Mika Hentunen: Attan aarre

Attan aarre
Mika Hentunen
268 s. 
2017
Reuna









Saatu kirjailijalta


Viikonloppureissulla Blogistanian palkintojenjakoon Helsinkiin sattui yhtä ja toista mukavaa. Esimerkiksi se, että tapasin Akateemisessa kirjakaupassa esikoiskirjailija Mika Hentusen jonka romaania Attan aarretta olin kovasti odottanut. Tiesin kyllä että kirja on minulle postissa matkalla mutta Mikalla olikin yksi kappale mukanaan - ja minä sain sen. Tottahan toki otin kirjan mielelläni sillä edessäni oli lähes viisi tuntia pitkä junamatka jolloin hyvä kirja oli enemmän kuin tarpeen.

Miten kävi? Aloitin Attan aarteen jo junaa odottaessani ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo lukenut kuusikymmentä sivua. Mitä tämä kertoo kirjasta? Se kertoo sen, että se sai minut unohtamaan ympäröivät äänet, paikan jossa olin ja jopa matkaseuralaiseni jonka kanssa olisin voinut jutella. Ei, minä luin. Ja olin onnellinen päästessäni junaan istumaan, voidessani avata Pätkis pussin ja nauttia kirjasta kaikessa rauhassa.

Mika Hentunen on kokenut ulkomaantoimittaja ja se näkyy Attan aarteen aiheessakin. Palestiinalainen Mohammed Atta, eteläkorealainen Rocky Lee ja Savitaipaleella mökkeilevä Väinö ovat kirjan keskiössä. Mitä yhteistä näillä ihmisillä voi oikein olla? On heillä, uskokaa pois. He kaikki tahtovat palavasti päästä Kaakkois-Suomeen järven rannalle. Mitä vielä? No totta kai tämä kaikki kiinnostaa myös maailman johtavia, tunnettuja tiedustelupalveluja.

Attan aarre on dekkari ja se on paljon enemmänkin. Hentusen huumori voitti minut puolelleen jo kirjan alkusivuilta, sillä vaikka Attan aarre ei mikään huumorikirja olekaan on kirjan juonessa ja hahmoissa mukana sopivalla tavalla mustaa ja vinoa huumoria. Juuri sellaista joka minua naurattaa. Juuri sellaista joka sai minut hyrähtelemään naurusta junassa ja katsomaan ympärille huomasiko kukaan. Ja vajoamaan sitten jälleen kirjan maailmaan.

Näiden seikkojen lisäksi Attan aarre on kokeneen ulkomaantoimittajan kirjoittama kirja. Attan aarteen juonesta ja hahmoista näkee sen Hentusen työn, sen että hän on käyttänyt dekkariin työssään keräämiä kokemuksia. Luulen että juuri niistä kokemuksista syntyy se miten hyvä Hentusen esikoisdekkari on. Miten hyvä, miten mustalla tapaa humoristinen - ja sitten kuitenkin se jollain kummalla tapaa tuntuu todelta. Ei, totta se ei ole, mutta Hentusen tapa kuvata on niin aito.

Hentusen kirjoitustyyli ei ole kuitenkaan lukijan onneksi toimittajan tyyli. Se kuljettaa, se koukuttaa, ei töksähtele vaan vie eteen päin. Ja se taas tekee osaltaan sen miten helposti minä muutaman tunnin aikana ahmaisin Attan aarteen ja istuin junassa pohtien joko se loppui.

Uskon että Attan aarre on monelle dekkarihullulle jotain virkistävän erilaista, joten uskallan tätä kokeneellekin dekkariketulle suositella. Ja muillekin - sillä jo Hentusen huumori ja Attan aarteen henkilöhahmot ja aitous, kyllä niiden vuoksi kannattaa dekkariakin kokeilla. 

Carita Forsgren: Jänistanssi

Ystäväni kysyi minulta, että olenko ehkä hakenut kirjaston sivuilta hakusanalla jänis, kun on ollut niin monta jänis aiheista teosta luvussa viime aikoina. Niinkuin on muuten ollutkin, Kerjäläinen ja jänis, Kani nimeltä jumala, sekä nyt tämä. Jännittävä yhteensattuma. :) Kuitenkaan tässä kirjassa eivät jänikset olleet suuressakaan roolissa, nimi on vetävä kyllä.

