lauantai 29. maaliskuuta 2014

Taas se hullu maratoonaa.






Bloggariystävät, te tiedättekin että olen maratonhullu. Lukumaratonhullu. Mutta kun mikä voi olla ihanampaa, kuin viettää aikaa vain ja ainoastaan lukemalla, välillä jotain pientä syöden, välillä ehkä tehden jotain muuta pientä, mutta pääasiassa lukea? Ihan parhautta.

Minä vaan tykkään lukemisesta. Ja nyt kun sattui niin sopivasti, että tämä ilta ja huominen päivä on varattu ainoastaan lököilylle, niin ajattelinpa sitten tarttua toimeen ja tempaista maratonin! Kirjojakin on... no pieni kasa? Auttakaa minua valitsemaan noista?

Sen rajan asetin, että kirjan täytyy olla alle 300 sivuinen, ja kirjaston kirja. Tuollainen pino sillä löytyi. Ainoastaan starttikirja on arvostelukappale, Sjonin Poika nimeltä kuukivi.

Toivottavasti menisi paremmin kuin edellinen maratonini. Silloin en juurikaan saanut luettua. Mutta saa tsempata ja heitellä henkistä mustikkasoppaa.

Aloitan siis lukemisen aivan kohta, koska ei ole mitään kirjaa tällähetkellä kesken, niin turha odottaa aloittamisen kanssa aamuun. Ja luen huomisiltaan saakka. Ja kyllä, raportoin teillekin. Tottakai. Usein.

21.15.

Pääsinpä hynytvään vauhtiin heti alkajaisiksi! Sjonin Poika nimeltä kuukivi on nyt luettu, ja siihen vierähti vain puolisentoista tuntia.

Poika nimeltä kuukivi kertoo 1900-luvun alkupuoliskolta, ja Islannissahan tässä seikkaillaan. Maailmassa riehuu suuri sota, ja Reykjavikin valtaa espanjantauti. Reykjavikissa kuitenkin asuu poika, jonka todellisuus on aivan jotain muuta kuin muu maailma. Se on kuin suuri elokuvan kulissi, jossa mikään ei  tunnu todelliselta.

Minä olen onnellinen että olen lukenut tämän kirjan. Se on hieno, vaikken osannut alkuun aavistaakaan mitä kirja tulisi tarjoamaan. Yksi sana kuvaa kirjaa hyvin: taidetta. Se on taiteellinen, se on kuin elokuva tai vaikuttava taulu. Jos kuvaisin tätä värillä, se olisi tummansininen. Kauniin, aivan tummansininen, lähestulkoon musta. Ehkä kirja onkin kuin yötaivas, jossa pilkahtelee tähtiä, kuin toivon hiveniä. Poika nimeltä kuukivi on kaunis kirja. Jonka toivon ihmisten lukevan.

Kiitos tsemppauksista, ne ovat olleet ihania. <3 Nyt Annamin ja Niinan innoittamana tartun Veljeni Leijonamieleen. Vähän sellainen kutina että nessuja tarvitaan...

22.45.

Tulin toivottelemaan teille hyvää yötä ja kauniita unia. Itse olen iltapuuhat hoitanut, ja vetäydyn nyt Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielen kanssa sänkyyn lueskelemaan. Puolessa välissä ollaan, saa nähdä tuleeko uni ennen loppua. Voi että tämä on ihana kirja. <3

Ja huomenna jatkuu! Muistakaahan muuten kääntää kelloja, minäkin yritän muistaa...

8.50.

Huomenta täältä kahvikupin ääreltä!

En siirtänyt kelloa ennen nukahtamista, mutta yllätyin kun kännykkä olikin näköjään siirtynyt itsekseen kesäaikaan. En valvonut eilen enää kovin myöhään, en tainnut hirveästi enää sängyssä lukea, mutta sitä parempi: tänään ainakin jaksaa. Eli tänään ohjelmassa, lukemista, lukemista ja lukemista, mikäs sen parempaa.

Veljeni Leijonamieli jatkuu vielä vähän aikaa, se on niin ihastuttava. Aivan mahtava, kertakaikkiaan.

12.55.

Mietittekö jo mihin olen kadonnut? En mihinkään, en suinkaan. Mutta aamulla vielä unetti niin paljon, että otin parin tunnin unet. Lisäksi olen pyykännyt ja syönyt, ja tietenkin lukenut Veljeni, Leijonamielen loppuun. Että olikin ihana kirja!

Olen lukenut tuon Astrid Lindgrenin kirjan varmaankin joskus nuorena viimeksi, kaikki Lindgrenit varmaankin tulivat tutuksi jo lapsena kun niitä minulle luettiin. Joka tapauksessa, on vierähtänyt vuosia ja taas vuosia kun olen tätä kirjaa lukenut, ja se tuntuikin melkein uudelta minulle. Ihanalta, ja uudelta.

Blogien lastenkirjaviikkohan on menossa vielä tänään, joten tämä sattui sopivasti siihenkin. Veljeni, Leijonamieli on ehdottomasti yksi parhaista lastenkirjoista ikinä, olen kovasti sitä mieltä. <3

Nyt vain valitsemaan seuraavaa kirjaa, kunhan olen cappucino kuppini saanut juotua...

17.10.

Vaikka kirja ei ollut pitkä, niin syvennyin siihen kunnolla, oli se sen verran ihana. Niin, ja kirjahan oli Sisko Istanmäen Liian paksu perhoseksi, josta sain vinkin ihanan Annikan blogista. <3 (pääset sinne klikkailemalla tuota Annikan nimeä).

Kävin myös ulkoilemassa. Aurinko tuli täälläkin päin Suomea esiin tuossa iltapäivästä, ja se houkutteli tämän lukijan kävelemään. Oli ihanaa kuunnella linnunlaulua ja kävellä ympäriinsä! Lisäksi olen nauttinut siitä että on oma parveke, ja lueskellut siellä.

Istanmäen Liian paksu perhoseksi teki minuun vaikutuksen, ihan jo siitä syystä että päähenkilö Kaisu on niin yksinkertaisen mahtavan oloinen nainen! Iso, voimakas, ja vahva. Vahva fyysisesti ja henkisesti. Jotenkin minulle tuli hänestä mieleen Hiltusen ISOn Anni. Molemmat ihania, fiktiivisiä naisia.

Ehkä kirjoitan kirjasta vielä lisääkin vielä. Mutta niin, kirjahan on tunnettu, siitä on tehty teatteriesityksiä ja tv-sarjakin käsittääkseni. Haluaisinpa tuon tv-sarjan nähdä, löytyisiköhän sitä kirjastosta...

En ole muistanut merkitä sivumääriä luetuista kirjoista, mutta tähän mennessä olen tainnut lukea noin 600 sivua. Ei mikään päätähuimaava määrä, siihen verrattuna että ensimmäisillä maratoneillani luin vuorokaudessa yli 1000 sivua, mutta en tee tätä sivumäärien takia. Vaan sen takia että lukeminen on yksinkertaisesti niin kivaa. Eikös teistäkin?

19.40.

Mikä fiilis! Jotenkin mahtava.

Luin Martina Haagin kirjan Ihana ja todella rakastettu, josta en ollut kuullut mitään keneltäkään ikinä ennen. Törmäsin siihen kirjastossa, ja se vain näytti kirjalta josta voisin pitää. Ja sehän oli! Todella hyvää chick litiä, hömppää, ja hauskaa. Mahtava maratonkirja, sivujakin sopivasti (192). Miten minulta on voinutkaan mennä tällainen aarre ohi. Onneksi Haag on kirjoittanut muutakin, ja tämän kirjan jatko-osa on minulla lainassakin.

Suosittelen lämpimästi kaikille hömpän ja "kanakirjallisuuden" ystäville. Jotain samaa kuin himoshoppaajissa, samaa törttöilyä työmaailmassa.

Lukufiilis on tosiaan erittäin hyvä, ja nyt kun olen pitänyt vuorokauden maratonia (tietenkin nukkunut ja tehnyt muuta välissä), aion kyllä jatkaa lukemista iltaan saakka (kun kerran vauhtiin olen päässyt). Enhän minä osaa olla lukemattakaan...

