaan aloittamaan toista romaania, kovasti juhlitun ensimmäisen kirjan jälkimainingeissa. Marcus ottaa yhteyttä entiseen opettajaansa, niin ikään kirjailijaan Harry Quebertiin. Marcukselle käy ilmi että Harryllä on ollut suhde 30-vuotiaana 15-vuotiaaseen tyttöön, Nolaan, joka on kadonnut vuosia sitten. Myöhemmin Nolan ruumis löytyy haudattuna Harry Quebertin pihalta, ja Marcus rientää ystävänsä avuksi. Hän tahtoo pelastaa Harryn kuolemantuomiolta, ja alkaa penkoa tapausta.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta ei ole suinkaan saanut täyttä hehkutusta bloggaripiireissä. Monet ovat tätä haukkuneet, Kirsi ei esimerkiksi ymmärrä miten tämä voidaan lukea Keltaisen kirjaston kirjaksi. Kirjainten virta-blogin Hanna sanoi tätä vuoden huonoimmaksi kirjaksi. Minä olen tässä aivan toista mieltä, aivan täydellisen toista mieltä.

Onko todella juoni heppoinen, tai kirja heppoisesti kirjoitettu, kuten yllämainitut sanovat? Minä sanon että ei. Kirjassa on monipuolinen juoni, rikostarina, murhamysteeri, on äärimmäisen taitavasti kerrottu, ja juonenkäänteitä tulee kokoajan lisää. Loppuun asti kirjailija pitää lukijan mielenkiintoa yllä, ja viimeisille kymmenille sivuille asti riittää yllätyksiä. Minä tykkään, minä rakastan!

Siitä huolimatta että kirjassa on kahdeksansataa sivua, se on nopealukuinen. Joka tosin saattaa johtua siitä, ettei kirjaa malta laskea käsistään. Jos minulla olisi tullut intensiivisempiä lukumahdollisuuksia, olisin varmasti lukenut kirjan parissa päivässä, niin mukaansatempaava se oli. Täyttä timanttia, sanoisin, murhamysteeri vailla vertaa.

Siinä missä Totuus Harry Quebertin tapauksesta on myös murhamysteeri, se on myös rakkaustarina. Se on tarina kielletystä rakkaudesta. Mutta se on myös lukuromaani, kuten ylempänä sanoin, se tempaa mukaansa. Eli - lukuromaani, murhamysteeri ja rakkaustarina samassa! Voiko parempaa toivoa.

Vaikken tähtiä enää merkitsekään, on tämä viiden tähden arvoinen. Ehdottomasti. Täyden kympin kirja. Kannatti ostaa omaan hyllyyn.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Syksyn paras kirja?

Ihmepoika
Elias Koskimies
191 s. 
2014
Gummerus












Arvostelukappale

Onko se nyt löytynyt? Minun tämän syksyn hittini, kirja jota tulen lukemaan uudelleenkin? Voi hyvinkin olla, Elias Koskimies vakuutti minut Ihmepojallaan.

Eletään 1980-luvun loppupuolta. Koulun kovat tytöt polttavat tupakkaa ja suihkuttavat hiuslakkaa koulun invavessassa, ja elävät hurjaa nuoruuttaan. Tuntuu että kaikki ovat siinä mukana. Kaikki muut paitsi yksi poika, 145-senttinen isopäinen poika, joka haaveilee New Yorkista. Tuo poika haaveilee kansainvälisestä megatähteydestä ja käy päänsä sisällä keskusteluja Madonnan kanssa. Pojan perheen arki kuitenkin saa kovan kolauksen, kun perheen isä sairastuu äkillisesti. Se saa koko perheen sekaisin.

Täytyy myöntää, että minä odotinkin Ihmepojalta aika paljon. Tämä on Elias Koskimiehen ensimmäinen romaani, mutta häneltä on julkaistu jonkinmoinen päiväkirjamainen teos, Korusähkeitä. En ole sitä lukenut, mutta ehkä tulen tutustumaan kirjaan. Kuitenkin, Gummeruksen luettelossa tämä herätti kovasti kiinnostustani, joten päätin pyytää siitä arvostelukappaleen.

Eilen, kun olin lukenut ja blogannut Poika matkalaukussa dekkarin, valikoin hyllystäni luettavaksi tämän kirjan. En arvannut mitä tuleekaan tapahtumaan - jouduin täysin sen pauloihin. En meinannut malttaa mennä nukkumaan lainkaan! Olen yleensä aika illantorkku, käyn nukkumaan aikaisin ja heräänkin sitten myös aikaisin. Nyt kuitenkin valvoin itselleni yllättävän kauan, ja niin, luin ja luin. Melkein loppuun pääsinkin kirjassa eilen, ja tänään oli vielä herättävä ihan ajoissa lukemaan kirja loppuun. Niin merkittävä se minulle oli.

