Vain elämää 2015

En ole viime aikoina kirjoittanut blogiin mistään muusta kuin kirjoista, vaikka blogini onkin laajemmin kulttuuriblogi. Nyt kuitenkin kirjoitan, sillä nyt on julkistettu iso juttu! Ainakin minulle. Nimittäin tänä aamuna on julkistettu se, ketkä ovat syksyn Vain elämää artistit.

Olen seurannut sarjaa ensimmäisestä kaudesta saakka, ja pitänyt omalla tavallani jokaisesta kokoonpanosta. Jokaisella kaudella on ollut omat tähtensä, jotka ovat vieneet sydämen ja tuoneet iloa ja kyyneleitä. Toivon todella niin käyvän tälläkin kaudella!

Sillä tämän vuoden tähtiartistit ovat:

Antti Tuisku
Maija Vilkkumaa
Sanni
VilleGalle
Anssi Kela
Pave Maijanen
Virve Rosti

Kaikki eivät saa minua etukäteen rakastumaan, mutta osan kohdalla minunkin suustani kuului hurraa huutoja. On ihanaa, että Antti Tuisku on mukana. Hän on varmasti mahtava artisti juuri tähän ohjelmaan, onhan hänen biisivalikoimansakin niin laaja. Anssi Kela kiinnostaa myös, sillä hänen biisihistoriassaan löytyy monta biisiä, jotka ovat minulle kolahtaneet. Mutta se, mikä sydämeni ehkä eniten tässä saa sykkimään, on Maija Vilkkumaa. Ihana, ihana, ihana Maija! Ihan huippua että hän on mukana. <3

Sanni on myös mukava nähdä ohjelmassa, mutta hieman ihmettelen sitä, miksi hän on mukana. Häneltä ei käsittääkseni kuitenkaan ole tullut kuin kaksi levyä, eikä hän siis ole ns. pitkän linjan artisti. Pidän kuitenkin hänen musiikistaan, erityisesti uudesta 2080-luvulla biisistä.

VilleGalle ei sano minulle oikeastaan mitään, joten minulla ei ole mielipidettä hänestä. Pave Maijanen ja Virve Rosti, pitkän linjan artisteja, mutta heidän musiikkinsa ei aiheuta minussa mitään sykähdyksiä.

Mielenkiintoinen kokoonpano, josta varmasti löytyy hyviä tyyppejä, jotka esittävät hienoja tulkintoja.

Kenen näkemistä sinä odotat eniten?

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö

Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö
Sinikka Nopola, Tiina Nopola
Kuvitus Salla Savolainen
120 s. 
2014, alkuperäinen kirja 1999
Tammi








Lainattu kirjastosta


Leena Paasion Melkein äiti repi ja raastoi tunteitani, ja sen jälkeen oli pakko saada jotain aivan muuta. Onneksi olin juuri käynyt kirjastossa ja eksynyt siellä lastenosastolle. Lastenosastolla en osaa käydä lainaamatta paria Heinähattua ja Vilttitossua, niin mahtavia nämä kirjat ovat. Nyt käsiini sattui vielä tällainen aika tuore painos kirjasta Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö.

Heinähattu keksii, että perheessä suositaan Vilttitossua. Kun Vilttitossu vielä voittaa (huijaamalla) urheilukilpailussa, Vilttitossun mitta on täynnä: hän heittäytyy puhumattomaksi. Perhe on ihmeissään Vilttitossun kanssa, ja lähettää hänet lopulta "terapiaan" Alibullenin neitejen luokse. Samaan aikaan tahollaan poliisit Isonapa ja Rillirousku jahtaavat salaperäistä Littoisten riiviötä, joka kasteli Isonavan litimäräksi.

En ole taas pitkään aikaan lukenut Heinähattua ja Vilttitossua! Onneksi nappasin kirjastosta useamman kirjan mukaani, sillä innostuin näistä tytöistä taas suunnattomasti. Tämä kirja on siis ilmestynyt vuonna 2014, Salla Savolaisen kuvittamana. Viime vuonna vietettiin Heinähatun ja Vilttitossun 25. Juhlavuotta, jonka kunniaksi päätettiin tästä kirjasta tehdä uusi painos, uudella kuvituksella.