Yhteissivumäärä huitelee vähän alle kahdeksassasadasassa. Aika hyvä määrä, täytyy myöntää.

Mitähän seuraavaksi... 

22.40.

Minun lukumaraton päiväni alkaa olla lopussa. Luin Anna Gavaldan Lempi ei ole leikinasia, josta olin saanut kuulla kahdenlaista palautetta: Annami ei oikein syttynyt kirjalle, ainakaan ensimmäisellä yrittämällä, mutta ihanista tsemppausviesteistä taas sain minä inspiraation lukea kirjan maratonillani. Ja minä kyllä pidin! Kirjan päähenkilöt olivat mahtavia, ja kirjan tarinakin tempaisi minut mukaansa. Ehkä olisin saanut kirjasta vielä enemmän irti, jos olisin lukenut sen itsenäisenä kokemuksena, enkä osana maratonia. Varsinkin näin loppupuolella alkoi tulla jo pientä "kisaväsymystä", enkä ehkä keskittynyt kirjaan tarpeeksi hyvin. Kohtalaista parempi kirja, selvästi, kuitenkin.

Millainen maraton on ollut muuten? Kiva! Sain luettua hieman alle 1000 sivua, ja monta todella hyvää kirjaa. Vahvimpina jäivät mieleen Veljeni, Leijonamieli sekä Liian paksu perhoseksi. Molemmat ihania kirjoja. <3

Kiitos tsemppauksista, ystävät, niitä oli mukava lukea!

Nyt unille, hyvää yötä. 

Dekkarihullu pääsi ratkomaan rikoksia.

Koskinen ja raadonsyöjä
Seppo Jokinen
288 s. 
1997
Karisto


Aluksi pyydän anteeksi etten tälläkertaa laittanut iloksenne kuvaa, en kirjan kannesta enkä mitään itse ottamaani taidonnäytettä. Pitäisikin alkaa jälleen kuvailemaan kirjankansia itse, kun kevät on tullut iloksemme ja voisi ulkonakin kuvailla. Lupaan kunnostautua siinä!

Koskinen ja raadonsyöjä on toinen Seppo Jokisen Sakari Koskisesta kertova dekkari. Se alkaa, kun Kossu työtovereineen herätetään riehakkaan saunaillan jälkeen aamuyöstä selvittämään epämiellyttävää rikosta: paperitehtaan ATK-osastolla odottaa ruumis. Osastolla tuntuu salaisuuksia olevan yhdellä jos toisella, ja niitä sitten ratkoo niin Koskinen kuin lukijakin.

Olen siinä mielessä aina ollut huono dekkarien lukija, etten lähes koskaan onnistu ratkaisemaan rikosta ennen kuin se kirjassa paljastetaan. Mutta tavallaan on onnea olla tällainen tolvana, säästyypähän jännitys ihan loppuun saakka! Niin kävi tälläkin kertaa, jouduin yllättymään loppu puolella.

Mistä erityisesti pidin tässä dekkarissa oli se, että loppukohtauksessa ei ollut hirvittävästi rätinää ja rytinää. Toki sellainenkin on väliin ihan mukavaa ja viihdyttävää, mutta jotenkin Koskinen ei ole sellainen hahmo jolle olisi uskottavaa osallistua noihin rätinöihin ja selvitä niistä mustelmitta (ainakin lähes).

Aloitin Koskis-sarjan kesken, silloin kun vuosi-pari sitten luin Piripolkan. Nykyään uuden Jokisen kirjan ilmestyminen on yhtä juhlaa, ja uusinta odotankin paljon. Nyt sitten olen ottanut tavoitteekseni lukea nämä kaikki alusta alkaen. Toisella mennään nyt, paljon on vielä edessä. Onneksi.

Näihin palaa mielellään. Ei voi muuta sanoa.

+ + + +

torstai 27. maaliskuuta 2014

Vaikka en olekaan perheellinen lukija...

Isäasentoja
Petri Vartiainen
159 s. 
2014
Otava









Arvostelukappale


...luin silti tämän Petri Vartiaisen Isäasentoja romaanin, joka kertoo, yllätys yllätys, perheestä. Ja luin vieläpä mielelläni. Sain tämän Otavalta arvostelukappaleena, ja sen lisäksi vielä sain kirjan bloggarikollegalta Tuijalta. Mutta ehkäpä toisellekin kirjalle löytyy käyttöä... Vaikkapa arvontaan, jonka aion lähiaikoina, kevään kunniaksi, pitää.

Isäasentoja kertoo yksinkertaisesti isyydestä. Se kertoo kolmikymppisestä isästä, joka pohtii isyyttä. Tarvitseeko enempää kertoa?

Tietenkin tuli tätä pientä kirjaa lukiessa mieleeni oma isä. Hän on ollut minulle aina "iskä", joskus hellittelypäällä "isi", mutta ei koskaan faija. Jotkut kutsuvat isää myös etunimellä vanhetessaan, kapinoidakseen. Minulle ei ikinä tullut mieleenkään. Hän on aina minulle iskä. En voi sanoa että minun ja iskäni välit olisivat aina olleet tällaiset, loistavat, niin kuin nykyään. Vaikeitakin aikoja on käyty läpi, mutta nyt kaikki on paremmin kuin hyvin. Höpöttelemme musiikista ja elokuvista, hieman kirjoistakin. Olen ehkä äidin tyttö, mutta kyllä vähän isänkin.

Eksyinkö taas raiteilta? No en ehkä ainakaan ihan täysin. Jos kuitenkin palaisin takaisin kirjaan... Isäasennoissa oli toimivaa huumoria, se oli sydämeen käypää ja tunteikasta. Koko kirjasta tuli sellainen olo että kirja oli kirjoitettu tunteella. Ja se kävi minunkin sydämeeni vaikka aihe ei ollutkaan minua lähellä.

Mutta kylläpä Vartiaisen teksti olikin hyvää. En yhtään ihmettele että hän sijoittui kolmanneksi Otavan järjestämässä Pentti Saarikoski-kirjoituskilpailussa, jossa ensimmäiselle sijalle tuli Tua Harnon  Ne jotka jäävät, ja toiselle sijalle Meri Kuusiston loistava, tragikoominen Amerikkalainen. Huonoille ei Vartiainen hävinnyt, ei lainkaan. Mutta on silti hienoa että Isäasentoja näki päivänvalon, sillä hän kirjoittaa vaivattomasti, ja kirja on vaivatonta, ja nopeaa luettavaa. Mutta kuitenkin sellaista, että se jättää ajattelemaan.

Yksi asia mikä sai hymyn huulilleni. Isä on piilolukija. Hän lukee piilossa, ettei kukaan pääsisi valittamaan asiasta. Hän lukee toki julkisestikin, ja lukeekin paljon. Minua jotenkin aina jaksaa riemastuttaa kun kirjaa lukiessani huomaan, että kirjan hahmokin lukee.

Isähahmoja kolahtaisi varmaankin vielä paremmin jollekulle perheelliselle. Mutta minäkin pidin.

★★★½

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Lastenkirjaviikon kunniaksi.

Olet ilkimys, herra Gummi!
Andy Stanton
Kuvittanut David Tazzyman
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
169 s. 
2014
Schildts & Söderströms










Parhaillaan vietetään blogeissa lastenkirjaviikkoa. Ihanat bloggarikollegat vinkkasivat tästä, ja minähän tartuin tietenkin Bleuen esittämään haasteeseen, jossa pyydettiin kirjabloggaajiakin osallistumaan jollain tapaa lastenkirjaviikkoon. Sattumalta sain Andy Stantonin kirjan, Olet ilkimys, herra Gummi!, kirjastosta, joten pääsin osallistumaan ihan tuoreella lastenkirjalla tähän mainioon viikkoon.

Herra Gummi on kammottava mies. Hän vihaa lapsia, eläimiä, hauskanpitoa ja keitettyjä maissintähkiä. Hän elää talossa, joka voisi olla kartano, mutta jossa on sellainen kaaos ettei sitä voi kutsua kartanoksi. Ainoa hieno asia talossa on puutarha, ja sitäkin herra Gummi pitää yllä vain vihaisen keijun vuoksi joka asuu kylpyammeessa. Kirjassa on myös koiranroikale nimeltä Jaakko, ja pieni tyttö jota ystävät voivat nimittää Pollyksi. Minä olen hänen ystävänsä.