Kirjan kertojaääni on mahtava. Se tulee lähelle, se on yksinkertainen, se on lämmittävä. Se on yksinkertaisesti sydämen arvoinen. <3

Olen lukenut paljon hyviä kirjoja tänä syksynä, mutta en yhtään, joka olisi valvottanut minua yötä myöten. Ehkä siksi päättelenkin, että tämä on minun kirjasyksyni merkkiteos. Koskimiehen tapa kirjoittaa on mahtava, se ei kaunistele, se kertoo suoraan. Käy sydämeen.

En löytänyt juuri bloggauksia aiheesta - ettekö te ole lukeneet tätä, ihanat bloggarikollegat? Aiottehan lukea? Kehotan tutustumaan, tämä oli mahtava.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Hyvän tuntuinen alku dekkarisarjalle.

Poika matkalaukussa
Lene KaaberØl, Agnete Friis
Suomentanut Aino Ahonen
339 s. 
2013
Siltala













Tänään olisi ollut perinteinen Joensuun kirjallisuustapahtuma konservatoriolla. Hieman ketuttaa, kun sinne en päässyt, kaikki mahdolliset seuralaiseni olivat poissa kaupungista, enkä viitsinyt yksin laahautua konservatoriolla. Siellä olisikin ollut erinomaiset luennoitsijat - Antti Heikkinen, Maija Vilkkumaa, Kjell Westö, Riikka Pelo... Ainakin. Puhumassa intohimosta. Ah ja voih, kuinka olisinkaan halunnut olla paikalla. Mutta onneksi on kirjamessut reilun kuukauden kuluttua, ja siellä on... vaikka mitä! <3

Kirjallisuustapahtuman sijaan, luinpa pitkästä aikaa dekkarin.

Tarina alkaa, kun Nina, sairaanhoitaja, saa hätääntyneen soiton hyvältä ystävältään Karinilta. Häntä pyydetään hakemaan aseman säilytyksestä matkalaukku, ja loppu jätetäänkin Ninan käsiin. Naisen järkytys ei voisi kovinkaan paljon olla suurempi, kun hän löytää matkalaukusta pienen, vain heikosti hengittävän pojan.

Ja siitä mennäänkin vauhdilla eteenpäin.

Oli jotenkin ihastuttavaa palata dekkarin pariin, kun en ollut vähään aikaan tätä kirjallisuuden lajia harrastanut. Dekkarit kuitenkin kuuluvat yhteen suosikkigenreistäni, jota ilman en voisi elää, joten oli aika kummallistakin, että pääsi syntymään näinkin pitkä tauko. Mutta - kun pitää vähän taukoa, niin hyvä dekkarikin maistuu aina vain paremmalta!

Yksi syy, miksi luin Pojan matkalaukussa juuri nyt, on se että tämä sarja saa aivan kohta jatkoa. En ole aivan varma siitä, onko sarjan toinen osa jo ilmestynyt, mutta aivan lähiaikoina sen päivän pitäisi koittaa (ellei ole jo koittanut). Nyt, kun olen lukenut tämän ensimmäisen, odotan paljon toistakin osaa, joka siis jatkaa Ninan tarinaa.

Ninasta kertovat osuudet jäivät eniten mieleeni, niistä pidin kaikkein eniten, ja niitä odotin. Ehkä juuri sen vuoksi, että Ninassa on adrenaliininarkkarin piirteitä, ja vauhtia riitti tuon naisen toimissa koko ajan. Kertojia oli kuitenkin paljon, ja kaikkien äänestä en niin paljon pitänyt.

Kiitettävään asti tämä dekkari ei, vahinko vain, yllä. Lukeminen on sujuvaa, ehkä liiankin sujuvaa. En päässyt missään vaiheessa flow tilaan, jossa vain lukee ja lukee, ymmärtää, ja pääsee sisälle kirjaan. En päässyt. Luin ja luin, mutta silmäni vain liikkuivat riviltä toiselle.

Silti tämä kirja viihdytti. Nimenomaan viihdytti.

torstai 18. syyskuuta 2014

Millainen on Hyvä aviomies?

Hyvä aviomies 
Liane Moriarty
Suomentanut Helene Bützow
444 s. 
2014
WSOY










Arvostelukappale


Mietimme tänään bloggariystäväni kanssa, miten tärkeiksi meille ovatkaan blogit muodostuneet. Nimittäin minultakin Hyvä aviomies olisi mennyt täysin ohi ilman näitä ihania bloggaajia, jotka ovat kirjan lukeneet ja sitä kehuneet. Sitä on luettu paljon blogeissa, ja kannan minäkin nyt korteni tähän kekoon.

Cecilia Fitzpatrick on menestynyt Tupperware myyjä, jonka elämässä kaikki tuntuisi olevan järjestyksessä. On hyvä aviomies, kolme kauniista tytärtä, ja muutenkin hyvä, tasainen elämä. Ainakin siltä vaikuttaisi. Cecilia kuitenkin löytää ullakolta miehensä kirjoittaman kirjeen, jossa lukee, että sen saa avata vasta hänen miehensä, John-Paulin, kuoltua. Uteliaisuus voittaa, ja Cecilia avaa kirjeen - ja hänen maailmansa romahtaa. Eikä ehkä ihan aiheetta.