Salla Savolaisen kuvitus on kyllä todella mukavaa ja värikästä, mutta silti hieman vierastin sitä. Ehkä siksi, että tavallaan kasvoin ja opin tuntemaan Heinähatun ja Vilttitossun siitä tietynlaisesta kuvituksesta, joka sopi kirjoihin täydellisesti. Mutta kyllä varmasti Savolaisenkin kynän jälkeen tottuisin.

Sarjan ensimmäinen kirja ilmestyi vuonna 1989, kun minä olin kolme vuotias. En siis lainkaan ihmettele, että ajattelen tavallaan kasvaneeni näiden kirjojen kanssa, sillä kirjoja ilmestyi minun vanhetessani tasaiseen tahtiin. Kuitenkin, kun näitä nyt olen lukenut, tuntuu että saan aivan uuden elämyksen, sillä en muista kirjoja ainakaan kovin tarkasti.

Toivon, että nykyajankin lapset löytäisivät Heinähatun ja Vilttitossun. Näissä kirjoissa on huumoria, ja silti teksti on oivaltavaa ja toimivaa. Sinikka ja Tiina Nopola ovat loistavia kirjoittajia, joiden parissa aikuinenkin lukija viihtyy hyvin. Olenhan lukenut Sinikka Nopolan aikuisillekin suunnattuja kirjoja, ja pitänyt niistä kovasti, joten en ihmettele että lastenkirjatkin ovat mieleeni.

Heinähattu ja Vilttitossu varmasti sopii monen ikäisille. Kuvia on paljon, joten pienempikin lukija pysyy matkassa, mutta varmasti pitkälle alakoulu ikäänkin näiden kyydissä on mukava matkustaa. Nämä kirjat ovat varmasti äideille ja isille hyvinkin tuttuja, mutta älkää unohtako silti lukea näitä lapsillenne!

Leena Paasio: Melkein äiti

Melkein äiti
Leena Paasio
283 s. 
2015
Kosmos









Arvostelukappale


Uusi kustantamo Kosmos, ja Kosmoksen mukana heidän ensimmäinen kirjansa Leena Paasion Melkein äiti tuli tutuksi sosiaalisen median kautta. Aina kiinnostaa, kun seuraajaksi liittyy kustantamo josta ei ole ennen kuullut, ja täytyyhän siitä ottaa selvää. Lisäksi tietenkin herättää kiinnostuksen, kun blogikavereiden blogeissa alkoi näkyä Melkein äiti kirjaa, positiivisessa hehkussa.

Anu tapaa Janin vaellusreissulla, ja rakastuu melkein heti. Hän saa itselleen maailman ihanimman miehen, ja kaupan mukana tulee Siiri, Janin tytär. Valitettavasti mukana tulee myös ex-vaimo, jolle Janin ja Anun suhde ei varsinkaan alussa ole mikään helppo pala niellä. Melkein äiti on romaani siitä, mitä on olla vain isän uusi vaimo. Mitä on, kun ei ole mitään kokonaan. Ainoastaan melkein.

Hyppäsin aika pitkälle pois mukavuusalueeltani kun aloitin tämän kirjan. Halusin toki itse kirjan lukea, ja se oli muissa blogeissa jo kiinnostuksen herättänyt, mutta varsinaisesti äiti asiat eivät minun omaa alaani ole, minulla kun ei ole lapsia, eikä suhdetta. Mutta, miksei voisi nauttia kirjasta, joka kertoo itselle vieraasta elämänalueesta? Ehkä silloin voi oppia jotain uutta.

Pidin alusta saakka Leena Paasion tyylistä kirjoittaa. Hän käyttää kirjassaan runsaasti dialogia, joka sopii hänen tekstiinsä, tavallaan keventämään raskasta asiaa.

Sillä raskasta asiaa Melkein äiti on täynnä. Se on riipivästä ja repivästä aiheesta kirjoitettu, ja uskon että sellainen lukija, jota tämä aihe on lähellä, lukee kirjaa kyyneleet silmissä. Sillä kyyneleet meinasivat minunkin silmiini tulla, niin koskettavasti Paasio aiheesta kertoo.

Kosmos aloittaa kiinnostavalla, koskettavalla, ja ajatuksia herättävällä kirjalla. Se ei varmasti jätä yhtäkään lukijaa kylmäksi, eivätkä varmasti kirjan henkilöt jätä nekään lukijaa ilman mielipiteitä. Minun sympatiani olivat täysin Anun puolella, ja liikutuin hänen puolestaan useaan kertaan.

