Pasi Pekkola
459 s.
2015
Otava
Ennakkokappale
Pasi Pekkola on ennestään tuttu nimi esikoisteoksestaan Unelmansieppaaja, jota en käsittääkseni kuitenkaan ole lukenut. Lohikäärmeen värien jälkeen aion kuitenkin ottaa vahingon takaisin, ja hankkia ensitilassa kirjan itselleni, sillä se on jo saatavana pokkarina.
Kimin äiti on lähtenyt. Äiti lähti jo Kimin ollessa pieni poika, ja asia painaa nyt jo aikuista Kimiä todella paljon. Hän päättää lähteä äitinsä kotimaahan Kiinaan selvittämään, mitä hänen äidilleen on tapahtunut.
Samalla kerrotaan äidin tarinaa: Xiaolong saapui Suomeen mennäkseen naimisiin Tomin kanssa, vaikka hänelle ei ollutkaan selvää, rakastiko hän miestä oikeasti. Miltä tuntuu muuttaa maahan, jota hän kutsuu hiljaisien maaksi? Miltä tuntuu asua maassa, jossa on yksin, ilman kielitaitoa?
Lohikäärmeen värit vaikutti kiinnostavalta romaanilta jo sen takia, että Pekkola on sijoittanut romaaninsa Kiinaan. Olen aina kiinnostunut vieraisiin kulttuureihin sijoittuvista kirjoista, sillä olen utelias tarinoista, joita sieltä kerrotaan. Viime aikoina olenkin lukenut paljon vieraista kulttuureista lukupiirin ansiosta, mutta silti aina tulee kiinnitettyä huomiota tällaisiin uutuuskirjoihin.
Suomalaiselle kirjailijalle on aina omalla tavallaan haasteellista lähteä kirjoittamaan vieraasta maasta. Tarvitaan paljon taustatietoa ja tutkimusta, ettei kirjailija pääse sanomaan ihan mitä sattuu vieraasta kulttuurista - ja tutkimusta Pekkola on ilmiselvästi tehnyt. Pasi Pekkola tietää mistä kirjoittaa, ja on tutustunut Kiinaan maana ja kulttuurina. Hän tuo Kiinan kulttuurin viehättävänä, mutta omalla tavallaan julmana lukijan eteen, eikä kerronta tapaa voi kuin ihailla.
Kirja pitää sisällään suuria asioita. Se on samalla kertomus Kimistä, ja siitä, kuinka Kimi lähtee etsimään äitiään, mutta se on myös Kimin äidin tarina. Eikä se ole pelkästään tarina näistä kahdesta ihmisistä yhdessä ja erikseen, vaan se on myös kurkistus Kiinaan, ja siihen mitä siellä tapahtui ennen ja mitä Kiina on nyt. Isoja asioita on tähän saatu, mutta hienosti ne on näiden kansien sisään lukittu.
Lohikäärmeen värit ei pelkästään vaikuta kiinnostavalta romaanilta, se todella on sitä. Vaikka sivuja on enemmän kuin keskiverto romaanissa, tarina pysyy hyvin kasassa, eikä keskittyminen herpaannu. Mistä muuten huomaan, että kirja on hyvä? Silloin ei lukiessa ajatus lähde harhailemaan. Jos kirjan parissa ei viihdy, silloin huomaa että ajatus kulkee aivan muualla, ja että on lukenut jo monta sivua eikä muista mitään lukemastaan. Sitä ongelmaa tämän kirjan kanssa ei tullut - onneksi.
Pekkola on kirjoittanut kirjansa intensiivisellä vireellä, sellaisella vireellä jossa lukija pidetään jännityksessä koko ajan, loppuun saakka. Löytyykö Xiaolong? Miten äidin ja pojan käy? Lopussa annetaan ratkaisun avaimet, ja avataan lukko, mutta silti jätetään kirja lukijan mieleen. Hyvällä tavalla.
Toivon että Lohikäärmeen värit löytää lukijansa. Se on sen arvoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Lukutoukka ilahtuu kommentistasi!