Voi miten minulla olikaan lystiä lukiessani Herra Gummia! Alunperin kiinnostuin kirjasta sen vuoksi, koska sen kansi oli kovinkin samanlainen kuin David Walliamsin Herra Lemussa, joka oli mitä mainioin kirja. Mietin, voisiko näissä kahdessa olla jotain samaa, ja vielä kun kuulin positiivisia huhuja kirjasta, oli pakko saada tämä kirjastosta. Onneksi sain!

Okei, onhan tämä suunnattu paljon nuoremmille lukijoille kuin minä. Mutta koska sisälläni asuu ikuinen lapsi, minä ihastuin tähän pieneen kirjaan suuresti. Ja nauroin, nauroin monta kertaa ääneen tätä lukiessani!

Jaana Kapari-Jatan suomennus oli loistava. Esimerkiksi Pollyn oikea nimi, joka on aivan liian pitkä tähän kirjoitettavaksi, oli suomennettu mitä mainioimmalla tavalla, niin kuin koko kirja. Niin kuin eräs bloggariystäväni sanoi, niin tämä kirja on mahtava ääneen luettuna. Ja niin voin todella kuvitella!

Jännitystäkin oli hieman mukana, joka on aina tervetullut. Luin Herra Gummin yhdeltä istumalta, ja se istuma oli enemmän kuin mukava. En malttanut yksinkertaisesti laskea kirjaa käsistäni!

Suosittelen tätä kirjaa niin lapsiperheille, kuin niillekin aikuisille, joiden sisällä asuu ikuinen lapsi. Tästä kirjasta voi nauttia vanhempikin!

★★★★★

Kun kirjabloggari ensimmäisen Westönsä luki.

Kangastus 38
Kjell Westö
Suomentanut Liisa Ryömä
334 s. 
2013
Otava











Huomenna on lukupiiri päivä! Jipii! Olen jälleen tässäkin kuussa hieman myöhässä näiden lukupiirikirjojeni kanssa, viikkoa ennen lukupiirejä olen vasta tarttunut kirjoihin. Noh, ehdinpä kuitenkin ajoissa. Huomenna Suomalaisen kirjakaupan lukupiirissä käsittelemme ihanien naisten kanssa Kjell Westön uusinta teosta, Kangastus 38:aa, joka oli ensimmäinen Westöni. Miten kirjabloggari tuomitsi? Jatka lukemista, niin sekin selviää.

Kangastus 38 sijoittuvat vuotee 1938, ja paikkana on Westön kirjoille mitä ilmeisemmin tuttuun tapaan Helsinki. Päähenkilöinä ovat asianajaja Claes Thune, ja hänen sihteerikkönsä Matilda Wiik. Sihteeri suorittaa työnsä Thunen alaisena moitteettomasti, mutta hänen taustallaan on jotain mistä Thune ei saa kiinni. Jotain mystistä.

Thune on vastikään eronnut, ja elämän, surullista kyllä, lähes ainoana sisältönä on kuuden ystävyksen Keskiviikkokerho, johon kokoonnutaan puhumaan politiikasta. Kerhon kokoontuessa toimistolla, Matildan mieleen nousee mielikuvia. Mielukuvia joita eräs ääni aiheuttaa. Pintaan nousevat kipeät muistot.

Niin, tämä siis oli ensimmäinen Westöni. Ja täytyy tunnustaa, en ollut alusta asti läheskään lumoutunut. Koin kirjan jopa tylsänä, ja raahustin sen kanssa eteenpäin ainoastaan siksi että se oli lukupiirikirja, jonka halusin lukea loppuun.

Mutta tsädäm. Jotain tapahtui. Se tosin tapahtui vasta puolenvälin jälkeen, kahdennensadan sivun paikkeilla, kun yhtäkkiä tarina alkoi vetämään. Se johtui Matildan muistoista, joita alettiin tuoda väkevämmin esiin. En kerro niistä tietenkään enempää, mutta se oli käänteentekevä asia minulle kirjassa. Westö oli onnistunut kuvaamaan muistot sydäntä riipaisevan voimakkaalla ja tunteisiin käyvällä tavalla.

En ole kovin hyvä lukemaan historiallista kirjallisuutta. Siksi tämäkin kirja vähäsen ehkä tökki. Toki lähihistoria on aina helpompaa, mutta silti. Politiikka on toinen aihe mikä minulta ei kirjallisuudessa suju, ja sitä Westö oli ujuttanut Kangastus 38:aan paljon. Tietenkin 1930-luvulla Euroopassa kupli, oli Saksan tilanne ja kaikkea. Osaltaan mielenkiintoista, ja sekin aihe kiinnostaa, mutta Westö ei poliittista puolta ollut onnistunut kirjoittamaan minun mieltäni liikauttavalla tavalla.

Mielenterveys on myös tuotu keskeisellä tavalla kirjaan. Siihen juuri liittyvät nuo Matildan muistot, noin esimerkkinä. Muutakin kirjassa on mielenterveyteen liittyen. Mielenterveyteen paneutunut kirjallisuus kiinnostaa minua lähes poikkeuksetta, ja se puoli tässäkin teoksessa veti minua puoleensa kuin kärpäspaperi. Erinomaista, hykertelin loppupuolella kirjaa, erinomaista.

Googlettakaa muuten tämä kirja, ja huomaatte että hirvittävän moni bloggari on lukenut tätä kirjaa. Eli Westön ihailijoita löytyy ja paljon, vaikkei minusta sellaista tämän kirjan perusteella tullutkaan. 

★★★

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Kun Lukutoukka elokuvaa katsoessa itki. Ja nauroi.

Notting Hill
Romanttinen komedia
119 min. 
1999
Pääosissa Julia Roberts sekä Hugh Grant












Katsoin elokuvan. Elokuvan, joka on elokuvien aatelia. Niitä, joita voi katsoa uudelleen ja uudelleen, sillä minäkin matkasin Notting Hilliin jo ties kuinka monennen kerran.

William Thacker omistaa pienen matkakirjakaupan Notting Hillin kaupunginosassa Lontoossa. Eräänä päivänä hänen elämänsä muuttuu, kun kirjakauppaan astelee elokuvatähti Anna Scott. Heidän välilleen syttyy jotain suurta, mutta ovatko heidän elämänsä silti liian kaukana toisistaan?

Tiedän että monet teistä, jotka yhtään katsotte tämänkaltaisia elokuvia, olette Notting Hillin nähneet. Ja vaikkette katsoisikaan. Mutta te jotka ette ole katsoneet! Katsokaa, vaikkei romanttisten komedioiden genre kuuluisikaan siihen teidän mukavuusalueeseenne.

Mitä minä lupaan jos katsotte?

Lupaan kaksi tuntia naurua ja itkua, sulassa sovussa. Sillä varsinkin jos omaa vähänkään romanttisen luonteen, herkkyydellä maustettuna, ei voi yksinkertaisesti olla kyynelehtimättä lopussa. Minä itkin kuin vesiputous. Itkin jo vähän ennakkoon, sillä muistan elokuvan aika hyvin. Se ei kuitenkaan haitannut.

Lupaan myös hyviä näyttelijöitä. Tietenkin päärooleissa hohtavat Grant ja Roberts ovat loistavia, mutta myös sivurooleissa nähtävät näyttelijät ovat loistavia. Ja miten hienosti kirjoitettuja hahmoja sivurooleissa onkaan! Hyvien romanttisten komedioiden suola on usein sivurooleissa (sekä tietenkin käsikirjoituksessa), ja molemmat ovat Notting Hillissä, ei sen enempää eikä vähempää kuin täyden viiden tähden arvoisia.

Niin. Lupaan siis hyvän käsikirjoituksen. Kohtaukset ovat mahtavia, eikä elokuvaa voi katsoa nauramatta, ja usein. Juoni on toimiva, eikä minunkaan, joka luen aina kun katson telkkaria, tarvinnut kääntää kirjan sivua kuin pariin kertaan. Harvinaista, mutta totta.

Lupaan siis kokonaisuudessaan mahtavan elokuva elämyksen. Sillä sitä tämä on. Jos olette katsoneet, niin katsokaa uudelleen, ja jos ette, niin mitä vielä odotatte? Hop hop, vuokraamoon siitä!

