maanantai 27. huhtikuuta 2015

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Kun mustarastas laulaa
Linda Olsson
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
320 s. 
2015
Gummerus








Arvostelukappale


Täytyy ihan ensiksi tunnustaa, etten aloittanut Linda Olssonin kirjaa kovinkaan innostuneesti. Se ei johtunut mitenkään kirjasta, vaan se johtui siitä, että kimppuuni oli käymässä vanha tuttuni lukujumi. Vai oliko kyse lukujumista, vaan ainoastaan sunnuntai uupumuksesta, sitä en tiedä. Mikä lie vaivasikaan, se katosi heti kun aloitin lukemisen.

Kun mustarastas laulaa kertoo kolmen yksinäisen ihmisen tarinan. Se kertoo Otosta, viisaasta entisestä antikvariaatin pitäjästä, hiljaisuuteensa eristäytyneestä Elisabethista ja nuoresta, herkästä sarjakuvapiirtäjästä Eliaksesta. Nämä kolme ihmistä asuvat samassa rapussa Etelä-Tukholmassa. He ovat kaikki ajautuneet tahoillaan elämässä umpikujaan, mutta kun kevään valo lisääntyy, alkaa mustarastas laulaa heidän elämäänsä toivoa. Ja nämä kolme ihmistä - he myös tuovat sitä toisilleen.

Minä rakastuin tähän kirjaan. Täysin. Linda Olsson on kirjoittanut juuri minulle täydellisen viiden tähden kirjan, johon en juuri olisi keksinyt lisättävää tai poistettavaa. Jopa loppu, kaikessa hämäryydessään, sekin oli hieno. Lukija sai ajattelemisen aihetta siihen, oliko loppu onnellinen vai ei. Ja mitä kirjan lopussa oikein tapahtuikaan.

Jokainen päähenkilöistä on kirjalle tarpeellinen, ja jokainen on omalla tavallaan hieno hahmona. Otto, vanhempi herrasmies, joka on lukenut varmasti elämänsä aikana niin paljon kirjoja, että heikompaa huimaa. Hän on älykäs, ja ihminen, jonka kanssa tahtoisin päästä keskustelemaan.

Elias, herkkä nuori mies, jonka piirteitä Olsson maalaa lukijan eteen kirjan edetessä enemmän ja enemmän. Häneenkin tahtoisin tutustua, ja tahtoisin päästä tutkimaan hänen piirroksiaan.

Ja Elisabeth. Voi, Elisabeth. Hän oli suosikkini, tuo omaan hiljaisuuteensa ja asuntoonsa sulkeutunut viisissäkymmenissä oleva nainen, jonka sisällä asuu rakastettava ja rakastava ihminen. Miten hän puhkeaa kukkaan kirjan edetessä. Voi, miten romaanihenkilö voikaan olla ihastuttava ja älykäs!

En ole lukenut Linda Olssonia ennen. Ehkä pidin häntä täysin viihdekirjailijana, jota Olsson kai tavallaan onkin. Mutta Kun mustarastas laulaa ei ole mitään tyhjänpäiväistä viihdettä. Se on älykäs, kaunis kirja, jossa on hieno juoni. Se kertoo, paitsi rakkaudesta, myös ystävyyden voimasta, ja siitä, mitä ystävyys saa aikaan. Ja se kertoo kirjallisuudesta!

Sillä kaikille päähenkilöille kirjallisuus on tärkeää. Jopa Eliakselle, jolla on lukihäiriö. Olen aina rakastanut kirjoja, joissa kirjallisuudella on merkityksensä, ja tämäkin kirja sai oman hienon lisänsä siitä minun silmissäni. Se toi tälle kirjalle oman älykkään vivahteensa, ja päähenkilöt käyvätkin hienoja keskusteluja kirjoihin liittyen. Olsson rakastaa itsekin kirjoja, sen huomaa. Ei hän muuten olisi niin hienosti osannut kirjoittaa rakkaudesta kirjoihin.

