torstai 27. elokuuta 2015

Uusia tuulia!






Huomenta, ihanat lukijani.

Elämässäni puhaltavat tällä hetkellä uudet tuulet, oikeastaan myrskytuulet, niin isoista jutuista on kysymys. Bloggaaminen on minulle todella iso osa elämää, ja tietysti sen myötä lukeminenkin. Tartuin tilaisuuteen, joka minun eteeni ilmestyi: minusta tulee Suomi lukee sivuston bloggaaja.

Suomi lukee tarjoilee sivun lukijalle kotimaisen uutuuskirjallisuuden kaikilta kustantamoilta, ja minun tullessa kuvioihin höysteeksi tulee myös laadukasta käännöskirjallisuutta. Lisänä on se, että kirjautuneet lukijat voivat peukuttaa kirjallisuutta, joka nostaa kirjoja ylöspäin sivulla. Minun tehtäväni sivulla on blogata näistä uutuuksista, johon tartun innolla. Osoite on siis yksinkertaisesti suomilukee.fi

Bloggaan Suomi lukee sivulla siis uutuuskirjoista, mutta mukaan kuvioon tulevat kirjamaailman uutiset sekä kirjailijahaastattelut. Uusia juttuja siis tulee kuvioihin, jännää! Valitettavasti kommentointi ei tuolla sivulla onnistu, mutta teen tässä lähipäivinä sivulle Facebook sivun, jossa on helppoa kommentoida lukemiani kirjoja.

Lukutoukan kulttuuriblogi ei suinkaan kuole. Se on minulle todella tärkeä osa elämää, enkä halua sen toimintaa lopettaa. Vanhemmasta kirjallisuudesta aion edelleen blogata tänne, ja koska luen niin paljon, aikaa on myös sille. Ja aion lukea nyt enemmän vanhempia kirjoja, koska haluan kirjoittaa myös Lukutoukkana.

Täällä pysyvät myös erilaiset blogitempaukset, kuten lukumaratonit ja haasteet. Tietenkin myös teatteri- ja elokuva-arviot pysyvät tällä sivulla, ja toivottavasti ainakin leffoista kirjoitan enemmän jatkossa. Nytkin olen katsonut monta hyvää, mutta en vain ole saanut niistä kirjoitetuksi.

Toivottavasti eksytte lukemaan juttujani myös uuteen blogiin. Linkittelen niitä Lukutoukan kulttuuriblogin Facebook sivulle ainakin välillä, joten sitä kautta kannattaa minua seurailla.

Olen ihan innoissani tästä jutusta, eilenkin tuntui että vaan hymyilin kun olin niin onnellinen!

maanantai 24. elokuuta 2015

Pete Suhonen: Koira joka kävi coffee shopissa

Koira joka kävi coffee shopissa
Pete Suhonen
299 s. 
2015
WSOY









Arvostelukappale


Vähän kuin huomaamatta on tullut seurattua Pete Suhosen kirjallista uraa. Käsittääkseni Suhosen uraan kuuluu kolme kirjaa, joista kaikki olen lukenut: ja kaikista olen pitänyt kovasti. Suhosen huumori vaan kolahtaa tähän lukijaan täysillä!

Nyt on käynyt niin onnellisesti, että Suhonen on saanut haltuunsa ihan lyömättömän tarinan: hän on kuullut edes menneeltä poliisilta tarinan Jamista, jonka elämä ennen tätä seikkailua oli tylsää ja tavallista. Hän työskenteli pizzapaikassa, haaveili suuria ja poikuuskin oli tallella. Haaveisiin kuului urheiluauto, paljon rahaa ja mimmejä. Jami keksii, että huumeet voisivat tuoda rahaa, jolla olisi mahdollista saada auto ja mimmejä. Näyttämölle astuu Ella-serkku, joka matkalle lähtiessään antaa Papa koiransa Jamille hoitoon. Eipä muuten Papa tiennyt mihin joutuukaan, kun Jamin kotiin tassutti. Ainakin näin aluksi Amsterdamiin, ja käymään coffee shopissa...

Koira joka kävi coffee shopissa on hieman erilaista Suhosta, kuin kaksi aiempaa, väkevän satiirin siivittämää teosta. Niissä huumori on mustaa, eikä varmasti naurata jokaista lukijaa. Kuten kansiliepeessä luvataan, on tämä kirja hieman pehmeämpi. Ei huumemaailmasta tosin voi kirjoittaa aivan pehmeällä kynällä, vaan mukana on tietty särmä, se johon Suhosessa olen ihastunut. Tämä kirja on silti ehkä vielä hauskempi, kuin Hitlerin kylkiluu, joka on ollut ykkös-Suhoseni.

Kirja ei aiheestaan ja juonenkulustaan huolimatta millään lailla ihannoi huumeita, vaikka huumemaailmassa kirjassa pyöritään ja aiheelle nauretaan. Se, mihin juoni päätyy, osoittaa sen minkä pitää: tämä ei ole ollenkaan hyvä juttu, tämä huumejuttu. Mutta vaikka kirjassa päädytäänkin tähän ratkaisuun, se ei todellakaan saarnaa, vaan se näyttää sen, mitä tuossa maailmassa voi tapahtua.

Koiran varhainen käsikirjoitusversio on saanut kunniamaininnan Otavan nuortenromaanikilpailussa. Ei muuten suotta, sillä niin hyvin tämä minullekin toimi. Niin, nuortenromaani, sekin kiinnitti huomioni ennen kirjan aloittamista. Tähän astihan Suhonen on kirjoittanut aikuisille? Aikuisille käsittääkseni tämäkin romaani on suunnattu, mutta ihan yhtä hyvin tämä sopii nuoren aikuisen käsiin. Tämä voisikin olla hyvä kirja nuorelle aikuiselle kurkata aikuisille suunnatun kirjallisuuden puolelle, niin kepeästi ja huumorin siivittämänä Suhonen juonta kuljettaa.

Tämä on muuten sellainen kirja, joka sopii käteen. Se istuu käsiini ihan täydellisesti, ja sitä on todella mukava lukea myös sängyssä, koska se ei ole paksu. Kaikin puolin siis lähes täydellinen kirja, ja sopii näin kesäpäivänä luettavaksi erittäin hyvin. Pisteet Pete Suhoselle, tämä kannatti kirjoittaa!

P.S.  Ei, en suostu uskomaan että näin todella on tapahtunut. Eihän?

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Gard Sveen: Raskaat varjot

Raskaat varjot
Gard Sveen
Suomentanut Arja Kantele
556 s. 
2015
Bazar








Arvostelukappale


Raskaat varjot kiinnosti jo katalogissa, ja Lasiavain palkinnon 2014 voittanut kirja ei voi olla huono! Sitten kun sain kirjan käsiini, mieleen alkoi todella hiipiä: taidan pitää aarretta käsissäni.

Kirjassa kuljetaan kahdessa aikatasossa: vuonna 2003 Norjan vastarintaliikkeen veteraani Carl Oskar Krogh saa surmansa. Onko sattumaa, että samaan aikaan lähistöltä löydetään lapsen ja kahden aikuisen luurangot, jotka ovat olleet maan alla jo kauan, kauan aikaa? Yhteyttä näiden kahden asian välillä ryhtyy selvittämään rikostutkija Tommy Bergmann, jonka menneisyyteen lukija pääsee kurkkaamaan. Sieltäkin löytyy luurankoja.

Sitten on menneisyys: natsimiehityksen vuosina vastarintaliikkeeseen kuului myös Agnes Gerner, joka teki liikkeessä töitä vakoojana. Yksikin virheliike voi viedä Agnesin manan majoille, hän nimittäin kantaa jatkuvasti mukanaan syanidikapselia. Tutuksi kirjassa tulee myös muut vastarintaliikkeen jäsenet, kuten kapteeni Kaj Holt.

Lukiessani Raskaita varjoja en voinut olla useamman kerran miettimättä, miten kirja voi olla Sveenin esikoisteos. Niin kehittynyttä on kirjailijan kerronta ja juonen käsittely, että takana voisi kuvitella olevan jo pitkä liuta dekkareita. Niin kuintenkin on, Raskaat varjot on Sveenin debyytti, mutta hän todella näyttää paikkansa pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa.

Täytyy tunnustaa, että suhtauduin tähän kirjaan sellaisella kunnioittavalla jännityksellä. Ei ole varmasti helppo juttu yhdistää dekkaria ja natsimiehityksen aikaa, ja siitä voisi saada aikaan hyvinkin vaikeaselkoisen ja raskaan kirjan. Kumpaakaan tätä kirja ei todellakaan ole, sillä minä ainakin pääsin kirjan kyytiin nopeasti, ja pysyin mukana matkassa loppuun saakka. Vaikka aiheet ovatkin raskaita, niin käsittelytapa ei kuitenkaan ole liian raskas. Se ei uuvuta, vaan kantaa loppuun saakka, voimakkaasti.

Niin kuin monessa, monessa muussakin dekkarissa, on pääosaa näyttelevä Tommy Bergmann jälleen vähän reppana tyyppi. Kaapista löytyy luurankoja, joiden kanssa Tommy yrittää selvitä, vähän huonosti. Tupakkaakin kuluu ihan liikaa, vaikka pitäisi lopettaa. Eikä rakkauselämä oikein luonnistu. Mitenhän me Tommya autettaisi? Toivon, että Tommysta saataisiin lukea lisääkin, sillä vähän sellaisia viitteitä Raskaat varjot antaa, että luvassa voisi olla jatkoa. Minä ainakin todella toivon, että olisi!

Vielä eivät ihanat bloggariystäväni ole tarttuneet tähän kirjaan. Kannattaisi kyllä, sillä tässä kirjassa on toimivan dekkarijuonen lisäksi paljon muuta. Sukelletaan natsimiehityksen aikaiseen vastarintaliikkeeseen, josta minä ainakin sain tietää paljon uutta. En tiedä voisinko suositella tätä sellaiselle, joka ei ole dekkarien ystävä - mutta te, dekkarihullut! Tästä tulee hyvä lukuvinkki, yksi tämän vuoden parhaita.

torstai 20. elokuuta 2015

Kari Hotakainen: Henkireikä

Henkireikä
Kari Hotakainen
199 s. 
2015
Siltala









Ennakkokappale


Suljin juuri uuden Kari Hotakaisen kirjan kannet. En olisi voinut Henkireikää ajankohtaisempaan aikaan lukea, sillä kirjan ilmestymispäivä on tänään (vaikka se tosin näkyi olevan jo eilen Suomalaisessa kirjakaupassa). Uusi Hotakaisen teos on minulle aina merkkitapaus, sillä tämä mies kuuluu minulla ykköskirjailijoiden kastiin - hänen tyylinsä vain kolahtaa.

Henkireiässä ääneen pääsee rikoskomisario. Komisario, joka laulaa sekakuorossa yhdessä Parturikampaajan ja Suntion kanssa - Suntion joka rahapulassa eksyy riisumaan vainajien vaatteet, ja antamaan ne eteenpäin vaimonsa ommeltaviksi. Suntio uskoutuu tästä parturikampaajalle, joka aloittaa kiristämisen: joko Suntio jää työttömäksi, tai sitten he surmaavat Parturikampaajan invalidisoituneen miehen. Apua Suntio päätyy pyytämään kertojalta.