+ + + + + 




Ummikko lähti kirjamatkalle Kiinaan.

Kiinan kadotetut tyttäret
Xinran
Suomentanut Taina Wallin
309 s. 
2013
Atena








Arvostelukappale


Lukupiirissämme luetaan naiskohtaloista eri maissa. Olemme kolunneet tähän mennessä Afrikan ja Afganistanin, nyt keväällä vuorossa on Kiina. Lähdimme liikkeelle Kiinan kadotetuista tyttäristä, johon jonotettiin niin paljon kirjastosta, että minun täytyi pyytää arvostelukappaletta kirjasta itselleni. Kiitos Atenalle että sain tämän tärkeän kirjan omaan hyllyyni!

Niin hurjan monet naiset Kiinassa ovat joutuneet luopumaan tyttäristään. Se on totuus, surullinen totuus. "Tyttövauva ei ole lapsi", on sanottu. Jo tuo lause saa kyyneleen silmäkulmaan. Tyttäriä tapetaan, jätetään asemalaitureille, sairaaloiden portaille ja orpokoteihin. Ja aina toivotaan poikaa. Aina.

Kiinalaisäitien ja tyttärien kohtalosta kertoo toimittaja-kirjailija Xinran, joka on itsekin kiinalaissyntyinen. Hän on koonnut kirjaan kymmenen kiinalaisnaisen elämäntarinan, mukaanlukien omansa. Ja lukijan sydämen täytyy olla kiveä jos ei näistä tarinoista liikutu.

Minun sydämeni ei ole kiveä. Niin monessa kohdassa silmiini nousi kyyneleitä näitä tarinoita lukiessani. Myönnettäköön, alussa mietin että mitähän tästä oikein tulee. Teksti oli kovinkin tietokirjamaista ja alaviitteet olivat pitkiä. Alussa jätin alaviitteitä lukematta, mutta pikkuhiljaa tajusin niiden kuuluvan olennaisena osana tekstiin, ja minun täytyi lukea myös ne tarkkaan, jotta saisin kirjasta toimivan kokonaiskuvan.

Ja niinhän siinä jälleen kävi - tarina veti mukaansa. Huomasin vain lukevani ja lukevani, kyynelehtiväni ja lukevani vähän taas. Naiskohtalot olivat yksinkertaisesti vastustamattoman kiinnostavia.

En ole koskaan, ikinä, lukenut mitään Kiinaan liittyvää kirjallisuutta. En ainakaan muista. Niinpä kaikki kirjassa esille tulleet asiat tulivat täysin uusina, ja ihmettelin niitä suuresti. Miten jossain maailmassa voikin tilanne olla tällainen? Miten onnellinen voinkaan olla, että olen syntynyt naiseksi Suomeen.Sanoinkuvaamattoman onnellinen.

Luemme Lukevissa leideissä, Naisten pankin toiminnan lukupiirissä, naiskohtaloista kertovia kirjoja. Naisten pankin toimintaan pääset tutustumaan -> täältä <-. Itse en ole vielä täysillä mukana Naisten pankissa, ja olenkin ehkä tapaamisissamme hieman ulkona silloin kun aletaan käsitellä Naisten pankin asioita, joihin menee aika suuri osa tapaamis aikaa. Eikä siinä mitään - tärkeitä asioitahan nekin ovat. Mutta minä menen tapaamisiin ennenkaikkea puhumaan kirjoista. Mutta ehkä se on juuri onnea, että keskustelut lähtevät polveilemaan. Leidimme ovat joka tapauksessa hienoja, avarakatseisia ihmisiä.

En lue paljoa tietokirjallisuutta, tämä oli taas ensimmäinen ties kuinka pitkään aikaan. Ja myönnettäköön, ei Kiinan kadotetut tyttäret mitenkään sytyttänyt lukemaan heti paljon tietokirjallisuutta. Ainoa tietokirjaksi luokiteltava teos joka odottaa lukemistaan on Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, se minun on luettava, koska olen kuullut siitä niin paljon hyvää.

Mutta vaikka Kiinan kadotetut tyttäret saikin liikuttumaan, olisi kirja silti kolahtanut minuun vielä paremmin jos se olisi romaani muotoon tehty. Koska romaani lukija minä olen.

+ + + ½

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Vielä uudestaan: sydämeen käyvä ISO

Minulla on kirja joka on lähempänä sydäntäni kuin mikään muu tähän astiseen elämääni mennessä. Tuo kirja on Pekka Hiltusen mahtava, loistava, upea, ISO.

Tiedän, olen blogannut ISOsta aiemminkin, ensimmäisen bloggaukseni voi käydä lukemassa täältä, jossa kerron enemmän kirjasta. Ja tunteista joita se herätti. ISO kuitenkin herätti niin paljon tunteita myös toisella lukukerralla, että minun täytyi, minun oli pakko blogata siitä uudelleen. Vaikkei ensimmäisestäkään bloggauksesta niin kovin kauaa ole.

Minä rukoilin ja pyysin jotakuta ystävääni luopumaan ISOsta, että saisin sen omaan kirjahyllyyni. Ja ihana Saana siitä luopuikin, kiitos siitä hänelle. ♥. Nyt se on minulla itselläni, minä saan lukea sen milloin tahansa, minä saan tehdä siihen merkintöjä, minä saan palata uudelleen ja uudelleen kohtiin jotka eniten kävivät sydämeen. Se on minun. Se on tärkeä.

Anni, kirjan päähenkilö, iso nainen, herätti paljon tunteita nytkin. Tahtoisin olla yhtä rohkea kuin Anni. Tahtosin puhua ihmisten edessä lihavuudestani, tahtoisin pystyä menemään open mic iltaan vitsailemaan koostani. Mutta en minä ole niin rohkea. Minä olen hieman pelkuri, jännitän tietynlaisia julkisia tilanteita, tilanteita jossa joku voi pilkata tai naureskella minulle, sillä uskokaa pois, sellaistakin olen kokenut monia monia kertoja. Mutta Anni uskaltaa. Anni on lempihahmoni koskaan kirjallisuudessa.

Pekka Hiltunenkin uskaltaa. Hän on kirjoittanut kirjan aiheesta, joka on enemmän tai vähemmän vaiettu. Kun luin Danielle Steelin Ison tytön, odotin jotain samankaltaista, mutta ei. Se ei herättänyt tunteita, ei liikutusta, ei minkäänlaista. Näitä kahta kirjaa ei voi verrata mitenkään, niistä ei pitäisi puhua edes samassa lauseessa. Hiltunen on tehnyt ISOn kanssa hienon työn, ja olen hyvin onnellinen että kirja on saanut paljon julkisuutta. Ja sitä luetaan yhä. Sitä tullaan lukemaan vielä pitkään. Paljon.

Olen onnellinen siitä että minulla on ihmisiä ympärillä jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin minä olen. Perheeni ei ole koskaan yrittänyt muuttaa minua vasten tahtoani, minulla on ystäviä jotka ovat rakkaita ja aitoja, ja minulla on maailman ihanin blogistanian yhteisö. Blogistanian yhteisö joka ottaa minut itselleen juuri sellaisena kuin minä olen, isona, positiivisena, iloisena. Kirjabloggaajien yhteisöstä olen saanut ihania ystäviä, jotka ovat minulle tärkeämpiä kuin ehkä uskottekaan. Olette rakkaita. Ja olette ihania, koska ette ole ennakkoluuloisia. Olette viisaita naisia.

Meninpäs sivuraiteille. Mutta tarkoituksenani ei ollutkaan tällä bloggauksella kertoa vain kirjasta. Vaan kirjan herättämistä tunteista. Joita se herätti nytkin, toisellakin lukukerralla. Ja vaikka lukisin ISOa viidettä kertaa, uskon että se herättää tunteita silloinkin. Sillä minä uskon että se viideskin kerta tulee vielä.

Joitakin ISOn lukijoita on häirinnyt kirjan tietokirjamaisuus. Sitä siinä kyllä kieltämättä on, olen huomannut, mutta ei se minua häirinnyt laisinkaan. Ehkä juuri siksi, että olen kiinnostunut näistä asioista, ja luin tietokirjamaista tekstiä mielelläni. Faktaa. Faktaa joka oli kerrottu Annin suulla.