Tiia, odotan täällä lumen alla paluutasi. Tiedän, että tulet takaisin. Näin sen silmistäsi, kun katsoit minuun viimeisen kerran. Tiesitkö, että kellertävät pilkut täplittävät vihreitä silmiäsi? Ehkäpä tiedät. Katselethan kasvojasi kylpyhuoneen peilistä aina välillä aivan läheltä, senttimetrin päästä. Tarkkailet ihokarvoja ja merkkejä finneistä huokosissasi, nyppäät pinseteillä irti sen sinua ärsyttävän karvan poskesi muuten tasamuotoisessa luomessa. Muotoilet kulmakarvojasi. Irrotat kärsivällisesti ripsivärin paakkuja joka ikinen ilta. En koskaan ymmärrä, miten te naiset jaksatte. 

Niin, se oli taas dekkarin vuoro. Pitkään on tämäkin odottanut lukua, mutta taas tuli todettua että hyvää kannattaa odottaa. Päivässä tämänkin taas ahmaisin, mutta toisaalta, Jänistanssi olikin aika nopea lukuinen kirja.

Väittäisin päähenkilöksi Tiiaa, johon itse samaistuin. Kertojat kuitenkin vaihtelevat usein, mutta se ei tee kirjasta sekavaa, ei ollenkaan, eri näkökulmat vain täydentävät toisiaan.

Tiia työskentelee animaatiostudiossa, jossa työskentelevät myös kaksi muuta kirjan ns. päähenkilöä, Tiian poikaystävä Samuli ja ystävä Kaisa. Suhde Samuliin alkaa kuitenkin rakoilla, kun Tiia alkaa saada kummallisia tekstiviestejä ja tietää että häntä seurataan. Onko vain kuvitelmaa että seuraaja olisi Samuli?
 
Trillerimäisestä dekkarista kun on kyse, en ala spoilata pahemmin loppuratkaisua, kiinnostuneiden kannattaa kokeilla kirjaa itse. Forsgrenin teksti on mukavasti eteenpäin menevää, enkä malttanut mennä nukkumaan kun tahdoin vain lukea kirjan loppuun. Sen verran sanottakoon, että loppuratkaisua en olisi osannut kuvitella...

***

Leena Lehtolainen: Ennen lähtöä

Ajattelin tarttua pitkästä aikaa dekkariin, ei oikein enää tuo romaani-dekkari-kevyt-nuortenkirja järjestelmäni tahdo toimia, yritän tosin jotain järjestystä ylläpitää, ettei mene ihan kaaokseksi lukeminenkaan. :D

No kuitenkin, Maria Kallio kirjat ovat suosikkilukemistani dekkareista Seppo Jokisen Komisario Koskinen kirjojen ohella, ja olen nämä kyllä kaikki kahlannut läpi moneen kertaan. Joskus olen kuullut siitä ihmettelyjä, että miten dekkareita jaksaa lukea moneen kertaan kun tietää miten käy. En tiedä, nämä kirjat vaan ovat sellaisia että näihin jaksaa palata.

Ennen lähtöä kirjassa lähdetään liikenteeseen homoseksuaalisen kaupunginvaltuutetun murhasta, joka osoitteutuukin paljon monimutkaisemmaksi mitä aluksi olisi luullut. Kirjassa, kuten aina Lehtolaisen kirjoissa, on myös paljon muuta kuin tätä dekkarijuttua, tässä on aika paljon politiikkaa ja ihmissuhdeasioita. Politiikasta en niin hirveästi ymmärrä, tunnustettakoon se nyt, joten jotkut jutut saattoivat mennä vähän ohi.

Ensimmäinen isku tuli yllätyksenä. Petri ei ollut huomannut lainkaan ulkoilutiellä seisoskelevaa hahmoa. Hän oli myöhässä, ajatukset pyörivät sekä äskeisessä riidassa että tulevassa kokouksessa. Kukaan ei nähnyt, kuinka nahkapukuinen hyökkääjä kävi ylämäessä ponnistelevan pyöräilijän kimppuun.

 Ehkä suurin viehätys näissä Maria Kallioissa on se, että tässä kerrotaan niin paljon kaikesta muustakin kuin rikoksista. Siis Marian yksityiselämästä, saa sellaisen inhimillisemmän kuvan. Taas kerran tätä luki mielellään:

9-.