Melkein äiti käsittelee äitiyttä laajemminkin; lapsettomuus on myös mukana kuvioissa. Tämäkin on kuvattu hyvin aidon tuntuisesti, ja uskon että tältäkin kannalta kerronta ravisuttelee erityisesti lukijaa, jolle aihe on surullisesti tuttu. Leena Paasio totta vie osaa koskettavan kerronnan, ainakin tästä aiheesta.

Kiinnostuksella odotan, millaisen kirjan Leena Paasio seuraavaksi kirjoittaa. Sillä toivon, että sellainen tulee.

Jenna Kostet: Lautturi sekä arvonnan voittajan julkistus.

Lautturi
Jenna Kostet
199 s. 
2014
Robustos










Lainattu kirjastosta


Viimeinkin, viimeinkin sain Jenna Kostetin Lautturin käsiini! Kirjaa on onnettomat pari kappaletta Joensuun seutukirjastolla, ja kirjalla on kyllä ollut lukijoita. Viime kirjastoreissulla sain kirjan itselleni viimeinkin varaamisen kautta, ja tietenkin se oli luettava heti.

Lautturi kertoo kahdesta nuoresta, Kaista ja Irasta. Kai tulee uuteen kaupunkiin ja uuteen kouluun vieraasta paikasta, eikä ole aivan niin kuin muut nuoret. Kai on kotoisin Tuonen virralta, hän on kalpea ja hänen silmänsä ovat hätkähdyttävän vaaleat. Kun Kai näkee ensimmäisen kerran auringon, on reaktio voimakas - muttei yhtä voimakas kuin silloin, kun Kai näkee ensimmäisen kerran Iran. Silloin Kain sydän hypähtää ja alkaa takoa. Ira on kaunis, niin kaunis, mutta ennen kaikkea hänen sielunsa on kaunis. Ja sen näkevät muutkin.

Kun mietin etukäteen, mitä Lautturista kirjoittaisin, tuntui että sanani uhkaavat loppua. Niin hieno, niin upea on tämä Blogistanian Kuopus palkinnon voittaja. Aivan varmaa on, että jos olisin tämän kirjan viime vuoden puolella lukenut, olisin minäkin äänestänyt tätä Kuopus kisassa ykkössijalle.

Vaikka Lautturissa on sivuja vajaat kaksisataa, se on silti paljon enemmän. Se on suuri kirja, joka on kirjoitettu nuorella, mutta kauniilla kynällä. Jenna Kostet on 31-vuotias, ja olen aivan varma että tästä kirjailijasta tulemme vielä kuulemaan. Maailma menettäisi paljon, jos Lautturi jäisi hänen ainoaksi kirjakseen.

Lautturihan on spekulatiivista fiktiota, johon minä en hirveän paljon ole tutustunut. En kartakaan genreä, ja  toki on tullut tuoltakin, omalla tavallaan lumoavalta alueelta luettua kirjoja, mutta se ei ole ominta maailmaani. Lautturi kuitenkin sukelsi syvälle sieluuni, ja Kain ja Iran tarina lumosi.

Yritin jahdata Lautturia kirjakaupoistakin, ja olisipa ollut ihanaa, jos tämä kirja olisi päätynyt omakseni. Ehkä vielä jonakin päivänä, jos se kirjakaupassa vastaani astelee. Toivon myös, että sana Lautturista kiirisi nuorten, ja myös aikuisten lukijoiden korviin, ja se saisi lukijoita enemmän - paljon enemmän. Sillä tämä kirja on ne todella ansainnut. Olen siis iloinen, jos juuri sinä, lukijani, päätät kirjan käsiisi etsiä!

Kostetin tapa kirjoittaa on kaunis - se on kuvaileva, rikas ja täynnä sanomaa. Kun Kostet kertoo Kain kodista Tuonen virralta, se aiheuttaa minulle ainakin väristyksiä. Miltä oikeasti tuntuisi asua virralla, toimia Lautturina?

Alussa tuntui, että inhoan Iraa. Sillä hän tuntui ihmiseltä, joita olen vihannut läpi elämäni, suositulta, niiltä jotka pilkkaavat erilaisia ihmisiä. Hänestä kuitenkin tarinan edetessä paljastui puolia, joista pidin. Ira ei päätynyt kuitenkaan rakkaimmaksi fiktiivisiksi hahmoiksi, mutta hänestä muodostui tyyppi, jonka kanssa ehkä sittenkin voisin tulla toimeen.