Mikä oli parasta ISOssa? Tunne. Se tunne, millä kirja oli kirjoitettu. Miten Hiltunen on paneutunut asiaansa sydämestään, ja miten hän on saanut siitä irti juuri sen mitä pitääkin. Miten hän onnistuu liikauttamaan lukijan sydäntä.

Kiitos kirjailijalle. Kiitos koko sydämestäni.


♥♥♥♥♥

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Parinoush Saniee: Kohtalon kirja

Kohtalon kirja
Parinoush Saniee
Suomentanut Anna Lönnroth
609 s. 
2014
Tammi











Lukupiiriämme varten tulee luettua paljon tämänkaltaista kirjallisuutta. Kohtalon kirja kuitenkin kiinnosti minua heti kun näin sen luetteloista, ja se olikin laitettava varaukseen kirjastosta ajoissa. Sivujahan kirjassa on yli kuusisataa, joten hieman puurtamista siinä oli, ja välillä luinkin tuon viimeksi bloggaamani Maanantaisyndrooman. Mutta muuten olin koko viikonlopun Sanieen pauloissa.

Kohtalon kirja kertoo Masumen, aivan tavallisen iranilaisen naisen tarinan viiden vuosikymmenen ajalta. Kirjan alussa hän on nuori, tapaa koulumatkalla pojan, ja rakastuu tähän. Kiellettyä rakkautta - ah! Perhe kuitenkin suhtautuu kauhulla parin rakastumiseen sen tullessa selville, vaikkei mitään kirjeitä kummempaa ole ehtinytkään tapahtua. Masume naitetaan pian, miehelle jota Masume ei ole koskaan tavannut. Miten Masumen käy elämässä, ja tapaako hän nuoruuden rakkauttaan Saidia enää koskaan?

Kolme päivää minä tämän kanssa kulutin. Ja varsinkin eilen ja tänään en olekaan tehnyt juuri muuta kuin lukenut, lukenut ja lukenut... Kohtalon kirjan kanssa olen pitänyt viidenkymmenen sivun välein tauon, että pysyisin edes hieman tässä maailmassa kiinni. En välttämättä olisi halunnut edes pysyä, olisin halunnut vajota varsinkin viidenkymmenen viimeisen sivun ajaksi aivan täydellisesti Masumen pään sisään. Ja onnistuinkin siinä aika hyvin.

Ystäväni Elegia on lukenut myös kirjan, käykää lukemassa ihmeessä hänen mietteitään. Elegian tavoin minäkin pidän vieraisiin kulttuureihin kirjojen avulla sukeltamisesta, ja Kohtalon kirjan kanssa se onnistui todella hyvin. Iran ei ole minulle hirvittävän tuttu kirjallisuudessa, eikä toki muutenkaan, joten oli mukavaa lukea kirja sieltä. Piristäväksi vaihteluksi kirjaa ei voi silti kuvailla, yksinkertaisesti siitä syystä ettei kirja ollut piristävä. Kuvailisin sitä ennenkaikkea sanalla nyyh.

Itkin lopussa. En usein itke kirjojen kanssa, viimeksi taisivat kyyneleet tippua kun luin Sami Lopakan loistavaa romaania Marras. Mutta nyt en voinut estää kyyneleitä lopussa tulemasta, niin liikuttavat viimeiset sivut olivat.

Aion suositella tätä lämpimästi lukupiiriimme, jos ei lukupiirikirjaksi, niin ainakin lukupiirimme jäsenille luettavaksi. Heitä kiinnostavat aina erilaiset naiskohtalot vieraissa kulttuureissa, ja tämä kirja keskittyy ennen kaikkea Masumen elämään. Mukana on toki myös paljon sukua, kirja onkin eräänlainen sukusaaga. Se on myös Masumen kasvutarina. Ja erittäin koskettava kirja.

Kukaan muu bloggaaja ei ole tainnut lukea tätä Elegian ja minun lisäkseni. Mutta lukekaa, lukekaa! Tämä kirja hipoi täydellisyyksiä.

+ + + + ½

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Kirsti Ellilä: Maanantaisyndrooma

Maanantaisyndrooma
Kirsti Ellilä
191 s. 
2005
Karisto












Tänään heti aamusta oli sellainen olo, että tänään tulen lukemaan paljon. Etten tule liikahtamaan ulos päinkään. Mutta eksyinkin sitten kirjastoon, ja kannoin sieltä kassillisen kirjoja ja levyjä. Varsinaisesti luvun alla on tällähetkellä Kohtalon kirja (josta sitten myöhemmin lisää), mutta koska se on järkäleehkö, päätin kirjastosta tullessani ottaa sivuprojektiksi Kirsti Ellilän Siskodisko-sarjaan kuuluvan Maanantaisyndrooman.

Maanantaisyndrooma kertoo Mandista, joka aloittaa ammattikoulun maalarilinjalla, ja muuttaa samalla pois kotoaan, kirjavaan kommuuniin. Kämppäkavereiksi hän saa kissaansa hoivaavan Orvokin, joka on vähän, ihan vähän vain, hörhö, feministi Ellan ja Henkan, joka on aivan tavallinen medianomi opiskelija, mutta jonka harteille kaikki miesten tekemät virheet kaadetaan. Mandi ei paljon miehistä perusta, kunnes tapaa Maxin, taiteilijasieluun, joka saa kommuunin ihmissuhteet solmuun.

No juu. Olen lukenut Ellilältä tätä ennen Iiriksen, ja jos oikein muistiani kaivelen niin sekään ei herättänyt minussa mitään ravisuttavia tuntemuksia. Niin kuin ei Maanantaisyndroomakaan.

Ellilän kieli on ihan sujuvaa, mutta jotain jäin kaipaamaan. Minä vain olen vähän tällainen, että sytyn jonkinlaisesta kielellä kikkailusta, kaipaan joitakin koukkuja tekstiin, että todella pitäisin kirjasta. Esimerkiksi juuri lukemani nuortenkirja Perjantai on hyvä päivä lähteä oli erinomainen esimerkki hyvästä kielestä ja huumorista jota viljeltiin tekstin välissä.

Tapahtumat etenivät välillä pelottavankin vauhdilla, eikä henkilöiden pään sisään oikein päässyt ryömimään. Jotenkin jäin kaipaamaan sitä, että olisin oppinut edes Mandia tuntemaan paremmin.

Mutta en minä nyt mene hirveästi tätä kirjaa parjaamaan, vaikkei kirja minua juuri liikauttanutkaan. Se ei kuitenkaan ollut kuin parin tunnin urakka, lukeminen meinaan. Ehkä silloin ei aina tarvitsekaan kirjan olla maata mullistava.

+ + ½

torstai 13. maaliskuuta 2014

Erik Axl Sund: Varistyttö

Varistyttö
Erik Axl Sund
Suomentanut Kari Koski
415 s. 
2014
Otava









Ennakkokappale


Otava lähetti minulle ennakkokappaleen maaliskuussa ilmestyvästä Varistytöstä. Nyt, kun tätä kirjoittelen, on vasta helmikuun alkupuoli, mutta kun te tätä tekstiä luette, mennään jo hyvää vauhtia kevään korvalla, lähes maaliskuun puolessa välissä.

Metroasemalta löydetään jätesäkissä muumioitunut lapsi. Rikoskomisario Jeanette Kihlberg aloittaa tutkimukset, ja se mitä hänelle paljastuu, saa maailman järkkymään. Hän ei olisi ikinä uskonut joutuvansa kohtaamaan sellaisia asioita.

En halua paljastaa tästä kirjasta liikaa, etten pilaa kenenkään lukukokemusta. Koska jännitystä Varistytössä riittää. Olen keskustellut bloggaajaystävieni kanssa kirjasta, ja ainakin Kirsin kanssa jäimme kaipaamaan ripausta huumoria. Varistyttö oli täynnä mustaakin mustempaa ahdistusta ja synkeyttä, ja sinne olisi sopinut kuin nenä päähän tilkka mustaa huumoria. Mutta kun ei.