Samalla, kun Cecilian oma maailma romahtaa, niin on vaarana, että kaatuu myös monen muun ihmisen elämä.

Hyvä aviomies kertoo kolmesta naisesta, Cecilian ohella Tessistä ja Rachelista. Siinä ehkä onkin kirjan voima, yhdellä kertojalla teos voisi jäädä hieman itseään toistavaksi, ja hmm, ehkä hieman tylsäksikin. Nyt ei päässyt tylsää hetkeä syntymään, kun luvun vaihtuessa vaihtui kertojakin. Ja jokainen kolmesta naisesta oli mielestäni omalla tavallaan mielenkiintoinen.

Luokittelisin Hyvän aviomiehen hömpäksi. Se ei kuitenkaan ole mitään höttöistä hömppää, vaan hömpän ulkokuoren alla piilee kipeitä, ja arkoja asioita. Surullisiakin. Välillä kirja naurattaa, ja välillä melkein itkettää. Siinä on jälleen vahvuus, joka sai minut lukemaan tätä innolla.

Jälleen yksi hyvä puoli: kirjassa edettiin nopeaa vauhtia. Ei jääty junnaamaan paikoilleen, vaan koko ajan mentiin eteenpäin. Tuntui välillä että hengästyy itsekin, kun koko ajan tuntui tulevan jotain uutta. Mutta vauhti ei kuitenkaan ollut niin kova, ettei olisi henkeä saanut, vaan Hyvä aviomies soi välillä pienen hengähdystauonkin.

Kirjan edetessä ehdin pohtia omaa lukuvauhtiani. Jossakin internetin ihmemaailmassa oli tehty tutkimusta keskimääräisestä lukuvauhdista, ja olivathan ne mielettömiä lukemia. En minä ainakaan sellaisiin pääse. Yritin hieman mittailla omaa lukunopeuttani lukiessani, ja sainkin lukemiksi tämän kirjan kanssa vajaat sata sivua tunnissa. Minulle tuo lukema on aika paljon, sillä useimmiten saan luettua korkeintaan 80 sivua tunnissa, tosin nuortenkirjojen kanssa lukema on aika paljon korkeampi. Jännää miettiä tällaisia asioita, koska en hirveästi ole kiinnittänyt näihin asioihin ennen huomiota. Mutta se on aina niin kirjasta kiinni, kevyempää lukee nopeammin ja raskaampaa hitaammin!

Mutta vielä Hyvästä aviomiehestä: se oli hyvä välipala kirja, ei kaikista hömppäkirjoista kevyin, vaan mukana oli myös vakavampia kiemuroita. Kerronta oli mukavan vauhdikasta, eikä kukaan hahmoista alkanut pahemmin ärsyttää. Eli kyllä, suosittelen lämpimästi.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Kirja joka sai sydämeni lyömään nopeammin.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Mia Kankimäki
371 s. 
2013
Otava













Syksy on tullut, kun on tullut aika jälleen lukea lukupiirikirjaa. Elokuun lukupiiritapaamisemme jäi minulta väliin, mutta reilun viikon kuluttua olevaa tapaamista en aio ohittaa. Vähän jäi viime tippaan tämänkin kuun kirjan lukeminen - mutta nyt se on luettu. Nautinnolla.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, kertoo itse kirjailijasta, Mia Kankimäestä. Siitä, kuinka hän jättää kolmenkymmenenkahdeksan vuoden iässä päivätyönsä, ja matkustaa Japaniin, Kiotoon, tutkimaan Heian-kaudella elänyttä japanilaista hovinaista ja kirjailijaa Sei Sonagonia. Kankimäki on lukenut tämän hovinaisen kirjoittaman Tyynynaluskirjan, ja tuntee syvää sielunsisaruutta 900-luvulla eläneeseen japanilaisnaiseen. Japani imaisee Kankimäen mukaansa, ja hän havahtuu matkan aikana myös huomaamaan, mitä oikein elämältä haluaa.

Kaunis. Se oli ensimmäinen sana, joka tulee mieleen, kun mietin miten kuvaisin Kankimäen matkakirjaa. Kirjailija on kirjoittanut kirjan sydämestään, ja lukija pääsee lähelle Japanin tunnelmaa. Ja sainpa saman tien matkakuumeenkin, vaikka tiedän että tuskin koskaan matkustan Japaniin saakka. Mutta kirjallisen matkakuumeen, nyt haluan kovasti lukea enemmän ja enemmän Japani aiheista kirjallisuutta! Eli vinkkejä otetaan vastaan.

Keväinen. Toinen sana. Vaikka mennäänkin syksyssä, niin oloni tuli keväiseksi tämän teoksen kanssa. Kirsikankukat, ah ja voih. Japanin kauneus. Voin vain kuvitella sen silmieni edessä. Ja pystyinkin kuvittelemaan, niin taidokkaasti oli Kankimäki tässä kirjassa sen lukijan eteen maalannut.

