keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Katariina Romppainen: Mustikkasoppa

Mustikkasoppa
Katariina Romppainen
178 s. 
2011
Karisto










Minulla on aina pyrkimys, että luen vuorotellen erilaisia genrejä. Välillä dekkareita, välillä vakavampaa, hömppää, nuortenkirjoja. Nyt oli sitten hömpän vuoro, ja nappasin Mustikkasopan käteeni, jota kaavailin jo lukumaratonille mutta se jäi silloin lukematta.

Mustikkasoppa kertoo Mustikasta, eli Sini-Marjasta, 28vee. Mustikalla on vaiheeseen jääneet opinnot (gradu kesken aiheesta huumori Timo K. Mukan teoksissa), hieman kummallinen perhe, ja nyt vauvakuume. Isäehdokas vain puuttuu! Vastaan tuntuu tulevan mies jos toinenkin, mutta täytyykö aina mennä merta edemmäs kalaan?

-Sää et oo miestä hommannu, Rauha sanoi yhtäkkiä minulle. -Äläkä hommaa. Helpommalla pääset, kun pysyt vanhanapiikana. Miehet haluaa vaan köyriä. Ja vaimon pitää sitä ikänsä sietää. Kun on tossun alla, sitä on. Ei sieltä mihinkään pääse. Muuten tulee tossusta turpaan. Ei siinä voi muuta ku antautua. Olla niin kun ei oliskaan. Ja kaiken päälle saa itte mukulat hoitaa, miehet ei niistä piittaa.

Mustikkasoppa on aika perinteinen sinkkuromaani, käsitteleehän se perinteistä aihettakin. Siis miehen etsintää. Kirjassa on kuitenkin lämminhenkisyyttä, ironista huumoria joka sai, jos nyt ei nauramaan, niin hymyilemään leveästi.

Henkilöhahmotkin ovat aika herkullisia. Mustikan perhe kokonaisuudessaan on mielenkiintoinen, ja Romppainen on erityisen taidokkaasti kuvaillut Rauha mummun, jonka muisti on on heikonlainen eikä vointi muutenkaan ole niitä parhaita.

Siinä missä Sysipimeä sai hieman ahdistumaankin, niin Mustikkasoppa piristi. Se oli hyvänmielen kirja, ja toimi erinomaisena välipalana. Onnellisella lopulla varustettuna, tottakai.

+ + + ½

Pekka Hiltunen: Sysipimeä

Sysipimeä
Pekka Hiltunen
362 s. 
2012
WSOY







Dekkaritaukoni on ollut liian pitkä. Yleensä luen ihan säännöllisin väliajoin dekkareita, mutta nyt on aikaa vierähtänyt ihan liian pitkään viimeisimmästä. Siksi tartuinkin Pekka Hiltusen Sysipimeään, joka on itsenäinen jatko-osa kirjalle Vilpittömästi sinun.

Ihmisten Youtube käyttäjätileille on murtauduttu ja niille on laitettu videoita, jotka ovat täynnä mustaa. Tämä herättää suuria kysymyksiä niin median kuin suomalaisen Marin omistaman rikoksia ratkaisevan Studion henkilökunnankin kesken. Vielä enemmän kysymyksiä herättää se kun videoita alkaa tulla lisää... ja millaisia videoita ne ovatkaan...

Sysipimeän juonesta on vaikea kertoa paljastamatta liikaa. En halua pilata kenenkään lukuelämystä kertomalla lauseen verran liikaa, joten tiivistän alkuasetelman noihin muutamaan lauseeseen. Dekkareista on yleensäkin vaikea kertoa paljon niin ettei paljasta liikaa - valitettavasti jotkut lehdet tekevät sitä, eli spoilaavat lukijan lukuelämyksen. Myös joskus takakansitekstit valottavat mielestäni dekkarin juonesta liikaa.

Sysipimeä on raaka. Kyllä, siinä on mukana raakuutta, julmuutta ja alakuloa. Mutta se ei masenna, ei masentanut ainakaan minua. Se imi mukaansa ja sai lukemaan "vielä sivun verran". Pekka Hiltunen osaa ottaa lukijansa.

Sysipimeä saa myös miettimään voisiko kirjan tapahtumat tapahtua. Se saa toivomaan, ettei niitä tapahtumia voisi oikeasti tapahtua, mutta ainakin minä valitettavasti ajattelen niin että nykyajan maailmassa näin voisi tapahtua. Eli kyseessä on aika realistinenkin rikoksen kuvaus.

Olen lukenut kirjaa kerran aiemminkin. Silloin jätin jostain syystä kesken, olisiko laina-aika loppunut kirjastosta, mutta nyt nappasin tämän uudestaan mukaani kirjastosta dekkarinälän innoittamana. Onneksi nappasinkin - Sysipimeä oli loistavaa luettavaa.

On hienoa miten Hiltunen ujuttaa kirjaansa mukaan nykyajan, että mukana Sysipimeässä on merkittävällä osalla Youtube. Koska mitäpä muuta voi todeta kuin että varsinkin internetin ihmemaailmaan mahtuu kaikenlaisia ihmisiä - miksei siis tällaisiakin kuten Sysipimeän juonessa on mukana.

+ + + +

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Hernán Rivera Leterier: Elokuvankertoja sekä kirjastoauto piipahti!

Elokuvankertoja
Hernán Rivera Leterier
Suometanut Terttu Virta
133 s. 
2012
Siltala






Arvostelukappale


Onnea on kun on hyvä kirja kesken! Luen tällähetkellä Pekka Hiltusen loistavaa dekkaria Sysipimeä, joka on varsinkin puolen välin jälkeen kiskaissut minut maailmaansa täysin. Irrottauduin Lontoon maisemista kuitenkin hetkeksi tullakseni kertomaan teille loistavasta lukumaraton elämyksestäni, sekä siitä kun kirjastoauto palaili kesälomalta.

Maria Margaritan perhe elää Chileläisessä kaivoskylässä. Perhe on köyhä, kuten arvata saattaa, isä on liikuntakyvytön ja äiti lähtenyt perheen luota. Isä tahtoo kuitenkin nähdä elokuvia, joten hän keksii että joku lapsista voi käydä katsomassa elokuvan, ja kertoa hänelle siitä. Syntyy kilpailu, kukin lapsi menee vuorollaan elokuviin ja kertoo sitten muulle perheelle siitä. Parhaiten elokuvan juonen kertonut voittaa.

Maria Margarita voittaa kilpailun, ja hänestä tulee kylän keskuudessa kuuluisa elokuvankertoja, jota monet tulevat katsomaan mielummin kuin menevät elokuviin.

Sain jo vähän aikaa sitten tämän mainion pienen kirjan arvostelukappaleena Siltalta, mutta säästelin sitä maraton kirjaksi. Se olikin siihen tarkoitukseen mainio, paitsi että kirja oli ohut ja nopealukuinen, tarina oli uskomattoman kaunis ja sai valtaansa täydellisesti.

Olen kirjoittanut muistikirjaani että lukufiilikseni oli Elokuvankertojan aikana ihastunut. En yhtään ihmettele, vieläkin tarinan muisteleminen saa lähes kylmät väreet aikaan.

Kirjan ajatus on hyvä, ja kerronta kaunista. Pystyin lukiessani kuvittelemaan tapahtumapaikat ja pienen kaivoskylän mielessäni.

+ + + + ½

Kirjastoauto siis palasi tänään kesälomalta! Olen ollut jo viime viikosta asti "hökkösissäni" asian takia, varaillut kirjoja kirjaston internetsivuilta ja kasaillut palautettavien kirjojen pinoja. Olen toki tämän kuukauden aikana käynyt Joensuun pääkirjastossa, mutta lainannut sieltä vähemmän kuin kirjastoautolta yleensä raahaan mukanani.

Mitäs minä sieltä tänään kannoinkaan mukanani? Esimerkiksi nämä:

Niccoló Ammaniti: Juhla alkakoon
Candace Bushell: Carrien nuoruusvuodet
Tuomas Vimma: Helsinki 12
Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
David Dosa: Hoivakodin kissa Oscar
Seita Parkkola: Usva
Neil Gaiman: Hautausmaan poika
Uma Karma: Kaiken se kestää
Sari Luhtanen: Tuulin viemää

Ihania kirjoja, en tiedä mitä oikein nappaisin seuraavaksi luettavaksi! 

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Eve Hietamies: Tarhapäivä

Tarhapäivä
Eve Hietamies 
447 s. 
2012
Otava










Olen puuhaillut tänään kaikkea muuta kuin lukenut, mutta viimein illemmalla pääsin rauhoittumaan sohvannurkkaan ja lukemaan Tarhapäivän loppuun. En väitä että kärsisin minkäänlaisesta lukujumista, mutta on näköjään ollut viikonloppuna ja tänään kaikenlaista muuta touhua etten ole ennättänyt kirjallisuudelle täysin omistautua. Joskus näinkin.

Tarhapäivä on jatko-osa mainiolle Yösyötölle, jonka luin juuri ennen lukumaratonia. Paavo on kasvanut Tarhapäivässä viisivuotiaaksi, ja vuosien sisään on mahtuntu kaikenlaista. Myös rutiinit ovat tulleet Antille ja Paavolle tutuiksi. On tarhapäiviä, nakkeja, kananugetteja ja makaronilaatikkoa. Krokotiilinmetsästystä ja Citymarket käyntejä unohtamatta.

Kaikki saa kuitenkin uuden käänteen kun Antille soitetaan tarhasta. Vieraasta tarhasta. Enni, joka on Antin hyvä ystävä, ei ole tullut hakemaan tytärtään Terttua tarhasta, ja Antti on varahakija listalla. Antille ei jää muuta mahdollisuutta kuin hakea Terttu luokseen. Mutta miten Antti selviää yhtäkkiä kahden lapsen kanssa, kun yhdessäkin oli tekemistä? Ja kun toinen on vielä tyttö?

Tarhapäivä tarjosi minulle naurua, ja Yösyötöstä tuttua lämmintä huumoria. Pidän Hietamiehen tavasta kirjoittaa, hän osaa sukeltaa isyyden maailmaan ihailtavan hyvin. Ja osaa muuten myös kuvailla taitavasti viisivuotiaan sutkautuksia!

Tarjoili Tarhapäivä vakavammankin puolen, nimittäin Paavon äidin ja Antin ex-vaimon, Pian. Pialla on mielenterveysongelmia ja kaikki asiat tahtovat jäädä hoitamatta kun ei joskus edes jaksa nousta käymään vessassa. Mielenterveysongelmat eivät ole helppoja - mutta silti ärsyynnyin suuressa määrin Pian hahmosta ja hahmon tavasta kohdella lastaan. Tuollaista ei saisi olla olemassa, ja kuitenkin sitä varmasti on.