Minä luin tätä muuttohässäkän keskellä. Luin toki välillä muutakin, mutta Varistytön kanssa aikaa meni ennätyksellinen viikko, yleensä tämän pituisen kirjan luen paljon nopeammin. Osaltaan tietenkin aikaa vei muuttaminen ja kaikki siihen liittyvä, mutta yksi merkittävä asia oli myös se, ettei Varistyttö ollut minulle mikään "kerta istumalta luettava kirja". En yksinkertaisesti pystynyt sellaiseen lukemiseen. Vaadin hengähdystaukoja.

Varistytössä on seksuaalista hyväksikäyttöä, insestiä ja lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Aikamoinen paketti, vai mitä sanotte? Ei tähän ihan herkimmät lukijat pystyisikään, minäkin olin aika tiukoilla, vaikka kirjojen maailmassa moneen pystynkin.

Loppu - voi että, viimeiset, ehkä 70 sivua. Yllättivät, järkyttivät. En olisi ikinä uskonut. Olisitteko te, jotka olette tämän lukeneet?

★★★★

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Jukka-Pekka Palviainen: Perjantai on hyvä päivä lähteä

y
Perjantai on hyvä päivä lähteä
Jukka-Pekka Palviainen
158 s. 
2014
Karisto









Arvostelukappale


Nyt täytyy sanoa että tätä lukutoukkaa on todella onni potkaissut! Nimittäin pyysin Karistolta paria uunituoretta nuoritenkirjaa arvostelukappaleeksi, tietäättä todellakaan millaisen helmen tulen käsiini saamaan. Sillä todellinen heli tämä Jukka-Pekka Palviaisen uusin kirja on.

Lotan isä on pakomatkalla, hyvistä syistä. Lotalle iskee pakottava ikävä, ja tarve löytää isä. Hän tapaa mukavan pojan, joka on mitä sopivinta matkaseuraa, ja pyytää tätä matkalle kanssaan. Niin, perjantai on hyvä päivä lähteä, ja siitä alkaa nuorten matka halki Suomen. Kuten takakannessa sanotaan "He etsivät isää ja löytävät maailman".

Jukka-Pekka Palviaisen edellinen nuortenromaani Joku vieraileva tähti sai Topelius-palkinnon vuonna 2012. Ja nyt sanon: olisi tämäkin sen ansainnut. Ehkä pidin Perjantaissa erityisesti road trip meiningeistä, mutta yleinen tunnelma oli ihastuttava. Se oli naurattava, se oli liikuttava, se oli kaikkea mitä pieni lukija nuortenkirjalta kaipaa.

Ahmin kirjaa. En malttanut jättää sitä kesken, vaan luin sitä vielä pitkälle iltaan sängyssäkin saadakseni tietää miten lopussa käy.

Lukiessani minua hellittiin hyvällä huumorilla, taidokkaasti nuorille kirjoitetulla rakkaustarinalla ja mainiolla road trip meiningillä. Vaikka miten yrittäisin kritisoida ja keksiä mitä olisin voinut kirjaan lisätä, tai mitä poistaa, en keksi mitään.

Perjantai on hyvä päivä lähteä on täydellinen nuortenkirja.

★★★★★

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Mia Vänskä: Valkoinen aura

 
Valkoinen aura
Mia Vänskä
287 s.
2014
Atena
Arvostelukappale

Mitäs siitä tulee, kun tällainen kauhugenreä tuntematon lukija laitetaan lukemaan Mia Vänskän uusinta kauhuteosta? No hyvä siitä tulee, uskokaa pois! Minä ihan itseni yllätin, miten paljon tästä kirjasta pidinkään. 

Valkoinen aura kertoo Iinasta, joka muuttaa lapsuudenkodistaan opiskelijasoluun, tarkoituksenaan aloittaa sairaanhoitaja opinnot. Iinaa alkaa mystisesti kiehtoa seitsemännen kerroksen tyhjä asunto, niin paljon, että hän vaeltaa sinne unissaankin. Iina tulkitsee tuon alussa opiskelustressiksi, mutta sitten tapahtumat alkavatkin mennä niin villeiksi, ettei niitä pahimmallakaan stressillä selitetä. Ja lopussa on rytinää, rytiseekin oikein kunnolla!

Niin. Minähän en juurikaan kauhua ole lukenut. Eniten kauhuun liippaava kokemukseni oli Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa, josta kieltämättä pidin suuresti. Mutta tämä oli kuitenkin ensimmäisiä kokemuksiani kauhun kanssa. Ja minä tyttöhän tykkäsin kovasti! Pääsin sukeltamaan kirjan jännittävään (jännittävään, ei pelottavaan) maailmaan rytäkällä, enkä meinannut päästä sieltä pois ollenkaan. 

Mia Vänskä osaa ottaa lukijansa. Erittäin tehokkaasti. Hän osaa myös rakentaa hahmot niin, että heistä haluaa tietää lisää, ja että heistä luopuminen on surullista. Eräs sivuhenkilö oli niin kiinnostava, että olisin halunnut tietää hänestä lisää, mutta yhtäkkiä tämä hahmo katoaakin. Eikä tätä selitetä mitenkään. Hmm. Kummallista. Jos joku tämän kirjan lukenut nyt miettii, kenestä puhun, niin siitä sokeasta vanhasta rouvasta jota Iina kävi auttelemassa.

Bloggaajakollegani ovat toruneet kirjaa rytinälopusta. Se oli kuulema kliseinen. Minä en, kuten mainittua, tunne kauhua, joten en osaa oikein kommentoida asiaa. Mutta olihan siinä veren lennätystä ja ruumiita. Ehkä jopa liikaakin?

Kokonaisuutena, huolimatta tuosta lopusta, pidin kuitenkin Valkoisesta aurasta suuresti. Tulen ehdottomasti lukemaan muutakin Vänskältä. 

★★★★

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Heikki Reivilä: Ryöstö

Ryöstö
Heikki Reivilä
254 s. 
2014
Teos









Arvostelukappale


Pyysin Teokselta arvostelukappaleeksi muutama viikko sitten Heikki Reivilän kirjaa Ryöstö, koska se vaikutti minun silmiini mielenkiintoiselta. Nyt poimin sen kirjahyllystäni, ja koska kuvaus tragikoominen vaikutti jotenkin mielentilaan sopivalta, otin sen luettavakseni juuri nyt.

Eero Suutarila on työtön, tragikoominen hahmo. Hän matkustaa liputta, muttei halua tarkastusmaksuja. Hän ei pidä TE-keskuksen työntekijästä. Hän ei halua saada vanhemmiltaan omituisia puheluita. Näitä kaikkia hän kuitenkin joutuu kestämään.

Ja mitä on tapahtunut sillä aikaa kun Eeron vanhemmat ovat joutuneet sairaalaan, ja äiti on menehtynyt? No, Eero on ollut miettimässä veljiensä kanssa miten he voisivat saada vanhempien rahat ennakkoperintönä, etteivät miehet vain vahingossakaan joutuisi maksamaan perintöveroa. Hui. No, isä on kuitenkin elossa. Tämä ei estä miehiä jakamaan perintöä jo nyt. Menemään pankkiin saakka.

Miten juonikuvioon sitten saadaan liitettyä Helsinkiläinen baari, jota pitää Päiväntasaajaksi kutsuttu mies? Reivilä onnistuu tässäkin.

Ryöstö on ennenkaikkea kielellä temppuilua. Se ei ole kielellistä temppuilua Rimmilän tajunnanvirran tyyliin, vaan se on... uskaltaisinkohan kutsua jopa töksähteleväksi. Ryöstössä töksähtelevyys ei kuitenkaan ole negatiivinen asia, vaan se kuuluu kirjan luonteeseen. Niin kuin "Ja tässä" lausahduksetkin.

Ryöstön huumori ei varmasti ole kaikkien mieleen. Se on mustaa, ja ennenkaikkea se on takakannessakin mainittua tragikoomista. Surullisilla asioilla nauramista. Ja se toimii tälle lukijalle. Sillä joskus omassakin elämässä surullisille, vaikeille asioille täytyy yksinkertaisesti nauraa, muuten ei elämästä yksinkertaisesti selviäisi. Niin se vain menee.