En ole mikään kova lukemaan matkakirjoja, olenkohan lukenut koskaan ennen. Ja varmaankin ajattelinkin tätäkin kirjaa enemmän romaanina, kun tähän varovasti tutustuin alkujaan. Mutta ei, kirja ei ollut pettymys minulle.

Mutta pettymys se on saattanut olla monille muille lukupiirimme jäsenille. Kyseessä on Naisten pankin toiminnan Lukevat leidit lukupiiri, jossa käsittelemme naisten asemaa eri maissa. Vaikka toki tässäkin kirjassa Japanin naisten asemaa käsitellään (hyvä on, enimmäkseen tuhannen vuoden takaa), niin jutun juju ei ole ihan sama kuin vaikka Adichien Puolikas keltaista aurinkoa teoksessa, josta kovasti lukupiirissämme pidettiin. Oikein kutkuttaa lukupiirimme tapaaminen, jolloin keskustelemme kirjasta. Ja aion puolustaa tätä, mikäli tulee täystyrmäys (jota en tietenkään toivo).

En minäkään täysin rakastunut kirjaan. Olisin nimittäin hieman lyhentänyt sitä, sillä minulle alkoi tulla uupumus siinä kolmensadan sivun paikkeilla. Aloin jo pohtia, mitä lukisinkaan seuraavaksi, ja harmi kyllä, miettiä, eikö tämä jo lopu kohta. Sillä vaikkei sivumäärä päätä huimaakaan, niin Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ei ole mikään nopealukuinen kirja. Se ottaa aikansa, ja siihen täytyy syventyä. Lukea mieli avoimena.

Tämä teos on saanut runsaasti hehkutusta blogistaniassa. Eikä suotta.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Pyyhin kyyneleeni paljain käsin.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 
3. Kuolema
Jonas Gardell
Suomentanut Otto Lappalainen
304 s. 
2014
Johnny Kniga








Arvostelukappale


Taisi käydä niin että minulla on kunnia olla ensimmäinen bloggari, joka kirjoittaa Jonas Gardellin trilogian viimeisestä osasta, Kuolemasta. Otinkin sen heti käsiini, kun se postiluukusta kolahti, nimittäin tätä(kin) kirjaa olin odottanut suunnilleen kuin kuuta taivaalta.

On kulunut kymmenen vuotta trilogian ensimmäisen osan, Rakkauden, tapahtumista. Benjamin ja Rasmus ovat eläneet kymmenen vuotta yhdessä, ja Benjaminun kaapista tulosta on kulunut kymmenen vuotta. Tämä on kertomuksen päätös.

Kertomuksen, joka kertoo nuorista miehistä 80-luvun Tukholmassa, miehistä jotka vain rakastuvat toisiinsa. Ja saavat kärsiä siitä. Tämä on myös kertomus siitä sairaudesta, joka saa heidät valtaansa, joka vie heiltä elämän. Sillä elämä eletään vain tämän kerran, ja sitten se loppuu.

Tämä on kertomus siitä lopusta.

Muutamalla viime viikolla Yle esitti kolme osaisen sarjan, tämän Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Minun ei pitänyt katsoa sitä lainkaan, koska en silloin vielä ollut lukenut tätä viimeistä osaa, enkä halunnut yhtään pilata lukukokemustani. Kuitenkin, kun viime keskiviikkona ei televisiosta tullut mitään ohjelmaa, ja halusin jotain katsoa, katsoin tuon sarjan viimeisen osan.

Itkin silloinkin.

Se oli hyvin tehty, ja mielestäni, nyt kun olen lukenut tämän viimeisen osan kirjana, se mukaili hyvin kirjan tapahtumia. Eli olisin hyvinkin voinut katsoa koko sarjan, ja olisin varmaankin pitänyt siitä. Ehkä katsonkin sen vielä Areenasta.

Vielä enemmän itkin lukiessani kirjaa.

Näiden kolmen kirjan aikana opin pitämään näistä nuorista miehistä, joista trilogia kertoo, erityisesti Bejaminista ja Rasmuksesta. Osittain itkin sitä, mitä kirjassa tapahtuu, osittain sitä, että tämä on trilogian päätös, enkä pääse enää heidän luokseen. Mutta eipä tätä olisikaan voinut enää jatkaa - tämä on niin selkeä päätös. Loppu on loppu.

Teoksessa kuvaillaan hyvin sitä, miten homoja kohdeltiin vielä jokunen vuosikymmen sitten Euroopassa. Se on kertakaikkiaan kauheaa luettavaa, miten brutaaleja ihmiset ovatkaan olleet. Ja miten suvaitsemattomia. Ja ovathan vieläkin, jotkut. Eikä avioliittolakia vieläkään ole saatu Suomeen, phyh. Ruotsissa tasa-arvoinen avioliittolaki astui voimaan näinä vuosina, mistä kirja kertoo. Jotain hyvää.