Lautturi on pieni, mutta suuri kirja. Se on kaunis, mutta synkkkä. Se on upea. Lukekaa!

                                                                ***

Tänä aamuna oltiin arvontahommissa! Arvottavana oli siis Henry Ahon kirjoittama, Harri István Mäen kuvittama Minivampyyrit ja sihisevien liskojen saattua kirja. Arvontaan saattoi osallistua vinkkaamalla minulle hyvää lastenkirjaa, ja sainkin hyviä vinkkejä. Kiitos niistä!

Onnettarena toimi täditettävä, Juho, herra 4 vee. Hän oli kovin innoissaan tehtävästä, ja tottakai, onhan se tärkeä homma! Juho nappasi kulhosta yhden lapun, ja siinä lukia Maria Kuutti! Onnea Maria, olen sinuun yhteydessä.

Minivampyyrien arvonta oli ensimmäinen arvonta, jonka blogissani suoritin, muttei jäänyt viimeiseksi. Pysykää kuulolla, sillä lähiaikoina on tulossa seuraava.

Peter Hoeg: Susanin vaikutus sekä kirjastokäynnistä

Susanin vaikutus
Peter Hoeg
Suomentanut Katriina Huttunen
426 s. 
2015
Tammi








Arvostelukappale


Peter Hoeg oli vierailulla Suomessa Helsinki lit tapahtumassa. Olin ennen tapahtumaa kertaalleen yrittänyt lukea Susanin vaikutusta, mutta jostain syystä kirja ei napannut alkuunkaan. Sitten, kun katsoin Yle Teeman lähetystä Helsinki Litistä, ajattelin: kyllä minä haluan tuon kirjan lukea. Kokonaan. Ja se kannatti.

Susan Svedsenillä, 43-vuotiaalla äiillä sekä ydinfyysikolla on erikoinen kyky: hän saa ihmiset uskomaan itselleen tunteensa ja salaisuutensa. Susan kutsuu tätä vaikutukseksi. Susanin ja hänen miehensä Labanin avioliitto ei ole helpoimmasta päästä, ja omaa haastetta arkeen tuovat 16-vuotiaat kaksoset. Kohtalokkaalla Intian matkalla kuitenkin tapahtuu jotain, ja Susania uhkaa vankila. Ellei hän suostu auttamaan mystistä Thorkild Hegniä, joka tahtoo tietää kaiken 1970-luvulla perustetusta tulevaisuuskomissiosta.

Jopas nyt. Minulle Hoeg on nimenä hyvinkin tuttu kirjailija, onhan hän tunnettu, ja kovasti pidettykin. Ilmeisesti olen jossakin pimennossa elänyt, kun en ole lukenut Lumen tajua, sen huomasin lueskeltuani bloggariystävieni tekstejä Susanin vaikutuksesta. Kyllä, kyllä, kyllä, otan vahingon takaisin ja luen sen, aivan varmasti! Sen verran Hoegista innostuin.

Ensimmäinen kerta, kun yritin lukea Susanin vaikutusta. Silloin en päässyt tarinaan ollenkaan sisälle, ja viiteenkymmeneen sivuun asti kitkuttelin pakkoluvulla. Jätin kirjan odottamaan parempia aikoja, jotka tulivatkin - onneksi - pian. Ja tosiaan, sitten kirja tuntui erilaiselta. Ensimmäisiltä sivuilta saakka se otti omakseen, nappasi itselleen. Jos en aivan kirjaan rakastunut, tykästyin kuitenkin kovasti.

Hoeg yhdistelee kirjassaan taitavasti lajityyppejä: on trillerielementtejä (huippuja!) mutta on myös lukemisen kannalta todella mielenkiintoista perhesuhdekerrontaa. Trillerielementit kiehtovat aina, mutta tästä hienon kirjan tekee ennen kaikkea tuo perhedraama. Trillereitä luen jatkuvasti, mutta tällaiseen kirjaan ei joka päivä törmääkään.