Saa Ryöstö kritiikkiäkin. Se on, valitettavaa kyllä, sekava. Ennen kaikkea viimeiset viisikymmentä sivua olivat aika dramaattisen sekavia, joskin aivan lopusta pidin. Välillä piti oikein pysähtyä miettimään että kukas tämä hahmo nyt olikaan, ja miten tämä liittyi mihinkin. Selvisiväthän nekin asiat, tietenkin, kun vähän pohti. Mutta sekavuutta, sekavuutta, huutaa lukija.

Takaisin positiivisuuteen, jota kannatan. Eli Ryöstö ei ole klisheinen. Se on yksilöllinen, hauska, täysin omanlaatuisensa kirja. Reivilä ei matki kirjoitustyylissään kerrassaan ketään, jota minä olisin lukenut.

+ + + ½



lauantai 8. maaliskuuta 2014

Mitä nainen haluaa

Mitä nainen haluaa
(What women want)
Komedia
2000
Kesto 2 h 01 min 
Pääosissa Mel Gibson, Helen Hunt











Enpä ole pitkään aikaan kirjoittanut elokuvista. Nyt kuitenkin, viettäessämme isä tytär viikonloppua, katsoimme elokuvan josta halusin tännekin kirjoittaa vähäsen.

Nick Marshall on perinteinen miesten mies. Hän käyttää naisia siekailematta hyväkseen, eikä pahemmin ajattele heidän tunteitaan. Hän on myös mainostoimiston ideanikkari, joka uskoo saavansa ylennyksen ja pääsevänsä luovan johtajan paikalle. Hänen tielleen kuitenkin astelee Darcy McGuire, joka saa Nickin havitteleman paikan.

Kuitenkin, testatessaan Darcyn antamia mainostuotteita, jotka ovat naisille suunnattuja, saa Nick sähköiskun. Tämän seurauksena hän alkaa kuulla naisten ajatuksia. Syvimpiä, sisäisiä tuntoja. Tämä saa Nickin uran niin töissä, kuin naismaailmassakin uuteen nousuun. Mutta osaako Nick suhtautua oikein tähän lahjaansa?

Mitä nainen haluaa on erinomainen komedia, jossa on ripaus romantiikkaa mukana. Siinä on tuore idea, joka on toteutettu hauskalla tavalla. Ainakin minut elokuva sai nauramaan useampaankin otteeseen.

Helen Huntin ja Mel Gibsonin kesken synkkaa todella hyvin, heidän yhteistyötään on mitä mukavinta seurata. Mel Gibsonhan tässä saa sen pääroolin, ja vaikken miehen ylimpiin faneihin kuulukaan, niin kyllähän hänenkin roolisuoritustaan mielellään televisioruudusta katseli.

Olen nähnyt tämän elokuvan monesti. VHS aikana tämä oli nauhoitettuna kotonani, ja muistan katsoneeni tätä moneen kertaan öisin, kun uni ei tullut ja vaihdoin sohvalle nukkumaan, tökkäsin vain jonkun videon laitteeseen. Usein kuitenkin nukahdin kesken, joten nyt oli mukava keskittyä koko elokuvaan kunnolla ja katsoa loppuun saakka.

Usein katson romanttisia komedioita jotka tavalla tai toisella toistavat vanhaa kaavaa. Tässä kuitenkin idea on erilainen ja toteutus mitä oivallisin. Eihän tämä kriitikoiden makuun ole ollut, mutta eiväthän minun lempielokuvani koskaan ole. Eivätpä taida olla tarpeeksi riipaisevia ja vakavasti otettavia vilimejä.

 Minä kuitenkin siis pidin tästä.

+ + + + ½

Katja Kaukonen: Kohina

Kohina
Katja Kaukonen
216 s. 
2014
WSOY












Kun kuluneella viikolla tuli kirjastosta ilmoitus että olen saava Katja Kaukosen Kohinan, sekä erään toisen tämän kevään uutuuskirjan lainaan, niin täytyi heti lähteä hakemaan nämä ihanat lainat. Kohina vakuutti minut esittelyllään jo katalogeissa, joten odotin mielenkiinnolla, mitä kirja toisi tullessaan.

Kohina kertoo Alvar Malmbergista. Hänen ollessaan pieni poika hänen äitinsä katosi Venetsiaan, Alvarin jäädessä asumaan kahden isänsä kanssa. Elämä ei ollut onnellista - isä ei juurikaan keskittynyt Alvarin hyvinvointiin, vaan pikemminkin kulissien ylläpitämiseen.

Aikuistuessaan Alvarista on tullut arkkitehti. Hän on käynyt läpi kriisejä, ja on nyt jälleen keskellä erästä sellaista. Mies pakenee tuuliselle saarelle ajattelemaan asioita, käymään läpi omaa välinpitämättömyyttään. Joku kuitenkin häiritsee Alvarin yksinäisyyttä. Hän saa kirjeitä - mutta kuka niitä lähettää? Ja kenelle, Alvarilleko?

Podin alkuviikon jonkinasteista lukujumia. Aloitin useampaa kirjaa, mutta mikään ei oikein kiskaissut minua mukaansa. Olo tuntui jotenkin tyhjältä ja vaikealta, olen niin tottunut lukemaan, että sitten kun se ei maistunutkaan, niin... olin vaikeuksissa! Kaikenlisäksi olin vielä kuumeessa, joten en jaksanutkaan oikein tehdä mitään. Onneksi kuitenkin oloani paikkasivat elokuvat, sekä Kirjasto lehdet, joita löysin jokin aika sitten kirjaston poistomyynnistä.

Kuitenkin kun keskiviikkona sain Kohinan, ja sen maailmaan kunnolla ehdin syventyä, se poisti lukujumini. Varsinkin kun tänään vietin lauantai aamua antaumuksella kirjan parissa, se otti minut omakseen. Pääsin tutustumaan Alvariin kunnolla.

Magentabooksin Marika sanoo bloggauksessaan osuvasti ettei Kohinassa saa tarinaan keskittyä liikaa. Olen aivan samaa mieltä, nimittäin Kohinassa kieli on etusijalla. Toki tarinakin on kaunis - koskettavakin paikoin, mutta tärkeintä tässä on Kaukosen ilmava ja painava kielenkäyttö. Se sai sydämeni sykkimään. Kieli on aavistuksen verran runollistakin, uskaltaisin väittää.

En ole lukenut Kaukosta ennen, mutta tulen varmasti lukemaan Odelman vielä. Kiinnostuin tästä kirjailijattaresta todenteolla.


+ + + ½

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Kati Hiekkapelto: Suojattomat

Suojattomat
Kati Hiekkapelto
298 s. 
2014
Otava










Arvostelukappale


Viime viikolla sain yllättyä todella iloisesti, kun postiluukustani tipahti Kati Hiekkapellon uunituore dekkari Suojattomat. En ollut tätä pyytänyt Otavalta, mutta täytyy sanoa kirjan olevan sellainen, että olisin sen omaan hyllyyni ostanut. Kiitos siis tästä yllätyksestä kustantajalle!

Suojattomat on toinen Hiekkapellon dekkari. Kolibri oli kirjailijan esikoinen, jossa lukijat saivat tutustua vanhempaan konstaapeliin, Anna Feketeen. Tässä toisessa osassa painiskellaankin monenlaisten tapausten parissa - kaikkia tosin yhdistää enemmän tai vähemmän huumekuviot. Ja eräs talo. Yliajon seurauksena kuollut vanha mies, jonka tapaus osottuukin pulmalliseksi, huumeluolan ratsiassa paljastunut kuolemantapaus ja maahanmuuttajajengin, Black Cobran rantautuminen Suomeen. Eikä tietenkään mikään ole sitä miltä se aluksi näyttää.

Jos kaipaat räiskettä ja rätinää, ei Suojattomat ole sinun dekkarisi. Suojattomat on ennenkaikkea vain rikosten ratkaisemista, aivonystyröiden hieromista ja sitä, onnistuuko ratkaisemaan rikokset ennen ihanaa Anna Feketeä. Minä tunnustan, minä en onnistunut. Minulla ei pitkään aikaan ollut pienintäkään aavistusta miten tulisi käymään.