Siinä missä trilogian ensimmäinen osa, Rakkaus, oli kaunis, toivoa antava (vaikka trilogian aiheen tiesikin), niin Kuolema on äärimmäisen masentava ja surullinen. Tai masentava on väärä sana, se vain tuo kyyneleet silmiin ja saa liikuttumaan. Että tällaista elämää on ollut lahden takana, ja varmaankin meillä Suomessakin, 80-luvulla. Kun ei ollut vielä lääkitystä Aidsiin.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on äärimmäisen hyvä trilogia. Parhaita kirjakolmikkoja joita olen lukenut pitkään aikaan. En turhaan antanut sille pisteitä Blogistanian Globaliassa viime vuonna, ja uskon, että tämänkin vuoden kisassa nämä kaksi kirjaa, tai toinen niistä, pääsee pisteille.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Maaginen matka Töölön kivipihoille.

Edda
Eeva-Kaarina Aronen
370 s. 
2014
Teos










Arvostelukappale



En ollut kuullut Eeva-Kaarina Arosesta ennen kuin huomasin Eddan Teoksen nettisivuilla. En ollut kuullut Arosesta, vaikka hän on ollut Finlandia ehdokkaana Kallorumpu teoksellaan, joka näin jälkikäteen ajateltuna ehkä soittaakin jotain kelloja pienessä päässäni. Edda kuitenkin herätti vahvasti kiinnostukseni jo esittelytekstillään, se sai sydämeni hakkaamaan lujempaa. Ja syystä.

Eddan kanssa matkasin Helsinkiin, Töölön kivipihoille, vinteille ja kellareihin. Siellä leikkivät 50-luvulla kaksi tyttöä, Eetu ja Aatu. Tytöt vakoilivat talon asukkaita, jahtasivat namusetiä, ja selviytyivät melkeinpä mistä tahansa. Ainakin uskoivat niin. Eetu ja Aatu ovat luoneet seikkailujen maailman, joka päättyy kellarikäytävän nurkkaan, jossa todellisuus astuu mukaan seikkailuun. Se muuttaa Aatun ja Eetun elämänkulun, ja tekee Eetusta Eddan.

Vaikka jo esittelytekstillään tämä teos valtasi minut, ja vielä enemmän sitten kun sain kirjan käsiini, ja tutkiskelin sitä, niin en olisi ikinä voinut odottaa näin hyvää kirjaa. En olisi voinut odottaa, että minun pieneen suureen kirjalliseen maailmaani voi jälleen kerran astella näin hyvä kirjailija, jolta on vielä lukematta monta teosta.

Mikä minua eniten viehätti Eddassa? Ehkä maagisuus. Tietty maagisen realismin hippunen, joka oli mukana tarinassa koko ajan. Oli mukana saagoja, ja todellisuuden rajamailla hiipiviä asioita, jotka Aronen toi tarinassa hyvin esille. Ja minähän kuljin siinä rajamailla itsekin - ihan täysin kirjan valloissa.

Tämän lauantain vietin ihan täysin Eddan pauloissa. En avannut edes televisiota, laitoin vain radion päälle ja tartuin kirjaan. Välillä tein hyvää ruokaa, ja sitten palasin taas lukemaan. En juuri tehnyt mitään muuta, halusin vain lukea tämän ihanan kirjan loppuun. Ja sitten  tulla kertomaan siitä teille.

Edda ei mielestäni ole saanut huomiota, johon se olisi oikeutettu. En minä ainakaan ollut kuullut kirjasta juuri mitään ennen kuin sen luin, ainakaan lukenut lehdistä. Ehkä olin pahasti ohittanut tämän, mutta minusta on pääasia, että pääsin itse tätä hehkuttamaan. Toivottavasti tämänkin bloggauksen ansiosta joku päättäisi kirjastosta Eddan lainata, tai muuten haalia kirjan hyllyynsä.

Eddassa vuorottelee lapsi- ja aikuiskertoja. Vuorotellen kertojana toimii Eetu, vuorotellen aikuinen Edda. En tiedä kumpi minua viehättää enemmän, sillä molemmissa on omat hyvät puolensa. Aikuinen Edda on erikoinen, persoonallinen, ja Eetu taas utelias, ja vanhan tuntuinen ikäisekseen. Kypsä.

Lukekaa, lukekaa, lukekaa tämä kirja! Olen nöyränä tällaisen kirjallisuuden edessä. Ei voi lukija paljoa enempää pyytää. Nerokasta.

torstai 11. syyskuuta 2014

Me Rosvolat, jipii!

Me Rosvolat ja ryöväriliitto 
Siri Kolu
252 s. 
2014
Otava














Olipa ihanaa saada käsiinsä suhteellisen tuoreeltaan tämä uusin Me Rosvolat kirja, siitä kiitos Kirsin kirjanurkan ihanaiselle Kirsille. <3 Otinkin sen käsiini melkein heti kun kirjan sain, en malttanut odottaa pidempään, sillä pidin taannoin lukemastani ensimmäisestä Me Rosvolat kirjasta niin paljon.

