Laura Save: Paljain jaloin

Paljain jaloin
Laura Save
380 s. 
2013









"Tämä on elämäni mustin päivä."


Paljain jaloin kirjaan on kirjastossamme pitkät varausjonot. Siksi keksinkin, että toivon tätä kirjaa syntymäpäivälahjaksi, ja kummitätini sen minulle antoikin. Aloitin lukemisen jo lauantaina, mutta lukutahtini on ollut kirjan sisällön takia hidas, kyynelsilmin olen lukenut tätä pienissä paloissa, ajoittain hyvinkin vahvasti ahdistuen.

Paljain jaloin on omaelämänkerrallinen, kirjailijan päiväkirjamerkintöihin ja muistoihin pohjautuva kirja. Kirjan kansiliepeessä kerrotaan että kirjailija Laura Save menehtyi ennen kuin sai tietää kirjan julkaisemisesta. Surullista, niin kovin surullista. Laura saa tietää raa'an tuloksen magneettikuvien tuloksesta, kierukkavammaepäily onkin osteonarkooma, reisiluuhun pesiytynyt luusyöpä. Seuraa taistelu syöpää vastaan, sytostaattihoitoja, sädehoitoja, hiustenlähtöä ja lopulta totuttelua ajatukseen tulevasta kuolemasta.

Tämä elämä on arvaamatta mennyt todella pelottavaksi. Sanokaa minulle: mitä minä oikein teen?

Kirja ei ole pelkkää voivottelua sairaudesta. Siinä on ihanaa, lämminhenkistä ystävystymistä kohtalontovereiden kanssa, siinä on myös rakkautta Lauran ja hänen vaimonsa Sofian välillä, sekä äititunteita pientä Otso poikaa kohtaan. Siinä on myös kerrontaa siitä, miten syöpä lähentää Lauraa ja hänen vanhempiaan.

Olen kulkenut pitkän matkan. En ole enää se sama Laura, joka luuli voivansa hallita elämää. en olisi koskaan uskonut että kohdalleni osuu tällaista. Vaikka olen aina pelännyt sairastuvani syöpään, en kuitenkaan jotenkin tosissani ajatellut että sellainen on mahdollista. Syöpähän on se, josta luetaan kirjoista. Siihen sairastuu joku urhea sankaritar, joka taistelee loppuun saakka ja paranee, kun läheiset jo luulevat että toivo on menetetty.

Lähipiirissäni on sairastettu syöpä. Toivuttu siitä, kiitän onneani, mutta silti. Kirja auttoi minua ymmärtämään syöpää paremmin, ja jätti ajattelemaan että miten minä silloin monia vuosia sitten olen siihen suhtautunut, en ole varmaan ymmärtänyt tarpeeksi hyvin, olenko edes tukenut tarpeeksi. Ja taas olen täällä kyyneleet silmissä!

Tästä kirjasta ei voi kirjoittaa tarpeeksi hyvin. Tuntuu että sanottavaa olisi ihan hirveästi, mutta toisaalta ei ole tarpeeksi hyviä sanoja. Kirjaan on saatu sellainen ihana lämpö, ja kuitenkin realistinen ote tuohon kamalaan sairauteen, että oksat pois. Myös tietynlaista mustaa huumoria on mukana, Save laskee ajoittain jopa sarkastisesti leikkiä syövällään.

Tietenkin kirjassa on mukana termistöä jotka eivät ole minulle tuttuja, mutta se ei jäänyt häiritsemään. Ja sitäpaitsi tärkeimmät asiat oli kyllä selitetty hyvin, enkä jäänyt oikeasti miettimään kuin paria kohtaa. Se, mikä oli ihanaa, oli miten kirjailija osasi iloita niistä pienistä asioista. Se, mikä juuri täytyykin tehdä kun edessä on niin sanottu kuolemantuomio. Hän ei vaipunut täyteen synkkyyteen, ei ainakaan kirjan mukaan, vaan osasi iloita siitä elämästä mitä sillä hetkellä elää.

Rakastin tätä kirjaa. Yksinkertaisesti rakastin.

+++++ ja vielä yksi kirjailijan muistolle +