Henkireikä on hyvää Kari Hotakaista. Sellaista, jota lukee mielellään. Sanonpa ihan suoraan, että sen jälkeen, kun luin haastavan Yöperhosen, niin Hotakainen oli sitäkin suurempi nautinto. En toki väitä että Hotakainen olisi mikään hömppää, mutta sitä on helppo lukea. Teksti kulkee eteen päin vaivattomasti, eikä Hotakainen kikkaile suomen kielen kanssa. Se vain etenee. Kulkee eteen päin. Virtaamalla.

Ensimmäinen Hotakaiseni oli Juoksuhaudan tie, jota muistelen lämmöllä. Siitä on edetty Luonnon lakiin, Ihmisen osaan ja Kantajaan, eikä Kari ole onnistunut tuottamaan pettymystä yhdelläkään kirjalla. Eikä hän onnistu siinä nytkään, sillä Henkireikä on juuri sitä mitä odotin: parasta. Lukunautinto.

Vaikka Henkireiässä onkin rikollisia elementtejä, niin ennen kaikkea kirja paneutuu rikoksen suunnitteluun, ei tekoon. Teko saa pienen osuuden tarinassa ja juuri se kuuluu tähän kirjaan. Hotakainen on kirjoittanut kirjan rikoksen suunnittelusta, siitä, miten siihen tilanteeseen päädytään. Osaltaan hän on kirjoittanut kirjan kuorosta, näistä ihmisistä. Heidän keskinäisistä suhteistaan.

Erään kriitikon mukaan kirja ei yllä muiden Hotakaisen kirjojen tasolle, ja hän haluaakin tietää onko Henkireikä välityö kirjailijalle. Minun mielestäni se ei sitä ole, ja vaikka en ole lukenut läheskään kaikkia Hotakaisen kirjoittamia kirjoja, niin ihan samalla viivalla tässä mennään kuin muissakin kirjailijan teoksissa: Henkireikä siis tarjoaa täyttä laatua, nyrjähtänyttä huumoria ja tragikomiikkaa. Ja sujuvasti kulkevaa kieltä.


keskiviikko 19. elokuuta 2015

Katja Kettu: Yöperhonen

Yöperhonen
Katja Kettu
325 s. 
2015
WSOY









Arvostelukappale


 Katja Kettu on tuttu nimenä jo tietenkin Kätilön ajoilta, vaikken ole vieläkään tätä paljon puhuttua kirjaa lukenut. Kirjailijan nimi sai kasvot pari vuotta sitten Joensuun kirjallisuustapahtumassa, jossaa ihana Kettu oli puhumassa. Jo silloin hänen nimensä jäi kaivelemaan mieltäni, ja toki uusi kirja kiinnosti.

Ollaan 1930-luvun Lapissa. Taas Lapissa, kuten Kätilössäkin. Valkokenraalin tytär Irga hiihtää epätoivoisesti takaa-ajaajiaan pakoon Neuvostoliittoon, jossa rajan takana odottaa uusi elämä. Irgan tie vie Vorkutan leirille, kauas Volgan mutkaan. Mukanaan Irga kantaa salaisuutta - salaisuutta jota täytyy varjella tarkemmin kuin omaa henkeään.

Samaan aikaan ollaan Venäjällä, vuodessa 2014. Henrik makaa ruumishuoneella ja hänen tyttärensä Verna on saapunut liian myöhään etsimään isäänsä. Verna joutuu selvittämään menneisyyttään sellaisessa ympäristössä, jossa ihmiset on peloteltu hiljaisiksi. 

Kätilö on ehkä jäänyt minulta lukematta siitä syystä, että suhtaudun kirjaan pelonsekaisella kunnioituksella: olen kuullut moneltakin ystävältäni, että kirja on vaikea. Toki haluan haastaa itseäni välillä myös vaikeilla kirjoilla, koska aina ei voi lukea viihdettä tai dekkareita, mutta vaikka Kätilö odottaa minua kirjahyllyssä, vielä sen aika ei ole tullut.

Mutta Yöperhoseen. Myös se oli haastava kirja. Se ei toden totta ollut pala kakkua, kaiken muun rinnalla tuosta vain huitaistava kirja. Minulla on lähes aina tapana lukea niin, että jotain ääntä on taustalla: radio, musiikkia, jopa tv. Pystyn keskittymään moneen yhtäaikaa, ja pystyn siis katsomaan esimerkiksi kotimaisia tv ohjelmia lukemisen ohella puolella silmällä. Mutta Yöperhosta lukiessa se ei toden totta onnistunut. Alussa koitin lukea kirjaa radiota kuunnellen, mutta huomasin, ettei tästä tule mitään. Jouduin palaamaan tuon tuostakin taakse päin, kun en ollut tajunnut kirjassa jotain asiaa. Jonkin aikaa tätä tehtyäni suljin radion, ja pikku hiljaa pääsin liukumaan kirjaan mukaan.

En tiedä mikä Yöperhosessa teki sen, että se vaati täyden keskittymisen. Onko se Ketun kaunis, joskin hieman monimutkainen tapa kirjoittaa? Joka tapaksessa, Ketun kieli on ihanaa, ja se oli yksi kantava voima Yöperhosessa. Mitä olen kuullut Ketun aiempia teoksia lukeneilta, kieli on läsnä myös muissa teoksissa: se on hienoa. Yöperhosen juonikaan ei ole mikään yksinkertainen, jo siksi että mennään kahdessa aikatasossa. Tottakai vaikuttaa myös se, että kirjassa on runsaasti historiaa ja mytologisia asioita, jotka eivät ihan noin vain aukea. Onneksi taustalla on myös rakkaustarina: se tuo keveyttä kirjaan.

Sitten, kun pääsin oikein kunnolla kiinni Ketun kieleen ja Yöperhosen juoneen, aloin pitää siitä. Se tosiaan vaatii täyden keskittymisen, mutta se myös antaa lukijalle jotain takaisin: se antaa nautinnon. Se antaa lukemisen nautinnon, jo siksi, että voi ihailla Ketun tapaa kirjoittaa.

Erikseen on kiitettävä Eemil Karilaa, jonka maalaus kirjan kannessa on. Se on lumoava, kerrassaan lumoava. Sitä jää oikeastaan katsomaan joka kerta kun kirjan ottaa käsiinsä. 

Olisin halunnut lukea Yöperhosen yhtä kyytiä, antautua kirjalle parin päivän ajan, mutta valitettavasti muu elämä tunki väliin. Vaikka tänään oli ihana päivä kaupungilla, harmitti hieman etten valinnut kirjaa sellaiseen hetkeen, että olisin voinut antautua sille täysin.

Kätilö odottaa kirjahyllyssäni, ja sille aion varata sellaiset päivät, jolloin voin sen ahmia: ja nauttia!

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Laura Lindstedt: Oneiron

Oneiron
Laura Lindstedt
435 s. 
2015
Teos









Arvostelukappale


Laura Lindstedt ei suinkaan ole esikoiskirjailija, vaikka mielsinkin alussa Oneironin esikoisromaaniksi. Tämä johtui ainoastaan siitä, että hänen esikoisromaaninsa Sakset on mennyt minulta aivan ohitse, mutta Oneironin lukemisen jälkeen tuntuu, että siihenkin olisi aiheellista tutustua.

Oneironin aihe herättää kiinnostuksen: se kertoo seitsemästä naisesta, jotka ovat kuolemanjälkeisessä välitilassa. Jokainen naisista tulee erilaisesta elämäntilanteesta, jokainen on kuollut eri tavalla, jokainen tulee eri maasta ja kulttuurista. Kirja kertoo siitä, kuinka naisten ruumiit sammuvat vähitellen, kuinka he siirtyvät kokonaan pois maailmasta. Kirja kertoo myös tarinan siitä, mikä on kunkin naisen kohtaloksi koitunut.

Täytyy sanoa, etten ole koskaan lukenut mitään Oneironin kaltaista. Vain ja ainoastaan hyvällä tavalla. Kun luin kirjasta Teoksen katalogissa, en voinut vastustaa ajatusta tästä kirjasta, mutta kun aloitin sen, mietin että mitähän tästä tulee. Pidänkö vai en? Lindstedtin kieli on sekin ainutlaatuista, ja uskon että siitä pitää tai ei pidä. En pysty kuvittelemaan neutraalia suhtautumista.

Yhtäkkiä kirjaa lukiessani tapahtui kuitenkin jotain. Tapahtui niin sanottu koukuttuminen: huomasin ahmivani kirjaa, käänteleväni sivuja nopeammin, tajuavani mistä tässä oikein on kyse. Ihastuin! Lindstedtin kieli vaati ehkä minulta vähän tottumista, ja sitten sitä mentiinkin.

Jouduin jättämään kirjan kesken lukumaratonin ajaksi, koska halusin nauttia siitä täysillä maratonin ulkopuolella. Arvelen myös, että Oneiron ei ole mikään kovin nopealukuinen tai kevyt teos, joten se ei ehkä olisi parasta luettavaa maratonille. Kuitenkin, kun luin perjantain ja lauantain aikana muita kirjoja, se eli jossain mielessäni. Mitä lopussa käy? Miten naisten käy?

Lindstedtin kieli on rikasta ja täyteläistä. Vaikka hän kirjoittaa ajoittain rajustikin, ei kirjailija ole unohtanut huumorin pilkahdusta, jota tässä kirjassa tarvitaan. Kuitenkin, jos pidät realistisesta kerronnasta, ei Oneiron ole ehkä sinun kirjasi, sillä kirjassa on fantasiaelementtejä - mitä muuta voi kuvitella, kun puhutaan kuolemanjälkeisestä välitilasta?

Jos taas haluat sukeltaa realistisuuden rajoille, ja herkutella kauniilla kielellä, Oneiron kannattaa lukea.

Lyhytarviot maratonilla luetuista kirjoista.

Virallinen lukumaraton päivä oli eilen, lauantaina, mutta maraton loppui minun osaltani jo eilen neljältä. Maraton oli mukava, vaikkakin perjantai oli omalta osaltani aika takkuamista, ja menin aikaisin nukkumaan. Lauantai sujui sitäkin paremmin, ja sain luettua yhteensä viisi kirjaa, pikkuista vaille tuhat sivua. Ja hyviä kirjoja! Koska osa kirjoista oli arvostelukappaleita, palaan niihin vielä näin lyhytarvioiden voimin.

Hausfrau - Kotona Sveitsissä
Liisa Helve-Sibaja
194 s. 
2015
Atena









Arvostelukappale


Syy siihen, miksi Hausfrau herätti kiinnostukseni, oli veikeä kansi. Nainen keitossa vaan on kiinnostuksen herättäjä, ja olihan tietenkin ajatus siitä, millaista kotiäidin elämä Sveitsissä on, myös kiinnostusta herättävä.

Hausfrau siis on blogiteksteistä ja kolumneista koottu kirja kotiäidin elämästä Sveitsissä. Se sopi todella hyvin maratonin aloituskirjaksi, sillä se oli kepeä, paikoin hauskakin, joten kirja eteni vauhdikkaasti eteen päin. Vaikkei Hausfrau herättänytkään suuria tunteita, sen lukeminen eteni joutuisasti, ja tosiaan - välillä ainakin hymyilytti runsaasti, jos nyt ei ihan naurattanut.

Aina on mukava oppia uutta vieraista kulttuureista, ja sitä minulle tämä kirja toi.