Tässä jo viidennessä Me Rosvolat kirjassa Viljan rosvokummitäti Kaija on menossa naimisiin, ja häät pidetään Lapissa. Häiden järjestämisessä on touhua ja tohinaa, mutta lisää pukkaa: Vilja ja rosvokumppanit jahtaavat viimeistä puuttuvaa vaakunatavua, jota tarvitaan vaakunakoodin purkamiseen ja Iso-Hemmin rosvousoppaan kokoamiseen. Muut rosvosuvut tekevät kaikkensa sekoittaakseen pakan, ja kaapatakseen lopulta vallan...

En tiedä oikein mitä sanoa. En haluaisi millään tyrmätä tätä kirjaa, koska pidän Siri Kolusta niin valtavasti, mutta minun täytyy se vain jossain määrin tehdä. Mutta se on toisaalta ihan pelkästään oma vikani. Miksi?

Me Rosvolat-kirjat täytyisi näköjään lukea järjestyksessä, jos haluaisi pysyä kärryillä. Minulta jäi välistä neljä kirjaa, ja se näyttää olevan aika paljon, mitä tulee tarinan ymmärtämiseen. Välillä tuntui siltä, kuin olisin ollut lukemassa sisäpiiri vitseistä koottua kirjaa. En enää tuntenut läheskään kaikkia kirjan hahmoista, ja koko vaakunakoodin purkaminenkin oli aika uutta.

Mutta en halua teilata koko kirjaa, nimittäin oli tässä sitä tuttua, ihanaa Me Rosvolat menoa. Oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita, eikä mukana meinannut pysyä. Oli sitä ihanaa Siri Kolua. Mutta kuten sanottu, minun olisi pitänyt kärsivällisesti lukea kirjat järjestyksessä, niin olisin pysynyt mukana tarinassa. Oma vika.


Odotan kovasti Me Rosvolat-elokuvaa, ja sitä, kun Rosvolat saapuvat ensi keväänä Joensuun kaupunginteatteriin.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Ihanaa uutta Murakamia!

Värittömän miehen vaellusvuodet
Haruki Murakami
Suomentanut Raisa Porrasmaa
330 s. 
2014 
Tammi








Arvostelukappale


Olen kirjoittanut monista syksyn mittaan ilmestyneistä kirjoista odottaneeni niitä paljon, enkä ole huijannut yhtään. Kyllä olen niitäkin odottanut. Mutta yhtäkään kirjaa en ole odottanut niin paljoa kuin Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuosia. Murakamilla on sydämessäni iso paikka, olisiko jopa niin suuri, että hän saisi lempikirjailijani tittelin. Onhan 1Q84:kin teos, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle.

Mutta nyt tähän herran uusimpaan teokseen:

Tsukuru Tazaki elää normaalia, tasapainoiselta vaikuttavaa terveen aikuisen miehen elämää Tokiossa. Hän käy töissä, hänellä on terveet elämäntavat, ja onpa hän alkanut tapailla viehättävää naistakin. Menneisyydessä Tsukurulla on silti omat luurankonsa.

Lukioaikoina Tsukuru kuului viiden hengen ystäväjoukkoon, joka piti yhtä vahvasti. Tsukuru oli ensimmäinen joka teki "irtioton" ja lähti Tokioon opiskelemaan, muun joukkion jäädessä kotikaupunkiin. He olivat kuitenkin luvanneet pysyä parhaina ystävinä aina, ja pitivät yhteyttä Tsukurun muutettua. Eräänä päivänä Tsukurun matkustettua kotikaupunkiinsa, hän saa kuulla että hänet on yksinkertaisesti erotettu porukasta. Eikä kukaan selvitä sanallakaan miksi. Nyt, vuosia myöhemmin, Tsukuru alkaa selvittää tuota merkillistä tapausta.

Olin odottanut siis tätä kirjaa. Olin odottanut tätä niin kovin paljon, yhtä paljon kuin odotin viime syksynä 1Q84:n kolmatta osaa. Siihen rakastuin - tähän, en rakastunut, mutta ihastuin. Niin vahvaa tunnetta tämä ei herättänyt kuin tuo lempikirjani, ei tietenkään, enhän voi jokaisen Murakamin teoksen olevan sfääreihin vievä, ilotulituksia sytyttävä, uusi lempikirja. Ei Värittömän miehen vaellusvuodet kyllä myöskään yllä Kafkaan rannalla, johon siihenkin rakastuin.

Miksi?

Siksi, koska mielestäni Värittömän miehen vaellusvuosissa ei ole niinkään paljoa Murakamille kovin tuttua maagista realismia, häilymistä todellisuuden ja fantasian rajamailla. Jäin kaipaamaan sitä, joka oli minulle merkittäväää. Mitään muuta en jäänytkään kaipaamaan - sillä muuten teos oli ihan nappiosuma.

Murakami kertoo kirjassaan tarinaa hyvin Murakamimaisesti, ja se on juuri se mikä tekee kirjasta nappiosuman. En ole tarkemmin seurannut aiempia suomentajia tämän kirjailijan teoksissa, muistan vain Aleksi Milonoffin, joka käänsi loistokkaasti 1Q84:n. Mutta eipä Raisa Porrasmaa siitä kauaksi jää. Porrasmaa on tavoittanut Murakamin hengen suomennoksellaan, jota lukee mielellään. Pisteet siitä.