Sen verran sanon Helsinki Litistä, että olen kiitollinen, että tapahtuma näytettiin Yle Teemalla! Se oli kertakaikkiaan huippu juttu, ihan jo senkin vuoksi, että olisi voinut käydä sellainen vahinko, että Susanin vaikutus olisi jäänyt hyllyyni muiden kirjojen taakse, jos en olisi Peter Hoegin haastattelua nähnyt ja siitä innostunut. Joten, kiitos, Helsinki Lit, kiitos, Yle Teema!

Ja kiitos, kustantaja tästä kirjasta. Maailmassa on niin paljon hyviä kirjailijoita, joihin en ole tutustunut, että elämä olisi voinut kulkea ohitseni ilman Peter Hoegia, jos posti ei minulle olisi Susanin vaikutusta tuonut. Nyt tulen lukemaan paljon kehutun Lumen tajun pian.

                                                            ***

Tosin kuin monilla muilla kirjakavereilla, minä en käy kirjastossa esimerkiksi viikottain. Käyn yleensä kirjastoreissulla kerran kuukaudessa, tai jopa harvemmin, ja lainaan silloin ison kassin kirjoja. Tämän päivän reissua varten olin laittanut Vaarakirjastoille sallitut 20 varausta, joita olin bongaillut ystävien blogeista sekä Facebookin ihanista kirjaryhmistä. Lisäksi kävi niin onnellisesti, että uutuushyllyssä minua odotti useampikin hyvä kirja, joten kassini oli todella täynnä kun lähdin kirjastosta, niin kuin ehkä voitte päätellä.

Minkä kirjojen lukemista eniten odotan? Minä olen Malala houkuttelee hirveästi, sillä siitä on puhuttu paljon. Lisäksi se on syksyn lukupiirikirjamme, on mukava lukea se jo näin kesällä. Sain viimein käsiini Lautturin, joka voitti viime vuoden Blogistanian Kuopus palkinnon, ja sen ehkä luen seuraavana. Sirpa Kähkösen Graniittimiehestä kuhistaan paljon, ja täytyyhän minunkin tsekata, mikä kirja se oikein on. Voi, niin paljon ihania kirjoja, en tiedä mistä aloittaa!

Kirjastot, ja Joensuun pääkirjaston ihanat kirjastonhoitajat ovat vaan yksinkertaisesti niin ihana asia. <3

Enni Mustonen: Lapsenpiika

Lapsenpiika
Enni Mustonen
366 s. 
2014
Otava









Arvostelukappale


Siitä ei ole kovinkaan pitkä aika, kun tutustuin Enni Mustoseen ensimmäistä kertaa Paimentytön myötä. Sitä ennen olin suhtautunut tähän kirjasarjaan, ja ehkäpä kirjailijaankin, varauksella, vaikka kirjailijasta laajasti kirjakavereideni keskuudessa pidetäänkin. Kuinkas kävi - Paimentytön myötä rakastuin, enkä malttanut kovinkaan montaa kirjaa välissä lukea, kun oli pakko päästä lukemaan lisää Idasta.

Professori Topeliuksen menehdyttyä Idan on täytynyt löytää uusi palveluspaikka. Hän päätyykin Sibeliuksen perheeseen Helsinkiin, suureen kaupunkiin, jossa orpotyttö on ensin hieman eksyksissä. Idan tehtävänä on ennen kaikkea kaitsea lapsia, mutta puuhaa löytyy keittiöstäkin. Ja kuinka käykään - heit ensimmäisinä työpäivinään Ida huomaa että viereisessä talossa asuvan vossikkakuskin renkipoikana on Elias, Idan ensi-ihastus. Vanhat tunteet heräävät henkiin, ja nuoret varastavat yhteisiä hetkiä itselleen.

Kärsin vielä hienoisesta lukujumista, kun avasin Lapsenpiian kannet. Toisaalta, tiesin että tässä on kirja, joka ajaa tuon ikävän olon pois, niin paljon kirjan lukemista odotin. Ja niin todella kävi - löysin heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien lukemisen riemun ja ihanuuden, sen tunteen, jonka takia luen. Mustonen on ihana kirjailija, ja on upeaa miettiä, miten monta kirjaa minulla on häneltä vielä edessä!

