Kun kiusaaminen koskee.

VAROITUS: JOS OLET MENOSSA KATSOMAAN JOENSUUN KAUPUNGINTEATTERIN NÄYTELMÄÄ MEGANIN TARINA, ÄLÄ LUE PIDEMMÄLLE. TEKSTINI SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.

Sentenced soi. Kyyneleet eivät ole ehkä kovinkaan kaukana, sydämeeni koskee hieman. Mutta minulla on hyvä syy. Tulin juuri kotiin, vietin parituntisen Joensuun kaupunginteatterilla katsoen Joensuun kaupunginteatterin sekä nuorisoteatteri Sataman yhteistyössä tehtyä näytelmää Meganin tarina. Kun päätin mennä katsomaan näytelmää, en voinut tietää mitä on tulossa. 

Meganin tarina kertoo 14-vuotiaasta Meganista. Megan riitelee rajusti parhaan ystävänsä Bean kanssa, ja pian sen jälkeen hän saa vanhempansa houkuteltua siihen, että Megan saa avata My Spaceen tilin. Megan laittaa tuohon nettipalveluun kuviaan, ja pian häntä pyytää siellä ystäväksi tuntematon poika, Josh. Megan ihastuu heti. 

Kaikki ei menekään kuin unissa ja unelmissa. Kun Megan on ihastunut, jopa omien sanojensa mukaan rakastunut, Joshiin netin välityksellä, lähettänyt tälle jopa alastonkuvansa, poika yhtäkkiä haistattaa Meganille pitkät ja sanoo että maailma olisi parempi paikka ilman Megania. Ja Meganin My Space täyttyy vihaviesteistä.

Megan hirttäytyy.

Niin, unohdinko sanoa että Joshin profiilin takana olivat Bea ja tämän äiti, eikä poikaa oikeasti ollut olemassakaan?

Maailma on hirvittävä paikka aina välillä. Aivan kauhea. Minä itkin kuin vuolas puro katsoessani näytelmää. Samalla sydämessäni tuntui viha. Niin sanoin kuvaamaton viha. Kaikkia kiusaajia kohtaan, ja ennen kaikkea ajatus siitä, että jossain voi olla niinkin kauhea nuoren tytön äiti, että lähtee tuollaiseen projektiin mukaan. Sillä vaikka näytelmä ei tositapahtumiin perustukaan, niin uskon että tällaisia tapahtumia maailmaan mahtuu. 

Teatteri Sataman nuoret näyttelijät ovat loistavia. Hämmästyin miten lahjakkaita nuoria Joensuussa onkaan. Tietenkin Joensuun kaupunginteatterin näyttelijät ovat aina hyviä, varsinkin Meganin isänä loistanut Olli-Kalle Heimo oli mahtava. Hän on aina. Mutta Megania näytellyt nuori nainen (jonka nimeä en nyt muista) teki loistavan roolisuorituksen.

Minä olin kiusattu. Viidennestä luokasta aina yhdeksänteen luokkaan saakka. Olin kiusattu kokoni (niin, minkäs muunkaan), takia, ja se osaltaan aiheutti monta vuotta kestäneen syömishäiriön. Jouduin vaihtamaan kouluakin kiusaamisen takia, ja kärsin siitä, miten kärsinkään. Jopa niin sanotut kaverini kiusasivat minua. Yläaste aikana ainoa hyvä ystäväni asui monen sadan kilometrin päässä, ja arvatkaa vain miten kipeää teki, kun silloin ei vielä eletty netti aikaakaan. 

Väitänkö että kiusaaminen johtaa mielenterveysongelmiin? Iso kyllä. En tiedä ainoatakaan tapausta, jossa kiusaamisella ei olisi ollut minkäänlaista vaikutusta. Minuun se vaikutti paljon enemmän kuin joihinkin toisiin, mutta kuten olen monesti sanonut - Minä olenkin hieman liian herkkä tähän maailmaan. 

Nettikiusaamisen uhriksi en ole koskaan joutunut. Nuorena, kun kärsin kiusaamisesta pahemmin, ei vielä ollut facebookia, eikä oikein muutenkaan internet ollut niin yleinen asia kuin nykypäivänä. Toki vieläkin tuolla erilaisissa palveluissa seikkaillessani saattaa tulla jotain sanomista koostani, mutta pienet kommentit sivuutan olankohautuksella. Pahempaan en ole ikinä joutunut. 

Tiedän että vakituiset lukijani ovat viisaita ihmisiä. Te ette kiusaa. Olkaa ylpeitä siitä, ja pitäkää siitä kiinni. Tiedän että olen sanonut tämän ennenkin, mutta nyt, vanhan vihabiisini, Sentencedin Excuse me while I'll kill myselfin pauhatessa taustalla, sanon tämän taas kerran. Teille, bloggariystäväni: kiitos että olette hyväksyneet minut joukkoonne juuri tällaisena kuin olen. 

Teille, jotka eksytte blogiini, ehkä aiheen perusteella, tai muuten. Jos kiusaat, en voi muuta sanoa kuin, mene itseesi ja lopeta. Jos sinua kiusataan, puhu jollekin. Pura itseäsi. Hae apua. Kirjoita vaikka minulle jos et muuta keksi. :) 

Anteeksi että purkauduin. Tuntui vain että oli sen paikka.