Kokonaisuutena: jäin odottamaan vielä jotain. Ehkä se oli se maagisuus, ehkä se oli jokin jännittävä juonenkäänne. Ja te jotka olette lukeneet kirjan: tottakai loppu jäi riivaamaan. Apua!

lauantai 6. syyskuuta 2014

Siri Kolun toinen puoli.

PI Pelko Ihmisessä
Siri Kolu
285 s. 
2013
Otava







P




Tämä Siri Kolun kirja herätti kiinnostukseni vahvasti jo ilmestyessään, mutta silti se on jäänyt odottelemaan omaa hetkeään aina tähän saakka. Minulla on ihmiset, joiden kirjasuosituksiin luotan kuin vuoreen, ja yksi niistä on Rakkaudesta kirjoihin blogin Annika. <3 Annika oli lukenut tämän kirjan, tykästyen kovasti, ja niin minä sitten mietin että enhän minäkään voisi olla pitämättä.

PI: Pelko ihmisessä kertoo siitä, kuinka ihmiskuntaan vyöryy virus. PI-influenssa on valtaamassa maailmaa, ja se ylettyy myös Suomeen saakka. 16-vuotias Pilvi sairastuu, ja hänet eristetään muiden sairastuneiden kanssa Luolaan, eroon muista ihmisistä. Luolassa ei ole mahdollisuutta pitää yhteyttä muihin ihmisiin, ei edes puhelimella. Luolalaiset ovat siis eristyksissä. Samaan aikaan Pilvin veli Petri kaipaa Pilviä, muistelee yhteisiä hetkiä, ja yrittää saada kontaktin Pilviin, ja tytön ulos luolasta. Pilvin entinen poikaystävä Tuomas taas kehittelee omia suunnitelmiaan.

Olen tutustunut Siri Koluun oikeastaan aika hyvin. Olen lukenut hänen esikoisteoksensa Metsän pimeä, josta muistaakseni taisin pitääkin, ja lisäksi taannoin tutustuin ihanaan Me Rosvolat-sarjaan. Me Rosvolat valloitti sydämeni täysin. Tämä nuortenkirja taas on jotain aivan muuta, eikä se ainakaan vähennä kiinnostustani tähän viehättävään kirjailijaan.

Tämän tyyppisiä kirjoja on toki varmasti olemassakin, mutta mielestäni Kolu tuo silti kirjaan jotakin uutta. Hän on onnistunut luomaan vahvat henkilöt, joihin on helppo samaistua niin nuoren kuin vanhemmankin lukijan. PI: Pelko pimeässä onkin herättänyt kiinnostusta myös vanhemmissa lukijoissa, etenkin sellaisissa, joita kiinnostaa dystopiatyyppinen kirjallisuus. Sillä enhän ole kovin väärässä, jos sanon että tässä teoksessa on dystopiahenkisyyttä? Eihän tämä ihan nykypäivästä kerro? Olen niin huono genrettämisessä.

PI: Pelko ihmisessä saa tänä syksynä jatkoa. Olen ehdottoman kiinnostunut lukemaan tuon toisen osan, vaikka minulle ei olekaan selvää mitä siinä käsitellään. Jatkuuko Pilvin tarina, vai kerrotaanko kirjassa jostakusta muusta sairastuneesta? Täytynee ottaa selvää, tai ehkäpä antaa tulla ihan yllätyksenä.

Minulle Kolu on edelleen parhaimmillaan Me Rosvolat-kirjoissa, mutta eipä tämä paljoa sen taakse jää. Erittäin vahvaa nuortenkirjallisuutta, sanoo tämä aikuinen.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Marja Björk ei petä.

Mustalaisäidin kehtolaulu
Marja Björk
273 s. 
2014
Like









Arvostelukappale


Hihkaisin ehkä ääneen, kun huomasin Liken katalogista että Marja Björkiltä on ilmestymässä uusi kirja. Siitä syystä, että olen pitänyt kaikesta mitä Björk on kirjoittanut, ja olen lukenutkin hänen jokaisen kirjansa. En erityisemmin edes kiinnittänyt huomiota kirjan aiheeseen, pääasia minulle oli, että kirjailijalta tulee uutta tuotantoa. Tietenkin kirjan nimikin kertoo paljon. Varsinaisesti aihe ei ole minulle sydäntä lähellä, mutta... haittasiko se?

Mustalaisäidin kehtolaulu kertoo kolmesta naisesta. Se on eräänlainen sukusaaga, joskin kovin erilainen kuin muut lukemani sukusaagat. Tietenkin se on erilainen, kertoohan se romanisuvusta. Mustalaisäidin kehtolaulu kertoo Sikristä, Sikrin tyttärestä Maritasta ja Maritan tyttärestä Assista. Muuttuuko mikään näiden kolmen suvun aikana? Vai pysyykö mikään samanlaisena?

