Sami Lopakka
345 s.
2014
Like
Arvostelukappale
Liken kevään kirjaluettelossa oli yksi kirja joka sai sydämeni sykkimään muita kovempaa. Se oli Sentencedin kitaristin Sami Lopakan esikoisromaani Marras. Se oli pakko aloittaa heti, kun postiluukusta kolahti paketti. Oli pakko.
Jossain päin Eurooppaa. Bändi. Ystävyys. Yhteisö.
Alkoholi. Alakulo. Painajaiset. Kotona viimeisillään raskaana oleva vaimo. Ikävä.
Ja mustaakin mustempi huumori.
Näistä rakentuu Sami Lopakan esikoiskirja. Kirja, joka sai sydämeni sykkimään paljon lujempaa kuin Riikka Pelon Finlandia-voittaja Jokapäiväinen elämämme, jota olen lukenut tämän kirjan rinnalla. Pelon kirjasta myöhemmin enemmän, kunhan saan sen kahlattua loppuun saakka.
Mutta Marras. Minä elin sen mukana, elin tuon Oululaisen bändin, ja sen kitaristin Hautalan (joka on kirjassa minä-kertojana) mukana kiertueella, enkä välillä malttanut lukea Jokapäiväistä elämäämme lainkaan. Marras otti minut omakseen, sen pikimusta huumori, joka kolahti minuun kuin tuhat volttia. Siitä pulppuileva ahdistus, joka on minulle enemmän kuin tuttua.
Se, miten koko kirjan voi tiivistää yhteen kappaleeseen: Sentencedin Excuse me while I kill myselfiin.
Kirjan loppupuolella, viimeisten viidenkymmenen sivun ajan, olin kyynel silmäkulmassa useaan kertaan. Niin, siihen asti se pysyi silmäkulmassa, mutta viimeinen lause. Voi, se viimeinen lause. Se aukaisi padot, ja annoin itkun tulla. Itkun, joka oli piileskellyt sisälläni koko kirjan ajan. Ja sitten se tuli, helpottavana, onnellisenakin.
Miksi Marras oli minulle niin merkittävä, niin tärkeä, niin rakas? Ehkä siksi, että koen omakseni tuon mustan huumorin ja tuon upean alakulon jota Lopakka kirjassaan taidokkaasti kuvaa. Ja tietenkin siksi, että Sentenced on ollut minulle jo viidentoista vuoden ajan yksi maailman tärkeimmistä yhtyeistä.
Kiitos kirjailijalle. Tämä oli minulle elämys. Ja ne kyyneleet, ne tulivat sydämestä.
Sentenced ei ole minulle läheinen bändi mutta kirja kiinnostaa silti. Esim. Mötley Cruen ja Black Sabbathin muusikoiden teoksista olen pitänyt ihan älyttömästi vaikka musiikkinsa ei niin uppoakaan.
VastaaPoistaBlogissani olisi sinulle muuten pieni haaste ja tunnustus. :)
Sellainen korjaus, että kirjan "minä" oli Hautamaa, ei Hautala.
VastaaPoistaSentencedillä on paikka sydämessäni ja voi miten malttamattomana minä tätä kirjaa odotan! Siksi piti vain silmäillä arviosi, tulen sitten myöhemmin lukemaan arviosi ihan ajatuksen kanssa :)
VastaaPoistaItselle tuli kirjan kiteyttävästä biisistä mieleen A Long Way to Nowhere - siitäkin huolimatta, että Hautamaata odotti vaimo ja esikoinen.
VastaaPoistaHirvittävän väkevä kirja kaikkinensa. Sitä ahdistuksen määrää ja toisaalta niitä nauruja...
Luen tätä nyt - ja onpa mainio kirja! :D
VastaaPoista