Tarhapäivä on realistinen kertomus isyydestä. Suosittelen vanhemmille, ja suosittelen kaikille muillekin lämpimästä huumorista pitäville.


+ + + +

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

Piraijakuiskaaja
Annukka Salama
377 s. 
2013
WSOY







Arvostelukappale


Että olin onnellinen kun postiluukustani vähän aikaa sitten kolahti Annukka Salaman Piraijakuiskaaja, joka on jatkoa Käärmeenlumoojalle, kirjalle joka aloitti faunoideista kertovan kirjasarjan.

Piraijakuiskaaja vie Unnan, Rufuksen, Jonnen, Viken ja Ronnin Amerikkaan. He lähtevät sinne tutkimaan Unnan adoptiohistoriaa, joka on hämärän peitossa. Matka ei tietenkään suju ilman vaaraa, koska metsästäjiä riittää myös Atlantin takana... porukka on pakannut mukaan myös reilun annoksen hurttia huumoria.

"Parempi surffaamalla lähteminen ois ku kuolla vaikka mopoauton alle. Jos meinaat Joone delata 27-vuotiaana rokkilegendasna niinku Amy Winehouse ja Kurt Cobain, nii katoki ettet jää mopoauton alle. Ei voi meinaan tulla legendaa ihmisestä joka kuolee niin nololla tavalla."

Piraijakuiskaaja tuo lukijan eteen myös kaksi uutta hahmoa. Sisarukset Edenin ja Nemon. Nemo on kameleontti, jota faunoidit eivät korkealle arvosta. Nemo ihastuu Unnaan, ja Eden... Edenkin kokee tulisia tunteita johonkuhun ryhmän jäseneen, mutta kuka se onkaan?

Nautin Piraijakuiskaajan lukemisesta. Yritin lukea Ann Cleevesiä aiemmin, mutta se ei luonnistunut minulta laisinkaan. Olisiko se johtunut yksinkertaisesti siitä ettei kirja minulle kolahtanut, vai siitä että minua vaivasi pienoinen lukujumin poikanen maratonin seuraksena, ken tietää. Kuitenkin Piraijakuiskaaja poisti taidokkaasti mahdollisen lukujumini.

Odotukseni olivat korkealla Käärmeenlumoojan perusteella, eivätkä ne romuttuneet ensinkään. Oli mukavaa, että Salama oli tuonut lukijalle kaksi uutta hahmoa, varsinkin Edenistä pidin suuresti.

Huumori toimi Piraijakuiskaajassa. Se kolahti minuun täysillä, ja räkätin ääneen monta kertaa lukiessani. Varsinkin porukan lentokonematka Atlantin taakse oli hervotonta luettavaa.

Faunoidit sarja luetaan nuortenkirjaksi, mutta se toimii myös aikuisempaan makuun. Fantasiaelementit ovat selkeät, ja ne toimivat hyvin kaltaiselleni lukijalle joka ei pahemmin ole vielä fantasian maailmaan päässyt.

Seksiäkin oli mukana. Ehkä yllättävänkin paljon siihen nähden että tämä on tosiaan nuortenkirja. Minua se ei kyllä häirinnyt, sillä seksikohdaukset olivat aistillisesti kuvattu.

Annukka Salama on <3.


+ + + + ½

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Arto Salminen: Varasto (Lukumaratonin satoa)

Varasto 
Arto Salminen
148 s. 
1998 
WSOY










Lukumaratonillani luin myös Arto Salmista. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta pari kirjaa, ja tiesin hänet hyväksi. Varasto on ollut lukulistallani jo kauan, onhan siitä tehty elokuvakin jonka haluaisin ehdottomasti nähdä.

Varasto kertoo Anterosta, joka on töissä maalikaupan varastossa. Anterolla on jonkinlainen suhde (seksi sellainen) Karitaan, joka on myös töissä maalikaupassa. Sitten käykin aika perinteisesti, Karita tulee raskaaksi. Uhkailun avulla Karita saa nakitettua Anteron yhteiseen eloon... mutta miten pariskunnan käy, kun tällaiset ovat lähtökohdat?

Olen pitänyt Arto Salmisen romaaneista eniten Kalavaleesta, se se vasta olikin jotakin! Varasto ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin Kalavale, mutta mieluusti minä sen osana maratonia silti luin.

Juoni oli aika käytetty, "ups, sattui vahinko, aletaan elää yhteistä elämää", mutta kyllä Salminen tästä jonkinlaista mustaa huumoria sai silti irti. Vaikka musta huumori kirjassa pilkahtelikin, ja se sai minut nauramaan, niin silti tarina itsessään oli synkkä. Heittikö se minut murheen alhoon maratonin aikana? Ei kutienkaan.

Antero on hyvä hahmo, häntä oikeasti melkein käy sääliksi lukiessa. Kova kohtalo miehellä.


+ + + ½

torstai 25. heinäkuuta 2013

Hanna-Riikka Kuisma: Käärmeenpesä (lukumaratonin satoa)

Käärmeenpesä
Hanna-Riikka Kuisma
166 s.
2007
WSOY










Maratonillani luin myös Hanna-Riikka Kuisman Käärmeenpesän. Tämäkin sijoittui alkupään maratoniin, koska ihanainen Annami oli minulle niin suositellut, kirjan raskauden vuoksi. Enpä tätäkään olisi varmaankaan jaksanut loppumaratonin aikana, illalla silmät vähän väsyksissä, kahlata läpi.

Julius rakastaa Veeraa mutta helppoa se ei ole. Veera käyttää huumeita ja muita päihteitä, eikä se tee elämästä hänen kanssaan mitenkään helppoa. Suhdetta varjostavat myös Veeran vainoharhaisuus ja mielenterveysongelmat. Samassa rapussa pariskunnan kanssa asuu Vanhus poikansa Tapanin kanssa, joista jälkimmäinen ei kohtele vanhusta mitenkään hyvin. Tapani myös kuvaa salaa Veeraa - ja on varma että heidät on luotu toisilleen ja että Tapani voisi pelastaa vielä Veeran. Tarinasta osansa saa myös Juliuksen lapsuudenystävä Miro joka ilmestyy kuvioihin.

Olen lukenut Hanna-Riikka Kuismalta Valkoinen valo kirjan, ja sen perusteella odotin myös Käärmeenpesältä aika paljon. No miten kävi? Käärmeenpesä on Kuisman esikoisteos, ja ikävä sanoa, mutta sen tässä huomasi. Valkoinen valo oli paljon parempi. Asiaa Käärmeenpesään oli mahdutettu paljon, ehkä asteen verran liikaakin, ja se on yksi syy miksi se jäi maratonini yhdeksi heikoimmaksi kirjaksi, näin jälkikäteen ajateltuna.

Henkilöt kietoutuivat taidolla Kuisman kerronnassa toisiinsa, heidän tarinansa nivottiin yhteen niin ettei hengitysrakoja paljon jäänyt. Mutta se on vain hyvä - olisin pettynyt jos hahmot olisivat jääneet irrallisina lentelemään.

Kielellisesti Kuisma osaa esikoisromaanissaankin ottaa lukijan haltuunsa, kieli on kaunista ja lumoavaa. Lukeminen tosin oli hitaampaa tämän kanssa, kuin muutaman muun kirjan, mutta se johtui pelkästään siitä että aihe oli sen verran raskas. Löytyi itsetuhoisutta, päihdeongelmaa, mielenterveysongelmia, väkivaltaa... kaikki oli mahdutettu samaan kirjaan. Se jää lukijan päätäntävaltaan, onko se hyvä vai huono.

Lempihahmokseni mudostui Julius, puhuttiinhan hänen yhteydessään monta kertaa Joy Divisioinin edesmenneestä Ian Curtisista.

+ + +














Jarmo Mällinen: Kieroonkasvukertomus (lukumaratonin satoa)

Kieroonkasvukertomus
Jarmo Mällinen
230 s. 
2011
Like










Aloitin eilen lukumaratonini Jarmo Mällisen Kieroonkasvukertomuksella. Se oli hyvä aloituskirja, sillä aihe oli raskas ja kirjan käsittelytapakin kohtalaisen raskas. Loppupuolella maratonia en olisi ehkä jaksanut kirjaa enää lukea.

Tommi on tehtaanjohtajan poika, joka selviytyy maailmasta yksin. Hän on yksin koulussa, ainoana ystävänään Jakke joka kiusaa häntä. Kotoakaan ei varsinaisesti tukea saa - vanhemmat toki ovat välillä liiankin kiinnostuneita Tommin elämästä, mutta eivät silti ymmärrä poikaa. Miten nuori poika selviää maailmasta yksin kaiken keskellä?

Olen lukenut Kieroonkasvukertomuksen ennenkin, ehkä joskus vajaa vuosi sitten. Ennen blogini olemassa oloa, siis. Tiesin siis pitäväni kirjasta, mutta valitettavana tosiasiana täytyy sanoa ettei tämä teos kovin hyvin toista lukemiskertaa kestänyt. Pieni juonettomuus haittasi, enkä päässyt kovin hyvin Tommin sielunelämään sisälle.

Kieroonkasvukertomus on rankka. Se kertoo maailmasta millainen maailma voi olla kun siellä on yksin, ja joutuu vielä kärsimään yksinäisyydestään ja kaikista vajavaisuuksistaan koulussa. Kun joutuu pelkäämään vessaan menoa, koska siellä voidaan huuhdella pää vessanpöntössä.

Vaikka tarina on rankka, pilkahtelee pinnan alta ironista, ja mustaakin mustempaa huumoria. Se piristi kirjaa monella asteella, ja sai minut pitämään tästä toisellakin lukukerralla asteen verran enemmän.

Kieroonkasvukertomus on Jarmo Mällisen esikoisteos. Mällinen on Radiopuhelimet yhtyeen basisti, joka osaa sukeltaa nuoren miehen tuskaan.

+ + +

Mitä jäi käteen lukumaratonista?

Nyt se sitten on ohi. 24 tuntia kirjoja - joskin mukana pari ruokataukoa sekä noin kuuden tunnin unet. Aktiivista lukemista tuohon määrään mahtui noin seitsemäntoista tuntia jos jonkin arvion heittäisin. Sivumäärä oli 1134, ja kirjamäärä kahdeksan. En ole todellakaan ikinä lukenut noin paljon, mutta se on ehkä ihan arvattavissa.

Mitä jäi käteen?

Ihana kokemus! Minulle, pienelle lukutoukalle tämä oli ihanaa. Sai luvan kanssa vain lukea, lukea ja lukea. Majoittautua sohvannurkaan hyvän musiikin kera, kirja kädessä ja välillä käydä juomassa kahvia ja katselemassa muiden maratonpäivityksiä. En toistaisi tätä joka viikko, mutta tulen kyllä kokeilemaan maratonia vielä uudestaankin. Jäihän minulle vielä vaikuttavat kirjapinot joita en ehtinyt lukea...