Tapperin kaksoset sotajalalla (keskenään)
Geoff Rodkey
Suomentanut Marja Helanen
223 s. 
2015
WSOY








Lainattu kirjastosta


Lukumaraton jatkui lastenkirjalla. Tarkoitus oli itse asiassa maratonin aikana lukea enemmänkin lastenkirjallisuutta, kuten tein kesän ensimmäisellä maratonilla, mutta jotenkin muut kirjat vetivät nyt enemmän puoleensa. Tapperin kaksosiin tutustuminen kuitenkin oli ihan mukavaa.

Tapperin kaksoset, Claudia ja Reese, ovat sodassa. Tai olivat. Claudian mielestä. Reesen mielestä se ei ollut mikään sota. Eikä siitä todellakaan olisi tarvinnut kirjoittaa kirjaa. Mutta Claudia halusi. Kumpi voitti? Ei taida olla selvillä.

Tästä kirjasta alkaa Tapperin kaksosista kertova kirjasarja. Nämä kaksi vaikuttavat kiinnostavilta tyypeiltä, joilta ei sanominen lopu. Tietenkään en ole kirjan kohderyhmää, varmasti kirja sopii parhaiten alakoulu ikäisille tyypeille, ja tästä kirjasta varmasti tykkäävät pojatkin - on meno niin villiä välillä. Sitä paitsi kuvitusta on paljon, joten tämän kirjan kanssa ei tarvitse olla himolukija.

Huumoria riittää - myös sitä pieruhuumoria! Vaikka kirja ei ihan täysillä minuun kolahtanutkaan, en epäile yhtään etteikö tämä sopisi hyvin kohderyhmäikäisille lukijoille.

Kauheimmat runot
Antti Holma
192 s. 
2015
Otava










Arvostelukappale


Kauan odottamani Antti Holman runokirja Kauheimmat runot ilmestyi heinäkuussa. Tämä kirja on tosiaan sellainen, jota olen odottanut siitä asti kun sen katalogissa näin - Järjestäjään ihastuin kovasti, ja sen jälkeen olen ihastunut Holman persoonaan sketsiohjelmissa.

Kauheimmat runot tuo lukijan eteen neljä runoilijaa: Sirsi Sunnaksen, Reino Leinon, Karin Toisiks-Parasken ja Edith Sodermalmin. Nämä runoilijat ovat keskenään aivan erilaisia, ja kaikki... no huippuja! Lukekaa itse!

Eihän tätä voi nauramatta lukea. Varsinkin Sirsi Sunnaksen ja Reino Leinon runot naurattivat minua ihan hirvittävän paljon. Mutta voin vain sanoa: jos kaipaat runokirjaa, jota lukea runojen takia, älä osta Kauheimpia runoja. En nyt väitä, etteikö Holma osaisi runoja kirjoittaa, mutta ehkä näitä kannattaa kuitenkin lukea ennen kaikkea huumorin takia. Ja huumori, jolla nämä on kirjoitettu... tämä on sellaista huumoria, joka on tuttua Putouksesta ja Kingistä. Juuri sellaista huumoria, joka minuun kolahtaa. Ja varmasti aika moneen muuhun suomalaiseen.

Voi, Antti Holma kun olet ihana. Miten jaksan odottaa että showsi tulee telkkariin?

Verta lumella I
Jo Nesbo
Suomentanut Outi Menna
195 s. 
2015
Johnny Kniga








Arvostelukappale


Sanottakoon nyt aluksi, ettei Nesbo ole minulle ennestään tuttu. Harry Hole-sarjaa en ole lukenut, enkä muutenkaan Nesbon kirjoja. Tämäkin kirja on hyllyssä odotellut lukemista, sillä olen kirjaa vähän pelännyt. Facebookin Dekkariryhmässä tämän ovat monet teilanneet, ja ajattelin että jospa minäkään en pidä... Turhaan pelkäsin!

Verta lumella kirjan tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle. Se kertoo Olavista, joka järjestelee asioita heroiinikuningas Hoffmanille, ja asiat järjestyvät parhaiten kun tappaa hankalaksi käyneen ihmisen. Joku täytyisi tappaa, mutta mitä kun Olav haluaakin vain pelastaa tapettavat?

Olav oli ehdottomasti se asia, mihin Nesbo sai minut ihastumaan eniten. Hän on lukihäiriöinen mies, joka siitä huolimatta rakastaa lukemista ja tarinoita. Hänellä myös on hyvä sydän, ja se tulee ilmi kirjan varrella monestakin asiasta.

Kirjaa on moitiskeltu sen lyhyydestä, ja vaikka mistä muusta, mutta minä en löydä kovinkaan paljon moittimisen aihetta. Kirjan pituuskin selviää sillä, että jatko-osa ilmestyy tänä syksynä: en malta odottaa mitä tapahtuu! Toisaalta: jos olisin lukenut Harry Hole-sarjan, ja ihastunut sen perusteella Nesboon, voisi mieli piteeni tästäkin olla aivan toinen. Mutta mitä hetkiä minulla on Harry Holen kanssa vielä edessäni...

Ennen kuin kaikki muuttuu
Taina Latvala
190 s. 
2015
Otava









Arvostelukappale


Lukumaratonin päätti minun osaltani Taina Latvalan novellikokoelma Ennen kuin kaikki muuttuu. Tämä kirja on odottanut hyllyssäni jo jonkin aikaa, ihan siitä syystä, että omalla tavallani pelkään novelleja. En ole koskaan oikein oppinut niitä lukemaan, ihan siitä syystä, että minusta tuntuu että tarina loppuu vasta kun minä olen päässyt alkuun. Nyt kuitenkin maratonin puitteissa päätin kokeilla, miltä tämä kokoelma tuntuisi.

Latvalan novelleja onkin yllättävän helppo lukea. Ne kietoutuvat toisiinsa, sillä henkilöt ovat samoja monessa novellissa, ja siispä juoni kulkee koko kirjan läpi tavallaan yhtenäisenä. Yllätyin itsekin, miten tästä kirjasta pidin.

Löysin omat suosikkini tästä kokoelmasta, esimerkiksi kokoelman alkupuolella oleva Kilpikonnan äidi oli verraton kertomus, joka herätti heti kiinnostuksen Latvalan tapaan kertoa.

Vieläkään minusta ei novellifania tullut, mutta tämän kokoelman myötä uskallan ehkä taas lähiaikoina napata kirjastosta mukaan novelleja.

Juha Mäntylä: Audrey, rakkaani

Audrey, rakkaani
Juha Mäntylä
141 s. 
2015
Reuna









Arvostelukappale


Juha Mäntylä on minulle tuttu nimenä, mutten ollut ennen Audreyta lukenut hänen kirjojaan. Mäntylä on käsittääkseni ennen tätä kirjaa kirjoittanut lähinnä dekkareita, joihin minunkin pitäisi ilmiselvästi perehtyä.

Audrey, rakkaani kertoo tuorilaisesta miehestä, joka rakastaa jazzia. Hän etsii elämänsä naista, ja käy Tuorilan jazz-klubilla. Hän kohtaakin elämänsä naisen, jonka tahtoo uudelleen etsiä käsiinsä: se vie miehen jazzin syntypaikalle New Orleansiin, ja lavalle Ella Fitzegaldin kanssa.

Vaikka en ole suuri jazzin ystävä, pidin kovasti tästä kirjasta. Tämä pienoisromaani on nimittäin pullollaan jazzia, se on ikään kuin pienellä savuisella klubilla soitettu jazzkeikka: siinä on tunnelmaa, saksofoneja ja eri sävyjä. Koko kirjasta näkee sen, että kirjailija rakastaa jazzia ja Miles Davisia!

Parasta Audrey, rakkaani kirjassa on nimenomaan tunnelma. Tarinakin on kyllä toimiva, ja olen iloinen ettei sitä oltu turhaan venytetty pidempään kuin pienoisromaanin mittoihin, mutta tunnelma silti vetosi minuun kirjassa eniten. Se kiehtoo ja ottaa omakseen, se pitää otteessaan koko kirjan ajan.

Minulle kävi niin, että aloitin kesän ensimmäisellä maratonilla Audreyn, mutta mielestäni se ei ollutkaan maratonille sopiva kirja. Kirja ehti lojua kirjahyllyssäni pari viikkoa, kunnes muistin sen olemassa olon, ja päätin ottaa hetken kirjaa varten: ja kuinka kävikään, hetki oli oikea. Ihastuin.

Vaikkei Audreyn lukemiseen menekään kovin kauaa, se jää silti mieleen elämään. Minulle tuli Tuorila tutuksi, ja ainoa asia joka kirjan lukemisessa jäi harmittamaan, oli se, etten samaan aikaan kuunnellut jazzia. Muuten lukukokemus hipoi täydellisyyttä.

Juha Mäntylä on kirjailija johon ilmiselvästi täytyy tutustua tarkemmin - hankinpa käsiini hänen dekkareitaan seuraavaksi!

lauantai 15. elokuuta 2015

Kerstin Gier: Lupaus: Unien ensimmäinen kirja

Lupaus: Unien ensimmäinen kirja
Kerstin Gier
Suomentanut Heli Naski
341 s. 
2015
Gummerus








Lainattu kirjastosta 


En ollut taas vähään aikaan lukenut nuortenkirjaa. Se ehkä johtuu siitä, että hyllyssäni ei ole ollut sellaisia, jotka olisivat vetäneet puoleensa: Lupaukseenkin suhtauduin pienellä varauksella. Gierin edellinen sarja ei ollut minulle tuttu, enkä yhtään oikeastaan tiennyt mitä Unien sarja tuo tullessaan.

15-vuotias Liv on tottunut muuttamaan äitinsä miesten ja töiden perässä ympäri maailmaa. Kun johonkin ehtii asettua ja saada ystäviä, sitten täytyykin jo muuttaa. Nyt he muuttavat Lontooseen, ja Liv aloittaa uudessa koulussa. Hän alkaa nähdä todentuntuisia unia, joissa hän kulkee sisään salaperäisistä ovista. Liv näkee unissa myös uuden velipuolensa Graysonin ja hänen ystävänsä, jotka touhuilevat omituisia asioita hautausmaalla. Sitten tapahtuu kummia: pojat puhuvat valvemaailmassa asioista, jotka Liv on nähnyt unessa. Ennen kuin hän huomaakaan, hän tulee vedetyksi poikien touhuihin mukaan.

Lupaus oli nuortenkirjallisuutta parhaimmillaan. Se veti minut mukaansa heti ensi sivuilta asti, ja mieleeni tuli, että jos voisin elää kirjoilla niin tällaisella kirjalla olisi hyvä herkutella. Lupaus kantoi alusta loppuun saakka, ja jään innolla odottamaan mitä seuraavat osat tuovat tullessaan.

Mukana oli sopivasti fantasiaelementtejä: fantasiakirjaksi en tätä täysin sanoisi, sillä mukana on niin paljon muutakin. Oikeastaan fantasiaa on mukana sopivasti, sillä minä en ole tottunut fantasiakirjojen lukija, joten se maailma ei ole minulle tuttua. Kirjassa on myös romanttinen puoli, joka tuo tarinaan hyvän lisän.

Sanoisin Unien sarjan olevan niin sanottua young aduls kirjallisuutta, sillä ehkei se ihan nuorimmille lukijoille ole suunnattu. Vaikka - jos kolmetoista vuotias on tottunut lukemaan vanhemmille suunnattua kirjallisuutta, ei tämä varmasti ole virhevalinta, vaikka lahjaksi. Uskon myös, että Lupaus voisi sopiva sellaisellekin nuorelle, joka ei hirveästi lue. Kirja on sellainen, joka koukuttaa ja pitää otteessaan, ja antaa lupauksen tulevasta. Mutta täytyy sanoa, että kirja ehkä sopii paremmin tytöille kuin pojille, osittain tuon romanttisen puolen takia.

