Mirja Kuivaniemi
326 s.
2014
Tammi
Kirjan ja ruusun päivänä kirjahyllyyni tien löysi kaksi kirjaa, Anna-Leena Härkösen Kirjan ja ruusun päivän teoksen lisäksi. Toinen oli tämä Mirja Kuivaniemen Siantappajat, jonka sain luettua vasta nyt. Ja höh, olisinpa voinut paremmankin ostoksen tehdä.
Siantappajat kertoo naisesta, joka tarttuu aseeseen suuttuessaan rakastajalleen. Ammuttuaan hän näkee rakastajansa ainoastaan vajoavan maahan, ja pakenee paikalta. Hän lähtee pois kaupungista, pelkää tappaneensa Jarkon, rakastajansa, ja poliisikin tuntuu olevan kaikkialla mihin hän meneekään. Ja takapenkilläkin tuntuu olevan joku, ainakin sieltä kuuluu isoäidin ääni, joka tosin on jo hyvän aikaa ollut haudassa.
Noista aineksistahan voisi saada hyvän kirjan aikaiseksi, eikö voisikin? Minä ainakin kuvittelin niin, ja vielä kun takakannessa luvattiin mustaa huumoria, niin olin varma että tulisin kirjasta pitämään. Niin ei vain käynyt. Miksi?
Ehkä syynä on se, että minun on viime päivinä ollut vaikea keskittyä mihin tahansa kirjaan. Useamman olen jättänyt kesken, ja lisäksi on ollut vaikeuksia poimia kirjaa kijahyllystä, päättää mitä lukisi. Lukujumia? Voi olla. Nyt päätänkin lääkitä sitä dekkarilla.
On siis hyvinkin mahdollista että Siantappajissa ei ollut mitään suurempaa vikaa. Se vain osui käsiini väärään aikaan, ja jos luen sen joskus myöhemmin (jota valitettavasti epäilen) tulisinkin pitämään siitä. Mutta koskaan ei voi tietää, vaikka tähän vielä tarttuisin.
Mutta yksi asia on, johon haluaisin puuttua. Minä en löytänyt kirjasta huumoria, en mustaa enkä valkoista. En oikein minkäänlaista. Ehkä se oli muotoiltu sellaiseksi ettei minun huumorintajuni siihen yltänyt, mutta tämä lukija ei sitä vain lukiessaan löytänyt.
Plussana mainittakoon myös se, että pohjalaismurre dialogeissa oli lystiä lukea. Vaikken kaikkea oikeasti siitä ymmärtänytkään, niin silti noita repliikkejä oli hauskaa lukea. Murteet tuovat aina kirjaan oman lisänsä.
Vaikka ulkona pilkistelee aurinko, kahvikuppi on nenän edessä ja kohta alkaa hyvä jalkapallopeli, niin ajatukseni tahtovat olla vähän jumissa. Joten en kehu, enkä hauku yhtään sen enempää.
Krista, dekkari on ehdottomasti parasta lääkettä lukujumiin. Luen nyt Slaughterin uusinta hitaasti yön tunteina....
VastaaPoista♥
Olen kuullut Leena hyvää Slaughterin uusimmasta! Minulla on meneillään Poznanskin Sokeat linnut, jota en yöllä meinannut malttaa laskea käsistäni. <3
PoistaJoskus kohdalle vain osuu kirja, joka ei toimi. Tätä silmäilin kirjastossa kun se uutuutena tuli, mutta oma kiinnostukseni ei herännyt. Ihan jo aihe ei napannut, mutta muutamaa sivua lukaisemallakaan en syttynyt. No niin vähällä ei toki saa tuomita, mutta sanonkin, että sen perusteella en tätä aio lukea ;)
VastaaPoistaMitään et menettänyt kun et tätä lainannut. :) Minäkin joskus kyllä tuomitsen muutaman sivun perusteella, kun ei sytytä niin ei sytytä. Pakkoluku ei ole mukavaa. :)
PoistaKomppaan Leenaa, eli dekkari voisi auttaa! Tämä kirja kuulosti sika erikoiselta. :) Toisena hetkenä erikoisuus voi toimiakin... Ja murteille plussaa tietysti aina.
VastaaPoistaTämä oli juu aika erikoinen. :) Dekkari toimi minun lukujumiini, Sokeat linnut toimii, eikä jalkapallokaan vienyt eilen huomiotani täydellisesti. :)
PoistaJännä asetelma tosiaan, alkoi kiinnostaa! Kirjan nimikin on oikein houkutteleva, juuri minun makuuni :D
VastaaPoista