Maratonaus ei varmasti ole kaikkia varten, sen uskon. Ja vielä enemmän löytyy ihmisiä jotka eivät tätä ymmärrä tai vaihtoehtoisesti edes hyväksy. Mutta minä ainakin nautin lukemastani, en tavoitellut lukemia ja lukenut kiireellä, ja päähän jäi jokainen kirja jonka luin.

Nyt menen lukemaan toisten maratonaus päivityksiä, kiitos vielä kerran kaikille henkisestä tuesta, se oli tarpeen!

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

N-Y-T NYT Lukumaraton!

Maratonini starttaa juurikin nyt! Tarkoituksenani on siis lukea 24 tuntia, joka pitää sisällään myös nukkumisen ja ruokatauot. Jos sään jumalat tarpeeksi minua suosivat (kirjoitan tätä tiistai-iltana, joten en keskiviikon säästä ole tietoinen) niin luen myös välillä ulkona saadakseni tarvittavaa happea.

En aseta tavoitteita, koska en ole ikinä tarkkaillut lukemistahtiani sen erityisemmin. Mutta tarkoituksena on, että näiden kahdenkymmenenneljän tunnin aikana en avaa televisiota kertaakaan, vaan annan spotifyn ja radion huolehtia viihdyttämisestäni, kirjojen ohella tietenkin.

Starttaan maratoniin Jarmo Mällisen Kieroonkasvukertomuksella, jonka olen kerran aiemmin lukenut ja josta muistaakseni silloin ainakin pidin. Kirjapinoni ovat hirmuiset, joten napsin sieltä kirjoja sen mukaan mitä mieleni sattuu halajamaan.

Päivitän tänne blogiini tätä postausta sen mukaan mitä luen, ja lisäksi päivitän blogini facebook sivua maratonin etenemisestä.

Tsemppiä kaikille muille maratoonareille, nyt mennään!

09.40.

Maratonia on takana nyt tunti ja neljäkymmentä minuuttia. Luettuna on Jarmo Mällisen suhteellisen juoneton, mutta kolmen ja puolen tähden arvoinen 200 sivun mittainen Kieroonkasvukertomus. Lukukokemus oli ihan hyvä, muttei kirja ihan niin hyvä ollut kuin muistin.

On juotu aamukahvit, nautiskeltu lukemisen ohessa hieman aamupalaa ja kuunneltu radio Suomipoppia. Näissä merkeissä siis on alkanut maratonini, hyvällä mielellä. Sään jumala ei valitettavasti ole vielä ainakaan ollut armollinen, joten parvekepiipahtamisia lukuunottamatta lukeminen on pitänyt suorittaa sisätiloissa. Ehkä myöhemmin iltapäivällä... Nyt nauramaan Miniän pariin!

11.14.

Tuomas Kyrön Miniä luettu, 122 sivua. Nauroin samoille kohdille mille aiemminkin lukiessani olin nauranut, ja nautin Kyrön huumorista täysillä. Minkäänlaista lukuväsymystä ei ole havaittavissa, nautin, nautin ja nautin!

Miniä oli hyvä välipala aika raskaan Kieroonkasvukertomuksen jälkeen, nyt täytyy miettiä mitä seuraavaksi pinoista valitsisin.

Tänään on muuten nimipäiväni, hyvin sattui maratonpäivälle! :)

13.40.

On aika pitää kahvipaussi. Haen luksusta maratonille juomalla cappucinoa, jolla korostan aina hienoja hetkiä.

luettua Hanna-Riikka Kuisman Käärmeenpesän, joka oli todella hieno kirja ja jonka lopusta pidin erityisesti. Kuisma teki minuun vaikutuksen tuoreimmalla, Valkoinen valo romaanillaan jonka luin vastikään, ja siksi kirjastosta lähtikin maratonia ajatellen mukaan Käärmeenpesä. Kerronta on yhtä sujuvaa ja kaunista kuin Valkoisessa huoneessakin, ja aiheetkin raskaita. Ehkä hyvä että  Annamin suosituksesta luin tämän maratonin alkuvaiheessa, sillä aihe oli raskas eikä loppuvaiheessa olisi ehkä niin jaksanut enää tähän keskittyä.

Henkilöt olivat vetäviä. Varsinkin Julius/Julia teki minuun vaikutuksen, ehkä siksi että hänen yhteydessään puhuttiin moneen kertaan Joy Divisionin Ian Curtisista.

Aikaa on siis yhteensä kulunut kohta seitsemän tuntia, on pidetty ruokataukoa ja nyt juotu kahveja, ja olen saanut luettua siis yhteensä 388 sivua. Käärmeenpesä oli hitaampi lukuisempi kuin esimerkiksi Miniä, ja sen kanssa meni painiskellessa vähän pidempään.

Nyt ehkä sukellan muumien kanssa Taikatalveen...

15.45.

Tove Janssonin Taikatalvi, sivuja 131, luettuna. Tuli hyvä mieli kirjasta, ja niin kuin aiemmista muumipostauksistani on tullut ilmi niin olen oikea muumi fani! Usein vain makailen sängyssä katselemassa Youtubesta muumeja ja lueskelen samalla. Saan niistä hyvän mielen, ihan niin kuin näistä kirjoistakin.

Aika paljon Taikatalvikin poikkeaa sarjasta, esimerkiksi pikkuötökkä Salome joka kirjassa seikkaili, oli sarjassa jätetty kokonaan pois. Myös näkymättömät päästäiset olivat sarjassa pienemmässä roolissa.

Muumikirjoja löytyisi vielä yksi hyllystä, Muumilaakson marraskuu, mutta en tiedä otanko sitä kuitenkaan maratonilleni koska pinojahan on...

Lukufiilis on säilynyt hyvänä. Kävin vähän ulkoilemassa, lukemassa ulkona mutta valitettavasti tuuli oli ihan liian viileä että siellä olisi voinut pidemmän aikaa viettää. Ei väsytä yhtään vaikka olen herännyt aikaisin, mutta jos alkaa väsyttämään niin kenties otan pienet päikkärit. Ja kahvi auttaa, nytkin kuppi edessä!

Taikatalvesta siis tuli hyvä mieli, hyvä niin. Taustalla poppaili Antti Kleemola, jota en ollut kuunnellut pitkään aikaan mutta jota Spotify minulle suositteli. Nyt käyn vähän katselemassa muiden maratonareiden päivityksiä ja siirryn sitten seuraavaan kirjaan.

17.50.

Luettuna Arto Salmisen Varasto, sivuja 167. Yhteinen sivulukumääräni on siis, jos oikein laskin, niin 686. Ihan kohtalainen määrä, aikaa siis on mennyt vajaat yksitoista tuntia, eli jo melkein puolet maratonista! Yritän parhaani mukaan valvoa niin pitkään kuin vain suinkin pystyy, sitten en tosin ehkä aamulla enää herää lukemaan, mutta... no, saa nähdä kuinka tytön käy!

Varasto oli yhteiskuntakritiikkiä tulvillaan oleva romaani varustettuna reilulla annoksella mustaa huumoria. Nauroin minä ainakin, moneen kertaan ääneen. Kolahti, niin kuin kaikki Salmisen teokset mitä olen lukenut. Ihan Kalavaleen tasolle ei yltänyt, mutta lähelle. Varastosta on käsittääkseni tehty myös elokuva, ja senkin aion katsoa.

 Bloggaan ainakin muutamasta kirjasta mitä maratonin aikana luen, vielä erikseen myöhemmin. Tulen ainakin tästä, sekä Käärmeenpesästä kirjoittamaan erikseenkin, kaikki lukemani kirjat eivät välttämättä saa tätä huomion osoitusta.

Nyt siirryn nuorisomaailmaan, Salla Simukan Moona & Tapio sarjan kolmas osa vuorossa, nimittäin Takatalvi. Käypäs muuten hauskasti, maratonilla on mukana Taikatalvi ja Takatalvi! Khih.

21.05.

Kyllä se kesti! Kolme tuntia vierähti aikaa, ja nyt on Moonasta ja Tapiosta kertova Takatalvi luettu. 199 sivua ja silti kolme tuntia meni. Se tosin johtui siitä, että puhuin paljon puhelimessa ja söin välissä, ja kävin hakemassa virkistystä suihkusta. Nyt istun tässä (taas!) kahvikupin kanssa ja olen valmiina illan "rientoihin", eli lukemisen jatkamiseen. Saas nähdä kuinka kauan jaksan, mutta tavoitteena on saada ehkä vielä kaksi kirjaa luettua.

Tapio ja Moona viihdyttivät minua kiitettävästi. Neljän tähden ansiolla. Itse teksti oli helppoa ja nopealukuista, ja aikaa olisikin mennyt paljon vähemmän jos olisin keskittynyt astetta intensiivisemmin kirjaan, khih. Nytkään tietenkään telkkari ei ollut auki tai muuta, mutta en viitsinyt olla esimerkiksi vastaamatta puhelimeen kun se soi.

Takatalvessa muuten puhutaan paljon Taikatalvesta, yllättäen koska nimikin on niin samanlainen. Jännä yhteensattuma, että lähes perätysten luin nämä kirjat.

Musiikkina kirjan luvun aikana oli Neljä Ruusua, joka on musiikillisesti seurannut minua lapsuudestani asti. Linkitän tähän osuvasti Luen biisin, joka sattuu oivallisesti maraton päivään. "Luen, olen yksin ja luen..."

Sivumäärä tällähetkellä 885. Alkuperäinen tavoitteeni oli 800, nyt tavoittelen seuraavaksi tuhatta.

22.20.

Vajaa tunti vierähti Hernán Rivera Leterierin Elokuvankertojan parissa. Se oli hyvä maratonkirja, pieni, mutta tarina täyttä asiaa ja kaunista sellaista. Kirjoitan vielä Elokuvankertojastakin erikseen merkinnän blogiini jossa kerron kirjasta enemmän, mutta mainittakoon sen verran että lukufiilikseni olivat ihastuneita ja ihastuttavia, luin mielelläni.

Silmissä alkaa tämä lukeminen vähän jo tuntua, onhan takana viisitoista ja puoli tuntia taukoineen! En tiedä miten kauan jaksan, olen herännyt aikaisin, mutta hörppään vähän energiaa kahvikupista, jospa sillä saisi pidettyä vielä jonkun aikaa silmät avoimina...

Elokuvankertoja oli maratonin upein kirja tähän mennessä ainakin, ehkä sellaiseksi jääkin. Arvostelukappaleena tämän Siltalalta sain, tämä on hyvä omistaa ja lainata vaikkapa ihmisille.