Kirja sai minut ajattelemaan syvällisemmin unimaailmaa, ja omia uniani. Mistä minun uneni tulevat? Miltä tuntuisi, jos joku saisi tietää mitä unia näen? Entä jos joku pääsisi uniini? Mielestäni unet ovat todella henkilökohtainen asia, kuten kirjassakin tulee ilmi, ja olisi kamalaa jos joku pääsisi luikahtamaan uniini. Toki kerron ystävilleni jos olen nähnyt hauskaa unta, mutta en silti ikinä haluaisi että joku pääsisi omaan maailmaani pujahtamaan.

Nuorille lukijoille suosittelen tätä lämmöllä, ja kyllä uskon tästä aikuistenkin nauttivan. Minä jään odottamaan seuraavaa osaa, ja sillä aikaa tutustun siihen sarjaan, joka Gieriltä on aiemmin suomennettu. Haluaisiko joku kertoa, mistä kirjasta se alkaa?

perjantai 14. elokuuta 2015

Blogistanian kesälukumaraton 6: Nyt lähtee!






Jee, yhteislukumaraton on täällä taas! Pitkään pohdimme bloggareiden kanssa tämän kesän toisen maratonin ajankohtaa, ja onneksi viimein saimme sovittua yhteisen, monelle sopivan ajankohdan. Olen iloinen että ajankohta sopi minullekin, sillä vaikka yksin maratoonaaminen on ihan hauskaa, niin oma hohtonsa on kyllä näissä yhteislukumaratoneissa. Virallinen päivä on siis lauantai, 15.8., joten jos nyt alkoi kutkuttaa että tekisipä mieli osallistua, niin tätä maratonia emännöi Oksan hyllyltä blogi, ja sinne voi käydä huikkaamassa osallistumisestaan. Maratoonaaminen on hurjan hauskaa!

Yllä voitte nähdä minun pinoni, joka on taas kerran korkea. Kun valitsen kirjoja maratonille, niin aina vähän lipsuu käsistä. Tällä kertaa minulla ei ollut muita rajoja, kuin se että kirjassa pitää olla alle 300 sivua. En oletkin kokeillut tiiliskivimaratonia ikinä, ja halusin nytkin seikkailla eri tunnelmissa, ja eri tunnelmia tosiaan tuossa pinossa on.

Tänään olen ollut vaihtelevissa fiiliksissä, mutta mitä lähemmäs maraton ajankohta (kello 16) on tullut, sitä enemmän tunnelma on noussut. Kävin kaupassakin ostamassa hieman maraton evästä, pari kreikkalaista jugurttia, mansikoita ja herneitä. Nesteytyksestä huolehtii maratonin aikana Seppo-sodastreamerini sekä Kalle-kahvinkeitin.

Nyt käyn nopeasti viileässä suihkussa, ja sitten aloitan. Päivitän tätä bloggausta säännöllisin väliajoin, ja etenemistäni voi myös seurata twitterissä, jossa visertelen nimellä rakastankirjoja, sekä instagramissa, josta lukutoukka löytyy nimellä lukutoukankirjablogi.

Tsemppiä kanssamaratonaajille, joiden etenemistä käyn kyllä välillä katsomassa, ja lukemisen iloa kaikille. Pus!

18.35.

Maraton on nyt hyvässä vauhdissa, ja siksi annoin itselleni luvan kahvitaukoon. Ensimmäinen kirjakin on jo luettu: Liisa Helve-Sibajan Hausfrau, kotona Sveitsissä. Kyseessä on kolumneista ja blogikirjoituksista koottu suomalaisen kotiäidin elämästä Sveitsissä kertova kirja. Vaikken ihan täysin rakastunut Hausfrauhun, niin se oli silti kepeän viihdyttävä aloitus maratonille: ja opinpa paljon lisää Sveitsiläisestä elämästä. Hausfrausta on tulossa vielä oma bloggauksensa, maratonin jälkeen.

Fiilis on edelleen hyvä. On kivaa lukea ja omistaa kokonainen vuorokausi pelkille kirjoille. Vähän aikaa haeskelin sopivaa radiokanavaa jota kuunnella lukemisen taustalla, ja sitten eksyin Radio Suomen taajuuksille: siellä on parhaillaan menossa Puhelinlangat laulaa lähetys. Todella hyvä valinta, sillä kuulee samalla ihmisten tarinointia, ja onpa sieltä tullut ihan mukavia kappaleitakin. Vähän kutkuttelisi, että laittaisin itsekin sähköpostia ja esittäisin laulutoiveen...

Sivuja Helve-Sibajan kirjassa oli 194, joten ihan hyvässä vauhdissa tässä ollaan. Mitähän seuraavana?

5.35.

Eilinen meni maratonia ajatellen ihan lyttyyn. Jaksoin hyvin lukea Hausfraun, mutta kun olin puolessa välissä seuraavaa kirjaa, alkoi olo olla fyysisesti ja psyykkisesti kurja. En oikein jaksanut keskittyä kirjaan, ja väsyttikin hirmuisesti. Mietin jopa, että jättäisin koko maratonin siihen. Sitten kuitenkin ajattelin, että huomenna on uusi päivä, menin ajoissa nukkumaan ja tadaa: tässä ollaan, puoli kuudelta! Nyt on taistelutahto taas aivan toisenlainen, ja en malta odottaa että pääsen sohvan nurkkaan lukemaan. Ensin vaan juon aamukahvin ja käyn vähän kurkkimassa bloggarikavereiden etenemistä.

9.30.

Niin siinä sitten kävi, että nukuinkin vielä pari tuntia. Kun olin tehnyt blogipäivityksen ja katsellut vähän aikaa muiden blogeja, alkoi uni painaa silmää kahvista huolimatta. Oli pakko kellahtaa vielä sänkyyn, ja nukkua pari tuntia. En edes kehtaa sanoa kuinka pitkät yöunet olivat yhteensä! Näköjään väsytti. :D

Eli vasta tunti sitten pääsin kunnolla lukemaan, ja nyt sain luettua Geoff Rodkeyn Tapperin kaksoset sotajalalla (keskenään) on luettu loppuun. Tapperin kaksosista kertova sarja alkaa tästä kirjasta, ja heihin oli kyllä mukava tutustua. Kiinnitin huomion jo katalogissa tähän kirjaan, ja oli kiva huomata että tämä odotti minua kiltisti kirjaston hyllyssä: lasten- ja nuortenosastolta löytyy hyllystä usein uutuuksia. Sivuja kirjassa oli 223.

Tapperin kaksoset on hyvin huumoripitoinen, ja myös minua naurattava kirja. Ehdottomasti aion lukea myös seuraavat osat tästä sarjasta, kun niitä suomennetaan!

Nyt juon aamun toisen kahvikupin, käyn hieman blogeissa, ja jatkan pirteänä. Nyt on ihan erilainen fiilis kuin eilen illalla, jolloin fyysisesti heikotti, ja oli ehkä hieman surumielinenkin fiilis. Ja täällä paistaa taas aurinko, vaikka on kylmä!

12.30.

Nyt  on kyllä otettu takaisin se, mitä fiiliksessä ja lukemisessa eilen hävisin. Kolmen tunnin aikan olen lukenut kaksi kirjaa, ja olen ihan innoissani siitä, mitä vielä kolmen ja puolen tunnin aikana ehdin lukemaan! Ensin tietenkin täytyy päivittää tämä postaus, juoda taas vähän kahvia, ja käydä kurkkimassa miten muut bloggarit maratonissa etenevät...

Mitä siis luin? Ensin halusin hieman huumoria maratonille, ja nappasin pinon ulkopuolelta Antti Holman Kauheimmat runot runokokoelman. Ja naurua sainkin! Reino Leinon, Sirsi Sunnaksen ja muiden runot olivat mahtavaa luettavaa, ja etenkin juuri Sirsi Sunnas oli se joka minuun kolahti. Vaikka Järjestäjä pysyykin Holman tuotannossa ykkössijalla minulle, niin tämäkään ei yhtään huonompi veto Antilta ollut.

Mutta vinkkinä sinulle: jos olet runojen ystävä, ei tätä kirjaa runojen kaipuuseen kannata ostaa. Se on enemmän naurun kaipuuseen, ja niille, jotka pitävät esimerkiksi Putous- ja Kingihuumorista. Siinä Holma on parhaimmillaan. Noh, tästäkin kirjasta on tulossa oma bloggauksensa, jossa vähän enemmän kirjaa ruodin. Sivuja kirjasta löytyi 192, ja se oli mainiota luettavaa maratonille.

Holman runojen jälkeen kaipasin jotain aivan muuta, ja päätin ottaa pinosta Jo Nesbon dekkarin Verta lumella. Tuo kirja oli ensimmäinen Nesboni, ja suhtauduin siihen tietyllä varauksella, sillä siitä ollaan montaa mieltä facebookin Dekkariryhmässä. Kuitenkin bloggarikaverit ovat kirjaa kehuneet, ja se sai ylistävät arviot Hesarissa, joten uskalsin valita sen maratonkirjaksi. Ja miten kävikään: iih, rakastuin!

Minulla ei ole vertailukohtaa esimerkiksi Harry Hole-sarjasta, joten en osannut verrata kirjaa siihen. Kuitenkin, päähenkilö Olav oli mahtava, ja muutenkin juoni kulki erittäin vauhdikkaasti. Voin sanoa, etten pitkään aikaan ole samalla tavalla ahminut kirjaa: en käynyt tupakallakaan kertaakaan kahdensadan sivun aikana. Onneksi kirjaan tulee tänä syksynä jatkoa!

Verta lumella viihdytti minua 195 sivun verran, joten tähän mennessä yhteensä on luettu 804. Huikea määrä siihen verrattuna, että nukuin viime yönä kahdentoista tunnin yöunet! :D

16.20.

Nyt se on ohi! Viimeinen kirjani oli Taina Latvalan novellikokoelma Ennen kuin kaikki muuttuu. Olen aina vähän pelännyt novelleja, koska kokemukseni eivät ole olleet kaikkein parhaita. Nyt kuitenkin päätin ottaa riskin, ja ottaa maratonin viimeiseksi kirjaksi novellikokoelman. Miten kävi?

Hyvin. Taina Latvalan novelleissa tarinat kietoutuvat toisiinsa, joka on kannaltani hyvä. Silti novellien lukemista kannattaa vielä harjoitella, sillä pari kertaa tuli tunne "joko tää loppu?". Kuitenkin, tykkäsin Latvalan tyylistä kirjoittaa, ja kokemus oli positiivinen. Tästäkin kirjasta tulee oma bloggauksensa!

Kaiken kaikkiaan oli aika hauska maraton. Eilinenhän nyt meni ihan penkin alle, ja nytkin lopussa alkoi uni painaa silmiä, mutta luin kuitenkin hyviä kirjoja ja nautin niistä. Nyt vaan blogattavien kirjojan kasa kasvoi hurjasti, oi joi. Saatte varautua bloggausvyöryyn lähitulevaisuudessa!

Yhteensä sivuja tuli 998. Aika kivasti!

torstai 13. elokuuta 2015

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Pitkä valotusaika
Pauliina Vanhatalo
223 s. 
2015
Tammi









Arvostelukappale


Pauliina Vanhatalo on minulle tuttu alter egonsa kautta, hän nimittäin kirjoittaa chick lit romaaneja Veera Vaahtera nimellä. Olen kaikki Veera Vaahterana kirjoitut kirjat lukenut, ja olen tykännyt niistä todella paljon. Vanhatalon omalla nimellä kirjoittamat kirjat ovat vain jotenkin lipuneet ohitseni, mutta Pitkä valotusaika kiinnosti minua kovasti.

