Kirsti Ellilä: Maanantaisyndrooma

Maanantaisyndrooma
Kirsti Ellilä
191 s. 
2005
Karisto












Tänään heti aamusta oli sellainen olo, että tänään tulen lukemaan paljon. Etten tule liikahtamaan ulos päinkään. Mutta eksyinkin sitten kirjastoon, ja kannoin sieltä kassillisen kirjoja ja levyjä. Varsinaisesti luvun alla on tällähetkellä Kohtalon kirja (josta sitten myöhemmin lisää), mutta koska se on järkäleehkö, päätin kirjastosta tullessani ottaa sivuprojektiksi Kirsti Ellilän Siskodisko-sarjaan kuuluvan Maanantaisyndrooman.

Maanantaisyndrooma kertoo Mandista, joka aloittaa ammattikoulun maalarilinjalla, ja muuttaa samalla pois kotoaan, kirjavaan kommuuniin. Kämppäkavereiksi hän saa kissaansa hoivaavan Orvokin, joka on vähän, ihan vähän vain, hörhö, feministi Ellan ja Henkan, joka on aivan tavallinen medianomi opiskelija, mutta jonka harteille kaikki miesten tekemät virheet kaadetaan. Mandi ei paljon miehistä perusta, kunnes tapaa Maxin, taiteilijasieluun, joka saa kommuunin ihmissuhteet solmuun.

No juu. Olen lukenut Ellilältä tätä ennen Iiriksen, ja jos oikein muistiani kaivelen niin sekään ei herättänyt minussa mitään ravisuttavia tuntemuksia. Niin kuin ei Maanantaisyndroomakaan.

Ellilän kieli on ihan sujuvaa, mutta jotain jäin kaipaamaan. Minä vain olen vähän tällainen, että sytyn jonkinlaisesta kielellä kikkailusta, kaipaan joitakin koukkuja tekstiin, että todella pitäisin kirjasta. Esimerkiksi juuri lukemani nuortenkirja Perjantai on hyvä päivä lähteä oli erinomainen esimerkki hyvästä kielestä ja huumorista jota viljeltiin tekstin välissä.

Tapahtumat etenivät välillä pelottavankin vauhdilla, eikä henkilöiden pään sisään oikein päässyt ryömimään. Jotenkin jäin kaipaamaan sitä, että olisin oppinut edes Mandia tuntemaan paremmin.

Mutta en minä nyt mene hirveästi tätä kirjaa parjaamaan, vaikkei kirja minua juuri liikauttanutkaan. Se ei kuitenkaan ollut kuin parin tunnin urakka, lukeminen meinaan. Ehkä silloin ei aina tarvitsekaan kirjan olla maata mullistava.

+ + ½