En tiedä yhtään mitä luen seuraavaksi, täytyy mennä katselemaan kirjapinoja... 

6.40.

Niinhän siinä sitten kävi että silmät alkoivat siinä puolen yön maissa lurpsahdella niin pahasti ettei aivan ihana Oiva Paloheimon Tirlittankaan pitänyt hereillä. Siirryin siis sänkyyn hetkeksi lukemaan, ja aika pian siinä sitten uni sai erävoiton ja nukahdin. Onneksi kuitenkin heräsin jo puoli kuudelta lukemaan, jokin vaisto minut herätti vaikkei ollut kelloa soimassa.

Päätän maratonini siis vähän ennen kellon lyömää, koska en kuitenkaan ehtisi tässä lukea enää mitään. Kohta kirjoittamaan koontipostausta...

Viimeinen kirjani siis oli Oiva Paloheimon Tirlittan, joka on lapsuudestani enemmän kuin tuttu. Se oli hyvä lopetus maratonille, koska se oli enemmän kuin ihana.

Mitä jäi käteen? Siitä koontipostauksessa enemmän, mutta luettuja sivuja on siis 1134. Aika mukava määrä, enemmän kuin uskalsin tavoitteeksi asettaa.

Nyt koontipostausta kirjoittamaan, kiitos tuesta kaikille!


Salla Simukka: Kun enkelit katsovat muualle

Kun enkelit katsovat muualle
Salla Simukka
154 s. 2002
WSOY










Halusin alotitaa maratonini niin sanotusti puhtaalta pöydältä, eli uudesta kirjasta. Eilen saatuani Yösyötön luettua, halusin kuitenkin lukea jotain (enhän osaa olla lukematta!) joten nappasin maraton pinostani Salla Simukan ohuen Kun enkelit katsovat muualle kirjan.

Kirsikka on ihastunut Susannaan. Susanna ei tietenkään tiedä sitä, eikä Kirsikan seksuaalisesta suuntautumisestakaan tiedä kuin muutama ihminen. Kirsikka kuitenkin saa tilaisuuden tutustua Susannaan paremmin - ja kas vain, heistä tuleekin ystävät. Mutta Kirsikka katsoo Susannaa aina pitkään, ja tuntee paljon muutakin kuin vain ystävyyttä. Miten heidän käy?

-Hei, keksitään toisillemme lempinimet. Sellaiset, joita kukaan muu ei saa käyttää paitsi me. Vähän niinku joskus pienenä. 
-Joo, Kirsikkakin ilahtui. Tämä toisi heitä kahta vielä lähemmäs toisiaan. Tämän jälkeen he olisivat erottamattomat. 
Susanna pohti pitkään ja ilmoitti sitten juhlallisesti:
-Tästä lähtien sinä olet minulle Kissa. 
Kirsikka hymyili ja vastasi hiljaa: 
- Ja tästä lähtien sinä olet minulle Susi. 

Olen tainnut blogissani aiemminkin kertoa sen, että kuulun Salla Simukan vannoutuneisiin faneihin. Kun enkelit katsovat muualle on Simukan esikoisteos, jota en ole aiemmin lukenut, ja on ilo huomata miten Simukka on jo reilut kymmenen vuotta sitten osannut kirjoittaa. Paljon on muuttunut toki jos vertaa tätä kirjaa esimerkiksi suosikkeihini, Jäljellä ja Toisaalla kirjoihin, mutta taito on ollut kirjailija uran alussa tuolla sangen sympaattisella naisella hyppysissään.


Niin kuin afrikkalainen sananlasku sanoo: "Rakkautta ja merilevää on turha työntää pois, ne tulevat aina takaisin."

Simukka kirjoittaa rohkeasti aiheesta, jota ei käsitellä nuortenkirjoissa liikaa. Mieleeni nousee äkkiseltään kyllä Terhi Rannelan Mirasta ja Kertusta kertova matkakirjasarja, mutta siihen se taitaa jäädäkin. Homoista kertovia kirjoja taitaa olla vielä vähemmän, mieleeni  ei tule ainuttakaan?

Kirsikka tuntui mukavalta ihmiseltä, Simukka on taitava ihmiskuvaaja kirjoissaan. Pystyin maalaamaan mielikuvitukseeni kuvan Kirsikasta ja Susannasta, eikä se ollut edes vaikeaa.

Oli piristävää lukea vaihteeksi nuortenkirja, ne tuovat eteeni aivan erilaisen maailman.

+ + + +

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Eve Hietamies: Yösyöttö

 Yösyöttö
Eve Hietamies
383 s. 
2010
Otava





Yösyöttö on odottanut omassa kirjahyllyssäni jo aivan liian kauan. Olen meinannut sen monta kertaa käsiini napata, mutta jotenkin jäänyt vaan hyllyyn. Nyt kuitenkin siihen tartuin, ja se sopi hieman alakuloisiin tunnelmiin enemmän kuin hyvin.

Antti on suomalainen äijä. Toimittaja, joka juo kaljaa ja viskiä ja istuu mielellään kaverinsa Peipon kanssa baarissa. Yhtäkkiä elämä heittää kuperkeikkaa kun Antin elämän täyttää pieni mies, Paavo, jonka yksinhuoltajaksi Antti on jäänyt. Miten pitäisi vauvan kanssa käyttäytyä, mitä sille oikein pitää tehdä? Kenen kanssa pitäisi verkostoutua ja saako puistoon mennä kuka vain? Kysymyksiä on kymmeniä, ja jotenkin ne täytyisi selvittää. Kuka auttaisi?

Kävin työpaikalla ja naiset piirittivät Paavon. Kannoin ja esittelin sitä ympäri taloa. Vaihdoin kuulumisia vaikkei mitään kuulunutkaan. Paavon tukka oli alkanut kasvaa ja se piti päärynästä. 

Yösyöttö rikkoo omalla tavallaan rajoja asetelmallaan, jossa mies onkin se joka jää vauvan kanssa yksin. Se onkin tämän kirjan idea - ja Hietamies herkkuttelee idealla oikein olan takaa. Monta kertaa kirjassa esitetty kysymys siitä, voiko miehellä olla äidinvaistoa, saattaa ärsyttää monia, kuten myös koko kirjan perus ajatus. Mutta itse uskon että Eve Hietamies jollain tavalla pyrkiikin ärsyttämään lukijaansa asetelmalla, jossa mies on "äidin roolissa".

Hietamiehen huumori toimii ainakin minuun aivan loistavasti. Se on lämmintä, ja tuo muuten hieman alakuloiseen tunnelmaan toivottua iloa. Kieli toimii hienosti, ja huumori nauratti moneen kertaan.

Suosikkihahmokseni muodostui Antin ja Paavon mahtavasta yhteistyöstä huolimatta Janne, Antin kehitysvammainen veli. Hän tuntui aidolta ihmiseltä, jolla oli persoonaa ja tyyliä ja Ville Valon (!) ulkonäkö.

Onneksi hyllyssäni odottaa vielä jatko-osat, Tarhapäivä ja Puolinainen. Tulen lukemaan ne, innolla.

+ + + + +

P.S. Huomenna se alkaa! Lukumaraton. Starttaan maratoniin varmaankin kymmenen aikoihin aamulla, ja siitä eteenpäin lukutoukka vain lukee, lukee, lukee.

Olen varustautunut jäätelöllä, vichypulloilla, tänään tekemilläni lihapullilla ja aimo annoksella urheilumieltä.

Päivitän maratonin kuluessa blogia, ja etenemistä voi myös seurata Lukutoukan kirjablogin facebook sivulla.

Kaikille osallistujille tsemppiä maratoniin, kyllä me jaksetaan!

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Jaana Taponen: Stockan herkku

Stockan herkku
Jaana Taponen
413 s. 
2012
Karisto






Lainasin kirjastosta hömppöviikkoani varten Jaana Taposen Stockan herkun, mutta en saanut sitä silloin luettua hömpän alettua tulvia nenästä ja korvista ulos. Niinpä nyt, kun kaipasin kepeää luettavaa, päätin tarttua tähän. Toisen kerran jo, olen lukenut tämän kirjan muistaakseni joskus viime vuonna, jolloin Stockan herkku ilmestyi.

Stockan herkku kertoo Annasta ja Donnasta, kahdesta naisesta jotka ovat ulkonäöllisesti kuin yö ja päivä, mutta silti parhaat ystävät. Anna on nukkavieru yksinhuoltaja, murrosikäisen Juulin äiti. Donna taas on laitettu ja tuunattu kauneusalan yrittäjä, joka välttelee ikääntymistä kaikin keinoin.

Naiset törmäävät Stockmannin herkkuosastolla varsinaiseen Stockan herkkuun, Daniel Degerothiin. Vastoin kaikkia oletuksia unelma miehen kriteerit ulkoisesti täyttävä Daniel iskee silmänsä Annaan, ja sekös Donnaa kismittää. Daniel ryömii kuitenkin molempien naisten elämään - vaikkei Anna sitä haluaisikaan. Mutta onko mikään niin kuin päälle päin voisi luulla?

Minua ei kirjaa lukiessa lainkaan haitannut että olin lukenut Stockan herkun kerran aiemminkin. Tavallaan se toi tietynlaita helpotustakin lukemiseen, kun tiesi miten lopussa käy. Onko spoilaamista jos kerron että lopussa käy hyvin? Mutta eikös chick litissä lähes aina käy? Vähän niin kuin romanttisissa komedioissakin.

Stockan herkku tosiaan kesti hyvin toisen lukemiskerran, ahmin tämän päivässä. Välillä pitäessäni lukutaukoa piti ravistella päätä herätäkseen todellisuuteen, pois Helsingistä ja takaisin pieneen kylään Joensuun lähellä.

En ole lukenut muuta Jaana Taposelta, mutta ehdottomasti tämän jälkeen aion lukea. Kirjailijaan tutustuneilta kysynkin, löytyykö suosituksia?

Stockan herkku ei missään nimessä ole sitä perinteisintä chick litiä, vaan se saa kirjan edetessä tummempiakin sävyjä. Kirjassa käsitellään myös vakavampia aiheita, eikä se etene todellakaan pelkän romantiikan turvin. Ehkä se juuri oli syy mikä sai minut ahmimaan kirjaa koko ajan enemmän.

Kyllä Suomessakin osataan tehdä chick litiä!