Aarni on päättänyt koulunsa huonoin arvosanoin, on isätön, eikä ole rikkaasta kodista. Eletään 60-luvun Oulussa, eikä Aarnin tulevaisuus näytä kovin ruusuiselta. Äiti saa kuitenkin pakotettua Aarnin töihin hänen tätinsä valokuvausliikkeeseen, ja jokin napsahtaa kohdalleen. Aarni löytää sen, mitä haluaa elämässään tehdä.

Veera Vaahterana Vanhatalon kirjoittamissa kirjoissa on vain jokin, joka minulle napsahtaa kohdalleen. Siksi ei liene ihmekään, että halusin tämän Vanhatalon uusimman romaanin lukea - ja kas, napsahti tässäkin. Vaikka tietenkin aihe näissä kirjoissa on aivan erilainen, on silti kieli samanlainen. Se on tyylikäs, helposti luettava, hieno. Pitkässä valotusajassa kieli pääsee ehkä vielä enemmän oikeuksiinsa kuin Vaahterana kirjoitetuissa chick lit kirjoissa, sillä tässä kirjassa pitkästi pelataan kielellä.

Ja murteella! Aarni on Oulusta kotoisin, ja sen kyllä huomaa. Aarnin murre on aidon tuntuista - liekö Vanhatalo joskus itse asunut Oulussa, kun murre tuntuu niin aidolta? Murre on aina romaaneissa sellainen asia, joka herättää hykerryttävän, lämpimän tunteen, varsikin jos se tuntuu aidolta ja tilanteeseen sopivalta, eikä väkisin väännetyltä. Tässä kirjassa ei ollut mitään väkisin tehtyä, vaan kirja oli todella aito.

Ajankuvaus 60-luvulta on sekin todella aidon tuntuista, ja hieman huonoista oloista tulevan Aarnin olemus välittyy lukijalle todella hyvin. Välillä kirjassa on aistittavissa tietynlainen epätoivo, joka Aarnin elämästä välittyy: hän ikään kuin miettii, mitä hänen elämästään tulee. Tämänkin Vanhatalo kuvaa todella hyvin, ja on tavoittanut nuoren miehen ajatusmaailman hienosti.

Loppu oli hieno. En sano tietenkään siitä mitään, mutta pienen miettimistuokion jälkeen tuumasin, että juuri niin sen pitikin tässä kirjassa olla. Että tästä tulisi juuri tämä kirja. Kannattaa lukea!

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Surunpotku
Leena Lehtolainen
432 s. 
2015
Tammi









Arvostelukappale


Ensi alkuun kerrottakoon: minä olen Leena Lehtolaisen fani. Ihailen kirjailijaa, mutta erityisesti ihailen Maria Kallio sarjaa, ja ihanaa Mariaa hahmona. Bloggaukseni tulee siis olemaan siltä kantilta täysin puolueellinen, koska olen elänyt sarjan mukana koko sen ajan, kun olen aikuisille suunnattua kirjallisuutta lukenut.

Miten voimakkaita tunteita jalokivet voivatkaan ihmisessä tuoda esiin? Ja mitä tekoja ne voivat saada aikaan! Maria Kalliolle ja hänen kolleegoilleen tulee jälleen töitä, kun Tapiolan kirkosta löytyy jalokiviasiantuntija Jaakko Pulman ruumis. Pulman puolison ollessa kansanedustaja, eivät Maria ja kumppanit oikein tiedä mitä kautta lähteä rikosta ratkomaan. Epäilyjen määrä kasvaa, ja tutkimukset laajenevat. Samaan aikaan Maria joutuu pohtimaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Oli niin ihanaa palata jälleen tähän sarjaan. Kuten sanoin, olen lukenut Maria Kallio-sarjan kirjoja niin kauan, kuin olen lukenut aikuisille suunnattua kirjallisuutta. Monet sarjan kirjoista olen lukenut useampaan kertaan, vaikken yleensä dekkareita moneen kertaan lue. Näissä kuitenkin on niin paljon muuta, että samaan kirjaan palaaminen on helppoa.

Voi Maria miten olet ihana. Sarjan edetessä tärkeiksi ovat tulleet myös Marian kolleegat, etenkin Koivu ja Puupponen, jotka ovat Surunpotkussakin läsnä. Pidän molemmista, pidän Koivun jäyhyydestä ja suomalaisuudesta, Puupposessa erityisesti pidän hänen huumoristaan ja savolaisuudestaan. Mutta miten käy seuraavassa osassa? Missä Maria on, ja kenen kanssa?

Tämä kirja on omiaan Marian fanille, sillä toisin kuin sarjan edellisissä osassa, mukana on myös Marian perhe, joka on minulle ainakin olennainen osa sarjan ihanuutta. Mukana on nyt kaikki: rikoksen ratkaisu, kolleegat ja perhe. Mitä muuta voisin toivoa? En keksi.

Vaikka Leena Lehtolainen on nimenä tuttu varmasti lähes kaikille dekkarin lukijoille Suomessa, niin on varmasti niitäkin, jotka eivät ole Maria Kalliota lukeneet. Tämä ei ole ehkä oikea kirja aloittaa sarjaa, vaan kehotan palaamaan sarjan alkupäähän, joista Marian ura ja siviilielämä alkaa. Itse olen edennyt lähestulkoon oikeassa järjestyksessä, ja uusi sarjan kirja on aina ollut odotettu. Niin oli nytkin.

Mutta teille, joille Leena Lehtolainen ja Maria Kallio on tuttu: ehkä kirja ei tuo varsinaisesti kovin paljoa uutta sarjaan, mutta se antaa vinkkiä tulevasta, sillä paljon tulee muuttumaan. Ja onhan tämä taattua laatua, Lehtolainen ei petä. <3

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

Lohikäärmeen värit
Pasi Pekkola
459 s. 
2015
Otava









Ennakkokappale


Pasi Pekkola on ennestään tuttu nimi esikoisteoksestaan Unelmansieppaaja, jota en käsittääkseni kuitenkaan ole lukenut. Lohikäärmeen värien jälkeen aion kuitenkin ottaa vahingon takaisin, ja hankkia ensitilassa kirjan itselleni, sillä se on jo saatavana pokkarina.

Kimin äiti on lähtenyt. Äiti lähti jo Kimin ollessa pieni poika, ja asia painaa nyt jo aikuista Kimiä todella paljon. Hän päättää lähteä äitinsä kotimaahan Kiinaan selvittämään, mitä hänen äidilleen on tapahtunut.

Samalla kerrotaan äidin tarinaa: Xiaolong saapui Suomeen mennäkseen naimisiin Tomin kanssa, vaikka hänelle ei ollutkaan selvää, rakastiko hän miestä oikeasti. Miltä tuntuu muuttaa maahan, jota hän kutsuu hiljaisien maaksi? Miltä tuntuu asua maassa, jossa on yksin, ilman kielitaitoa?

Lohikäärmeen värit vaikutti kiinnostavalta romaanilta jo sen takia, että Pekkola on sijoittanut romaaninsa Kiinaan. Olen aina kiinnostunut vieraisiin kulttuureihin sijoittuvista kirjoista, sillä olen utelias tarinoista, joita sieltä kerrotaan. Viime aikoina olenkin lukenut paljon vieraista kulttuureista lukupiirin ansiosta, mutta silti aina tulee kiinnitettyä huomiota tällaisiin uutuuskirjoihin.

Suomalaiselle kirjailijalle on aina omalla tavallaan haasteellista lähteä kirjoittamaan vieraasta maasta. Tarvitaan paljon taustatietoa ja tutkimusta, ettei kirjailija pääse sanomaan ihan mitä sattuu vieraasta kulttuurista - ja tutkimusta Pekkola on ilmiselvästi tehnyt. Pasi Pekkola tietää mistä kirjoittaa, ja on tutustunut Kiinaan maana ja kulttuurina. Hän tuo Kiinan kulttuurin viehättävänä, mutta omalla tavallaan julmana lukijan eteen, eikä kerronta tapaa voi kuin ihailla.

Kirja pitää sisällään suuria asioita. Se on samalla kertomus Kimistä, ja siitä, kuinka Kimi lähtee etsimään äitiään, mutta se on myös Kimin äidin tarina. Eikä se ole pelkästään tarina näistä kahdesta ihmisistä yhdessä ja erikseen, vaan se on myös kurkistus Kiinaan, ja siihen mitä siellä tapahtui ennen ja mitä Kiina on nyt. Isoja asioita on tähän saatu, mutta hienosti ne on näiden kansien sisään lukittu.

Lohikäärmeen värit ei pelkästään vaikuta kiinnostavalta romaanilta, se todella on sitä. Vaikka sivuja on enemmän kuin keskiverto romaanissa, tarina pysyy hyvin kasassa, eikä keskittyminen herpaannu. Mistä muuten huomaan, että kirja on hyvä? Silloin ei  lukiessa ajatus lähde harhailemaan. Jos kirjan parissa ei viihdy, silloin huomaa että ajatus kulkee aivan muualla, ja että on lukenut jo monta sivua eikä muista mitään lukemastaan. Sitä ongelmaa tämän kirjan kanssa ei tullut - onneksi.

Pekkola on kirjoittanut kirjansa intensiivisellä vireellä, sellaisella vireellä jossa lukija pidetään jännityksessä koko ajan, loppuun saakka. Löytyykö Xiaolong? Miten äidin ja pojan käy? Lopussa annetaan ratkaisun avaimet, ja avataan lukko, mutta silti jätetään kirja lukijan mieleen. Hyvällä tavalla.

Toivon että Lohikäärmeen värit löytää lukijansa. Se on sen arvoinen.


Paula Hawkins: Nainen junassa

Nainen junassa
Paula Hawkins
Suomentanut Oona Timonen
382 s. 
2015
Otava








Ennakkokappale


Sain kunnian lukea Nainen junassa trillerin ennakkoon. Tämä oli enemmän kuin mukavaa, sillä Paula Hawkinsin paljon puhetta maailmalla herättänyt kirja kiinnosti minua jo katalogissa kovasti, ja olikin suuri ilo kun postiluukusta kolahti ennakkokappale. Silti en voinut kuvitellakaan, miten hieno ja vaikuttava lukuelämys minulla olisi edessäni.

Kerrotaan Rachelista. Rachelista, jota elämä on kohdellut huonosti: hänen aviomiehensä on löytänyt uuden naisen, eikä Rachel ole päässyt tästä oikein vieläkään yli. Alkoholia kuluu enemmän kuin tarpeeksi, ja tästä onkin kehkeytynyt Rachelille ongelma, joka saa aikaan uusia ongelmia.

Rachel matkustaa joka päivä samalla paikallisjunalla. Hän näkee junan ikkunasta talon, jossa asuvaa pariskuntaa hän alkaa (ehkä kummallisen) tiiviisti seurata. Hän antaa heille nimet, ja kehittää taustalle tarinat. Hän kuvittelee heille onnellisen elämän.

Eräänä päivänä Rachel näkee jotain, joka muuttaa kaiken. Vielä enemmän muuttaa se, kun pariskunnan nainen katoaa. Rachel päättää kertoa tietonsa poliisille, eikä ikinä olisi uskonut, mihin kaikkeen hän sotkeutuukaan.

