Pyyhin kyyneleeni paljain käsin.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 
3. Kuolema
Jonas Gardell
Suomentanut Otto Lappalainen
304 s. 
2014
Johnny Kniga








Arvostelukappale


Taisi käydä niin että minulla on kunnia olla ensimmäinen bloggari, joka kirjoittaa Jonas Gardellin trilogian viimeisestä osasta, Kuolemasta. Otinkin sen heti käsiini, kun se postiluukusta kolahti, nimittäin tätä(kin) kirjaa olin odottanut suunnilleen kuin kuuta taivaalta.

On kulunut kymmenen vuotta trilogian ensimmäisen osan, Rakkauden, tapahtumista. Benjamin ja Rasmus ovat eläneet kymmenen vuotta yhdessä, ja Benjaminun kaapista tulosta on kulunut kymmenen vuotta. Tämä on kertomuksen päätös.

Kertomuksen, joka kertoo nuorista miehistä 80-luvun Tukholmassa, miehistä jotka vain rakastuvat toisiinsa. Ja saavat kärsiä siitä. Tämä on myös kertomus siitä sairaudesta, joka saa heidät valtaansa, joka vie heiltä elämän. Sillä elämä eletään vain tämän kerran, ja sitten se loppuu.

Tämä on kertomus siitä lopusta.

Muutamalla viime viikolla Yle esitti kolme osaisen sarjan, tämän Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Minun ei pitänyt katsoa sitä lainkaan, koska en silloin vielä ollut lukenut tätä viimeistä osaa, enkä halunnut yhtään pilata lukukokemustani. Kuitenkin, kun viime keskiviikkona ei televisiosta tullut mitään ohjelmaa, ja halusin jotain katsoa, katsoin tuon sarjan viimeisen osan.

Itkin silloinkin.

Se oli hyvin tehty, ja mielestäni, nyt kun olen lukenut tämän viimeisen osan kirjana, se mukaili hyvin kirjan tapahtumia. Eli olisin hyvinkin voinut katsoa koko sarjan, ja olisin varmaankin pitänyt siitä. Ehkä katsonkin sen vielä Areenasta.

Vielä enemmän itkin lukiessani kirjaa.

Näiden kolmen kirjan aikana opin pitämään näistä nuorista miehistä, joista trilogia kertoo, erityisesti Bejaminista ja Rasmuksesta. Osittain itkin sitä, mitä kirjassa tapahtuu, osittain sitä, että tämä on trilogian päätös, enkä pääse enää heidän luokseen. Mutta eipä tätä olisikaan voinut enää jatkaa - tämä on niin selkeä päätös. Loppu on loppu.

Teoksessa kuvaillaan hyvin sitä, miten homoja kohdeltiin vielä jokunen vuosikymmen sitten Euroopassa. Se on kertakaikkiaan kauheaa luettavaa, miten brutaaleja ihmiset ovatkaan olleet. Ja miten suvaitsemattomia. Ja ovathan vieläkin, jotkut. Eikä avioliittolakia vieläkään ole saatu Suomeen, phyh. Ruotsissa tasa-arvoinen avioliittolaki astui voimaan näinä vuosina, mistä kirja kertoo. Jotain hyvää.

Siinä missä trilogian ensimmäinen osa, Rakkaus, oli kaunis, toivoa antava (vaikka trilogian aiheen tiesikin), niin Kuolema on äärimmäisen masentava ja surullinen. Tai masentava on väärä sana, se vain tuo kyyneleet silmiin ja saa liikuttumaan. Että tällaista elämää on ollut lahden takana, ja varmaankin meillä Suomessakin, 80-luvulla. Kun ei ollut vielä lääkitystä Aidsiin.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on äärimmäisen hyvä trilogia. Parhaita kirjakolmikkoja joita olen lukenut pitkään aikaan. En turhaan antanut sille pisteitä Blogistanian Globaliassa viime vuonna, ja uskon, että tämänkin vuoden kisassa nämä kaksi kirjaa, tai toinen niistä, pääsee pisteille.