+ + + + ½

P.S. Lukiessani taustalla pauhasi jälleen kerran Ukkosmaine. Olen ihan rakastunut tähän Joensuulaiseen yhtyeeseen, jonka musiikki saa minut aina hyvälle mielelle! Ystäväni suositteli minulle tätä, ja onneksi suosittelikin. Tämä on soittolistallani usein.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Ja vuoret kaikuivat
Khaled Hosseini
Suomentanut Katariina Kaila
408 s. 
2013
Otava



Arvostelukappale


Lähestulkoon kiljuin ilosta kun joku aika sitten Otava muisti minua Hosseinin uutukaisella kirjalla. Se ilahdutti minua enemmän kuin paljon, ihan siitäkin syystä että minun olisi pitänyt lukea se joka tapauksessa jo lukupiirin kokoontumistakin varten jossain vaiheessa syksyä. No, on luettu jo nyt, ja onneksi muistiinpanot säilyvät.

Hosseini vie uutukaisellaan lukijan matkalle Afganistaniin, ja sitä kautta myös Pariisiin. Kirjan alussa sisarukset Abdullah ja Pari joutuvat eroamaan, ja heidän molempien sydämiinsä jää tyhjä kohta. Pari muuttaa ajan kuluessa äitinsä kanssa Pariisiin, mutta yhdistääkö maailma sisarukset vielä? Takakannen perusteella voisi ajatella että kirjassa kerrotaan pidemmältikin sisarusten tarinaa, mutta neljänsadan sivun aikana lukija saa tutustua pariin kouralliseen muitakin henkilöitä.

(Viinirypäleistä) "On yksi erityinen laji" sanoin suu äkkiä kuivuneena. "Sanotaan etät sitä kasvaa vain Shadbaghissa. Se on hyvin herkkä lajike. Jso sitä yrittää kasvattaa jossakin muualla, vaikkapa vain viereisessä kylässä, se kuihtuu ja kuolee. Se häviää. Shadbaghissa sanotaan, että se kuolee suruun, mikä ei tietenkään ole totta. Kyse on maaperästä ja vedestä. Mutta niin sanotaan, Bibi Sahib. Että se johtuu surusta."

Tunnustan, sivistyksessäni on ollut iso aukko. Hosseinin mentävä aukko. En ole lukenut Leijapoikaa enkä Tuhatta loistavaa aurinkoa, vaikka jälkimmäinen odottaakin omassa kirjahyllyssäni. Mutta voin luvata ja vannoa, että tulen tämän jälkeen lukemaan nuo kirjat. Nimittäin, mitä olen kirjablogeista lukenut niin tämä ei ole parasta Hosseinia, ei lähellekään. Ja minä pidin tästä silti! Voi vain kuvitella kuinka paljon tulen rakastamaan miehen kahta ensimmäistä kirjaa.

Minulla ei siis ollut ennakko odotuksia, niin kuin monilla jotka ovat tämän kirjan lukeneet. Toki olen Hosseinista paljon kuullut, ja oikeastaan ainoastaan hyvää, ja osasinkin odottaa hyvää kirjaa. Ja olen tässä vastarannan kiiski, mielestäni kirja oli hyvä. Ehkä olisin odottanut enemmän kerrontaa samoista henkilöistä, mutta loppujen lopuksi sekään ei haitannut.

Ja vuoret kaikuivat kirjassa on novellin omaisia tunnuspiirteitä. Se kertoo tarinoita eri ihmisistä kerrallaan muutaman kymmenen sivun verran, mutta sitoo kuitenkin tarinat ja niiden henkilöt toisiinsa kestävillä solmuilla. Teos antaa koko ajan uusia henkilöitä lukijan eteen, ja se voi toki olla häiritsevääkin.

Hosseini kertoo tarinaa tarunomaisella tavalla, joka johdatti minut aivan omille poluilleen. En rakastanut tätä kirjaa, mutta pidin tästä paljon.

+ + + +

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Blogistanian lukumaraton II - Valmistautumista.

Kuva Yöpöydän kirjat-blogista





...Pienen lukutoukan unelma... 24 tuntia, pelkkiä kirjoja....


Suunnittelin jo keväällä, että kesällä pidän sen. Ensimmäisen lukumaratonini! Tarkoituksettomia maratonin tapaisia on tullut pidettyä kun on ollut kiinnostava kirja kädessä ja aikaa enemmän kuin tarpeeksi, mutta varsinaista maratonia en ole vielä ikinä pitänyt. Nyt siihen tarjoutui mahtava tilaisuus, kun kirjabloggaajat päättivät repäistä. Nimittäin pidetään yhteinen lukumaraton! Ensimmäinen osa maratonista oli 10.7, ja siitä voi lukea esimerkiksi Kirsin kirjanurkasta.

Minun aikatauluuni sopi paremmin tämä II osa, ja valmisteluja on tullut tehtyä pitkin heinäkuuta. Kirjapinot ovat kasvaneet kasvamistaan, vai miltäs nämä näyttävät?




Ei, en aio todellakaan lukea noita kaikkia. Lukunopeuteni on keskitasoa, ei hidas mutta ei mikään mahtavan nopeakaan. En ota paineita sivumääristä, vaan luen omaa tahtiani ja nukun välissä kunnon yöunet. Mutta löytyykö noista pinoista kirja joka minun olisi ehdottomasti maratonin aikana luettava? Tai mitä et suosittele?

Maratonille voivat osallistua muutkin kuin kirjabloggaajaat! Säännöt maratoniin, sekä tähän mennessä ilmoittautuneet blogit ovat tässä:


1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin. 




2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Esim: aloitus 24.7. klo 18.00 -> lopetus 25.7. klo 18.00.) Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan. 

3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa. 

4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa! 

5. Lukumaratonista saa mielellään kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja varsinkin maratonin kuluessa. 

6. Lukumaratonin hastagina somessa on #lukumaraton.

Lukumaratonin lisäksi mukana on minihaaste Kitalaenpuhdistusnovelli, jonka ideana on lukea novelleja maratonin lomassa ja pikaisesti postata niistä.

Maratoniin voivat osallistua kaikki halukkaat, löytyi blogi tai ei. Maratoniin mukaan voi ilmoittautua Hys, äiti lukee nyt! - blogissa. Aiemmasta maratonista voi lukea enemmän vaikkapa Kirsin kirjanukassa, josta löytyy jälkipuintia osa 1 ja osa 2.


Tällä hetkellä lukumaratoniin aikovat ottaa osaa seuraavat bloggaajat:


http://suketus.blogspot.fi (Eniten minua kiinnostaa tie)

http://rainwilds.blogspot.fi/ (Solaris)
http://aitilukeenyt.blogspot.fi (Hys, äiti lukee nyt!)
http://kirjakissa.blogspot.fi/ (Yöpöydän kirjat)
http://elegiakirjat.blogspot.fi (Elegia)
http://pieni-kirjasto.blogspot.fi (La petite lectrice)
http://teawithannakarenina.blogspot.fi/ (Tea with Anna Karenina)
http://tapahtumahorisontti.blogspot.fi (Aberdeen Diaries)
http://kirjanpauloissa.blogspot.fi/ (Kirjan pauloissa)
http://sininenkeskitie.blogspot.fi/ (Sininen keskitie)
http://kristankirjat.blogspot.fi (Lukutoukan kirjablogi)
http://helmi-maariapisara.blogspot.fi/ (Pisara)
http://doyoulovebookslikeme.blogspot.fi/ (Book lover)
http://annaminunlukeaenemman.blogspot.fi (Anna minun lukea enemmän)
http://lonkeropiirakka.blogspot.fi/ (Lonkeropiirakka)
http://yksiviela.blogspot.fi/ (Yksi rivi vielä...)
http://kirjanurkkaus.blogspot.fi/ (Kirjanurkkaus)
http://bibliofiles2.wordpress.com/ (Bibliofiles)
http://tarukirja.blogspot.fi/ (Tarukirja)
http://kuutarlukee.blogspot.fi/ (Kuuttaren lukupäiväkirja)
http://hdcanis.blogspot.fi (Hyönteisdokumentti)
http://systomykoosi.blogspot.fi (Systomykoosi)
http://kirjojenkeskella.blogspot.fi (Kirjojen keskellä)
http://calendula.stazzy.net (Calendula)
http://pigeonnaire.blogspot.fi (Kujerruksia)
http://satunluetut.blogspot.fi/ (Satun luetut)
http://kirjakko.blogspot.fi/ (Kirjoista)
http://todellavaiheessa.blogspot.fi/ (Todella vaiheessa)

http://sininenlinna.blogspot.fi/ (Sinisen linnan kirjasto)/
http://lukeminen.fi/blogit/kirjallisena-minna (Kirjallisena)

Mahtavan paljon meitä on mukana. Aikaa on enää muutama päivä, täytyy miettiä tankkausta sekä mitä otan lukumusiikikseni. Ainakin nyt juuri soiva Frank Sinatra voisi olla aika hyvää maratoonaus musiikkia.

Jos tuntuu että haluat maratoonata - ja tosiaan, vaikkei sinulla olisikaan kirjablogia, niin osallistu ihmeessä. Voit toki ilmoittautua minullekin mukaan.


perjantai 19. heinäkuuta 2013

Jennifer Egan: Sydäntorni

Sydäntorni
Jennifer Egan
Suomentanut: Heikki Karjalainen
358 s. 
2013
Tammi









Olin tänä aamuna niin laiska, etten jaksanut kuvata kirjan kantta, vaan otin sen suorana tammen sivuilta. Pyydän nöyrästi anteeksi teiltä lukijani, kuten myös yksinäiseltä digikameraltani. No, ensi kerralla sitten.

Luin siis loppuun aamulla Jennifer Eganin Sydäntornin, jonka luin ihan puhtaasti Annikan postauksen perusteella. Luin Annikan tekstin kun olin lomailemassa, ja tuli sellainen olo että "mulle tämä kirja nyt heti". Valitettavasti Sydäntorni ei ollut mukanani lomailemassa, vaan jouduin muutaman päivän sitä odottamaan. Kyllä, kannatti odottaa.

Tarinaa kirjassa kertoo Ray, vankilassa murhasta istuva mies. Hän kertoo tarinaa Sydäntornista  ja Dannysta, joka matkustaa keskiaikaiseen linnaan Itä-Eurooppaan. Danny kohtaa siellä serkkunsa Howardin, joka suunnittelee linnasta hotellia. Tiellä on vain yksi mutta. Linnan sydäntornissa, korkeimmassa tornissa asustaa vanha kreivitär joka ei suostu tulemaan tornista alas. Miten käy Howardin hankkeen?

Sydäntorni oli ovela kirja - oikeastaan vasta kirjan III osassa alkoi tapahtua, ja vasta se sai minut kunnolla mukaansa. Alku kirja meni vähän tökkien, vaikka pidinkin tarinasta paljon. Ehkä lukufiilikseni oli jälleen vähän kadoksissa?