Nainen junassa on ihmeellinen kirja. Paula Hawkins on luonut päähenkilöt, jotka jäävät mieleen asumaan. Ennen kaikkea Rachel ei tule päästäni hetkeen poistumaan, luulen että saan hänet uniinikin vielä jonakin yönä. Muutkin päähenkilöt ovat toki hienosti luotuja, mutta se joka sai minun tunteeni heräämään, oli Rachel.

Nainen junassahan on trilleri, eikä mikään nyyhkykirja. Silti, jo kirjan alkupuolella huomasin ihmeellisen asian: näkökenttäni oli kummallisen sumea, ja hetken kuluttua tajusin itkeväni. Kirjassa ei ollut tapahtunut vielä mitään erityisen dramaattista, mutta Rachelin ja hänen elämänsä kuvaaminen oli niin tehokasta, että se sai minut itkemään. Vau, Paula Hawkins, minkä teit!

Kiittämättä ei voi jättää suomentaja Oona Timostakaan. Paula Hawkins on luonut puitteet, jotka Oona Timonen on taitavasti tuonut meidän suomalaisten luettavaksi. Taitavaa käännöstyötä hän on tehnytkin, tunnelman voi aistia kotisohvalle todella hyvin.

Nainen junassa on yksi minun kirjavuoteni hiteistä. Olen sanonut näin jo useammastakin kirjasta, mutta tämä iski niin syvälle sydämeen ja sieluun, että tässä on kyllä yksi tämän vuoden helmistä. Vaikka kirjat herättävät usein tunteita, niin kovinkaan usein dekkari ei näin syvälle sieluun kolahda. Tässä vain oli jotain: Rachel, omaperäinen, yllättävä juoni, ja se miten jäin koukkuun. Aivan napakymppi koko kirja!

Minä vain juutuin kerta toisensa jälkeen lukemaan tätä. En ahmaissut yhdeltä istumalta, mutta tavoistani poiketen valvoin myöhään yöhön lukemassa: halusin vain tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, mitä lopussa käy. Ei, en jaksanut lukea illalla loppuun saakka, mutta heräsin aamulla aikaisin lukemaan. Oli pakko.

Nainen junassa on tavattoman yllättävä. En usko, että ihan heti tulen löytämään tämän kirjan lukenutta ihmistä, joka voisi rehellisin katsein sanoa että arvasi kuinka lopussa käy. Niin yllättävät käänteet Hawkins on säästänyt tarinan loppuun, etten olisi ikinä uskonut! Ja tuo on sellainen asia, mikä tekee hyvän dekkarin.

Liian usein kirja haihtuu mielestä, kun vaihtaa seuraavaan. Mutta en usko, että Nainen junassa ihan heti unohtuu. Eikä Rachel.

tiistai 11. elokuuta 2015

Herman Koch: Naapuri

Naapuri 
Herman Koch
Suomentanut Sanna van Leeuwen
515 s.
2015
Siltala








Arvostelukappale


Koch tuli tutuksi kun luin Illallisen. Siitä on jo useampi vuosi aikaa, mutta jo silloin, vaikken tämänkaltainen lukutoukka tainnut ollakaan, kirja kolahti. Olen sittemmin ostanut Illallisen omaksi kappaleeksi, ja tällä hetkellä kirjastosta lainassa on myös Lääkäri, joten Koch onnistui kyllä tekemään minuun silloin vaikutuksen.

Naapuri ei sitä vaikutusta himmentänyt. Se kertoo kansainvälisesti menestyneestä kirjailijasta, jonka ura on valitettavasti jo laskusuhdanteessa. Kirjailija M on kirjoittanut enimmäkseen sotaromaaneja, mutta hänen läpimurtoteoksensa oli tositapahtumiin perustuva romaani opettaja Jan Landzaatista, joka katosi mysteerisesti sen jälkeen, kun hänellä oli suhde oppilaansa kanssa.

Kirjalija M:n alakerrassa asuu naapuri. Naapuri, mies joka on kirjassa kertojana, pitää kirjailijaa silmällä. Hän myös tietää opettajan katoamisesta jotain enemmän.

Naapuri ei todellakaan himmennä sitä sädekehää, jonka olen mielessäni Kochin nimen ympärille luonut. Kochilla on ainutlaatuinen tapa kirjoittaa, hänen älykäs huumorinsa on lumonnut minut, hänen veitsenterävät sivalluksensa innostavat ja naurattavat. Saavat minut lumoihinsa.

Ystäväni sanoi minulle että Lääkäri on vielä Naapuriakin parempi. Iih, mitä minulla oikein on edessäni? Minulle Naapuri oli Illallista parempi, mutta minua kiinnostaisi tietää, miten Kochin ensimmäinen romaani kolahtaisi minulle nyt, monen vuoden jälkeen. Pitäisinkö siitä kenties vielä enemmän?

Aluksi ajattelin että mitä ihmettä: miksi opettajan tarina on sotkettu toimivaan kirjailijan ja naapurin väliseen tarinaan? Mutta sitten yhtymäkohtia alkoi löytyä, ja kaikelle tuli selitys. Kirjasta ei kenties olisi tullut niin täyttä, tällaista lukuelämystä kuin se minulle oli, jos siinä ei olisi ollut opettajan katoamistarinaa. Kirjaan olisi pitänyt keksiä jonkinlaista lisäjuonta naapurin ja kirjailijan välille, jos opettajan olisi jättänyt pois. Ja sittenkin - olisiko se ollut näin hieno?

Naapuri on täynnä älykkäitä sivalluksia ja mahtavaa kieltä, mutta se on samalla myös dekkari. Siinä missä kuljetetaan tarinaa naapurista ja kirjailijasta, kerrotaan myös kadonneesta opettajasta, ja siitä, mitä hänelle loppujen lopuksi kävi. Mikään perinteinen dekkari Naapuri ei todellakaan ole, mutta jännityselementit olivat silti mukana vahvasti.

Koch-villitykseni jatkuu Naapurin myötä. Vahva suositus tälle kirjalle, joka on varmasti yksi kirjasyksyn helmiä.


sunnuntai 9. elokuuta 2015

Meikkipussin pohjalta arvonnan tulos!

Tänään oli se päivä, jolloin oli viimeinen hetki osallistua Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalta kirjan arvontaan. Teitä osallistujia oli ihanan paljon - ja se on oikein, sillä tämä kirja on sen arvoinen. Uusiakin tyyppejä löysi ehkä blogini arvonnan seurauksena, joten tervetuloa kaikille uusille! Toivottavasti viihdytte. :)

Voittajaksi selvisi Birgit Bikken pilttuusta. Onneksi olkoon! Otan sinuun yhteyttä kyselläkseni osoitetietoja, että kirja pääsee matkaan.

Hyvää sunnuntain jatkoa, Herman Kochin Naapurista on tulossa bloggaus lähipäivinä. Ensi viikoksi on myös ajastettu mielenkiintoisten uutuuksien bloggauksia, joten kannattaa pysyä kuulolla.

Roope Lipasti: Linnan juhlat

Linnan juhlat
Roope Lipasti
300 s. 
2015
Atena










Arvostelukappale


Roope Lipasti on kirjailija, jonka tuotanto on minulle todella tuttua. On tullut luettua kirja jos toinenkin, ja olen pitänyt jokaisesta lukemastani. Ilahduinkin kovasti, kun minlle tuli tarjous lukea Linnan juhlat ennakkoon, sillä kirja oli sellainen jota olin kovasti odottanut.

Hannun haave on jo kauan ollut päästä presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Hän katsoo linnan juhlat televisiosta joka vuosi, niin kuin moni muukin suomalainen, mutta suhtautuu niihin poikkeuksellisen intohimoisesti. Hän todella tahtoo päästä itsekin juhliin!

Koittaa itsenäisyyspäivä 2016, ja alkaa Hannulle epäonnekas vuosi. Hänen vaimonsa Maria jättää hänet, hänet erotetaan töistä, ja koti myydään. Sitten hän tapaa Mikon, persoonan treenaajan, jonka kysyessä Hannun elämän tarkoitusta Hannulta löytyy heti vastaus. Alkaa tavoitteen saavuttelu, Mikko vie eikä Hannulla jää hirveästi sananvaltaa.

Roope Lipasti ei pettänyt minua nytkään. Linnan juhlat on tuttua Lipastia, mukana on hänelle ominainen huumori, joka on hitusen nyrjähtänyttä, ihanasti omituista, sopivasti mustaa. Tragikoomisuus on Lipastille ominaista, ja se on mukana mys Linnan juhlissa. Hannulle ei elämä hymyile, ja sille täytyy osata nauraa, tai ainakin hymähdellä.

Lipasti hymyilee kirjassaan aiheelle, joka oikeasti on monelle suomalaiselle todella tärkeä: linnan juhlille. Varmasti löytyy Suomesta monta ihmistä, jotka suhtautuvat presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoon lähes yhtä intohimoisesti kuin Hannu kirjassa suhtautuu, ja haluaisivat itse päästä juhliin osallistumaan. (Toivottavasti eivät kuitenkaan ole valmiit samanlaisiin tekoihin kuin Hannu!) Minulle eivät linnan juhlat ikinä ole merkinneet mitään suurta, vaikka on niitä toki tullut katsottua. En siis jaa Hannun tuntemuksia, vaan hän aidosti naurattaa minua. Ketäpä ei?

Linnan juhlat on paljon enemmän kuin välipalakirja. Se on romaani yrittämisestä, haaveiden toteutumisesta ja ihmissuhteista. Kaiken naurun takana on takana vakava asia, jonka Lipasti on taitavasti piilottanut. Se kannattaa onkia sieltä, ja jäädä vaikka pidemmäksi hetkeksi ajattelemaan asiaa.

Linnan juhlat nauratti, laittoi ajattelemaan ja viehätti. Lipasti osaa kirjoittaa ja toivon todella että Linnan juhlat löytäisi lukijansa. Suosittelen seuraamaan myös Roope Lipastin päivityksiä Facebookissa, ne ovat hauskaa luettavaa!

perjantai 7. elokuuta 2015

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu

Ada Gootti ja hiiren haamu
Chris Riddel
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
219 s. 
2015
Gummerus








Lainattu kirjastosta


Ada Gootti ja hiiren haamu herätti heti kiinnostuksen kun huomasin tällaisen lastenkirjan tulleen markkinoille. Lasten- ja nuortenkirjoja on helppo saada käsiinsä Joensuun kirjastosta, ja tämäkin tuli varauksen kautta minulle todella pian.

Ada Gootti on kuuluisan runoilijan lordi Gootin ainoa lapsi. Heidän kotinsa on Kalmatollon kartano, jossa asuu heidän (ja haamujen) lisäksi liuta palveluskuntaa. Adalla ei ole yhtään ystävää, mutta tilanne muuttuu eräänä yönä kun hän tutustuu hiiren haamuun nimeltä Ishmael. Hän saa kuulla salaisesta Ullakkokerhosta, jonka kanssa hän alkaa selvittää mitä Kalmatollossa oikein tapahtuu.

Ada Gootti ja hiiren haamu hurmasi minut jo ulkonäöllään. Se on todella kaunis kirja, jonka sivujen reunat ovat violetit, ja jonka kannetkin jo hurmaavat tällaisen entisen gootin kuin minä. Kuvitus on samaa tyyliä kuin kannetkin: aivan mahtavaa työtä. Yritin selailla kirjan alkulehtiä, mutten löytänyt mistään kuka kirjan on kuvittanut. Olisiko työn tehnyt kirjan kirjoittaja, Chris Riddell? Joka tapauksessa: kirjan kansien sisälläkin kuvitus on todella hienoa.