Syrjästäkatsojan tarinoita sarja on todella mielenkiintoinen, ja sopii varmasti monenlaiselle lukijalle. Kirjoissa on mukana rakkautta, Idan ja Eliaksen tarinaa, mutta myös historiaa. Se kertoo kevyellä, mutta samalla syvällisellä otteella suomalaisista kulttuurisuvuista, joiden elämä ainakin minua kiinnostaa. Lapsenpiiassakin on kuvailtu Jean, eli kuten kirjassa puhutaan, Janne, Sibeliuksen elämää, ja luomisen tuskaa, unohtamatta kuitenkaan ympärillä elävää perhettä.

Tällä viikolla posti toi minulle sarjan uusimman osan, Emännöitsijän. Mutta kuinka, kuinka jaksan odottaa seuraavaa osaa, kun Emännöitsijän kuitenkin pian luen? Ehkä lohduttaudun sillä, että luettavana on runsaasti muita Mustosen teoksia.

Haluaisinpa kovasti tarjota Syrjästäkatsojan tarinoita miehen luettavaksi, sillä haluaisin kuulla miehisen mielipiteen sellaiselta, joka olisi kiinnostunut historiasta, mutta ei kavahtaisi kevyttä kerrontaa. Mielessäni välähtelee yksi tällainen mies, ja ehkäpä tätä sarjaa hänelle tarjoankin.

Mustonen herätti rakkauden historialliseen kirjallisuuteen, mahtavaa. Ja tuohan on loputon suo, johon upota... Kiitokset kirjasta kirjailijalle, ja tietysti lämmin kiitos myös kustantajalle, jolta kirjan sain.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Kimmel

Kimmel
Vilja-Tuulia Huotarinen
120 s. 
2014
Karisto









Omasta hyllystä


Kun avasin Kimmelin kannet, minua ravisutteli lukujumi. Olin jättänyt monta, varmasti hyvää kirjaa kesken, ihan sen vuoksi, ettei mikään tuntunut kolahtavan. Kirjahyllystä kuitenkin löytyi Kimmel, houkuttelevine pinkkeine kansineen, ja ajattelin, jospa tarinat kolahtaisivat lukujumista huolimatta.

Kimmel on 16-vuotias tyttö, joka lähtee vanhempiensa kehotuksesta parantamaan maailmaa vaaleanpunaisella lentokoneella. Hän saa mukaansa yökirjan, puhuvan koneen, jolta saa neuvoja. Kimmel matkustaa ympäri maailmaa, ja tapaa matkallaan kaksitoista erilaista tyttöä.

Kimmel sisältää siis kaksitoista novellinomaista tarinaa, kahdestatoista eri tytöstä. Kuitenkin, Kimmel on siitä huolimatta yhtenäinen kirja, eikä siis perinteinen novellikokoelma. Minulle, joka hieman säikyn vieläkin novelleja, tämä oli yksinomaan plussaa, ja rakastuinkin Kimmeliin lähestulkoon varauksetta.

En ole vieläkään lukenut Huotarisen Valoa, valoa, valoa kirjaa, joka on saanut kovasti kehuja kirjablogeissa. Huotarinen on minulle tuttu Siljasta, laulajatytöstä kertovasta sarjasta, joka oli ihana ja mahtava, ja jonka tahdon ehkä vielä joskus lukea uudestaan. Kaipaan Siljaa nimittäin hieman vieläkin! Minulle on sanottu, että Huotarisen runotkin ovat valloittavia, joten niihinkin pitäisi ehdottomasti tutustua.

Pidän Huotarisen tavasta kirjoittaa. Kimmelissä oli nimittäin jotain taianomaista, sadunomaista, magiikkaa. Se, miten Kimmel kulkee ympäri maailmaa tapaamassa eri tyttöjä - se oli kaunista. Huotarinen on onnistunut yhdistämään eri maailman kolkat, ja erilaiset tytöt todella hyvin. Kimmelhän se on, mikä heitä ennen kaikkea yhdistää.

Kimmel olikin kirja, joka oli oivaa lääkettä lukujumiin. Sen kanssa pystyi pitämään taukoja, ja silti säilyi ote kirjaan. Pystyi vaikka lukemaan yhden pätkän kerrallaan, eikä pidempikään tauko haitannut. Ja nuo tytöt, ne ovat kaikki ihania, mutta eniten tietenkin ihastuin Kimmeliin.

Kimmel on nuortenkirja, mutta kyllä monet aikuisetkin kirjabloggarit ovat kirjaan ihastuneet. Ja toivon, että sana Huotarisesta leviäisi eteenpäin, sillä tässä vasta on hieno kirjailija!