Olen lukenut Jennifer Eganin Aika suuri hämäys kirjan, ja jos muistan siitä mitään, niin voin sanoa että pidin Sydäntornista enemmän. Aika suuri hämäys jätti jokseenkin mitäänsanomattoman olon, kun taas Sydäntornista jäi hyvinkin positiivinen olo juuri kirjan lopun perusteella.

Sanoisin että Sydäntornia on vaikea genrettää - se on tavallaan kummitustarina, ja sitä on myös sanottu goottilaiseksi jännitysromaaniksi. Mutta minä ainakin löysin siitä myös fantasian omaisia piirteitä, en tiedä onko kukaan muu niitä löytänyt. Jotenkin Sydäntorni paikkana, ja kaikki se mitä siellä tapahtuu - jotain fantasian omaista siinä oli.

Sydäntornin parasta antia oli kahden tarinan päähenkilön tarinoiden kohtaaminen. Se oli tehty ovelasti, Egan oli taidolla laittanut kohtaamaan kaksi erilaista, mutta kuitenkin samanlaista päähenkilöä. Kääntäjä Heikki Karjalainen oli myös tehnyt varsinkin tämän kohtaamisen kanssa kiehtovaa työtä.


+ + + ½

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo

Valkoinen valo
Hanna-Riikka Kuisma
264 s. 
2013
Like




Arvostelukappale

Like lähetti minulle jokin aika sitten arvostelukappaleeksi pyynnöstäni Hanna-Riikka Kuisman romaanin Valkoinen valo, jota olen ajatellut tarinan mukaan valkoisena huoneena. Nyt kun kaipasin jotain vakavampaa luettavaa, tartuin tähän ihanaan kirjaan.

Maria elää sängyssä. Hänellä on ympärillään televisio, tietokoneet ja ennen kaikkea lääkkeet. Hänen elämässään vahvimpana läsnä on kipu, johon löytyy onneksi lääkkeitä, enemmän ja vähemmän laillisia. Maria nousee sängystä vain silloin kun Luukas tulee käymään, hän ottaa lääkkeitä ja meikkaa, on niin kuin ihan kuka tahansa muu. Ja lukitsee huoneensa.

Maria ei jaksa määritellä, ottaa selvää, käydä fysioterapiassa, vesijumpassa, röntgenissä, tähystyksissä, magneettikuvauksissa, lämpöhoidoissa, akupunktiossa, reikiparantajalla, leikkauksissa, kiropraktikolla, hypnoosissa, aivan sama. Mikään ei auta, kaksikymmentä eri diagnoosia viidessä vuodessa, kaksisataa epäilyä. 

Kirjassa on muitakin henkilöhahmoja kuin Maria ja Luukas, ja ne ovat kaikki taidolla luotuja. Ihaillen seurasin kuinka Hanna-Riikka Kuisma solmii tarinan kuluessa hahmojen tarinoita kiinni toisiinsa, solmuilla jotka ovat kestävämpiä kuin elämä.

Samaistuin Lyydiaan, Luukaksen aviovaimoon. Tai en samaistunut täysin, hänessä on monta asiaa mitä minussa ei ole, mutta luulen että meissä on paljon samaa. Ja jos kaikki asiat eivät olisi menneet niin kuin ne ovat menneet, minusta olisi voinut tullakin Lyydian kaltainen. Onneksi ei, sanon, koska Lyydian elämä ei ole onnellista. Niin kuin ei kenenkään kirjan hahmon.

Olen kuullut vastikään termin misery lit. Tämä sijoittuu ehdottomasti siihen kategoriaan, sillä teos on rankka ja surullinen. Mutta en vaipunut murheen alhoon sitä lukiessani, vaikka eläydyinkin kirjaan ihan viimeistä piirtoa myöten.

(edit: siis tämähän ei ole misery litiä: kommenteista voikin lukea että se perustuu kirjoittajan henkilökohtaisiin kokemuksiin, ja tämä kirja on fiktiota. Eli ei kannata lähteä kokeilemaan uusia termejä ihan näin helpolla, hih.)

Kieli on kaunista, aavistuksen verran lyyristä, juuri sopivasti. Hanna-Riikka Kuisma ei kirjoita ollenkaan tavanomaista kieltä, ja se juuri tässä kirjassa kiehtoo.

Kriittisenä kommenttina sanoisin sanan persoonamuodon vaihtamisesta. Aluksi luulin sen vaihtuneen ainoastaan silloin kun Marian näkökulmasta tarinaa kerrotaan - mutta loppujen lopuksi kävi ilmi ettei se vaihtunut minä muotoon aina silloinkaan. Ehkä takana oli jokin tarkoitus tuolle, jota en tajunnut. Tämän lukeneet, kertokaa jos teillä on käsitys asiasta?

+ + + + ½

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Seppo Jokinen: Vihan sukua

Vihan sukua
Seppo Jokinen
340 s. 
2013
Crime time







Nyt se sitten olisi - joillekin Pohjois-Karjalassa asuville kesän paras viikonloppu, mutta minulle aika yhdentekevä. Eli Ilosaarirock. En ole kokenut moneen vuoteen mitään pakkoa mennä rokkiin, tänä vuonna piti mennä alueen ulkopuolelle hengailemaan mutta tietyt seikat estivät sen. Mitä tein siis? No esimerkiksi luin. Ja hoidin sosiaalisia kontakteja, rokista kaukana pysyen kuitenkin.

Sain digikameran, niin kuin ehkä kuvastakin voi päätellä. Ihana päästä kuvaamaan omalla kameralla blogia varten, toki käytän sitä paljon muuhunkin. Alussa varsinkin kuvaustaitoni voivat olla vähän toisarvoisia, pahoittelen sitä, mutta ehkäpä nekin taitoni karttuvat ajan myötä.

Tämän päivän lukemisena on ollut Seppo Jokisen Vihan sukua, joka on odotellut kirjahyllyssäni jo hyvän aikaa. Olen kuullut tästä paljon hyvää, ja nyt sitten kun lähdin reissuun niin päätin ottaa tämän mukaan. Ja nopeasti aika menikin komisario Koskisen kanssa!

Komisario Sakari Koskisen marraskuinen aamu alkaa ihan tavallisesti - hän on kävelemässä töihin kun yhtäkkiä kuuluu räjähdys. Junaradan lähellä on räjähtänyt pommi, eikä mikään ihan pieni pommi. Se on suistanut junan raiteiltaan ja kuolonuhrejakin on tullut. Mistä oikein on kysymys? Onko terrorismi tullut Tampereellekin? Sitä saavat Koskinen ja kumppanit nyt selvitellä.

Samaan aikaan selvitellään pihkahiipparin arvoitusta. Tapausta, jossa etsitään miestä joka murtautuu yksinäisten naisten asuntoihin ja herättää nämä hyväilemällä ihoa. Karmivaa!

Vihan sukua käsittelee nimensä mukaisesti paljon vihaa. Sitä, miten ja mistä viha saa alkunsa, ja mitä se pahimmillaan voikaan saadas aikaiseksi. Mihin julmuuksiin viha ihmisessä yltää. 

Olen Kirsin kanssa yhtä mieltä siitä, että tämä on paras Koskis kirja jonka olen lukenut. En ole lukenut ihan kaikkia (täytyisi nekin ottaa ohjelmaan) mutta tämä oli ehdottomasti paras jo lukemistani. Vihan suvussa oli toimintaa, ripaus romantiikkaa Seppo Jokiselle tuttuun tyyliin, sekä ihania henkilöhahmoja. Jotenkin aina piristää palata tutun sarjan tuttujen henkilöiden pariin, se on melkein kuin kotiin palaisi.

Jokisen komisario Koskinen kirjoissa lempihahmoni on ylivoimaisesti, tietenkin, Sakari Koskinen. Hän on lämmin ja ihanan nallekarhumainen poliisi, josta varmasti pitäisin todellisessakin elämässä. Harmistuttavaa kerrassaan kun suosikkihahmojaan ei fiktiivisestä maailmasta saa siirrettyä todelliseen elämään.

Vaikka Vihan suvussa käsitellyt terrorismiteoriat ovatkin uskomattoman kuuloisia, saa Seppo Jokinenen ne kuulostamaan todellisilta ja sellaisilta että niin voisi tapahtua todellisessa maailmassa, 2013 luvun Tampereella. Pisteet siitä Jokiselle, minun mielikuvitukseni ainakin antoi myöten tälle ajatukselle!

Juonenkulku on jännittävä, yllätyksellinen, ja tempaa mukaansa heti alusta alkaen. En olisi ikinä arvannut loppuratkaisua, joka piti jännityksessään viime metreille saakka. Eli juuri niin kuin hyvän dekkarin kuuluukin tehdä.


+ + + + ½

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Pia Heikkilä Operaatio lipstick

Operaatio lipstick
Pia Heikkilä
281 s. 
2013
Otava










Hamuilin tätä kirjaa käsiini vähän joka paikasta ennen juhannusta, niin paljon tästä blogeissa puhuttiin. Kuitenkin kirjastoon varausjonot olivat liian pitkät, ja oma rahatilannekin näytti heikolta. Siispä, keksin että nimipäivänä ovat heinäkuussa joten sain tämän kirjan ennakkonimipäivälahjaksi. Kätevää, eikö totta? Tätä tosin sitten jahdattiinkin ympäri kaupunkia kun ei suomalainen kirjakauppa ollut avoinna... löytyi sitten viimein, onneksi, ja sain Operaatio Lipstickin omakseni.

Kirjakertoo kolmekymppisestä Anna Sandersonista, joka on sotakirjeenvaihtajana Afganistanissa pääpaikkanaan Kabul. Anna etsii sitä oikeaa, niin kuin niin monet muutkin chick lit romaanien päätähdet. Anna etsii kuitenkin ohella suuria skuuppeja, sieltä sotatantereelta maamiinojen keskeltä. Annan elämässä miehiä piisaa, sillä ovathan rauhanturvajoukot niitä täynnä. Kuitenkin, sitä oikeaa ei ole tullut vastaan, ainoastaan yhden yön iloja. Kuitenkin Anna yhtäkkiä törmää Markiin, salaperäiseen herra Herkkuun, tuntuu vatsanpohjassa lupaavia väristyksiä...

A1 ei ollut hassumpi. Hyllyt oli pinottu tupaten täyteen: venäläisiä tölkkivihanneksia, libanonilaisia kikherneitä ja rintojensuurennusvoidetta nimeltä Lovely Bosoms. Puoti oli siisti ja hyvin valaistu, henkilökunta ystävällistä. Pommitettukin sitä oli vain pari kertaa. 

Samaan aikaan Annan ystävää Kellyä huonosti kohdellut mies paljastuu suuren luokan huijariksi, ja naisille selviää että miehellä on yhteyksiä laittomiin asekauppoihin. Aloitetaan Operaatio Lipstick, jonka tarkoitus on löytää iso skuuppi ja paljastaa niljakemiehen asekaupat... Miten ystävysten käy?