Ada Gootti  hurmasi minut, vaikka olen kaukana lastenkirja iästä. Se oli paras lastenkirja, jonka olen lukenut pitkään aikaan, sillä mukana oli hienon kuvituksen lisäksi tarina, jossa oli seikkailua ja hyvää mieltä. Enpä tiedä olisinko näin syttynyt kirjalle, jos taustallani ei olisi goottimenneisyyttä, mutta uskallan suositella tätä silti lukijoille, jotka ovat, tai ovat joskus olleet, taipuvaisia tummiin sävyihin.

Suomennoksen kirjaan on tehnyt Jaana Kapari-Jatta, joka on monille lukijoille tuttu Harry Pottereista, mutta minulle Kapari-Jatta on enemmän tuttu esimerkiksi David Walliamsin lastenkirjoista. Minulta löytyy omat suosikkini kääntäjille aikuisten kirjallisuudessa, mutta myös lastenkirjoissa. On yksi ylitse muiden, ja se on juuri Kapari-Jatta. Tässäkin kirjassa hän on tehnyt huikean hienon käännöstyön, joka on mielikuvituksen juhlaa. Kalmatollon kartanossa riittää erikoisia ruokia ja paikkoja, ja niillä kaikilla on mahtavat nimet. En voi kuin ihailla!

Ada Gootti on ehkä suunnattu alakoulu ikäisille lukijoille, sen päättelisin isosta ja väljästä fonttikoosta. Mutta uskon, että myös yläaste ikäiset, tummaan taipuvaiset nuoret tästä varmasti pitävät, kuten vanhemmatkin lukijat joilla löytyy lapsenmieltä. Jos oikein käsitin, Ada Gootti ja hiiren haamu on sarjan aloitus, joten jään odottamaan innokkaana jatkoa.

Siis, lapset, nuoret ja lapsenmieliset: hyvällä mielikuvituksella ja käännöksellä varustettu lastenkirja, olkaa hyvä!

torstai 6. elokuuta 2015

Roope Sarvilinna: Kateissa

Kateissa
Roope Sarvilinna
175 s. 
2015
Tammi









Arvostelukappale


Nyt vähän harmittaa. Luin Roope Sarvilinnan esikoisromaanin Kateissa, joka olisi täydellistä lukemista reilun viikon kuluttua olevalle lukumaratonille. Bloggarikamut, pistäkää Kateissa korvan taakse maratoneja ajatellen!

Juntunen ja Höntynen. Veljekset kuin ilvekset. Ja nyt Juntunen on kateissa, häipynyt, kadonnut täysin. Häntä etsii hänen veljensä Höntynen sekä vanhemmat, ja taitaapa pari muutakin tyyppiä kaipailla. Koko nuoruutensa Juntunen ja Höntynen ovat kulkeneet rinnakkain, mutta sitten Juntunen otti ja lähti Intiaan, eikä tätä juuri sen jälkeen näkynyt - ei kunnes yhtäkkiä Höntynen saa kuulla että Juntunen on nähty Helsingissä ratikassa.

En oikein tiennyt mitä tältä kirjalta olisin odottanut, kun aloitin sen. Esikoiskirja on aina kiinnostava asia, edessä voi olla oikeastaan mitä ja millaista tahansa. Minulla kävi hyvä tuuri, sillä Roope Sarvilinnan tyyli sopi minulle todella hyvin. Kateissa on nopeaa luettavaa, joka kuitenkin jää mieleen pidemmäksikin aikaa.

Kateissa ei ole pelkkää etsimistä. Se on nuoruuden perkaamista, huumorin pilke silmäkulmassa. Sarvilinnan huumori on kaunis ja ihana asia - minuun se iskee täysillä. Huumorin lisäksi on mukana veljesrakkautta, sitä miten vain kaksi sisarusta voi välittää toisistaan. Jo se, että he ovat Juntunen ja Höntynen, jo se on ihanaa.

Kuten edellä kirjoitin, tämä kirja olisi ollut todella hyvä maratonkirja. Luvut ovat lyhyitä, ja kirjan ahmii melkein yhdeltä istumalta - löytyykö Juntunen? Miten veljesten käy? Ehkä parasta kirjassa on loppu. Se, miten se kertoo, mutta kuitenkin jättää asioita auki. Se on yksi hienoimmista jutuista tässä kirjassa.

Kateissa on pieni, mutta iso kirja. Isoista asioista, isolla tavalla kerrottuna. Tämä kannattaa lukea!

Pekka Hiltunen: Varo minua

Varo minua
Pekka Hiltunen
446 s. 
2015
WSOY









Ennakkokappale


Kävi niin onnellisesti, että sain kustantajalta ennakkokappaleen Pekka Hiltusen uudesta Studio dekkarista. Rakastuin Hiltuseen jo ensimmäisen Studio dekkarin, Vilpittömästi sinun, perusteella, ja tuo rakkaus on vain syventynyt ajan, ja kirjojen myötä. Varo minua on todella odotettu ainakin täällä, ja pitihän se heti lukea kun käsiinsä sai.

Suomalaiset naiset, Lia ja Mari elävät Lontoossa kaksoiselämäänsä. Jokin on kuitenkin mennyt liian pitkälle, sillä eräänä päivänä Lia kutsutaan poliisiasemalle kuulusteluihin: poliisi on ryhtynyt epäilemään Studion porukan toimia. On aika ryhtyä varovaisemmaksi.

Samaan aikaan Mari ja muut Studiolaiset ryhtyvät tutkimaan Lontoon katujengien elämää. Kaduilla käydään kovaa taistelua reviireistä, eikä kaikki mene aina siististi.

Studio dekkareiden välillä Hiltunen kirjoitti ISOn, joka kävi minun sydämeeni, mutta silti osa minua on odottanut sitä, että pääsen lukemaan taas Liasta ja Marista. Vilpittömästi sinun ja Sysipimeä ovat nimittäin ehdottomasti suomalaisen dekkarigenren parhaimmistoa, jota on onneksi viety maailmallekin.

Vaikka olen noista kahdesta kirjasta pitänytkin, niin Varo minua on niitä parempi. Se on huikea! Mietin kirjaa vielä pitkään kansien sulkemisen jälkeenkin, enkä voinut kuin ajatella, että juuri tätä dekkarin pitää ollakin. Se on yllätyksellinen, ja siinä on huipennus toisensa jälkeen. Parikin kertaa olisi voinut ajatella: tähänkö se loppuu, mutta aina tarinaa oli jäljellä.

Pekka Hiltunen tarttuu kirjoissaan tärkeään aiheeseen toisensa jälkeen. Sysipimeässä kerrotaan Youtube ajasta, ISOssa käsitellään ylipainoa, ja nyt Varo minua käsittelee katujengien reviirisotia. Kaikki ovat tärkeitä aiheita, joista ei ole juurikaan kirjoitettu. Hiltunen ei saarnaa, hän käsittelee aiheitaan koukuttavalla tavalla, ja lukija ei edes huomaa että saattaa oppia jotain.

Kun luin kirjaa, tuntui että vaeltaisin Lontoon kaduilla. Kirjassa on kuvailtu Lontoota, kuvailtu kaupungin katuja, ja maisemia. Teki mieli mennä valokuva albumille ja katsoa vanhoja Lontoon matkan kuvia, ja palauttaa tunnelmia mieleen.

Varo minua on itsenäinen kirja, vaikka se onkin osa sarjaa. Tästä voi hyvin aloittaa tutustumisen Studio jengiin, jos ei ole ennen sarjaa lukenut. Ja se kyllä kannattaa!

tiistai 4. elokuuta 2015

Johan Theorin: Aarnivalkeat

Aarnivalkeat
Johan Theorin
Suomentanut Outi Menna
513 s. 
2015
Tammi








Arvostelukappale


Hyppäsin Johan Theorinin Öölanti sarjaan mukaan vasta tästä viimeisestä osasta, Aarnivalkeista. Kirjat kuitenkin taitavat ainakin jossain määrin olla itsenäisiä, sillä kesken sarjan mukaan hyppääminen onnistui ihan hyvin, eikä kirjassa ollut kovinkaan paljon sellaista mitä en olisi ymmärtänyt.

Vanha merimies Gerlof, joka on sarjaa seuranneille jo aiemmista osista tuttu, näyttelee yhtä pääosista Aarnivalkeissa. Gerlof herää siihen, kun hänen oveaan koputtaa nuori poika Jonas, joka puhuu kummallisia aavelaivasta ja kuolleista merimiehistä. Eletään juhannuksen aikaa, jolloin kansa on tullut Öölantiin viettämään juhannusta - mutta yksi on tullut mielessään kosto. Vain Gelof aavistaa kuka kostaja on...

Theorin on minulle tuttu Sankta Psykon kasvateista. Sen kirjan perusteella minä häneen rakastuin, voi miten rakastuinkaan. Psykologista, piinaavaa jännitystä, jonka perusteella minä tästäkin kirjasta kiinnostuin. Vaikken ollutkaan lukenut aiempia osia Öölanti sarjasta.

Vaikka luulisin, että sarjan kirjat ovat kutakuinkin itsenäisiä, eikä lukemista juuri haittaa vaikkei olisi sarjaa alusta asti seurannutkaan, niin silti. On olemassa mutta. Luulen, että olisin nauttinut lukemisesta enemmän, jos olisin tiennyt, mitä kirjaa ennen Gerlofille on tapahtunut. Jos olisin nauttinut tämän kirjan huipennuksena. Nyt tämä oli vain yksittäinen kirja, jossa jokainen hahmo tuli minua vastaan uutena tyyppinä.

Aarnivalkeat on keskinkertaista parempi dekkari. Jännityksen lisäksi se toi minulle yliluonnollisia elementtejä, jotka juuri tekivät tästä keskinkertaista paremman. Silti en voi sanoa, että tämä olisi mennyt niille taajuuksille, joille Sankta psykon kasvatit pääsi - minä en rakastunut tähän kirjaan.

Kuitenkin kiinnostukseni heräsi siinä määrin, että jos Öölanti-sarjan aiempia osia tulee kirjastossa vastaan, aion napata ne mukaani. Tahdon tietää, mitä tätä ennen on tapahtunut!

***
Sunnuntaihin asti on aikaa osallistua Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalla kirjan arvontaan. Kirja on loistava, kannattaa osallistua. <3

maanantai 3. elokuuta 2015

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta + arvonta

Meikkipussin pohjalta
Kaisa Haatanen
170 s. 
2015
Johnny Kniga










Arvostelukappale


Johnnny Kniga muisti bloggaajaa kirjapaketilla, jossa oli tuplakappale Kaisa Haatasen ihanaa kirjaa. Tietämättä tarkoitusta päätin heti, että pidän blogissani arvonnan: aluksi ajattelin arpoa molemmat kappaleet, mutta kirjaa lukiessani tiesin, etten voisi luopua omasta kappaleestani. Tämä on vain niin ihana kirja!


Meikkipussin pohjalta kertoo viisikymppisestä kustannuspäälliköstä, Tytistä. Onko kirja chick lit romaani vai elämäntapaopas, se jää lukijan omiin käsiin, mutta kumpanakin sen voi lukea. Tytin into kohdata uutta tuntuu päättyvän, ja hän päättää tehdä jotain ihan uutta. Hän päättää altistua ihmiskokeelle, vuoden ajaksi. On tullut aika laittaa asioita aakkosjärjestykseen, asioita, joilla on Tytille merkitystä. Niistä asioista on koottu tämä kirja.

