Vielä uudestaan: sydämeen käyvä ISO

Minulla on kirja joka on lähempänä sydäntäni kuin mikään muu tähän astiseen elämääni mennessä. Tuo kirja on Pekka Hiltusen mahtava, loistava, upea, ISO.

Tiedän, olen blogannut ISOsta aiemminkin, ensimmäisen bloggaukseni voi käydä lukemassa täältä, jossa kerron enemmän kirjasta. Ja tunteista joita se herätti. ISO kuitenkin herätti niin paljon tunteita myös toisella lukukerralla, että minun täytyi, minun oli pakko blogata siitä uudelleen. Vaikkei ensimmäisestäkään bloggauksesta niin kovin kauaa ole.

Minä rukoilin ja pyysin jotakuta ystävääni luopumaan ISOsta, että saisin sen omaan kirjahyllyyni. Ja ihana Saana siitä luopuikin, kiitos siitä hänelle. ♥. Nyt se on minulla itselläni, minä saan lukea sen milloin tahansa, minä saan tehdä siihen merkintöjä, minä saan palata uudelleen ja uudelleen kohtiin jotka eniten kävivät sydämeen. Se on minun. Se on tärkeä.

Anni, kirjan päähenkilö, iso nainen, herätti paljon tunteita nytkin. Tahtoisin olla yhtä rohkea kuin Anni. Tahtosin puhua ihmisten edessä lihavuudestani, tahtoisin pystyä menemään open mic iltaan vitsailemaan koostani. Mutta en minä ole niin rohkea. Minä olen hieman pelkuri, jännitän tietynlaisia julkisia tilanteita, tilanteita jossa joku voi pilkata tai naureskella minulle, sillä uskokaa pois, sellaistakin olen kokenut monia monia kertoja. Mutta Anni uskaltaa. Anni on lempihahmoni koskaan kirjallisuudessa.

Pekka Hiltunenkin uskaltaa. Hän on kirjoittanut kirjan aiheesta, joka on enemmän tai vähemmän vaiettu. Kun luin Danielle Steelin Ison tytön, odotin jotain samankaltaista, mutta ei. Se ei herättänyt tunteita, ei liikutusta, ei minkäänlaista. Näitä kahta kirjaa ei voi verrata mitenkään, niistä ei pitäisi puhua edes samassa lauseessa. Hiltunen on tehnyt ISOn kanssa hienon työn, ja olen hyvin onnellinen että kirja on saanut paljon julkisuutta. Ja sitä luetaan yhä. Sitä tullaan lukemaan vielä pitkään. Paljon.

Olen onnellinen siitä että minulla on ihmisiä ympärillä jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin minä olen. Perheeni ei ole koskaan yrittänyt muuttaa minua vasten tahtoani, minulla on ystäviä jotka ovat rakkaita ja aitoja, ja minulla on maailman ihanin blogistanian yhteisö. Blogistanian yhteisö joka ottaa minut itselleen juuri sellaisena kuin minä olen, isona, positiivisena, iloisena. Kirjabloggaajien yhteisöstä olen saanut ihania ystäviä, jotka ovat minulle tärkeämpiä kuin ehkä uskottekaan. Olette rakkaita. Ja olette ihania, koska ette ole ennakkoluuloisia. Olette viisaita naisia.

Meninpäs sivuraiteille. Mutta tarkoituksenani ei ollutkaan tällä bloggauksella kertoa vain kirjasta. Vaan kirjan herättämistä tunteista. Joita se herätti nytkin, toisellakin lukukerralla. Ja vaikka lukisin ISOa viidettä kertaa, uskon että se herättää tunteita silloinkin. Sillä minä uskon että se viideskin kerta tulee vielä.

Joitakin ISOn lukijoita on häirinnyt kirjan tietokirjamaisuus. Sitä siinä kyllä kieltämättä on, olen huomannut, mutta ei se minua häirinnyt laisinkaan. Ehkä juuri siksi, että olen kiinnostunut näistä asioista, ja luin tietokirjamaista tekstiä mielelläni. Faktaa. Faktaa joka oli kerrottu Annin suulla.

Mikä oli parasta ISOssa? Tunne. Se tunne, millä kirja oli kirjoitettu. Miten Hiltunen on paneutunut asiaansa sydämestään, ja miten hän on saanut siitä irti juuri sen mitä pitääkin. Miten hän onnistuu liikauttamaan lukijan sydäntä.

Kiitos kirjailijalle. Kiitos koko sydämestäni.

♥♥♥♥♥