Pidin Kolibrista paljon. Se saikin runsaasti blogisavuja, ja varmasti Suojattomat on yksi tämän kevään odotetuimpia dekkareita. Näin uskaltaisin ainakin aavistella. Googlettelin, ja minä taidan olla ensimmäinen tämän lukenut bloggari (apua, korjatkaa jos olen väärässä!), enkä löytänyt ainakaan internetin ihmemaailmasta myöskään lehtiarvioita. Mutta ehdottomasti, Suojattomat on Kolibrin lailla blogisavunsa ansainnut, on se sen verran merkillinen ja mystinen dekkari.

Suojattomat on myös moniulotteinen. Siinä valotetaan Anna Feketen taustoja, raotetaan hieman enemmän tuota verhoa joka ei juurikaan auennut Kolibrissa. Oli mielenkiintoista oppia tuntemaan Annaa (näin tuttavallisiin väleihin jo tuon hienon hahmon kanssa pääsin!) paremmin, hän on poliisi paikallaan.

Niin ja Esko. Voi Esko. Te jotka olette lukeneet Kolibrin, muistatte varmaan Eskon. Tuon Annan kollegan, jonka rasistisia kommentteja Anna sai kestää enemmän ja vähemmän. Esko ei ole ainakaan täysin muuttunut, vaikka Anna on saanutkin häneltä hyvän jätkän leiman. Ennakkoasenteet maahanmuuttajia kohtaan ovat aika pitkälti miehellä muuten ennallaan.

Yhdistyvätkö kaikki langat lopulta? Vai onko taustalla monta tekijää? Kuulkaa, se selviää vain lukemalla Suojattomat. Jota lämpimästi suosittelen.

★★★★½

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Marjaned Bakhtiari: Mistään kotosin

Mistään kotosin
Marjaneh Bakhtiari
Suomentanut Leena Peltomaa
368 s.
2007
Otava












Mistään kotosin oli yksi niistä kirjoista, joita minua houkuteltiin lukemaan silloin, kun kyselin Facebookissa kirjasuosituksia. Peräti kaksi ystävääni halusi kuulla mielipiteeni tästä kirjasta. Ja minä olen altis suosituksille, joten lainasin tämän kirjastossa ja luin pikimmiten.

Amir ja Panthea lapsineen ovat siirtolaisia, jotka ovat muuttaneet vuosia sitten Iranista Ruotsiin. Vastassa on ollut uusi kulttuuri, kielimuuri sekä ennakkoasenteet. Koulutuksen tasoista työtäkään ei kummallekaan löytynyt, vaan pariskunta sai tyytyä siihen mitä oli tarjolla. Ovatko asiat nyt, heidän tyttärensä Baharin ollessa jo 19, asiat toisin?

Mistään kotosin ottaa uudenlaisen näkökulman maahanmuuttaja asiaan. Bakhtiari käsittelee tätä puhuttua aihetta huumorin kautta.

En voi kuin sanoa että oli piristävää lukea erilaista maahanmuuttaja aiheista kirjaa. Yleensä ne ovat sävyltään surumielisiä, ajoittain ahdistaviakin. Toki tässäkin kirjassa aihepiiri on välillä ravisteleva, mutta huumorin kukka kukkii erittäin kauniisti Bakhtiarin käsissä.

Henkilöitä oli kirjassa hirvittävästi. Se oli välillä rasittavaakin, kehenkään ei päässyt oikein kunnolla kiintymään koska aina tilalle tuli joku uusi. Silti suurin osa henkilöistä oli mielenkiintoisia - ja heidän elämäänsä kurkisti mielellään.

Selaillessani bloggauksia kirjasta, hymy pyrki huulille. En nimittäin aluksi meinannut, tätä haeskellessani kirjaston sivuilta, uskoa kirjan nimeä ensinkään. Eihän se voi olla "Mistään kotosin". Mutta on se, sanoilla "Mistään kotoisin" ei löytynyt kirjan kirjaa. Käännös on mielenkiintoinen, mutta toisaalta, on kai sitä erikoisempiakin kirjan nimiä olemassa. Mutta huomaan, että useampikin bloggaaja on käsittänyt kirjan nimen olevan nimenomaan Mistään kotoisin.

Mutta asiaan. Huumori kirjassa nimenomaan syntyy siitä, kun erilaiset kulttuurit kohtaavat. Esimerkiksi kun Bahar tapaa ruotsalaisen poikaystävänsä Markuksen 85-vuotiaan, isänmaallisen, isoisän Bertilin, ei yhteentörmäyksiltä voi välttyä. Hihittelin ääneen noita kohtaamisia lukiessani.

Ennakkokäsitykset maahanmuuttajia saavat tässä kirjassa kyytiä!

+ + +

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Danielle Steel: Iso tyttö

Iso tyttö
Danielle Steel
Suomentanut Pirjo Ruti
331 s. 
2014
WSOY








Arvostelukappale


Maaliskuu on täällä! Ihanaa, kevään tuntee koko ajan vahvemmin, ja eräänä päivänä menneellä viikolla aurinko lämmitti jo niin ihanasti, että kaivoin nahkatakkini kaapista. Tulihan siinä hieman vilu, mutta fiilistelin silti kevättä täysillä.

Keväänkin kunniaksi päätin lukea hieman hömppää. Sain WSOY:lta arvostelukappaleena Danielle Steelin tuoreimman teoksen Iso tyttö, joka oli vaikuttanut minuun aiheellaan. Kun nimi on tuollainen, niin täytyyhän minun kirjaan tutustua.

Iso tyttö kertoo Victoria Dawsonista. Hän on jo syntyessään vaihdokkaan näköinen, siinä missä äiti ja isä ovat ruskeatukkaisia ja silmäisiä, niin Victorian hiukset ovat vaaleat ja silmät siniset. Hän on myös pyöreyteen taipuvainen, siinä missä muut perheen jäsenet ovat hoikkia ja notkeita. Kun Victoria on seitsemän, hän saa pikkusiskon, joka on kaunis. Heti pienestä pitäen. Victoria ei ole vauvalle kateellinen, vaan ihailee tätä rajattomasti.

Iso tyttö on Victorian kasvutarina, se kertoo tytön tarinan aina syntymästä aikuisiälle saakka. Se on myös tarina siitä, miten paino voi hallita elämää. Ja ennenkaikkea - se on tarina siitä, kun perhe ei hyväksy lastaan. Ja tottakai, kun hömpästä puhutaan, se on tarina myös rakkauden etsimisestä.

Minä hieman petyin. Petyin siihen, että Isossa tytössä laihduttaminen oli niin isossa osassa. Se on aika perinteistä "plus size heroines" kirjoissa, siis se, että päähenkilön on pakko laihduttaa. Ettei hän ole tyytyväinen itseensä. En voinut olla pikkuisen vertaamatta kirjaa Pekka Hiltusen ISOon, jossa Anni oli tyytyväinen itseensä, eikä kokenut mitään hirvittävää painetta jatkuvasti pudottaa painoaan. Ja Anni oli kuitenkin paljon, paljon isompi kuin kokoa 44 oleva Victoria.

Kirja herätti tunteeni. Se herätti tunteeni siitä, miten Victorian vanhemmat kohtelivat lastaan. He eivät hyväksyneet Victoriaa sellaisena kuin tämä oli, vaan varsinkin isä huomautteli jatkuvasti ivallisesti Victorian painosta. Äiti taas vinkkaili tytölle alinomaan erilaisista laihdutusmenetelmistä. Ajatuskin siitä, että omat vanhempani olisivat tuollaisia, kammottaa. Onneksi eivät ole, vaan hyväksyvät minut juuri tällaisena kuin olen.

Danielle Steel on maailman historian neljännen eniten myydyimmän kirjailijan joukossa, ja tällä hetkellä elossa olevista hän on ehdoton ykkönen. Onhan Steel kirjoittanut lukuisia, ja taas lukuisia viihdekirjoja. Minä en ole ennen Steeliä lukenut, ja tuskin tulen lukemaan tämän jälkeen. Hänen tarinan kerrontansa ei jättänyt minuun jälkiä, ja vaikka pääsinkin hyvin tarinaan mukaan, niin jotain merkittävää jäi puuttumaan.

Silti, minusta on tärkeää että tällaisia kirjoja kirjoitetaan. Vaikka Iso tyttö hyvin viihteellinen olikin, se antoi paljon ajattelemisen aihetta.

★★★½