Takakansi lupaa kirjan olevan "Salaviisas viihderomaani aikuisille naisille". Jostain syystä kirja oli kuitenkin mennyt minulta ohi katalogien selailun aikana (kiitos kustantajalle kirjasta, kiitos että sain käsiini tämän aarteen!), ilmeisesti en ollut tutustunut siihen mitä kirja pitää sisällään. Takakannen lupaus lunastetaan: Meikkipussin pohjalta on älykäs, hauska, kepeä mutta painava kirja, jonka voi ottaa itsetutkiskelun kannalta tai sitten vain lukea ja nauraa. Itselleni tämä oli hieman kumpaakin.

Tytti on aivan mahtava tyyppi! Juuri sellainen minäkin tahdon olla viisikymppisenä, riippumaton miehistä tai parisuhteesta ylipäätään, rakastunut kirjallisuuteen ja työskennellä kustannusalalla. Voinko jopa sanoa että Tytti on idolini? Voin! Siinä mielessä onkin jännittävä miettiä, kuinka paljon Tytissä ja kirjailija Kaisa Haatasessa on samaa, sillä Haatanen itsekin työskentelee kustannusalalla. Hmm. Onko näin ollen Haatanenkin idolini? Hmm.

En ole hetkeen lukenut mitään näin hyvää. En ole lukenut kirjaa, josta tulisi itkettävän hyvä olo, jolle voisi nauraa hykerrellä, jonka kanssa voisi ajatella: "mutta minä mietin sen juuri noin". Sillä tätä kaikkea on Meikkipussin pohjalta. Yksi kirjan hienouksista on se, miten kirja on höyhenen kevyt, sitä lukiessa tulee ihanan kevyt ja naurava olo, mutta kuitenkin siihen kuuluu paljon painavaa asiaa, suhteista, yksin olemisesta, elämästä. Haatanen on saanut kirjaan todella paljon suuria asioita.

Oi voi, lukekaa tämä kirja! Vaikka paksuutensa vuoksi Meikkipussin pohjalta voi olla välipalakirja, se on oikeasti paljon enemmän. Todella paljon enemmän.

***

Seuraa arvonta. Kustantaja lähetti minulle ystävällisesti kaksi kappaletta tätä mahtavaa kirjaa, ja tahdon jakaa teidän lukijoiden kanssa tämän ilon kirjasta. Arvon yhden kirjan tätä bloggausta kommentoivien, ja lukuvinkin minkanulle jättävien kesken. Toivon lukuvinkin olevan hieman vanhempi kirja, joka olisi helppo saada käsiin kirjastosta. 

Yhden arvan saavat kaikki. Kaksi arpaa saavat rekisteröityneet lukijat, ja kolmannen arvan saat jakamalla bloggauksen blogissasi/facebookissa/twitterissä. Ilmoitathan monellako arvalla olet mukana. Jos kommentoit anonyymisti, jätäthän mukaan sähköpostiosoitteesi.

Nyt kannattaa osallistua, tämä kirja on oikeasti ihana! Arvonta on käynnissä 9.8.2015 kello 21.00. saakka. 

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Kolmen kirjan haaste






Useampikin blogikamu on muistanut minua Kolmen kirjan haasteella, jota näkyy tällä hetkellä blogeissa paljon. Lähdin toki tähän toki mielelläni mukaan, ja mielessä oli heti pari teosta jotka haluaisin lukea uudelleen.

Haasteen tarkoituksena on siis löytää blogin ajalta kolme sellaista kirjaa, jotka haluaisi lukea uudelleen. Olen pitänyt blogia vajaan kolmen vuoden ajan, ja blogin alkuajoilta löytyy useampikin sellainen suosikki, johon olisi mukava nyt palata. Luen mielelläni muutenkin hyviä kirjoja uudestaan, ja onpa näissä kolmessa mukana yksi kirja, jonka tahtoisin lukea jo kolmatta kertaa!

1. Pekka Hiltusen ISO.

ISO on sydänkirjani, lohtukirjani, rakkauskirjani. Se on kirja, jonka haluan lukea silloin kun mikään muu ei kolahda, tai silloin, kun elämä potkii päähän. Silloin kun tarvitsen kirjan tuomaa voimaa, sillä voimaa tästä kirjasta saan. Tuntuu, kuin Hiltunen olisi kirjoittanut sen minulle.

2. Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät.

Luin Harjukaupungin salakäytävät blogin alkuaikoina, 2013 vuoden kesäkuussa. Se on jäänyt mieleen ehkä Jääskeläisen parhaana teoksena, ja nyt tuntuu siltä, että kirjaan voisi palata.

3. Haruki Murakami: 1Q84

Tämäkin oli helppo valinta. Tahtoisin lukea koko järkäleen uudelleen, sillä tämä on jäänyt mieleen yhtenä elämäni parhaista lukukokemuksista. Murakami on yksi lempikirjailijoistani, ja tämä on minulle hänen kenties paras kirjansa. Voi, tähän tulen palaamaan. Varmasti.

Haaste näkyy kiertävän blogeissa runsaasti, mutta haastanpa mukaan ainakin ihanan kirjasiskoni Emmin.

Aku Ojala: Antelias kaupunki

Antelias kaupunki
Aku Ojala
269 s. 
2015
Gummerus









Lainattu kirjastosta


Aku Ojala voitti Gummeruksen suuren romaanikilpailun vuonna 2014. Hänen nimensä jäi mieleeni, ja palasi sieltä hiljattain kun mietin, mitä kirjastota pitäisi varata. Antelias kaupunki kiinnostayös kuvauksellaan, ja päätin antaa kirjalle mahdollisuuden.

Antero on kirjoittanut pari runokirjaa (omasta mielestään huonoja) ja nimittää itseään kirjailijaksi. Hän haaveilee suuren romaanin kirjoittamisesta, muttei saa juuri mitään aikaan. Sen sijaan aika menee baareissa tyttösiä tiiraillen ja iskien, hän harrastaa seksiä ja jos ei satu saamaan, niin ajattelee sitä.

Täytyy tunnustaa etten aluksi syttynyt lainkaan Aku Ojalalle ja hänen tavalleen kirjoittaa. Tarinakaan ei saanut minua valtaansa aluksi, ja olikin lähellä etten jättänyt kirjaa kesken. Päätin kuitenkin antaa sille vielä mahdollisuuden, ja se kannatti: Antelias kaupunki päästi minut kaduilleen, ja viehätyin kirjasta.

Ojalan tyyli kirjoittaa on omaperäinen, ja siihen tottuessa menee hetki. Lauseet saattavat olla hyvinkin pitkiä, ja teksti on hyvin pitkälti jonkinlaista tajunnanvirtaa. Minulle tulee hieman Ojalan tekstistä mieleen Mikko Rimminen, mutta Ojala kirjoittaa enemmän Henry Millerin hengessä kuin Rimminen.

Löysin Anteliaasta kaupungista myös paljon Burroughsia, sillä aiheet ovat samankaltaisia: paneminen ja juopottelu. Myös tyyli kirjoittaa on samankaltainen. Tämä ei ainakaan minulle ole huono asia, koska kun viime vuosina olen Burroughsin löytänyt, olen pitänyt herran kirjoista kovasti. Joten, Aku Ojalakin oli minulle oivallinen löytö!

Se täytyy sanoa että Antero on hyvin vastenmielinen henkilö: en kertakaikkiaan voi sulattaa miestä, joka arvioi naisia ulkonäön perusteella, eikä muutenkaan juuri arvosta vastakkaista sukupuolta. Mutta en lukenutkaan kirjaa rakastuakseni päähenkilöön, vaan saadakseni lukea kiinnostavan esikoisromaanin.

Antelias kaupunki on äijäkirjallisuutta. Jos ei pidä Burroughsista tai vastaavista kirjailijoista, jos ei halua lukea panemisesta ja juopottelusta, ei tämä kirja ole sinua varten. Mutta jos haluat tutustua nuoren miehen sielunmaisemaan, joka on kirjoitettu varsin vetävällä tavalla, on Antelias kaupunki sinun kirjasi. Minä haluan kuulla Aku Ojalasta lisää.

lauantai 1. elokuuta 2015

Kreetta Onkeli: Poika joka menetti muistinsa

Poika joka menetti muistinsa
Kreetta Onkeli
111 s. 
2013
Otava









Lainattu kirjastosta


Poika joka menetti muistinsa voitti pari vuotta sitten Finlandia Junior palkinnon. Painoin kirjan nimen mieleen, ja viimeisimmällä kirjastoreissulla kaivelin Onkelin nimen ja kirjan mielestäni ja etsin kirjan lasten- ja nuortenosastolta.

Arto herää puistosta, eikä muista mitään. Hän ei muista mitään, ja oma nimikin selviää vasta taskussa olevasta lapusta. Mutta kuka Arto oikein on ja missä hän asuu? Kuka on hänen äitinsä? Artolle aukeaa uusi maailma, kun hän tapaa Kimon, ja hän pääsee tutustumaan paikkoihin ja ihmisiin, joita ei ennen ole kohdannut.

Minulle, joka luen paljon lasten- ja nuortenkirjallisuutta, tämä kirja oli huippu juttu. Luettuani kirjan en enää ihmettele ollenkaan sen Finlandia Junior palkinnon voittoa, vaikka tuona vuonna kannustinkin voittoon aivan toista kirjaa. Poika joka menetti muistinsa on kuitenkin hieno kirja: ja se on hieno monen ikäisille. Se sopii hyvin luettavaksi alakoulu ikäisille tyypeille, mutta tässä kirjassa on myös paljon sellaista, mistä vanhemmat lukijat voivat pitää. Ja aikuinenkin nauttii Onkelin seurassa!

Kreetta Onkeli on kirjoittanut pienen kirjan, joka on kuitenkin suuri. Siihen mahtuu paljon - Arton muistinmenetys ja hänen seikkailunsa, mutta myös ystävyyttä ja vaikeita tilanteita. Tämä kaikki on saatu sataanyhteentoista sivuun, joten sellainenkin lapsi tai nuori, joka ei lue paljon, ja joka ei pitkää kirjaa jaksa lukea, jaksaa varmasti tämän tarinan mukana olla.

Yksi parhaista puolista Onkelin kirjassa on, että tämä sopii varmasti myös pojille. Onhan tarinassa pääosassa poika ja kirja on kokonaisuudessaan yksi seikkailu. Poika joka menetti muistinsa sopii myös niille pojille, jotka eivät juuri lue, sillä tämä tarina innostaa kyllä mukaansa ja naurattaakin.

Onkeli esittelee lukijalle Arton lisäksi myös muita poikia. Nämä pojat asuvat Itä-Helsingissä, eivätkä heidän asiansa ole kovin hyvin. Esimerkiksi Kimolta puuttuu isä, vain sen takia, että hänen äitinsä odottaa isän anteeksipyyntöä, eivätkä hänen asiat muutenkaan kotona ole hyvin. Itä-Helsingissä roikkuu myös kovisporukka, joihin Arto myös tutustuu.

Poika joka menetti muistinsa on kirja, joka kannattaa lukea, jos se on päässyt ohi menemään. Se on syvällinen ja sielukas kirja, jossa on kuitenkin mukana ripaus huumoria ja mahtavia tyyppejä.