Operaatio lipstick oli parasta chick litiä aikoihin. Siinä oli romantiikkaa, jännitystä ja seksiäkin, ihan runsain mitoin ja mukana oli jopa minua ainakin tuhmuudellaan hieman yllättänyt kohta. En pistä sitä pahakseni, mutta en olisi odottanut niin suorasanaista tekstiä tältä kirjalta, pikemminkin ehkä mieskirjailijan kynästä sellainen olisi voinut olla lähtöisin.

Kirjassa oli kuitenkin paljon kaikkea muutakin kuin romanttista höttöä, jota onneksi väliin mahtui. Siinä oli kerrontaa sotakirjeenvaihtajan arjesta, joka on kaikkea muuta kuin ruusuista. Kunnia ja gloria ja julkisuus on pientä siihen alituiseen vaaraan verrattuna missä niin sotakirjeenvaihtaja kuin rauhanturvaajakin joutuu elämään. Tässä taas nähdään miten kirjat vievät eri maailmoihin, nytkin minut singottiin suoraan sotatantereelle.

Mutta kokonaisuutena kirja oli kuin loistava romanttinen komedia (joita sanalla sanoen rakastan!) siinä oli vauhtia ja ihanaa romantiikkaa. Ehkä juuri siksi pidän chick lit kirjallisuudesta niin paljon, koska pidän romanttisista komedioistakin.

Operaatio Lipstick on Pia Heikkilän esikoisteos. Aihe on hänelle enemmän kuin läheinen, hän on työskennellyt monelle tv-asemalle eri maista, esimerkiksi juuri Afganistanista. Joten kirjassa kerrotut asiat pitävät varmasti hyvin pitkälti paikkaansa - varsinkin ne osat joissa kerrotaan Kabulin oloista.

Jos kaipaat erilaista chick litiä, lue Operaatio lipstick.


+ + + +

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti

Pieni potenssipuoti
Karin Brunk Holmqvist
Suometanut Raija Rintamäki
245 s. 
2011 
Bazar









Pieni potenssipuoti tarttui takakantensa perusteella innoittamana mukaani joku aika sitten kirjastossa, ja nyt kun tarvitsin lievää lukujumi krapulaa potien jotain lystikästä luettavaa, päätin tarttua tähän. Ja hauskuutta se toikin minun päivääni!

Kahdeksankymppiset vanhapiikasisarukset Elida ja Tilda asuvat pienessä kylässä Ruotsissa, samassa asunnossa missä ovat asuneet koko ikänsä. Pahempia uudistuksia ei ole koskaan tehty - ulkohuussikin löytyy vielä. Nyt kuitenkin sisarusten alkaa tehdä mieli kunnon sisävessaa, mutta mistäs rahat? No, sisarukset kekkaisevat sattumalta uuden potenssilääkkeen jota alkavat myydä postimyyntitavarana. Loistava ajatus! Mutta toimiiko lääke, ja miten sisarusten käy?

Huumorintajua heillä kyllä riitti, he olivat kovia hassuttelemaan, mutta viime vuosina naurut olivat jääneet vähiin. Tilda mietti sitä yhtenä päivänä nautiskellessaan ulkohuussissa viikkolehdistä, joita he olivat saaneet Alvarilta.  Lehtiä oli paljon, ja sen lisäksi että niitä käytettiin sytykkeinä, kallista vessapaperia saattoi aina jatkaa muutamalla sivulla. Käymäläistunnot olivat pidentyneet, mutta eihän heillä ollut mitään kiireitä, joten he saattoivat suoda itselleen moisen ylellisyyden.

Kirjaa on haukuttu. Kuulema Aamulehti on tämän aikoinaan lytännyt, eikä Hannakaan tästä pitänyt. Onneksi löytyy meitä vastarannankiiskiä, kuten Leena Lumi, Mari A ja nyt sitten minä.

Minulla oli jonkun bloggaajan mielipiteen perusteella varautunut mielipide Pienestä potenssipuodista, mutta onneksi se oli turhaa. Minä nauran yksinkertaisille asioille, ja sitten kun nauran niin nauran paljon (tämän voi todistaa kuka tahansa lähipiiristäni). Nauroin tällekin kirjalle puolijulkisilla paikoilla ääneen, useamman kerran. Pientä potenssipuotia lukiessaan todella unohtaa huolet ja murheet.

Vertasin kirjaa mielessäni jollain tavalla koko ajan Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa kirjaan, joka oli erinomainen ja hauska. Jos Pieni potenssipuoti ei ihan siihen yllä mitä Ehtoolehto tarjoili, niin ainakin aika lähelle sitä se menee. Molemmat kirjathan kertovat vanhoista naisihmisistä.

Pieni potenssipuoti on lämminhenkinen ja hauska. Siinä on helppo juoni, jonka aikana ei pahemmin tarvitse aivonystyröitä vaivata. Onko se paha asia? En tiedä onko jonkun mielestä, mutta minun mielestäni tällaiset kirjat ovat tervetullutta vaihtelua vakavampiin kirjoihin.

Elida ja Tilda ovat kaikessa hurmaavuudessaan ihania hahmoja molemmat. Tilda ehkä vielä aavistuksen mukavampi ja ihastuttavampi, mutta aika tasoihin nuo siskokset arvoasteikollani menevät. Myös sisarusparven kolmas henkilö, sivuosaa tässä kirjassa näyttelevä Rutger, vaikuttaa ihan mukavalta mieheltä loppujen lopuksi.

Jos pidät hyvästä, lämminhenkisestä huumorista, pidät Pienestä potenssipuodista melko varmasti. Suosittelen, tämä on nopealukuinen ja ihana kirja.

+ + + +

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

Vaarallinen juhannus
Tove Jansson
Suomentanut Laila Järvinen
139 s. 
1957
WSOY








Hurraa, lukujumini on taaksejäänyttä elämää! Vauhdilla meni Vaarallinen juhannus ja hyvin menikin aika sen parissa. Nyt toivottelen teille hyvät maanantai huomenet kahvikupin ääreltä. 

Vaarallinen juhannus alkaa siitä, kun muumimamma veistää kaarnalaivaa ja miettii purkautuvaa tulivuorta, joka syöksee nokea. Myöhemmin tulivuori alkaa purkautua, joka aiheuttaa vedenpaisumuksen. Joka taas ottaa koko muumilaakson valtaansa. Muumit joutuvat pakenemaan hylättyyn teatteriin, ja mitä siitä seuraakaan? No, tämä tarina on varmasti monelle tuttu, mutta ei silti paljasteta juonesta liikaa.

-Onko tämä maailmanloppu? Kysyi pikku Myy uteliaana. 
-Vähintään, sanoi Mymmelin tytär. Yritä tulla kiltiksi jos ehdit, sillä nyt me menemme pois taivaaseen. 
-Taivaaseen? toisti pikku Myy. Täytyykö meidän mennä taivaaseen? Ja kuinka sieltä tullaan pois?

Olen kuunnellut Vaarallista juhannusta vähän aikaa sitten äänikirjana, ja tykkäsin siitä silloinkin. Tykkään tästä hieman vanhahtavasta tavasta kertoa tarinaa ja niin kuin aiemmistakin muumipostauksista on tullut ilmi niin tykkään hirveästi muumeista.

Vaarallinen juhannus poikkeaa aika paljon sarjasta silläkin tavalla, että Vaarallinen juhannus kirjassa on mukana Miska ja Homssu, jotka pakenevat muumiperheen mukana teatteriin. Näiden sijasta sarjassahan on mukana Nipsu. Mukana on myös Mymmelin tytär, joka käsitykseni mukaan on sarjassa vain Mymmeli. Vai mitä?

En osaa sanoa miten sijoittaisin Vaarallisen juhannuksen jo luettujen muumikirjojen taulukossa, mutta lystikäs kirja tämä oli. Pienet lukijat oppivat teatterirotta Emman mukana paljon teatteristakin, jos eivät siitä jo ole tienneet.

Muumit ovat ihana asia, ja olen täysin samaa mieltä Saran kanssa siitä, että muumien positiivisuudesta olisi kaikilla paljon opittavaa!

+ + + +

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Karin Slaughter: Yli rajan

Yli rajan
Karin Slaughter
Suomentanut Annukka Kolehmainen
419 s. 
2013
Tammi






Arvostelukappale


Murakamin jälkeen on aina vaikea aloittaa mitään uutta. Kun on muutaman päivän eläytynyt mahtavan kirjailijan maailmaan, niin on vaikea aloittaa jotain muuta kirjaa ja mahdollisesti matkustaa eri sfääreihin. Niinpä kärsinkin aikamoisesta lukujumista ja aloitin ainakin kolmea kirjaa ennen kuin valitsin tämän torstaina arvostelukappaleena saadun Slaughterin.

Yli rajan kuuluu Will Trent dekkarisarjaan, ja se alkaa siitä kun Faith Mitchell, Willin työpari on matkalla äitinsä luokse noutamaan lastaan Emmaa hoidosta. Vastassa onkin melkoinen yllätys kun stereoista soi AC/DC, Emman itku kuuluu kauas ja verisiä jälkiä on kaikkialla. Taistelun jälkiä ja ruumis. Ja Evelyn - kadoksissa. Mitä tästä voi seurata? Kunnon dekkari.

Mielestäni joistakin asioista kerrotaan takakannessa liikaakin, joten en kerro kaikkea mitä siinä sanotaan. Ei se minun lukuelämystäni pilannut, mutta ehkä olisin itse jättänyt yhden asian kertomatta. Se selvinnee lukijalle kirjan kuluessa.

Olen vähän jäävi arvostelemaan tätä tällä hetkellä, lukeminen tökki aika pahasti koska ei vain yksinkertaisesti maistunut. Mutta tällä hetkellä on sellainen olo että melkein mikä tahansa kirja tuottaisi tälläisen olon! Siispä ensimmäinen Slaughterini olisi pitänyt lukea jollain muulla hetkellä, kuin tälläisella.

Raakuutta kirjassa kyllä piisasi. Vauhtia tuli vasta kirjan loppupuolella, mutta raakoja tilanteita joissa silmäni pyöristyivät järkytysestä oli jo ennen loppua. Mutta kyllä minä kirjassa siedän raa'atkin tilanteet, toisin kuin elokuvissa. Elokuvateatterista saatan lähteä kesken pois jos kyseessä on esimerkiksi raiskaus tai raaka väkivalta, koska en yksinkertaisesti kestä katsoa ja vartaloani alkaa tärisyttää itku. Kirjassa sen sijaan kestän paljon - paitsi dekkaria Nimimerkki prinsessa, joka paneutui hyvin pitkälti raiskauksiin pelkästään. Ainakin aluksi.