Lukujumin poikanen tosiaan poistui tällä kirjalla täydellisesti, jos sellaista edes oli. Joka kerran, kun olin tekemässä jotain muuta, odotin hetkeä jolloin pääsisin taas lukemaan tätä kirjaa. Se loppuikin aivan liian nopeasti - olisin halunnut herkutella, nauttia siitä pidempään, mutta olinpa ahne ja ahmin sen. Ahneella on... ja sillä lailla.

Älä ajattele että Kun mustarastas laulaa olisi pelkkä viihderomaani, sillä vaikka siinä sellaisiakin vivahteita on, se on niin paljon muutakin. Haluaisin vain puhua ja puhua tästä kirjasta kaikille, ja  tahtoisin että kaikki lukisivat tämän. Tiedänkin jo monta ihmistä, joille tahtoisin tämän antaa, mutta annanpa tämän silti siskolleni, joka on kotona kiireinen ja ehtii lukea vain harvoin. Sillä tämä on varmasti hyvä kirja siihenkin tilanteeseen. 

10 kommenttia:

  1. Kyllä luitkin vauhdilla tämän! Ja niin kovasti suitsutat, että entistä vakuuttuneempi olen, että tämä(kin) pitää lukea :) Voisi olla hyvä kesäkirja kenties?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jane, joo luin kyllä ahmimalla. Ei tätä malttanut käsistään päästää! :D Ja jokainen kehuva sana kyllä tulee täysillä sydämestä, tämä oli ihana. <3 Kesäkirjana tämä olis muuten mainio, auringon paisteessa olisi ihana lukea tätä, mustarastaan laulaessa. :)

      Poista
  2. Kirja ei ole kepeä, vaan sisältää runsaasti yksinäisyyttä ja murheita, mutta hiukan toivoakin...kirjan loppu on upea...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä näen kirjan kepeänä sen takia, että minulle tuli siitä höyhenen kevyt olo. <3 Loppu oli kyllä hieno!

      Poista
  3. Olssonin esikoinen Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on yksi lempikirjoistani. Sen luin kesällä, nurmikolla viltin päällä maaten mutta toiminee muissakin olosuhteissa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun täytyy ehdottomasti lukea se, ihanaa, että se on hyvä! Odotankin sen kanssa kunnes tulee kunnolla kesä, ja luen auringossa. <3

      Poista
    2. Eeva Kilven tuotantoon lähes veraisin. Lukemisen jälkeen haluaa ostaa itselleen ja lukea uudelleen

      Poista
  4. Minäkin tykkäsin tästä tosi paljon!! On minusta Olssonin paras, tai toiseksi paras "lempeiden laulujen" jälkeen...:)

    VastaaPoista
  5. Hämmästyin sitä, että luokittelet Linda Olssonin viihdekirjailijaksi! Olen lukenut kaikki hänen kirjansa ja ollut jokaisen kirjan jälkeen aivan erityisessä tunnelmassa. Minusta hän on erinomainen tunnelman luoja ja ihana salaperäisyyden verho säilyy läpi kaikkien teosten. Tällaiseen pystyy vain taitava sanankäyttäjä. Kipeitä aiheita kuten yksinäisyyttä ja masennusta Olsson käsittelee kaikissa kirjoissaan hienosti. Toisista välittäminen, lähimmäisenrakkaus, yksityisyyttä kunnioittaen; tässä elämänohjetta meille nykyajan kiireisille ja tulospaineissa tuskaileville.

    VastaaPoista
  6. Minunkaan mielestäni Olssonin kirjat eivät mitenkään ole ns. viihdekirjoja, vaan todella syvällisiä, joita ei saa mielestään kuten jonkin kevyemmän kertakäyttökirjan. Kun sain Mustarastaan kirjastosta, luin sen samantien... Mielestäni Olssonin sävy on jotain sukua Eeva Kilven tavalle kertoa...

    VastaaPoista

Lukutoukka ilahtuu kommentistasi!