Lukujumin parannus vanhalla lempparilla.

Kevytkenkäinen kummitus
Sophie Kinsella
Suomentanut Aila Herronen
585 s. (Pokkari)
2010
WSOY











Viime aikoina minua on vaivannut pieni luku- ja bloggausjumi. Tuntui, ettei mikään kirja maistu, ja jätin kesken monta, varmasti hyvää teosta joihin kyllä tulen myöhemmin palaamaan. Sitten muistin, mitä bloggariystäväni taannoin sanoi: hän palaa vanhoihin suosikkeihin lukujumin yllättäessä. Niinpä kävin ihan toisella tavalla läpi kirjahyllyäni, ja nappasin Sophie Kinsellan Kevytkenkäisen kummituksen, jonka olen lukenut ennenkin, ja pitänyt siitä paljon.

Laran elämässä ei kaikki ole aivan kohdallaan. Laran paras ystävä, joka on myös hänen yhtiökumppaninsa, on häipynyt Goalle, ja poikaystävä on jättänyt hänet. Mutta ei siinä vielä kaikki: Lara saa yhtäkkiä seurakseen isotäti-Sadien, joka on kuollut 105-vuotiaana, ja joka ei halua haudan lepoon ilman rakasta kaulakoruaan. Hautajaisissa Lara on ainoa joka Sadien näkee ja kuulee, eikä Sadie halua jättää Laraa rauhaan, vaan vaatii tytön elämään juhlia, miehiä ja samppanjaa.

Lara haluaa löytää Sadien kaulakorun, ja ryhtyy salapoliisiksi. Hän kohtaa Sadien ansiosta uuden miehen, mutta myös monia hauskoja, nolostuttavia tilanteita.

Muistin heti ensimmäisiltä sivuilta asti, miksi pidän eniten Kinsellan kirjoista juuri Kevytkenkäisestä kummituksesta. Luin kesällä uusimman Kinsellan, Hääyöaikeen, mutta se ei ollut kyllä mitään verrattuna tämän kirjan kuplivaan huumoriin, ja hauskoihin tilanteisiin. Niin kuin eräs tuttuni tätä kirjaa kommentoi: tämä on sitä hyvää, fiksua hömppää. Jota Kevytkenkäinen kummitus todellakin on!

Mutta kyllä täytyy tuumata sen verran, että Sadie on välillä äärimmäisen ärsyttävä. Ne tilanteet, joihin hän Laran johdattaa, ovat toki hauskoja, mutta kun miettii sitä, että itse joutuisi noihin tilanteisiin Laran asemassa, saavat melkein kirkumaan kirjalle "ole nyt jo hiljaa" tai "lopeta". Ai miten niin muka eläydyn joskus kirjoihin liikaa? Khih.

Kinsella kirjoittaa vauhdikkaasti, ja ujuttaa kirjoihinsa sitä hyvää huumoria siinä missä romantiikkaakin. Romantiikkaa oli mukana tässäkin kirjassa, sillä kohtaahan Lara Sadien ansiosta erään miehen, mutta se ei ollut ainoa juoni. Eli kirja ei todellakaan ole sitä perinteistä chick litiä, vaan mukana on myös tuollaista maagista realismia. Eli melkeinpä unelmakirjani!

Ja se loppu! Kinsella ei selitellyt, ei jaaritellut, ei jatkanut kirjaa loputtomiin. Vaan jätti lukijan harkintaan, mitä jatkossa tapahtuu. Juuri hyvä näin.

Niin, lukujumini Sophie Kinsella karkotti todella onnistuneesti. Ahmin kirjaa, enkä malttanut tehdä juuri mitään muuta kuin lukea. Eli juuri sitä, mitä hyvän kirjan lukeminen parhaimmillaan on! Eikä lukujumi palannut tämänkään kirjan jälkeen, vaan hyvin maistuu lukeminen vieläkin. Onneksi tämä vakava, vakava sairaus on ohimenevä!