Onneksi Yli rajan tarjosi pientä romantiikkaakin kaiken raakuuden sivussa, se oli ihan piristävää vaihtelua. Lisäksi se tarjoili hienoja henkilöitä, joihin siis ensimmäistä kertaa nyt tutustuin. Will Trent olisi taas yksi fiktiivinen henkilö johon tahtoisin tutustua ja jonka tahtoisin tavata. 

Tämä ei jäänyt viimeiseksi Slaughterikseni, ei missään tapauksessa. Aion lukea paremmalla hetkellä lisää, kun lukeminen maistuukin joltain.

Niin, ja käännös tarjoaa partakoneenterän teräviä kuvauksia. Hienoa työtä, Annukka Kolehmainen.

+ + + ½

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Lukutoukka kävi kirjastossa.

Eilen kävin pitkästä aikaa Joensuun kaupunginkirjastossa, kun sattui olemaan sopivasti aikaa (halua mennä kirjastoon löytyy aina). Kärsin tällä hetkellä pienoisesta lukujumista, mutta oletan sen menevän ohi jossain vaiheessa. Kärsivällisesti kuitenkin luen Karin Slaughteria, joka tuntuu lukujumin aikanakin hyvältä, muuten varmaan tuntuisi erinomaiselta.

Mutta mitä löysin kirjastosta? Vaikka mitä! Tässä muutamia esimerkkejä:

Hanne-Vibeke Holst: Mitä he toisilleen tekivät
Inka Nousiainen: Kirkkaat päivät ja ilta
Laurie Frankel: Ikuisesti yhdessä
Tove Jansson: Vaarallinen juhannus
Leena Krohn: Unelmakuolema
Essi Kummu: Karhun kuolema
Yann Martel: Piin elämä
Pekka J. Mäkelä: 391
Ursula Poznanski: vii5i
Salla Simukka: Takatalvi
Sean Steward: Kehä


Lähti siis paljon kirjoja, mutta ainakin on tiedossa mielenkiintoista luettavaa! Mitä te luette nyt?

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Haruki Murakami: Kafka rannalla (kimppaluku)

Kafka rannalla
Haruki Murakami
Suomentanut Juhani Lindholm
639 s. 
2009 
Tammi









1Q84:n lukemisen seurauksena Annami ja Annika ottivat minut mukaansa kimppalukuun lukemaan Murakamin teosta Kafka rannalla. Nappasimme vielä mukaamme neljänneksi Piian, joten porukkamme oli valmis. Aloitimme maanantaina, ja tarkoitus oli yhteispostaus tehdä maanantaina - mutta kuikas kävi. Kafka vei mukanaan niin pitkälti että minä kirjoitan tätä keskiviikko iltana ajastaen tämän suunnilleen yhteiseen ajankohtaan perjantaille.

Kirjan toinen päähenkilö, Kafka Tamura, on 15-vuotias poika joka karkaa kotoaan rakkaudettoman ilmapiirin vuoksi. Hän lähtee matkalle jonka päämäärää hän ei itsekään tiedä - ja eksyy yksityiseen Komuran kirjastoon, jossa kohtaa kaksi mielenkiintoista henkilöä, persoonallisen Oshiman sekä neiti Saekin joista tulee oivat sivuhahmot Murakamin tarinaan.

Mielenkiintoisena sivuhahmona esiintyy poika nimeltä Varis, jonka olemuksen Murakami jättää lukijan pääteltäväksi, mikä Varis oikeastaan onkaan.

Mutta ei tuo tyyneys pitkään kestä. Pedot eivät koskaan väsy, ne vaanivat sinau kaikkialla, minne menet. Ne käyvät kimppuusi syvällä metsän uumenissa. Ne ovat kovia, hellittämättömiä, armottomia, uupumattomia, eivätkä ne koskaan luovuta. Voit ehkä hillitä itsesi ny ja olla masturboimatta, mutta lopulta ne kuitenkin käyvät kimppuusi märän unen muodossa. Saatat uneksia siitä että raiskaat siskosi tai äitisi. Sitä asiaa et enää kykenekään hallitsemaan. Se on voima, joka on sinusta riippumaton - etkä sinä voi kuin hyväksyä sen. 
Sinä pelkäät mielikuvitusta. Ja vielä enemmän pelkäät unia. Pelkäät vastuuta joka alkaa unista. Valveilla ollessasi voit tukahduttaa mielikuvituksen. Mutta unia et pysty tukahduttamaan.

Samaan aikaan Tokiosta lähtee kummien tapahtumien saattelemana kirjan toinen päähenkilö kuusikymmenvuotias Nakata. Nakata on maagisten tapahtumien seurauksena vaipunut viikoiksi koomaan hyvin nuorena ja hän on sen seurauksena ontto ja tyhjä - mutta osaa sentään puhua kissojen kanssa. Nakata siis pakenee Tokiosta ja lähtee seikkailulle rekkakuskin, Hoshiman kanssa.

Kirja seuraa näiden kahden henkilön tarinaa ja tietenkin sitä, miten tarinat lopulta risteytyvät.

Hahmot ovat kerrassaan ihania - varsinkin puolet varjostaan nuorena kadottanut Nakata on ihana, ja hänen dialoginsa Hoshiman kanssa ovat kerrassaan riemastuttavaa luettavaa. En ole ennen saanut nauraa kunnolla Murakamia lukiessani joten nyt sekin tuli eteen. Hörähtelin ääneen, nimittäin. 

Huumorin lisäksi kirjassa on seksiä, Murakamimaiseen tapaan. En ole tainnut lukea yhtäkään Murakamin kirjaa jossa ei olisi ollut seksi, tai oikeammin sanottuna erotiikka, kohtalaisen suuressa roolissa. Olen ollut siinä käsityksessä että japanilaiset ovat suhteellisen pidättyväistä kansaa - mutta kenties Murakami rikkoo rajoja, tai sitten mikään ei ole miltä näyttää.

Myytit ovat isona osana Kafka rannalla kirjaa. Keskeisimpänä myyttinä on Oidipus kompleksi, josta päähenkilö Kafka ilmiselvästi kärsii. Häneen on nimittäin langetettu kirous asian tiimoilta...

Löysin kirjasta yhden ison miinuksen - siinä oli kohtaus joka sai minut yökkimään. En kerro siitä tarkemmin etten paljastaisi juonesta liikaa, mutta sanonpahan vain että vaikken lukiessa olekaan kovin herkkänahkainen niin tässä oli tulla rajat vastaan. Järkytyin ihan todella! Tämän kirjan lukeneet tietävät kenties mitä tarkoitan... Elokuvia katsoessani olen aika herkkä, mutta kirjoissa kestän kyllä aika paljon pahojakin kohtauksia.

Kafka rannalla kiilasi Murakamin tuotannossa kärkisijalle minun listallani. 1Q84 tulee hyvänä kakkosena (tai ne kaksi osaa mitä olen siitä lukenut), mutta Kafka rannalla sieppasi minut omakseen. Olen kuullut tästä paljon hyvää, mutta en silti osannut odottaa mitään näin hyvää. Murakami osoitti minulle jälleen miten hän on mestari maagisessa realismissa, miten hän osaa kirjoittaa asioista jotka häilyvät todellisuuden ja fantasian rajoilla.

Tämä kirja oli kaunis, todella, todella kaunis. Ja sen henkilöt olivat kauniita.

+ + + + +

Kimppaluku oli muuten todella mukavaa, itse en ole tällä hetkellä missään lukupiirissä, joten en pääse jakamaan muuten kun näin blogin välityksellä tuntojani mistään lukemastani. Mutta tuo kimppalukeminen on hyvä ajatus, ja meinaamme jatkaa kyllä tätä keksimäämme tapaa.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Missä olet, Bernadette? 
Maria Semple
Suomentanut Outi Järvinen
322 s. 
2013
Gummerus






Ennakkokappale


Sain tämän heinäkuussa (hei, voi jo sanoa että tässä kuussa!) ilmestyvän mainion satiirin, Missä olet, Bernadette-kirjan ennakkokappaleena Gummerukselta. Kiitoksia vaan siitä. Lukuelämys oli mainio.

Kirja kertoo viisikymppisestä Bernadette Foxista, vaikka kirja onkin kirjoitettu pääosin hänen 15-vuotiaan tyttärensä Been näkökulmasta. Silti päähenkilö on aivan ihastuttava Bernadette. Tämä nainen asuu perheensä kanssa vanhassa rakennuksessa jossa on korjauksen varaa enemmän kuin tarpeeksi. Bernadetelle harmaita hiuksia aiheuttavat yleisillä paikoilla liikkumiset, ja yleensäkin sosiaaliset tilanteet. Hänellä on siis agorafobia.

 Seattle on ainoa kaupunki, jossa paskakasaan astuessaan rukoilee: Anna sen olla koiranpaskaa.

En voi oikeastaan kertoa juuri enempää - siitä syystä etten kertoisi liikaa juonesta. En halua pilata kenenkään lukuelämystä ja haluan säilyttää juuri sinullekin yllätyksiä, jos tätä kirjaa luet. Vauhtia on nimittäin luvassa. Varsinainen action kuitenkin alkaa vasta kirjan loppupuolella, mutta sitten tapahtumat ovat sitäkin hauskempia. 

Missä olet, Bernadette on kirjoitettu hyvin vetävällä tavalla, joka ainakin minua kiinnosti. Olen samaa mieltä tämän kirjan lukeneen Norkun kanssa siitä, että kyllä tämä chick litiä on. Huumoripitoista ja satiirista chick litiä, ja juuri siksi piristävän erilaista. Voi chick litiä kirjoittaa vanhemmistakin ihmisistä, ei sillä ole ikärajoja!

Kirja pakottaa lukemaan, mietin monta kertaa, yksi luku vielä, yksi viesti vielä. Viimeisin siksi, että kirjassa on tavallisen kerronnan lisäksi eri ihmisten välistä faksin ja sähköpostin vaihtoa. Se tuo piristystä kirjaan eikä häiritse yhtään.

Bernadette on ihana hahmo. Kaikessa omituisuudessaan hän on valloittava ja ihana ja istuisin enemmän kuin mielelläni kahvikupposen ääreen hänen kanssaan.

On aivan ihanaa että satuin saamaan ennakkokappaleen tästä kesälukemiseksi, vaikka kyllä olisin varmasti tarttunut tähän kirjastostakin, nimittäin kansi on vetävän näköinen. Ihan minun tyyppinen kirja!

Jos haluat hykerrellä naurusta ja tutustua aivan ihastuttavaan ihmiseen (okei, fiktiiviseen sellaiseen), niin lue tämä kirja! Lue se!

+ + + + ½