Tosiaan, Marja Björkin teoksen aihe ei ole oikeastaan millään tavalla minun sydäntäni lähellä, en ole tutustunut romaneihin oikeastaan juuri koskaan. En kirjallisuudessa, en musiikissa, en mitekään. Siksi en olisi ehkä tätäkään kirjaa lukenut, ellei kirjailija olisi ollut juuri Marja Björk.

Ja onneksi luin! Kirja avasi minulle paljon. Se kertoi paljon romanisuvuista, ja heidän tavastaan elää. Se kertoi kuinka vaikeita yksinkertaisetkin yhteiskunnalliset asiat voivat näille ihmisille olla. Uskon myös että Mustalaisäidin kehtolaulu rikkoo paljon ennakkokäsityksiä romaneista, ainakin toivon niin. Minulle ainakin kävi näin.

Ja yksinkertaisesti: voi miten Björkin tapa kirjoittaa onkin mahtava. Kirja on nopealukuinen, ja mielenkiintoni pysyi koko ajan yllä. Vaikka luinkin kirjan yhdessä päivässä, se antoi silti miettimisen aihetta paljon pidemmäksi aikaa.

Miksi romaneihin suhtaudutaan niin penseästi? He ovat ihmisiä yhtä lailla kuin me kaikki muutkin. Heillä on toki erikoisemmat vaatteet, ja joitakin tapoja, joita ei meillä muilla ole, mutta eivät he automaattisesti kuitenkaan ole rikollisia ja varkaita. Yhtä paljon rikollisuutta mahtuu tavallisten suomalaisten keskelle kuin romanienkin joukkoon.

Vaikka pidin Mustalaisäidin kehtolaulusta tavattomasti, se ei silti yltänyt minun mielessäni Björkin parhaaksi kirjaksi. Kyllä Poika on paras, se sai sydämeni sykkimään. Mutta lukekaa tämäkin!

tiistai 2. syyskuuta 2014

Päivän sana on pakkomielle. (Antti Holma: Järjestäjä)

Järjestäjä
Antti Holma
380 s. 
2014
Otava









Arvostelukappale


Eilen, kun luin loppuun Antti Holman esikoisromaanin Järjestäjä, ja mieleni tulvi ajatuksia joita voisin bloggaukseeni kirjoittaa, törmäsin ongelmaan. Netti ei toimi. Menin paniikkiin: onko nettiyhteydessäni vika, täytyykö minun hankkia uusi, mitä tapahtuu, kuinka kauan joudun olemaan ilman. Kun yritin mennä facebookiin kännykän kautta, eikä se toiminut, tajusin että nyt täytyy vian olla jossain muualla. Huokaisin helpotuksesta, koska tajusin että vika korjaantuu luultavasti aika pian. Ja kirjoitin ajatukseni ylös, koska en halunnut unohtaa tätä kirjaa.

Tarmo on kyllästynyt työhönsä kirjastossa, hän on kyllästynyt olemaan yksi tytöistä, Tarja-Kristiina. Kun lainaustiskin toiselle puolelle tulee näyttelijä-Daniel, johon Tarmo salamarakastuu, alkaa Tarmon elämänmuutos. Hänestä tulee Mies. Olennaisena osana tähän muutokseen kuuluu myös työpaikan vaihdos: hänestä tulee teatterin järjestäjä. Tietenkin saman teatterin, jossa Daniel näyttelee. 

Miten kuvailisin Järjestäjää? Sekopäistä. Kerraassaan sekopäistä. Mutta sekopäisen hyvää kirjallisuutta. Esikoisromaaniksi Antti Holma on mielestäni valmis, ja menisinpä vertaamaan häntä yhteen suosikkiini, Mikko Rimmiseen. Ainakin minä löysin heidän tavastaan kirjoittaa paljon samaa, tajunnanvirtaa ja kykyä heittäytyä tekstin vietäväksi. Ja minä heittäydyin Järjestäjän vietäväksi.

On myös ihastuttavaa miten Holma kuvailee pakkomiellettä. Sillä pakkomielteenhän Tarmo Danielista muodostaa. Holma kuvailee aidontuntuisesti Tarmon räytymistä rakkauden kourissa, ja sitä, mitä Tarmo Danielin eteen tekeekin. Sillä hän tekee kaikkensa.

Järjestäjä on samalla kuolemanvakava, ja tappavan hauska. Minä kärsin Tarmon rakkauden mukana, ja seuraavalla hetkellä nauroin ääneen. Täydellistä kirjallisuutta!

Loppu on absurdi. Ehkä tämänkaltainen kirja tarvitsee juuri tuonkaltaisen lopun. Mutta minä ehkä silti olisin jättänyt lopusta jotain pois, siinä oli hivenen liikaa tavaraa. Muuten, kiitettävän arvoinen esikoiskirja. Tykkäsin.

Kukaan muu ei ole tainnut vielä blogata Järjestäjästä, mutta olen aivan varma että tästä kirjasta kuullaan vielä. Ja Antti Holmasta kuullaan myöskin, muutenkin kuin vain teatterin lavalla.